Sen illan jälkeen, jolloin Julia neiti kävi pyytämässä Eugenilta rahaa,
oli Eugen kauan mitä raskaimmalla ja synkeimmällä mielellä. Hän koetti
karkoittaa pois epäilyksiä, jotka sinä hetkenä heräsivät, mutta
turhaan. Ne kasvoivat päinvastoin yhä; ja epäystävällisyys, jota Dora
nimipäivänään osoitti hänelle, lisäsi niitä siihen määrään, että ne
muodostuivat itsepintaisiksi ajatuksiksi, jotka alinomaa vaivasivat
häntä. Hän urkki, hän vertaili, hän palautti mieleensä tapahtumia,
joita ei ennen ollut ajatellutkaan -- ja lopulta hänestä alkoi tuntua,
että mikä hyvänsä, jopa tuskallisin varmuuskin, olisi parempi kuin
kurjat epäilykset, joita hän hautoi päivin ja öin ja jotka halvensivat
häntä hänen omissa silmissään..
"Minä tahdon selvän siitä", sanoi hän raa'asti ja häikäilemättä, "kysyä
häneltä ei kannata, sillä olipa puhe mistä hyvänsä, osaa hän aina
luikerrella pois; hän latelee noita puolinaisia valheita, joita
puhumaan naiset, ja varsinkin hän, ovat niin taitavat. Mutta selvyyttä
tahdon, ja osaan sen myös hankkia."
Ja hänestä tuntui että se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli alhaista,
halpamaista ja kurjaa -- se ei ollut sen ritarillisuuden ja
oivallisuuden mukaista, jonka hän oli kuvitellut omistavansa -- mutta
hän teki sen kuitenkin.
Perjantaina iltapäivällä, heti kun hän ja Dora olivat juoneet kahvia,
hän nousi ja sanoi lyhyesti hyvästi. Dora kysyi, aikoiko hän viipyä
kauan poissa; hän kohautti olkapäätään ja vastasi, että hän tuli aina
perjantai-iltana myöhään kotiin. Hän lähti, mutta ei mennyt kauas; hän
pysähtyi pienelle poikkikadulle lähelle omaa porttiaan ja jäi
odottamaan. Hän -- mustasukkainen aviomies! Mutta sitä ei voinut
auttaa ... sellaista oli elämä ... syvemmälle, yhä syvemmälle se vetää
lokaan ihmisen hienoimmat tunteet...
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan; tuskin oli neljännestunti kulunut,
kun Dora jo juoksi portaita alas kuin koulutyttö, kiiruhti kadun yli ja
hyppäsi lähimpään raitiovaunuun. Eugen kiiruhti perästä, nousi samaan
vaunuun ja jäi seisomaan takimmaiselle vaunusillalle. Hänellä oli hyvät
silmät ja hän saattoi sieltä selvästi nähdä Doran. Dora taas oli
likinäköinen, ei voinut niin kaukaa eroittaa häntä, vaikka olisi
sattunut katsomaankin sinnepäin.
Seistessään siinä ja lakkaamatta katsellessaan vaimoaan alkoi Eugen
vähitellen tuntea melkeinpä raivoa. Doran kukoistavat kasvot
punoittavine poskineen ja sinisine silmineen, jotka milloin olivat
suunnattuina suoraan eteenpäin uneksivina, lapsellisen iloisina,
milloin katselivat toisia vaunussa olijoita, ikäänkuin ihmetellen ketä
he olivat, mistä tulivat ja minne menivät, harmittivat häntä niin että
hän tuskin saattoi pysyä paikoillaan. Toisinaan Doran kasvoilla leikki
tyytyväinen hymy, näytti siltä, kuin olisi hän ajatellut hyvin iloisia
ajatuksia ja tahtonut syleillä koko maailmaa. Silloin hän joutui vielä
enemmän raivoihinsa; miksi hän hymyili noin raitiovaunussa? Eikö hän
ymmärtänyt, että se oli sopimatonta ... julkeata? Tuossa istui vinosti
vastapäätä häntä kaksi herraa, jotka ahmivat häntä katseillaan... Miten
he uskalsivat katsoa häneen noin ... tietysti siksi, että hänen hymynsä
antoi heille siihen aihetta... Nyt hän taas hymyili tuota harmillista,
sopimatonta hymyä... Eugenin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen
silmänsä välähtivät... Noin ei hymyile kunniallinen vaimo ... kas,
miten he kuiskuttelevat keskenään ... ja miten he katsovat häneen...
Hänen teki mieli mennä sisälle vaunuun, antaa korvapuusti molemmille
herroille, vetää Doran mukanaan ulos ja sanoa hänelle, että hän
käyttäytyi sopimattomasti, julkeasti...
Äkkiä hän hillitsi itsensä, kauhistuen omia ajatuksiaan. Mihin hän
olikaan joutunut? Hän luuli, että hänen rakkautensa oli kuollut,
hän oli väsynyt tuohon huolimattomaan, ajattelemattomaan lapseen, jonka
hän oli kiinnittänyt itseensä, hän ei enää ilmaissut hänelle
ajatuksiaan, tunteitaan -- ja nyt hän tunsi melkeinpä raivokasta
mustasukkaisuutta. Hän alkoi pelätä itseään. "Olenko minä, huolimatta
velvollisuudentunnostani ja pyrkimyksestäni hyvään ja oikeaan, olenko
ehkä sittenkin, kun kaikki ympäri kääntyy, vain kurja raukka, huono,
kunnoton ihminen?..."
Kun raitiovaunu pysähtyi, riensi Eugen ulos ja antoi Doran kulkea
ohitseen. Dora nousi toiseen vaunuun, joka meni eteläiseen
kaupunginosaan; Eugen astui samaan vaunuun ja asettui, kuten äskenkin,
takimmaiselle vaunusillalle.
Mihin ihmeellä aikoi Dora mennä?
Niin pitkälle kuin raitiovaunu kulki, ajoi Dora sillä. Sitten hän kulki
jalkaisin pitkän matkan etäisimpään kaupunginosaan -- Eugen seurasi
häntä koko ajan vähän matkan päässä -- ja hävisi vihdoin pieneen
kaksikerroksiseen puutaloon, jossa oli pienet nelisnurkkaiset ikkunat
ja vanhanaikuinen portti.
"Hän käy varmaankin köyhien luona", ajatteli Eugen, ja häpeän, kiukun
ja säälin tunteet alkoivat herätä hänessä. Samassa hän näki tulen
loistavan eräästä ikkunasta. Hän meni pihalle ja lähestyi, tuntien mitä
suurinta vastenmielisyyttä, valaistua ikkunaa. Sen läpi hän näki Doran
ja Tullan, jotka seisoivat keskellä huonetta viittoen ja puhellen
keskenään. Tulla näytteli Doralle kaikenlaisia talouskapineita ja
pieniä lastenvaatteita, ja Dora näytti tarkastelevan niitä ja tekevän
huomautuksia. Sen ohella he nauroivat ja puhelivat, niinkuin heidän
aina oli tapana tehdä keskenään. Eugen saattoi tänne ulos asti kuulla
heidän hilpeän puhelunsa. Pari pientä lasta, yksinkertaisissa, mutta
siistissä pukimissa hyppeli heidän ympärillään ja riippui Tullan
hameissa, ja kun Tulla kumartui heidän puoleensa, loistivat hänen
kasvonsa onnesta.
Eugen huokasi syvään ja lähti pois. Nyt hän ymmärsi kaiken; se oli
Tullan "lastenkoti", josta oli ollut niin paljon puhetta; sen olivat
Tulla ja Dora yhdessä järjestäneet, ja sinne siis Dora meni joka
perjantai-iltapäivällä, kun hän oli poissa. Mutta miksi ei Dora ollut
puhunut hänelle siitä? Miksi ei hän ollut kertaakaan maininnut hänelle
omista puuhistaan, omista pienistä yrityksistään? "Olenko minä
todellakin niin kova, niin sydämetön", ajatteli hän, "että hän ei voi
puhua minulle sellaisista asioista? Olenko ollut niin välinpitämätön
lähimmäisteni hädästä, niin haluton auttamaan, että olen ansainnut
tämän?"
Ja katkerat tunteet heräsivät hänessä, hänen siinä kulkiessaan katuja
pitkin ja karttaessaan valaistuja paikkoja, missä joku tuttu saattoi
tulla häntä vastaan ja tervehtiä häntä.
Niin, luottamus, ilo, rakkaus -- hän epäröi, lausuessaan ajatuksissaan
viimeistä sanaa -- ne olivat hävinneet, ja jälellä oli ainoastaan
kiihkeä mustasukkaisuus, omistusoikeuden vaatimus. Mutta miten se oli
saattanut tapahtua, miten oli hän joutunut siihen, hän, joka oli
asettanut ihanteensa niin korkealle, joka oli pitänyt avioliittoa niin
pyhänä? Nyt oli hänen avioliittonsa yhtä jokapäiväinen kuin kaikkien
muittenkin. Kenen oli syy? Hän mietti sitä kaiken matkaa, pohti asiata
puolelta ja toiselta, piti pitkiä itsetutkisteluja, mutta ei päässyt
selvyyteen.
Ja kun Dora näki, että Eugen tuli yhä synkemmäksi ja ärtyisämmäksi, ja
hänen käytöksensä häntä kohtaan yhä jäykemmäksi, ajatteli hän: "hänen
rakkautensa on loppunut. Miehet kai ovat sellaisia, että he, kun
huumaus on ohi, pitävät vaimoaan vain taloudenhoitajattarena, joka saa
pitää hyvänään muistutukset ja nuhteet. Kaikki, mikä meidän
suhteessamme oli hienoa ja runollista, on mennyttä... Se on mennyttä,
sen ymmärsin silloin, kun hän ei enää antanut minulle kukkia
nimipäivänäni. Hän teki sen tahallaan, hän tahtoi sen kautta sanoa,
että jotain suhteestamme oli ijäksi kadonnut. Eikä hän myöskään huomaa,
että minä todella koetan olla huolellinen ja säntillinen ... koetan
paljon enemmän kuin avioliittomme alkuaikoina ... mutta hän ei välitä
siitä ... hän vain pilkkaa minua..."
Ja syvä suru, tuskallinen, värisyttävä halu, halu saavuttaa jotain,
joka ainaiseksi näytti paenneen, sai hänen huulensa vavahtelemaan ja
suuret kyyneleet vierimään pitkin hänen poskiaan. Ensimäisen kerran
lannistui hänen elämänhalunsa, ja hän piti itseään onnettomana naisena.
"Miten se on mahdollista?" ajatteli hän, "me, jotka niin rakastimme
toisiamme... Ennen kuullessani hänen askeleensa, hypähti sydämeni
riemusta -- nyt, kun kuulen hänen tulevan, heräävät mielessäni katkerat
muistot... Oi, jospa se edes olisi ollut jotain suurta ... jos olisimme
olleet uskottomia toisillemme, olisi se ollut tuhat kertaa parempi ...
mutta että rakkautemme on kuollut muutamien vinojen ikkunaverhojen ja
epäsäännöllisten ruoka-aikojen takia, se on kurjaa, sitä on vaikeata
kantaa. Oi, tuntuu siltä kuin rakkauteni olisi tukehtunut kaikkeen
pölyyn ja huolimattomuuteen, josta hän on pitänyt niin paljon melua..."
Pari päivää sen jälkeen piti Eugenin ja Doran yhdessä lähteä
illalliskutsuihin. Heidän piti lähteä kello kahdeksan, mutta kuten
tavallista ei Dora tullut valmiiksi ajoissa; hän seisoi vielä peilin
edessä, kun salin kello löi kahdeksan. Samassa naputettiin hänen
ovelleen, ja kun Dora kuumeisen hätäisesti huusi: "sisään", astui
kynnykselle Eugen; hän oli paheksuvan ja tyytymättömän näköinen.
"Olen heti paikalla valmis", huudahti Dora, "kas niin", hän napitti
pukuaan ja puhui koko ajan innokkaasti, "nyt ei puutu muuta kuin tämä
hakanen -- oih, aina käy hullusti, kun on kiire -- kas niin, nyt olen
valmis."
Ja hän pyörähti ympäri peilin edessä nähdäkseen, oliko kaikki
järjestyksessä;
Eugen seisoi äänettömänä ja tarkasteli häntä. Hän oli hyvin sievä siinä
seistessään, kihara tukka kammattuna korkealle päälaelle, ja hänen
hieno hipiänsä oli heloittavan kaunis vaaleansinistä pukua vasten, joka
ympäröi hänen upean vartalonsa.
Eugen näki kaiken tämän, ja hän ajatteli kylmästi, melkein kuin
sivullinen, että Dora ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt.
Mutta tarkastellessaan huomasi hän myöskin, että Doralla ei ollut
yhtään koristusta päällään.
"Etkö aio tänään ottaa jalokivistä rintaneulaasi?" kysyi hän
tyytymättömänä.
Dora ei vastannut; hän oli kumartunut pöydän yli ja haki innokkaasti
erästä neulaa.
"Etkö kuule, että kysyn sinulta?" sanoi Eugen ihmeissään.
Dora kääntyi äkkiä häneen päin ja sanoi vallattomasti hymyillen ja
silmät puoliummessa, peittääkseen epävarmaa katsettaan:
"Mitä sanoit? Minulla on niin kiire, etten joutanut kuulemaan."
"Kysyin, miksi et tänään, jolloin on syytä olla hienosti puettuna, ole
ottanut jalokivistä rintaneulaasi, jonka sait minulta hääpäivänämme?"
"Oi, rakas Eugen, älä nyt vaivaa minua -- tiedäthän, että en rakasta
tuollaisia koruja."
"Sitä en tosiaankaan tiedä. Minusta sinä päinvastoin hyvin mielelläsi
koristelet itseäsi..."
Dora ei vastannut; hän oli kääntynyt peiliin päin ja laitteli
innokkaasti tukkaansa.
"Etkö kuule, mitä sanoin?" toisti Eugen.
"Kuulen kyllä, ja olenhan jo vastannutkin."
Eugen seisoi liikkumattomana ja katseli Doraa, joka yhäti seisoi selin
häneen ja järjesti tukkaansa.
"Hyvä ystävä, älä nyt toki seiso siinä ja hermostuta minua! Näethän,
että olen heti valmis..."
"Menen heti", vastasi Eugen tyynesti, "mutta tahdon ensin
tietää, oletko ymmärtänyt, että toivon sinun tänä iltana pitävän
jalokivi-rintaneulaa?"
"Vai niin -- jaha -- enkö minä saa pukeutua, miten itse tahdon?"
"Kyllä, hyvin mielelläsi -- en minä pyydäkään muuta, kuin tuota
pikkuesinettä."
"Perhejalokivet!" huudahti Dora, nauraen uhittelevasti ja
pilkallisesti.
"Niin juuri, perhejalokivet. Ole hyvä ja ota esiin rintaneula, olen
varma siitä, että muuten unohdat sen."
"En unohda, kunhan nyt vain menet..."
"Ole hyvä ja ota se esiin ensin..."
Dora ei vastannut, mutta ei myöskään seurannut hänen kehoitustaan.
"Mutta Dora -- mitä tämä merkitsee? Etkö kuule, mitä pyydän sinun
tekemään?" sanoi Eugen ja hänen äänensä oli matala ja kylmä,
jollaiseksi se tuli, kun hän hillitsi sisässään kuohuvaa kiukkua.
"Mutta, hyvä ystävä -- älä nyt pidä melua tyhjästä!..."
"Ota esiin se, ennenkuin minä menen!"
Jälleen hiljaisuus.
Eugen tuli Doran luo, tarttui hänen käteensä ja toisti:
"Tee heti, mitä sanon sinulle!"
Dora huudahti ja riuhtasi itsensä irti.
"Sinä teet minulle pahaa ... katso nyt, käsivarsi on ihan punainen ...
sinulla ei ole oikeutta kohdella minua noin ... noin ... raa'asti."
Ja hän vaikeroi, pani huulensa pitkälleen ja alkoi innokkaasti hoitaa
käsivarttaan, jonka hienoon, valkoiseen nahkaan Eugenin puristus oli
jättänyt punaisen merkin.
"Dora, älä ärsytä minua ... älä saata minua suunniltani ... älä saata
minua tekemään jotain, jota saisin katua perästäpäin!"
"Ei, sillä olisihan hirveätä, jos unohtaisit Blumien arvokkaisuuden",
sanoi Dora lapsellisen ilkeästi, "yhtä hirveätä, kuin että minä en
rakasta perhejalokiviä."
"Dora, nyt käsken sinun tekemään sen, mitä äsken pyysin. Ota esille
jalokivet!"
Ei tullut vastausta.
"Missä ovat jalokivet?"
Dora seisoi hänen edessään silmät alas luotuina. Hänen huulensa
alkoivat vapista ja puna haihtui hänen poskiltaan, mutta hän vaikeni
yhäti yhtä itsepäisesti.
"Dora, mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut jalokiville? Oletko
kadottanut rintaneulan -- -- onko se mennyt rikki? Sano, mitä on
tapahtunut -- Jumalan tähden -- -- äläkä seiso siinä kuin itsepäinen
lapsi, joka koettaa kiertelemällä päästä asiasta ... sano, mitä se
on ... sillä ymmärränhän, että jotain tässä on ... katso ylös ja
vastaa."
Mutta Dora seisoi yhäti silmät alas luotuina, puhumatta mitään.
"Ovatko ne laatikossasi ... ovatko ne poissa ... oletko myönyt ne ...
missä ne ovat? Jumalan tähden, sano missä ne ovat!"
Eugen oli nyt menettänyt kokonaan mielenmalttinsa. Hän ei enää tiennyt,
mitä hän sanoi tahi teki, vielä vähemmän mitä hänen tuli ajatella --
kummallisia, kauheita ajatuksia tuli hänen mieleensä, muistelmia
romaaneista ja teatterikappaleista, kertomuksia petetyistä
aviomiehistä, väärennyksistä y.m.s.
"Dora", sanoi hän, tullen äkkiä ulkonaisesti aivan tyyneksi, "nyt sinun
täytyy sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"
Hän tarttui Doran molempiin ranteisiin ja puristi niitä, pakoittaen
hänen katsomaan ylös.
"Oletko myönyt jalokivet?"
"En."...
"Oletko kadottanut ne?"
"En."
"Ovatko ne laatikossasi?"
"Eivät", kuiskasi Dora melkein kuulumattomasti vapisevin huulin.
"Sano sitten, mitä olet tehnyt niille?"
"Olen vienyt ne panttilaitokseen", kuiskasi Dora yhtä hiljaa kuin
äsken.
Eugen hätkähti ja heitti hänet luotaan melkein inhoten. Oliko hän
kuullut oikein? Blumien perhekalleudet pantti ... panttilaitoksessa...
Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, koettaen päästä selville
ajatuksistaan.
"Mitä -- -- mitä sinä tarkoitat -- -- en ymmärrä", sanoi hän vihdoin
sopertaen.
"Olen pantannut ne, saadakseni rahaa Tullan lastenkotia varten", sanoi
Dora rohkeammin.
Ja kun hän ajatteli, että Blumien kallisarvoiset, juhlalliset
perhekoristukset olivat panttilainakonttorissa, tuntui se hänestä äkkiä
niin hullunkuriselta, että hän, huolimatta aseman vakavuudesta, veti
suunsa nauruun.
Eugen katsoi häneen halveksuvasti, mutta huokasi samassa
helpoituksesta. -- "Olet menetellyt huonosti, Dora, ajattelemattomasti,
kerrassaan sopimattomasti", sanoi hän ankaralla äänellä, "miksi et
mieluummin pyytänyt minulta apua?"
Dora katseli valkeita käsivarsiaan, joissa oli punaiset merkit
ranteitten kohdalla.
"Pyysin sinulta kerran vähän apua Lisbetin myötäjäisten
varustamiseksi", sanoi hän matalalla äänellä, "mutta sinä et antanut.
Et siis myöskään olisi antanut mitään Tullan kotia varten."
Eugen kohautti olkapäitään.
"Mutta nehän ovat kaksi aivan eri asiaa. Syy, joka aiheutti kieltoni
ensimäisessä tapauksessa, ei kelpaa toisessa. Etkö sitten ymmärrä sitä?
Eikö ole rahtuakaan järkeä eikä johdonmukaisuutta päässäsi?"
"Onpa kyllä, jokseenkin paljonkin", vastasi Dora terävästi, "on niin
paljon, että ymmärsin sinun pitävän tyhmyytenä sitä, että köyhä Tulla
perustaa lastenkodin. Siksi päätimme tulla toimeen omin neuvoin."
"Tulla toimeen omin neuvoin! Mutta etkö sitten ymmärrä, että et ole
ensinkään tullut toimeen omin neuvoin, vaan että olet päinvastoin
käyttänyt varoja, jotka... Etkö ymmärrä, että sinulla ei ollut
oikeutta ... pantata" -- hänen oli vaikea lausua viimeistä sanaa --
"pantata lahjoja, jotka olet saanut mieheltäsi ja anopiltasi?"
"En, sitä en ymmärrä. Lahjat ovat minun, ja minä saan siis tehdä niillä
mitä tahdon."
"Et siis myönnä, että olet tehnyt väärin?"
"En, minä päinvastoin arvelen, että olen tehnyt aivan oikein", vastasi
Dora itsepäisesti ja uhmaten, "kun on niin paljon köyhiä, jotka näkevät
nälkää, ja niin paljon lapsia, jotka ovat ilman kotia ja vanhempia ...
ja kun..."
"Se ei kuulu tähän ... se ei kuulu tähän!" keskeytti Eugen, "etkö osaa
eroittaa oikeaa väärästä? Luuletko, että auttaessa köyhiä saa jättää
kaikki muut suhteet huomioon ottamatta? Oletko kuullut puhuttavan
jesuiittamoraalista?"
"Olen kyllä. Olen myöskin kuullut puhuttavan kultaisen vasikan- ja
Grottemoraalista!"
"Dora!" huudahti Eugen, silmät säkenöiden vihasta, "tämä on
jo enemmän kuin minä voin kärsiä... Sinun huolimattomuutesi ...
epäjärjestyksesi ... epäluotettavaisuutesi ... kaikki olen kärsinyt ...
mutta nyt ... aiotko nyt opettaa minun lapseni varastamaan ja
valehtelemaan?..."
Dora kirkasi ja polki jalkaa, säkenöiden vihasta hänkin.
"Miten -- -- miten sinä uskallat?"
"Mitenkä minä uskallan? Minä en ainoastaan uskalla, vaan minun täytyy
sanoa mitä nyt sanon... Se, mitä sinä olet tehnyt, on sinun
yhteiskunnalliseen asemaasi katsoen, ja katsoen siihen kasvatukseen,
jonka kai kuitenkin olet saanut, varastamista ja valehtelemista... Sinä
olet käsitellyt ominasi esineitä, jotka eivät olleet yksistään sinun,
ja tehnyt sen tavalla, jota tiesit minun suuresti paheksuvan, ja sinä
olet tehnyt sen minun tietämättäni. Se on kuulumatonta, Dora, en
tosiaankaan luullut, että minun koskaan tarvitsisi kokea tällaista...
Jumala auttakoon minua -- Jumala auttakoon meitä molempia. Annan
sinulle miettimisaikaa ... tutki sydäntäsi ... rukoile Jumalaa, että
hän tekisi sinut nöyräksi, niin että voit tunnustaa syntisi, muuten ...
niin, muuten on kai parasta, että eroamme... Sinun täytyy tulla
paremmaksi ... en voi sallia että henkilö, jonka tulee kasvattaa
lapsiani, on niin vailla alkeellisimpiakin oikeuskäsitteitä..."
"Sinun ... sinun lapsiasi!" huusi Dora, säkenöiden vihasta, "ne ovat
minun paljon, paljon enemmän kuin sinun, minä olen..."
"Vaiti", keskeytti Eugen ja kohotti kättään, niin ankaran näköisenä,
että Dora kauhistuneena peräytyi muutamia askelia, "ole vaiti ja häpeä,
äläkä huuda noin... Koeta nyt rauhoittua ja ajatella tekoasi. Ja ole
hyvä ja anna minulle", nyt olivat sanat taas takertua hänen kurkkuunsa,
"anna minulle panttilippu, sillä olet kai saanut sellaisen ... ja sano,
miten olet järjestänyt tämän asian ... huomenna selvitän kaikki."
Dora otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen paperin ja antoi sen
hänelle, ja mainitsi matalalla äänellä panttilainakonttorin, jonne oli
vienyt jalokivet.
Eugen otti kuitin ja pisti sen taskuunsa.
"En ole voinut uneksiakaan, että minun täytyisi kokea tällaista", sanoi
hän naurahtaen katkerasti, "että minun täytyisi mennä lunastamaan
isoäidin jalokivet panttilainakonttorista."
"Se on hyvin terveellistä sinun ylpeydellesi", vastasi Dora hymyillen
ilkeästi.
Kaikki, mikä hänessä oli huonointa, oli tullut esiin tämän väittelyn
aikana.
Eugen ei vastannut. Hän napitti hännystakkinsa ja pyyhkäisi pari kertaa
nenäliinallaan otsaansa.
"Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, ei meidän ole syytä mennä ulos
yhdessä. Sinulle on terveellisintä olla yksinäsi ja hiljaisuudessa
miettiä tekoasi ja sanojasi. Minä menen yksinäni ja sanon, että sinä
voit pahoin, mikä epäilemättä lieneekin totta. Minä ainakin olen aivan
sairas surusta."
"Silloinhan on parempi että sinä jäät kotiin 'miettimään', sillä minä
olen ainakin täysin terve!" sanoi Dora hymyillen yhtä ilkeästi ja
pilkallisesti kuin äsken.
"Dora!"
Eugen katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, kunnes Dora vihdoin käänsi
katseensa pois ja puhkesi kiihkeään, hillittömään itkuun.
Hän itki niin kuin ainoastaan intohimoiset naiset voivat itkeä; hänen
kätensä tulivat jääkylmiksi, päätä poltti kuin tulessa, ja koko ruumis
vavahteli nyyhkytyksistä, joita hän ei koettanutkaan pidättää.
Eugen asetti hänet sohvalle, avasi hänen pukunsa, hautoi hänen
ohimoitaan Kölnin vedellä, siveli hänen käsiään ja keksi kaikenlaisia
keinoja rauhoittaakseen häntä -- paitsi yhtä: rakastavaa sanaa, hellää
hyväilyä -- mutta hän sai hoidella häntä kokonaisen tunnin, ennenkuin
tuo hillitön mielenpurkaus asettui.
Vasta sitten kun nyyhkytykset taukosivat ja Dora makasi siinä raukeana
ja itkettyneenä, mutta hiljaa, sanoi Eugen hyvästi hänelle, niin
ystävällisesti kuin voi, ja lähti hetkiseksi kutsuihin.
Mutta Dora makasi yhäti sohvalla, ja vaikka hän oli ulkonaisesti
rauhoittunut, riehuivat hänen sisässään monenlaiset tunteet. Hän ei
aikonut "nöyrtyä", kuten Eugen oli sanonut, hän ei ollut tehnyt
mitään pahaa ... hän oli päinvastoin tehnyt aivan oikein, auttaessaan
köyhiä ... niin sanotaan raamatussakin ... siinä ei käsketä pitämään
jalokiviä ... päinvastoin, rikas mies, jolla oli purppuraa ja kalliita
liinavaatteita, joutui helvettiin... Ei, hänen ei tarvinnut
"nöyrtyä"... Eugenin piti nöyrtyä, eikä hänen. "Hän on lyönyt minua,
hän on pidellyt minua pahoin, hän on puristanut kättäni, niin että sitä
vieläkin pakottaa ... hän on uhannut erota minusta... Nyt ... nyt on
kaikki meidän väliltämme loppunut..."
Ja hänen kiihkeä vihansa ja epätoivonsa suli pois, ja sijaan tuli suuri
hiljaisuus, suuren, syvän surun hiljaisuus. Hän ei enää nyyhkyttänyt,
hän itki katkeria kyyneliä, ja hänestä tuntui, kuin olisi tänä hetkenä
kumeaan sointuun loppunut laulu, jossa kerran väreili kevään ja kesän
riemu...
Seuraavana päivänä Eugen lunasti jalokivet ja säilytti niitä senjälkeen
omissa kätköissään. Dora ja hän eivät enää puhuneet siitä, mitä oli
tapahtunut; hän odotti, että Dora tunnustaisi tehneensä väärin, mutta
kun Dora ei tunnustanut, vaikeni hänkin ja sulkeutui vielä enemmän
itseensä. Ja Dora odotti että Eugen ottaisi puheeksi asian ja moittisi
ja nuhtelisi häntä -- silloin hän kyllä puolustaisi itseään ja
todistaisi Eugenille, että hän oli tuominnut väärin ja farisealaisesti.
Mutta kun Eugen ei sanonut mitään, ei hänkään rohjennut ottaa asiaa
puheeksi.
Ja niin jätti tämä tapaus molempien sydämeen haavan, joka ei koskaan
mennyt umpeen; kumpikaan ei tahtonut tehdä voitavaansa parantaa sitä.
Kevätpuolella alkoi Dora, joka viime vuosina oli ollut kukoistavan
terve äkkiä tulla heikoksi. Hän kalpeni ja laihtui, ja uni ja ruokahalu
katosivat. Lääkäreiltä kysyttiin neuvoa, sairasta tutkittiin, hänelle
määrättiin pillereitä, voimistelua y.m. mutta mikään ei auttanut. Dora
itse arveli, että suru Eugenin kylmyydestä teki hänet sairaaksi, ja hän
tunsi salaista tyydytystä ajatellessaan, että hänen hiljainen
riutumisensa oli kosto Eugenille. Hän ajatteli sitä usein maatessaan,
hän ajatteli kuolemaansa ja hautaustaan, ja nautti kuvitellessaan
mielessään katkeria omantunnontuskia, joiden alaiseksi Eugen sitten
joutuisi. Ja sensijaan että hän olisi noudattanut lääkärien määräyksiä,
heitti hän pois lääkkeet, laiminlöi voimistelun, väsytti itseään ja
teki kaiken minkä voi, tullakseen niin heikoksi ja kalpeaksi ja sairaan
näköiseksi kuin mahdollista.
Eugenissa ei ainakaan syrjästä katsoen huomannut katumuksen
merkkiäkään. Hän tiedusteli joka päivä tarkkaan Doran terveydentilaa,
kyseli neuvoa kahdelta lääkäriltä, ja kun nämä pitivät oleskelua
kylpylaitoksessa välttämättömänä Doran terveydelle, tilasi hän heti
huoneen kalleimmasta ja kehutuimmasta kylpylaitoksesta. Mutta hän teki
kaiken sen velvollisuudesta eikä hellyydestä, ja Dora tunsi sen ja se
painoi häntä kuin ies, jonka hän olisi tahtonut heittää päältään.
Heinäkuussa matkusti Eugen Doran kanssa mainittuun kylpypaikkaan. Hän
jäi sinne itsekin pariksi viikoksi ja piti koko ajan tarkkaa huolta
siitä, että Dora hoiti itseään lääkärien määräyksien mukaan. Pikku
tytöt olivat sillaikaa Julia neidin kanssa isoäidin luona Blombackassa.
Mutta kahden viikon kuluttua piti Eugenin matkustaa kotiin
virkavelvollisuuksiensa tähden. Dora jäi kylpylaitokseen kylpykauden
loppuun asti; hän hoiti itseään huonosti; ei tehnyt muuta kuin
huvitteli itseään, lauloi ja soitti, ja oli koko seurapiirin lemmikki.
Tänä aikana Eugen ja hän kirjoittivat kirjeitä toisilleen, ja tekivät
sitä, kuten kaikkea muutakin, velvollisuudesta. Kerran viikossa sai
Dora kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas Dora", ja sisälsi tarkan
selonteon lasten terveydentilasta ynnä muita tietoja perheen elämästä.
Ja yhtä usein sai Eugen kirjeen, jossa oli samanlainen päällekirjoitus
ja samanlaisia lyhyitä tietoja Doran terveydentilasta ja uutisia
elämästä kylpylaitoksessa.
Eugenin täytyi työnsä tähden asua kaupungissa, mutta hän matkusti niin
usein kuin voi myöhemmin päivällä Blombackaan, ja sunnuntait hän aina
vietti siellä. Nämä käynnit maalla olivat hauskimpia hetkiä hänen
elämässään tähän aikaan. Muuten oli tämä aika, kauniit elokuun päivät
polttavine päivänpaisteineen ja ihanan leppeät illat punertavine
kuutamoineen, hänestä tukala. Kaikeksi onneksi oli hänellä paljon
työtä; mutta heti kun hän oli hetkisenkään vapaana, pyörivät hänen
ajatuksensa itsepäisesti samassa asiassa. "Minkälaiseksi muodostunee
tulevaisuus?" kyseli hän itseltään. Ja kun hän, kulkiessaan yksinään ja
synkkänä virastoonsa ja sieltä takaisin, kohtasi tuttavia, jotka
tervehtivät häntä, tuntui hänestä kaikki joutavalta ja ikävältä. Tuolla
kadun toisella puolella kulki keski-ikäinen lihava herra, joka
nähdessään Eugenin nosti hattuaan, nyökähytti ystävällisesti päätään ja
viittasi kädellään. Eugen vastasi hänen tervehdykseensä jäykästi ja
välinpitämättömästi -- häntä harmitti tuo tyytyväinen hymyily, miksi
ihmeellä hän oli niin tyytyväisen näköinen, tuo pieni, paksu kaljupää
herra? Eugen tunsi hyvin hänen perheolonsa; hänellä oli turhamainen,
pintapuolinen vaimo, yksi hänen pojistaan oli juopporatti, hänen
raha-asiansa olivat huonolla kannalla -- kannattiko hänen nyt iloita
yksistään siitä, että hänellä oli siisti kesäpuku ja että hän saattoi
kävellä pitkin Sturekatua ja nostaa kohteliaasti hattua joka toiselle
ihmiselle? Miten vähiin onnen murusiin ihmiset sentään tyytyvätkään...
Mutta toisiakin ajatuksia ja tunteita saattoi herätä hänessä.
Toisinaan, kun hänellä ei ollut aikaa lähteä Blombackaan, teki hän
kauniina loppukesän iltoina pitkiä kävelyretkiä maalle päin, ja haki
silloin aina yksinäisiä teitä ja polkuja. Kun hän silloin pysähtyi
katselemaan taivaalla tuikkivia tähtiä, unohti hän hetkiseksi itsensä
ja surunsa. Ensin hän aina tarkkaan määräsi tähtien aseman taivaalla --
hän oli nuorena ollut hyvin huvitettu tähtitieteestä ja muisti vielä
tarkalleen tähtikartan -- sitten hän antoi ajatustensa liidellä
kauemmas, tuolle puolelle tahtien, tuolle puolelle ajan ja paikan. Kun
silloin kysymykset äärettömyydestä, ikuisuudesta, Jumalasta, nuo suuret
kysymykset "minne" ja "miksi" heräsivät hänessä, tuntuivat hänestä
hänen surunsa ja huolensa niin ihmeellisen pieniltä, ja kaikki, sekin,
mitä hän palavimmin oli toivonut, niin, koko hänen elämänsä tuntui
mitättömän pieneltä ja vähäpätöiseltä; hänestä tuntui, kuin olisi hän
äkkiä noussut korkealle vuorelle ja sieltä nähnyt maiseman ääriviivojen
häviävän etäisyyteen. Sellaisina hetkinä tunsi hän itsensä taas
onnelliseksi, yhtä onnelliseksi kuin ennen pienenä poikana, jolloin hän
seisoi salin ikkunassa, missä suuri neeria kukki -- kun kuun säteet
tunkeutuivat huoneeseen ja aavistuksentapaiset ajatukset liikkuivat
lapsen sydämessä. Silloin ei alakuloisuus enää vaivannut häntä; näiden
äärettömien, salaperäisten sielullisten avaruuksien edessä hän tunsi
juhlallista, vapauttavaa yksinäisyyttä.
Mutta tullessaan maalle pikku tyttöjensä luo hän oli aina iloinen,
lapsellisen iloinen ja vallaton. Lasten oli tapana Julia neidin
saattamina juosta alas laivarantaan häntä vastaan, ja siellä he
seisoivat ja hyppelivät ja nauroivat ja viittoivat käsillään,
nähdessään hänet laivan kannella. Toisinaan, kun he eivät ehtineet
ajoissa rantaan, riensivät he häntä vastaan mäessä, vanhimmat ensin ja
pikku Märta viimeisenä, huutaen ja kirkuen, Julia neidin taluttamana.
Sitten syntyi tappelu ensi suudelmasta. "Minä ensin ... minä ensin",
liverteli neljä kimeää ääntä, neljän pienen käsiparin kietoutuessa
hänen ympärilleen ja neljän ruusunpunaisen, kostean lapsensuun
ojentuessa häntä vastaan.
Ja hän hymyili ja sulki heidät syliinsä ja puheli kilpaa heidän
kanssaan ja oli sen näköinen, kuin ei hän olisi tiennyt, että suruja ja
pettymyksiä maailmassa onkaan.
Sitten hän tavallisesti istui verannalla päivälliseen asti;
odottaessaan hän nosti pikkutyttönsä polvelleen, toisen toisensa
jälkeen, tarkasteli heidän pukuaan ja ulkonäköään aivan kuin
huolellinen äiti, puheli heidän kanssaan ja kuunteli, mitä heillä oli
hänelle kerrottavaa.
"Tässäkö minun neliapilaani nyt on", sanoi hän ja katseli hymyillen
pikku tyttöjään, "'pikku Klumpedumpko' se siinä on?"
Ja hän hyväili pientä punaposkista Märtaa, joka seisoi nojautuneena
hänen polveaan vasten ja hyppeli pyöreillä, lihavilla jaloillaan.
"Pumpedump", toisti pikku tyttö, loi Eugeniin tummansiniset silmänsä ja
hymyili niin suloisesti ja lempeästi kuin suinkin voi. Gertrud kiipesi
hänen syliinsä ja nyki hänen viiksiään, "höyheniä", kuten hän sanoi;
hän ihmetteli suuresti, miksi kaikilla sedillä oli "höyheniä"
kasvoissaan, ja hän tutki hyvin mielellään lähemmin tätä ihmettä.
Sonja, joka oli järjestyksessä toinen, asettui hänen olkapäätänsä
vasten ja toisteli: "pikku isä -- pikku isä..."
Mai seisoi äänettömänä hänen vieressään ja piteli hänen kättään
omassaan. Hän oli ulkonäöltään aivan toisenlainen kuin sisarensa;
toiset sisaret olivat lihavia, punaposkisia ja terveyttä uhkuvia,
Mailla sitävastoin oli hieno, hento ruumis ja kalpeat kasvot, joka teki
että hänen suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta ja
miettivämmiltä. Eugenista tuntui, että hän ei ollut niin terveen ja
iloisen näköinen kuin hänen mielestään pienen tytön olisi pitänyt olla,
tytön, joka kaiket päivät juoksentelee ulkona ja pulikoi rannalla ja
jota muutenkin kaikin tavoin hyvästi hoidetaan.
"Mitä nyt, tyttöseni", kysyi hän, silittäen Main poskea ja tarkastellen
hänen hienoja, säännöllisiä kasvojaan, "miksi et ole iloisen näköinen
-- oletko pahoillasi jostain, pikku Mai?"
Mai katsoi miettien eteensä -- niin teki hän aina, kun hänen piti
vastata tärkeään kysymykseen. Toiset pienet tytöt olivat juosseet pois
isän luota, Mai oli yksin jälellä, Eugenin käsi vyötäistensä ympärillä
ja nojaten häneen.
"Isän pikku Mai", hän käytti toisinaan tätä nimitystä itsestään,
huolimatta siitä että oli jo kuuden vuoden ikäinen, "isän pikku Mai
ikävöi isäänsä ja äitiänsä..."
"Mutta onhan sinulla kiltti isoäitisi ja sisaresi ja Julia ja
serkut ... onhan sinulla niin hauskaa täällä Blombackassa!" sanoi Eugen
nuhtelevasti; samalla hän tunsi salaista iloa siitä, että kukaan
niistä, jotka hän oli luetellut, ei voinut anastaa hänen paikkaansa
Main sydämessä.
Mai pudisti päätään ja toisti:
"Niin, mutta minulla on kuitenkin ikävä... Minä tahdon pitää sekä isäni
että äitini luonani ... tahdon aina pitää heidät luonani."
"Mutta ajattelehan, jos kadottaisit toisen heistä!" huudahti Eugen,
ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi, ja katui heti sanojaan.
Mai katsoi häneen kummastellen ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.
"Silloin ei isän pikku Mai tahdo elää enää!" huudahti hän, kietoen
kätensä Eugenin kaulaan ja tukahduttaen nyyhkytyksen.
"Rakas pikku lapseni!"
Eugen painoi Main rintaansa vasten, suuteli häntä ja kuiskaili hänelle
helliä, lohduttavia sanoja.
"Älä itke, rakas lapsi kultani! Toivokaamme, että aina saat pitää isäsi
ja äitisi."
Ja vähän ajan perästä pikku Mai nauroi taas, mennessään isän kanssa
ruokasaliin syömään päivällistä.
Blombackassa oli paljon vieraita tänä kesänä; koko suuri huvila oli
täynnä väkeä. Hovioikeudenneuvos Bergenstiernan koko perhe asui siellä,
sitten oli siellä joukko kaikenikäistä nuorisoa, joka pulikoi
lammikossa, kävi soutelemassa iltaisin ja antoi iloisen naurunsa kuulua
puutarhassa ja metsässä huvilan ympärillä. Paitsi sitä oli siellä aina
vieraita; eversti Dufva löysi tien teekuppinsa luo myöskin kesällä,
Regina neiti seuranaisensa kanssa kävi aina elokuussa, kun pahin
kuumuus oli mennyt ohi, ja perheen tapoihin kuului, että pojat,
tyttäret ja vävyt joka kesä viettivät pari päivää isoisän ja isoäidin
luona Blombackassa, asuivatpa he miten kaukana tahansa. Ja mamsseli
Bendelin istui täällä, aivan kuin kaupungissakin, rouva Blumin
liinavaatekasojen ääressä, sillä eroituksella vain, että hän täällä
neuloi uusia vaatteita ja kaupungissa paikkasi vanhoja. Kaikki kävi
yhtä säännöllisessä järjestyksessä kuin vuodenajat seuraavat toisiaan.
Eugen ei voinut muuta kuin ihmetellä heikon äitinsä voimia, jotka eivät
näyttäneet koskaan loppuvan. Miten jaksoi hän, tuo hento, heikko
nainen, pitää huolta kaikista, valvoa kaikkia vähäisimpiäkin
taloustehtäviä? Ja reipas, terve Dora ei jaksanut pitää koossa edes
heidän suhteellisesti pientä talouttaan -- mitä häneltä puuttui,
tahtoako vaiko kykyä, vai mikä teki hänet niin surulliseksi
vastakohdaksi hänen äidilleen?
Eugen itse oli hyvin väsynyt, kun hän päivällisen aikaan tuli
Blombackaan, ja hän olisi mielellään tahtonut olla enemmän yksinään
tahi pikku tyttöjensä kanssa. Mutta se ei kuulunut perheen tapoihin;
rouva Blum olisi suuresti paheksunut, jos joku olisi vetäytynyt pois
iltapäiväseurustelusta verannalta, missä naiset istuivat käsitöineen ja
herrat sikareineen, ja Eugen oli liian hyvä ja kuuliainen poika,
asettuakseen äitinsä tahtoa vastaan tässä suhteessa. Hän istui ja piti
kärsivällisesti seuraa, niin kauan kuin rouva Blum tahtoi. Vasta
illalla, kun kukin sai vapautensa takaisin, pääsi Eugenkin lähtemään
minne tahtoi. Silloin hän tavallisesti meni pikku tyttöjensä luo,
leikki heidän kanssaan hetkisen, kuunteli, kun he lukivat
iltarukouksensa ja sanoi heille hyvää yötä; siksi ajaksi Julia neiti
aina hienotunteisesti poistui.
Sitten hän meni kävelemään, tavallisesti vasta teenjuonnin jälkeen, ja
mieluimmin yksinään. Silloin sattui usein, että hän takaisin tullessaan
kohtasi Julia neidin ja he pysähtyivät puhelemaan hetkiseksi. Toisinaan
nämä puheet supistuivat vain muutamaan kohteliaaseen lauseeseen; mutta
toisinaan ne olivat enemmänkin kuin pelkkiä kohteliaisuuksia, ja ilman
että Eugen huomasi tahi ajatteli sitä, tuli heidän ajatustenvaihtoonsa
jotain lämmintä ja sydämellistä.
Eräänä iltana, kun Eugen palasi kävelyltään rantatietä myöten, näki hän
Julia neidin istuvan kivellä tien vieressä. Hän istui pää käden varassa
ja tuijotti merelle, ja näytti siltä kuin ei hän, katsellessaan
kaunista elokuun kuutamoa, olisi huomannut häntä ensinkään. Eugenin ei
tehnyt mieli puhella ja hän aikoi juuri varovasti hiipiä pois, kun
Julia neiti äkkiä käänsi kasvonsa häneen päin. Hänen ei auttanut muu
kuin nostaa hattuaan ja tervehtiä. Julia neiti nyökähytti päätään ja
huudahti teeskennellyn lapsellisesti ja vilkkaasti, osoittaen erästä
tähteä taivaalla:
"Eikö toimituspäällikön mielestä tuo tähti tuolla muistuta pikku Main
silmiä?"
"Kyl-lä", sanoi Eugen vastahakoisesti. Hänen mielestään asia oli juuri
niin, juuri tuo tähti tuolla sai hänet aina muistelemaan pikku tyttönsä
lempeitä, syviä silmiä, mutta hänestä oli kummallisen vastenmielistä
kuulla Julia neidin sanovan samaa.
Hän hämmästyi samassa suuresti nähdessään Julian äkkiä kumartuvan
alas, painavan molemmat kädet kasvoilleen ja nytkähtelevän kuin
nyyhkytyksistä.
"Jumalan tähden, neiti, mikä teidän on?" huudahti hän säikähtyneenä.
Julia katsoi häneen. Hänen pitkissä, tummissa silmäripsissään
väreilivät kyyneleet, joiden hän ei vielä antanut tipahtaa alas, kuin
kirkkaat kastepisarat. Nyt vasta Eugen ensi kerran huomasi, miten
harvinaisen kauniit silmät Julialla oli.
"Kun näkee tuollaisen näyn", kuiskasi hän, osoittaen kädellään merelle,
"ja ajattelee sellaista lasta kuin Mai, voi sattua että oman ...
köyhyyden tunto valtaa mielen ... anteeksi ... tiedän kyllä miten
tuhmasti puhun..."
Eugen istuutui kivelle Julian viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän
tunsi syvää sääliä ja unohti kokonaan vastenmielisyyden, jonka hänen
sanansa äsken olivat herättäneet.
"Lapsi parka", sanoi hän ystävällisesti, "elämän taival on kyllä ankara
kulkea, yhdelle yhdellä, toiselle toisella tavalla."
Julia neiti loi äkkiä silmänsä alas. Hän oli vielä kalpeampi kuin
tavallisesti ja istui niin liikkumattomana, kuin olisi hän kivettynyt
paikoilleen. Tuo hieno, hyvin muodostunut käsi, jota hän niin usein oli
ajatuksissaan suudellut, oli nyt vihdoinkin tuossa hänen polvellaan,
mihin hän intohimoisilla, haaveellisilla ajatuksillaan oli pakoittanut
sen.
Hän katseli koko ajan kättä. Oi, jospa hän saisi tarttua siihen ja
painaa sen sydäntään vasten! Mutta hän uskalsi tuskin hengittääkään,
saati sitten liikahtaa, pelosta että unelma katoaisi.
Vihdoin veti Eugen kätensä pois, puristettuaan hieman hänen kättään.
Silloin loi Julia neiti häneen pitkän, salaperäisen katseen, joka
kiusasi häntä ja saattoi hänet hämilleen.
Hän nousi, nosti hattua ja lähti pois. Mutta astuttuaan pari askelta
hän tunsi, että jotain osui hänen niskaansa; hän kääntyi ja näki maassa
suuren tummanpunaisen ruusun. Konemaisesti kumartui hän alas ja otti
ruusun maasta, katsahtaen samalla kivelle päin, missä Julia oli
istunut. Julia oli noussut ja seisoi nojautuneena puunrunkoa vastaan.
Tuossa hennossa, hintelässä naisolennossa oli jotain liikuttavan
avutonta, hän näytti pitemmältä kuin tavallisesti, ja hänen pienet,
kalpeat kasvonsa olivat kurottautuneet eteenpäin, ikäänkuin olisi hän
kuunnellut jotain. Hän oli kuin tarina toivottomasta rakkaudesta, hänen
suurissa, loistavissa silmissään oli sellainen epätoivon rukous, että
Eugenin hyväsydämisyys voitti hänen järkensä varoitukset.
Hän tuli Julian luo ruusu kädessä. Hänen hymynsä oli epävarma ja ääni
värähteli hieman, kun hän, koettaen laskea leikkiä, sanoi:
"Se kukka osui väärään maaliin..."
Julia ei vastannut, katseli vain häntä omituisen läpitunkevasti, kuten
äskenkin. "Sinä tunnet elämää paljon paremmin kuin minä -- sinä
ymmärrät sydämen kaipauksen yhtä hyvin kuin minä -- älä leiki kanssani,
älä puhele turhia intohimojen riehuessa, lyö minua -- tahi rakasta
minua, mutta tee se pian!" näytti tuo katse sanovan.
Eugenin tuli häntä äkkiä niin sanomattoman sääli; hän tarttui hänen
käteensä, joka riippui velttona sivulle, ja sanoi osaaottavasti: "Lapsi
parka!"
Samassa hänestä tuntui, kuin olisi pohja luistanut hänen jalkojensa
alta ja hän olisi ollut kaatumaisillaan. Hän ei enää voinut päästä irti
Juliasta, hän tahtoi heittää hänet luotaan, mutta hänestä tuntui, kuin
olisi hän pitänyt kiinni hukkuvasta ihmisestä, jota hän ei hennonnut
heittää takaisin syvyyteen.
"Parka", toisti Julia huohottaen, "älkää sanoko niin, nyt ... nyt olen
rikas ... rikkain maailmassa..."
Ja hän katsoi äkkiä ylös, ja oli kuin hänen silmissään, jotka olivat
kirkkaina ja avoimet, olisi voinut kirkkaina ja polttavina lukea sanat:
"Rakasta minua!"
Mutta tuo katse rikkoi lumouksen. Eugenin sääli muuttui
vastenmielisyydeksi; koko hänen suora, velvollisuudentuntoinen
luonteensa nousi vastarintaan. Hän sysäsi Julian luotaan hiljaa, mutta
varmasti, ja sanoi aivan muuttuneella, tyynellä ja hiukan opettavalla
äänellä;
"Niin juuri, sanon teitä siksi, koska olette yksin ja kuljette väärillä
teillä. Teidän täytyy saada toista työtä, päästä toisiin olosuhteisiin,
nykyinen toimenne ei sovi luonteellenne... Sanoitte kerran, että
haluaisitte saada sivistystä ... hyvä ... olen teille todella
kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt lapsieni hyväksi näinä vuosina...
Jos sallitte, hankin teille tilaisuuden harjoittaa opintoja --
sittenhän voitte hakea toista työtä, joka paremmin soveltuu teille..."
Hän innostui puhuessaan ja hänen ääneensä tuli ystävällinen sointu;
hänen hyvä sydämensä sai hänen tuntemaan myötätuntoa lastensa hoitajaa
kohtaan, ja tietämättään tahtoi hän myöskin hyvittää sen, mitä hän
äsken heikkona hetkenä oli rikkonut.
Mutta hänen puhuessaan muuttui Julia äkkiä kokonaan. Hän riuhtaisi
kätensä Eugenin kädestä, hänen ruumiinsa suoristui -- kuin tulenliekki,
joka äkkiä leimahtaa -- ja silmät katselivat terävästi ja pistävästi
pienistä raoista.
"Kiitos", sanoi hän kylmästi, "olen tähänkin asti tullut toimeen omin
neuvoin -- en ole koskaan pitänyt armolahjoista."
Hän katsoi Eugeniin epätoivoisen kiukkuisesti, kääntyi ja lähti
kulkemaan metsään päin.
Eugen huokasi syvään; hän tunsi, kuten hienotunteinen ihminen ainakin,
surua, kun oli ollut pakoitettu tuottamaan toiselle ihmiselle tuskaa,
ja kun tiesi saaneensa Julia neidistä ikuisen vihamiehen.
Kun hän oli kulkenut muutamia askelia, tunsi hän taas jotain
heitettävän niskaansa, jotain kylmää ja märkää, ja kun hän tunnusteli
sitä kädellään, huomasi hän sen olevan multaa. Hän karisti mullan pois
ja kääntyi katsomaan taakseen; siellä seisoi Julia, kalpein kasvoin ja
säihkyvin silmin. "Siitä saatte samaa, mitä äsken tahdoitte antaa
minulle -- kiviä leivän asemasta!"
Ja hän nauroi pilkallisesti ja katsoi metsään. Tietämättä, mitä tahtoi
ja minne aikoi, kiiruhti hän eteenpäin. Hän kompastui puihin ja
pensaisiin, repi rikki vaatteensa tiheiköissä, hänen sydämensä jyskytti
kuin kuumeisella ja pää poltti kuin tulessa, mutta hän ei huomannut
mitään, kulki vain eteenpäin ... eteenpäin ... johonkin hiljaiseen
pimentoon, jonka täytyi olla jossain, joka lievittäisi hänen
tuskansa... Vihdoin hän aivan uupuneena vaipui sammaleelle ja painoi
kasvonsa kosteaan maahan. Raskaat valittavat huokaukset kohosivat hänen
rinnastaan ja hän heittelehti suonenvedontapaisesti puolelta toiselle.
Hänen jalkansa olivat jääkylmät aina polviin asti ja pää oli kuin
tulipallo. "Minä kuolen..." huudahti hän, painaen kätensä sydäntään
vasten, "ei, minä en kuole, vaikka tunnen kuoleman tuskia ... sieluni
kuolee ... sydämeni jähmettyy ... mutta elämästä en pääse... Jumala,
armahda ... se oli synti, hirvittävä synti ... hän on toisen oma ...
minä tahdoin eroittaa heidät ... minä olen saanut palkkani ... mutta
minä olisin valmis antamaan henkeni hänen edestään ... saadakseni
hituisenkaan rakkautta ... ja hän, mitäpä hän hänestä välittää..."
Hänen sanansa tukehtuivat valittaviin nyyhkytyksiin. Ja hän makasi
siinä, hän ei tiennyt miten kauan, välittämättä velvollisuuksistaan,
lapsista, maineestaan, välittämättä mistään, illan varjojen pimetessä
ja tähtien syttyessä taivaalla. Vihdoin hänessä heräsi hurjan ilon,
syvän, surumielisen rauhan tunne. Hän pani kätensä ristiin, ojensi ne
kiihkeästi taivasta kohti ja huudahti: "Sinua ei kuitenkaan kukaan voi
riistää minulta ... kaikki, kaikki muu otetaan minulta pois ... mutta
sinä ... sinä ... oi, ole laupias, rakas, rakas kuolema!..."
Kun Eugen tuli kotiin, oli hän melkein sairas mielenliikutuksesta.
Julian kalpeat kasvot olivat koko ajan hänen mielessään, kuin aavenäky,
joka häntä kammoksutti, mutta joka samassa herätti hänessä paljon
muitakin tunteita... Äkkiä hän tuli ajatelleeksi pikku tyttöjään, jotka
nukkuivat tuolla sisällä rauhallista unta. Silloin hänet äkkiä valtasi
pelko ... hän oli näkevinään Julia neidin intohimoisten katseitten
kohtaavan heidän viattomat lapsensilmänsä. Ei, hän ei enää saanut tulla
heidän luokseen, hän ei saanut edes nähdä heitä, hänen pelkkä
läsnäolonsa saattoi vahingoittaa heitä... Hänen äskeinen säälinsä
katosi, itsetiedottoman itsekkäästi hän asetti ylitsepääsemättömän
juovan lastensa ja Julian välille; hänen lapsiaan eivät elämän likaiset
aallot saisi saastuttaa, heitä tuli suojella, heihin ei saanut
epäpuhdas henkäyskään koskea.
Huone, jossa hän asui, oli alakerroksessa, ikkunat puutarhaan päin.
Tämän huoneen vieressä oli sali, ja salin toisella puolella asuivat
hänen sisarensa ja lankonsa. Niin hiljaa kuin voi hiipi hän saliin ja
koputti hovioikeudenneuvos Bergenstiernan ovelle. Rouva Bergenstierna,
joka ei vielä ollut paneutunut levolle, tuli heti ulos. Hän oli hyvin
hämmästyneen ja paheksuvan näköinen; hän osasi olla aivan yhtä
kohteliaan paheksuvan näköinen kuin äitinsä, kun tapahtui jotain, joka
vähimmässäkään määrässä poikkesi asian säännöllisestä, kerta kaikkiaan
määrätystä kulusta.
"Mitä -- mitä on tapahtunut? Onko sattunut jokin onnettomuus?"
"Pelkään, että niin on käynyt", vastasi Eugen epävarmalla äänellä,
"anna anteeksi, että häiritsen sinua ... mutta ... luulen, että
Julia neiti ... on joutunut jonkummoisen ... en tiedä, miksi sitä
sanoisin ... mielenhäiriön uhriksi, ja minä pelkään lasten tähden."
Rouva Bergenstierna hymyili kylmästi ja halveksivasti.
"Se ei minua ensinkään kummastuta", sanoi hän lyhyesti, "olen koko ajan
odottanut sitä. En ole koskaan voinut kärsiä tuota tyttöä enkä voi
ymmärtää, miten Dora ja sinä, oikeammin _sinä_, olette voineet antaa
hänen häikäistä itsenne: Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut?"
Sisaren kovuus loukkasi Eugenia -- hän oli näkevinään edessään kalpeat,
epätoivon vääristämät kasvot, jotka rukoilivat sääliväisyyttä: "Älkää
tuomitko minua niin kovasti, ajatelkaa ensin, miten ankara minun
elämäntaisteluni on ollut, miten olen janonnut onnea ja rakkautta, te,
joille elämä on antanut niin paljon..."
Hän vastasi lyhyesti:
"Hän on kadonnut, en tiedä minne hän on mennyt, ja kun äsken tapasin
hänet, oli hän kummallisen kiihoittuneessa mielentilassa. Häntä ei
pitäisi päästää lasten luo ... mutta minä en myöskään tahtoisi tavata
häntä ... näyttää siltä, kuin minun läsnäoloni kiihoittaisi häntä... En
ymmärrä, mitä minun on tekeminen."
Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti.
"Ei, _sinun_ ei todellakaan pidä tavata häntä", sanoi hän
äänenpainolla, joka sai Eugenin hätkähtämään. Oliko mahdollista ...
oliko hän huomannut sen, mitä hän, Eugen, tähän päivään asti ei ollut
nähnyt? Eugen vältti sisaren kylmän tutkivaa katsetta ja odotti, että
hän jatkaisi.
"Lupaan sinulle pitää huolta lapsista", sanoi rouva Bergenstierna, "en
paneudu levolle, vaan menen Fannyn huoneeseen ja valvon siellä. Jätän
oven, joka on sen ja lastenhuoneen välillä, raolleen; siten voin pitää
silmällä lapsia, ilman että he tahi Julia neiti -- jos hän tulee kotiin
-- huomaavat minua. Uskon kuitenkin, että hän ei tule kotiin..."
Rouva Bergenstierna puhui lyhyesti ja varmasti, merkitsevin elein, ja
hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, kuin olisi hän lukenut
jännittävää romaania.
Eugen pudisti päätään; jälleen teki sisaren kylmä arvostelu häneen
kiusallisen vaikutuksen. Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään, meni
huoneeseensa, selitti miehelleen että eräs Eugenin lapsista oli
sairastunut, meni sitten vanhimman tyttärensä luo ja avasi oven pikku
Blumien huoneeseen raolleen. Täällä hän sitten istui valveilla pari
tuntia, tarmokkaana ja virkeänä, ja odotti että Julia neiti palaisi
kotiin.
Vihdoin hän näki oven varovasti avautuvan ja Julia neidin hiipivän
huoneeseen Main vuoteen luo. Kynttilän valossa, jota tuo nuori tyttö
piti kädessään, näkyivät selvästi hänen kasvonsa; ne olivat
kalmankalpeat ja ilme niissä oli ankara ja epätoivoinen. Muutaman
sekunnin hän seisoi liikkumattomana, katsellen Maita; sitten hänen
kasvonsa vääntyivät suonenvedontapaisesti, huulet liikkuivat ja hän
nosti uhkaavasti kätensä nukkuvan lapsen yli. Rouva Bergenstierna kuuli
hänen kuiskaavan: "Sinua olisin rakastanut ... nyt vihaan sinua ...
sillä sinä omistat ja tulet kerran omistamaan kaiken onnen, mikä
minulta kielletään ."
Ja hän kohotti jälleen kätensä Main yli. Rouva Bergenstierna aikoi
juuri avata oven mennäksensä huoneeseen, kun samassa kynttilä sammui ja
Julia neiti hiipi pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Rouva Bergenstierna sytytti kynttilän. Hän oli niin kiihdyksissä, että
hänen kätensä vapisi; hän, jonka elämä oli niin kaikinpuolin
oivallista, ei ollut koskaan voinut ajatellakaan joutuvansa näkemään
mitään tällaista, ja hän tunsi samalla sekä halveksivaa vihaa että
kummallista mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Mitä tarkoitti Julia neiti
ja mitä oli tapahtunut? Monenlaisia arveluja heräsi rouva
Bergenstiernassa, hänen seistessään siinä ja katsellessaan pikku Maita,
jonka uni näytti häiriintyneen Julian käynnin kautta, sillä hän
heittelehti levottomana vuoteellaan ja huokasi monta kertaa
unissaan. --
Kun Eugen tuli huoneeseensa, oli hän niin kiihoittunut, että ei voinut
ajatellakaan nukkumista. Hän otti kirjan käteensä, mutta hänen oli yhtä
mahdotonta lukea; viime tuntien tapahtumat olivat koko ajan hänen
mielessään, vaihtelevina, mutta aina samanlaisina. Vihdoin hän pani
kirjan pois, meni ikkunan luo ja avasi sen. Puutarhassa oli aivan
pimeätä, pari yöperhosta lensi huoneeseen ja pani siivillään kynttilän
liekin lepattamaan, resedat tuoksuivat, meren hiljaisen, yksitoikkoisen
kohinan keskeytti silloin tällöin metsäkyyhkyjen valittava kuherrus.
Elokuun illan hiljaisuus rauhoitti hänen kiihtynyttä mieltään -- hänen
ajatuksensa eivät enää pyörineet tuossa tuskallisessa pyörretanssissa.
Vähitellen ne keskittyivät yhteen ainoaan kysymykseen: miten voisi hän
auttaa tuota onnetonta nuorta naista? Voimatta lähemmin selittää
miksi, tunsi hän olevansa velallisen suhteessa häneen. Kenties se ei
ollut mikään persoonallinen velka, kenties oli se vain onnellisen,
etuoikeutetun ihmisen tunne velastaan elämän lapsipuolelle.
Lapsipuolelle? Niin, hän oli todellakin ollut oikeassa, hän oli elämän
lapsipuoli!... Hän ajatteli pikku tyttöjään, joita hän tahtoi suojella
niin, ettei pahan varjokaan heihin koskisi ... jos hekin joutuisivat
maailman tallattaviksi, jos heitäkin kohtaisivat kiusaukset, jos
heidänkin täytyisi tuntea yksinäisyyttä, kuten Julian...
Silloin oli hän äkkiä kuulevinaan kuiskauksen puutarhasta. Hän säpsähti
ja kuunteli ... oliko se mielikuvitusta, oliko se noita luonnon
salaperäisiä ääniä, jotka syntyvät yössä; lintujen kaihoa, tuulen
humahdus, meren huokauksia, vai... Nyt se kuului taas ... nyt ...
taas ... kovemmin ... se oli ihmisääni, joka värähdellen ja hiljaa
lausui hänen nimensä.
Sisäinen varoittava ääni kuiskasi: "Älä mene -- anna hänen olla --
olet liian taipuvainen, liian tunteellinen, liian sääliväinen ... älä
mene ... mies joutuu aina tappiolle taistelussa sellaisten naisten
kanssa." Mutta huolimatta varoittavasta äänestä hiipi hän niin hiljaa
kuin voi salin kautta kuistille ja siitä pihalle.
Vaahterien varjossa ikkunan alla hän näki henkilön, joka pelokkaasti
vetäytyi piiloon puunrungon taakse. Mutta kun Eugen lähestyi, tuli hän
esiin ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
Se oli Julia.
"Jumalan tähden", kuiskasi Eugen ja koetti saada häntä nousemaan ylös.
Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja vaivaantuneeksi, että hän tuskin
tiesi, mitä sanoi tahi teki. Mutta Julia ei noussut, hän makasi
liikkumattomana maassa, ja kuiskasi:
"Tahdoin vain sanoa teille, että en ole niin kurja, kuin te ja kaikki
muut luulette..."
"Ei, ei ... sitä en ole koskaan uskonut."
"Kyllä!" huusi hän kiihkeästi, "niin te luulette ... niin te kaikki
luulette ... ja kurja minä olenkin ... olen tehnyt paljon kehnoja
tekoja ... joita en voi mainitakaan ... olen tahtonut tehdä pahaa ...
eroittaa ... mutta vannon teille, että en ole niin läpeensä paha, kuin
luulette ... olen vain äärettömästi onneton..."
Ja hän kohotti äkkiä päätään, loi silmänsä Eugeniin, ja katsoi häneen
liikkumatta, suurin silmin, antaen päänsä painua taaksepäin. Kaikki
kova ja ilkeä oli hänestä kadonnut; Eugen näki vain pienet, kalpeat
lapsen kasvot ja suuret, rukoilevat silmät... Sama ahdistava säälin
tunne, jota hän äsken oli tuntenut, valtasi hänet taas vielä
suuremmalla voimalla. Miten nurjaa elämä sentään oli, miten paljon
tyydyttämätöntä kaipiota, pettäviä toiveita se tarjosi ... sydän parka,
joka haparoit pimeässä kuin sokea, etsien sitä, mikä aina katoaa...
"Neiti kulta, nouskaa Jumalan tähden ylös", kuiskasi hän, kumartuen
hänen puoleensa ja koettaen saada häntä nousemaan.
"Annatteko minulle anteeksi", kuiskasi Julia, tarttuen molemmin käsin
hänen käteensä, "annatteko anteeksi kaikki -- kaikki?"
"Mutta eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa", sanoi Eugen
hämillään.
"On, on -- sellaista, jota ette voi aavistaakaan ja jota minä en voi
sanoa ... olen tehnyt teille pahaa ... paljon pahaa ... ja jota ei voi
tunnustaa... Mutta sanokaa, että annatte anteeksi ... sanokaa yksi
ystävällinen sana ... niin minä häviän, menen pois, enkä koskaan enää
tule teidän tiellenne..."
Hän nousi ylös Eugenin tukemana ja pitäen hänen kättään omassaan.
"Sanokaa ... sanokaa, että annatte anteeksi..."
Hän hiipi Eugenin luo, lempeä, lapsellinen ilme hänen kasvoiltaan
hävisi, hän oli taas yhtä intohimoisen näköinen kuin ennenkin ja käsi,
joka oli Eugenin kädessä, oli polttavan kuuma ja värisi.
"Lapsi parka", kuiskasi Eugen, "minulla ei ole mitään anteeksi
annettavaa ... mutta jos niin olisi, niin -- annan mielelläni
anteeksi."
Hän veti hänet luokseen, irroitti kätensä hänen kädestään ja siveli
pari kertaa hänen polttavaa otsaansa. Kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä -- nuoren tytön koko olennossa oli jotain niin avuttoman
epätoivoista.
"Oi, jos saisin kuolla nyt!" mumisi Julia, sulkien silmänsä ja antaen
päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten.
Samassa kuului sisältä kimeä lapsen huuto. He päästivät toisensa äkkiä
ja seisoivat molemmat kuin kivettyneinä. "Mitä se on?" kuiskasi Eugen,
"mitä on tapahtunut?"
Ja muistamatta enää Juliaa syöksyi hän sisään. Kun hän tuli
lastenkamariin, istui pikku Mai vuoteessaan vavisten ja nyyhkyttäen, ja
hänen vieressään seisoi rouva Bergenstierna koettaen rauhoittaa häntä.
Toiset lapset olivat myöskin heränneet, he istuivat sängyissään ja
katselivat säikähtyneinä ja ihmeissään Maita. Isoäiti, joka asui
kerrosta ylempänä, oli herännyt ja lähetti palvelijansa kysymään, mitä
oli tapahtunut. Koko talo oli jalkeilla -- pikku Mai oli sairastunut.
Lähetettäisiinkö hakemaan lääkäriä? Soitettiin jo palvelijalle; ja
kaikki olivat kovassa touhussa.
Mutta kun Mai näki Eugenin, rauhoittui hän. heti. Hän ojensi kätensä
Eugenia kohti ja huusi. "Isä -- isä!"
"Mitä nyt, rakas, armas lapseni?" kuiskasi Eugen ja sulki värisevän
tytön syliinsä, "sano isälle, mikä sinun on -- pelkäätkö jotain --
voitko pahoin, sano, lapseni?"
"Missä Julia on?" kuiskasi Mai, katsellen pelokkaasti ympärilleen.
"Tahdotko, että hän tulee luoksesi?"
"Ei -- ei -- ei!" huudahti Mai vavahtaen ja painautui syvemmälle
Eugenin syliin. Parin sekunnin kuluttua hän kuiskasi niin hiljaa, että
ainoastaan Eugen ja rouva Bergenstierna, joka seisoi hänen vieressään,
saattoivat kuulla:
"Minusta tuntui kuin Julia olisi kumartunut ylitseni ja tahtonut lyödä
minua ... hän kohotti kätensä näin..."
Ja hän toisti liikkeen, jonka rouva Bergenstierna oli nähnyt Julian
tekevän, kun hän seisoi Main vuoteen vieressä.
Eugen ja rouva Bergenstierna tulivat kalmankalpeiksi, mutta kumpikaan
heistä ei virkkanut sanaakaan. Rouva Bergenstierna loi Eugeniin
pikaisen, kylmän läpitunkevan katseen; mutta Eugen ei huomannut sitä,
hän katseli Maita ja hyväili häntä hermostuneesti vapisevin käsin.
"Isä", kuiskasi Mai, vetäen Eugenin luokseen, "älä mene luotani ...
lupaa, että olet luonani koko yön ... minä niin pelkään..."
"Mitä sinä pelkäät, lapseni?" kysyi Eugen, koettaen hymyillä.
"Pahoja unia", kuiskasi Mai, "en tahdo nähdä pahoja unia..."
Ja hän vapisi ja tarrautui vielä lujemmin Eugeniin, ikäänkuin
etsiäkseen suojaa yön hirmuja ja kauhuja vastaan...
"Lupaan istua luonasi, rakas lapseni", sanoi Eugen, pani tyttösen
sänkyyn, kääri peitteen hänen ympärilleen ja pyyhkäisi tukan pois hänen
kostealta otsaltaan.
Rouva Bergenstierna koetti rauhoittaa toisia pienokaisia, hän pöyhi
heidän päänalusiaan, silitti heidän peitteitään ja sai heidät vihdoin
vaipumaan uneen.
Kohta oli talossa kaikki hiljaista; mutta ainoastaan lapset nukkuivat,
aikaihmiset olivat valveilla ja tunsivat kukin, mikä selvemmin, mikä
hämärämmin, että jotain sopimatonta ja vastenmielistä oli tapahtunut
Blumien niin oivallisessa kodissa.
Mutta aamulla, kun kokoonnuttiin ruokasaliin syömään aamiaista, Eugen
ja rouva Bergenstierna yhtä kalpeina ja väsyneen näköisinä kumpikin
unettoman yön perästä, astui kaikkien ihmetykseksi Julia neiti sisään
kuten tavallisesti, hiljaisin, sulavin liikkein ja silmät puoliummessa.
Hän ei ollut yhtään hämillään, hän näytti vain syvästi surulliselta.
Kukaan ei tiennyt, missä hän oli viettänyt yön; rouva Bergenstiernan
palvelustyttö oli auttanut lapsia pukeutumisessa, ja Julia neiti
näyttäytyi vasta nyt.
Hän meni suoraan Eugenin luo ja sanoi nöyrästi ja matalalla äänellä,
mutta niin selvästi että se kuului yli koko huoneen:
"Olen hyvin pahoillani että tänä aamuna laiminlöin tehtäväni, mutta syy
oli se, että sain sähkösanoman että äitini on pahasti sairastunut.
Uskallanko pyytää, että heti saisin matkustaa kuolevan äitini luo?"
Hän katsoi Eugenia suoraan silmiin ja hänen katseensa oli niin synkkä,
kuin olisi hän nähnyt kuoleman silmiensä edessä.
Eugen ei saanut puhutuksi sanaakaan; hän tuijotti Juliaan kuin
aavenäkyyn. Oliko hän sama nuori tyttö, jonka hän eilen oli nähnyt
värjöttävän jalkainsa juuressa?
"Toivon, että pyyntöni ei ole liian rohkea?" jatkoi Julia hymyillen
pilkallisesti.
"Ei -- tietysti ei -- neiti voi lähteä, milloin haluaa", vastasi Eugen
kylmän ylpeästi; hänen säälinsä oli äkkiä kuin pois puhallettu, ja hän
tunsi ainoastaan vastenmielisyyttä.
"Äiti parkani tarvitsee apua", jatkoi Julia hämmentymättä, "uskallanko
pyytää palkkani..."
"Tietysti -- tietysti", keskeytti Eugen samoin kuin äsken, "miten
paljon?"
Ja hän otti esiin lompakkonsa ja antoi Julia neidille summan, minkä
tämä mainitsi.
"Kiitos", sanoi nuori tyttö ja pisti setelin taskuunsa.
Sitten hän sanoi hyvästi kaikille. Rouva Blum, joka ei vielä tiennyt,
mitä oli tapahtunut, syleili häntä ja kuiskasi kyyneleet silmissä:
"Lapsi parka!" Mutta rouva Bergenstiernan oli vaikea tarttua käteen,
joka ojennettiin hänelle, hän kosketti siihen vain sormenpäillään ja
sanoi kylmästi; hyvästi.
Viimeiseksi kääntyi Julia Eugenin puoleen. Silloin katosi pilkallinen
ilme äkkiä hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan ja hän katsoi Eugeniin
läpitunkevasti. "Tuomitse minua, jos uskallat", näytti se katse
sanovan, "tuomitse onnetonta, joka taas heitetään yksinäisyyteen ja
uusiin taisteluihin -- sinä, joka et koskaan ole tuntenut muuta kuin
onnea."
Eugen näytti ymmärtävän tämän katseen; hänen vastenmielisyytensä hävisi
ja tunsi ainoastaan syvää myötätuntoa.
Hän tarttui Julian käteen, puristi sitä kovasti ja kuiskasi epävarmalla
äänellä:
"Hyvästi. Jumala auttakoon teitä."
Samalla hänestä tuntui, että rouva Bergenstierna katseli häntä koko
ajan tutkivasti ja epäluuloisesti.
Julia neiti ei vastannut; hän kääntyi pois ja meni nopeasti ja hiljaa
ulos huoneesta.
Sinä aamuna vallitsi aamiaispöydässä harvinaisen raskas ja painostava
mieliala. Eugen ei sanonut omasta alotteestaan sanaakaan, ja kun joku
puhutteli häntä, vastasi hän niin lyhyesti kuin suinkin voi, olematta
epäkohtelias. Rouva Bergenstierna ja hänen miehensä olivat molemmat
yhtä äänettömiä; edellisen terävillä kasvoilla oli niin tärkeän
surullinen ilme, kuin niillä aina oli, kun sattui jotain
tavallisuudesta poikkeavaa. Vanha rouva Blum katseli ihmetellen vuoroon
Eugenia, vuoroon rouva Bergenstiernaa, mutta ei kysynyt mitään, ja
nuori väki, joka paloi uteliaisuudesta päästä tietämään, mitä oli
tapahtunut, oli myöskin vähemmän puhelias kuin tavallisesti.
Vasta kun kaikki olivat nousseet pöydästä, ja hajaantuneet mikä
minnekin, kertoi rouva Bergenstierna äidilleen, omine lisäyksineen,
mitä yöllä oli tapahtunut.
Vanha rouva Blum oli hyvin kauhuissaan.
"Onko todellakin olemassa sellaisia naisia?" huudahti hän ja risti
ihmeissään kätensä, "ja poikani on kolmen vuoden ajan pitänyt lastensa
hoitajattarena sellaista henkilöä! Se on hirveätä!"
"Niin, se on todellakin hirveätä!"
"Dora, tuo ymmärtämätön, ajattelematon Dora -- miksi ei hän ota,
tarkemmin selkoa henkilöstä, jonka huostaan uskoo lapsensa!" päivitteli
rouva Blum ja pudisteli huolestuneena päätään.
Mutta rouva Bergenstierna ei vielä jättänyt asiata sikseen. Hän ei
hellittänyt ennenkuin sai selvän Julian perhesuhteista; hän sai m.m.
tietää, että äiti, jonka Julia oli sanonut olevan kuolemaisillaan, oli
kuollut jo kun tyttö oli kymmenvuotias, että Julia viidennestätoista
ikävuodestaan alkaen oli ollut lastenhoitajattarena ja useissa
perheissä saanut aikaan samanlaista onnettomuutta kuin täälläkin.
Vahingoniloisena kertoi rouva Bergenstierna kaiken tämän veljelleen --
hänen vahingonilonsa kohdistui yhtä paljon Eugeniin ja Doraan kuin
Juliaan -- antoi hänelle neuvoja vastaisen varalle ja kiitti sitten
Jumalaa, kun oli itse antanut niin oivallisen kasvatuksen lapsilleen.