Kun Doran lapsivuoteet joksikin aikaa lakkasivat, tuli hän vähitellen
jälleen entiselleen, hänen väsymyksensä hävisi, hänen laulunsa sai
entisen raikkautensa, hänen ruumiinsa entisen joustavuutensa. Tämän
jälleen saavutetun nuoruudeninnon mukana sai hän ikäänkuin uutta
elämänhalua. Hänen lapsellinen nautinnonhimonsa ja romanttinen
toiminnanhalunsa, jotka liian aikainen raskas työ oli laimentanut,
heräsivät jälleen kaksin verroin voimakkaampina. Hän tahtoi huvitella,
hän tahtoi laulaa, tanssia, olla ihmisten joukossa, puhella, vaihtaa
ajatuksia, "elää elämää", kuten hänen säteilevä, innostunut
lapsenkatseensa näytti sanovan.
Tämä muutos ei herättänyt Eugenissa iloisia tunteita. Kun hän näki
Doran kuumeisen levottomuuden, ikävöi hän melkein sitä aikaa, jolloin
hän mieluimmin lepäili puolinukuksissa sohvalla. Mitkä äärimmäisyydet
koskettavatkaan toisiaan naisen luonteessa! Kohtuutta ... malttia ...
sitä ei ole, heidän täytyy joko nukkua tai tanssia, itkeä tai nauraa --
tasainen tyyni työteliäisyys, säännöllinen arkituuli on heille
mahdotonta. Hän koetti, niin paljon kuin voi, hillitä Doran vilkkautta,
mutta hän ymmärsi hyvin, että hän siten vain jännitti jousta
kireämmälle. Doran koko olemus, hänen nuoruudenvoimaa uhkuva ruumiinsa,
hänen häikäisevä hipiänsä ja säteilevät silmänsä, se oli kuin
kevätpuro, jonka täytyy päästä eteenpäin, kuohua yli kivien, tunkeutua
maahan -- jos sitä yhdellä taholla kohtaa este, hakee se tietä
toisaalla.
"Rakas, hyvä Eugen", sanoi hän eräänä päivänä, kietoen kätensä Eugenin
kaulaan ja katsellen häntä lumoavasti hymyillen, "saammeko pitää
tanssiaiset? Täytyyhän meidän kuitenkin pitää kutsut seurapiirillemme,
ja tanssiminen on niin hauskaa!"
"Tanssiaiset", toisti Eugen, irroittaen Doran käsivarret kaulastaan,
"minkätähden me pitäisimme tanssiaiset? Me, vanha pariskunta, jolla on
neljä lasta kasvatettavana?"
"Olenko minä todellakin 'vanha'?" Dora hymyili ja asettui hänen
eteensä, kädet levällä ja pää hiukan keikailevasti taivutettuna
taaksepäin.
"Et", vastasi Eugen, välittämättä vähääkään hänen kiemailustaan, "mutta
olet onnettomuudeksesi joutunut naimisiin vanhan miehen kanssa. Ja
toistaiseksi määrää vielä mies, mitä hänen perheessään tapahtuu. Äitini
ei ollut vanhempi kuin sinäkään, kun hän joutui naimisiin, ja hän..."
"Tiedän, tiedän", keskeytti Dora nauraen ja kärsimättömänä, "mutta hän
onkin täydellinen nainen, minulta raukalta et toki voine vaatia
samaa..."
"En, en vaadikaan, sen voin sinulle vakuuttaa, en lähimainkaan. Mutta
sinä et kuitenkaan ole enää aivan nuori, ja sinun tulee sen vuoksi edes
jossain määrin ymmärtää elämää. Naiset, jotka, kuten sinä, varhain
saavat tuntea äidin onnea -- jota toiset naiset usein koko elämänsä
ajan ikävöivät -- saavat kenties ostaa sen onnen uhraamalla jotain
muuta. Myönnän kyllä, että uhri tässä tapauksessa on suunnaton, mutta
sitä ei voi auttaa. Sen, jolla on neljä lasta ja suuri talous
hoidettavana, tulee ajatella muuta kuin tanssiaisten pitämistä."
Hän puhui leikillisellä äänellä ja nipisti Doraa piloillaan poskesta,
mutta kaiken tämän alta kuuli Dora selvästi hänen sanoissaan piilevän
harmin.
Hän ei vastannut mitään; hän vetäytyi syrjään ja ajatteli, että Eugen
oli itsekäs, kuten kaikki, jotka Blumin nimeä kantoivat. Sentähden että
hän oli vanha ja elämään kyllästynyt, tanssittuaan ja huviteltuaan koko
nuoruutensa ajan, pitäisi hänenkin, Doran, nyt olla vanha ja elämään
kyllästynyt. Eugenin olisi pitänyt saada kokea, hänenkin, miltä tuntui
kokonaisen kuuden vuoden ajan, koko nuoruutensa ajan, olla kytkettynä
lapsiin, synnyttää lapsia ja imettää heitä! Ehkäpä hänkin silloin
hiukan vähemmän mahtipontisella tavalla puhuisi velvollisuuksista,
"elämän vakavuudesta" ja "äidinonnesta".
Eugen ei näyttänyt kuitenkaan olevan aivan ehdoton vaatimuksissaan. Hän
ei tosin suostunut tanssiaisten pitämiseen, sillä hän inhosi sellaisia
huvituksia, mutta asiata enemmän pohtiessaan hän tuli siihen
johtopäätökseen, että juuri siksi, että Dora "onnettomuudekseen" oli
joutunut naimisiin vanhanpuoleisen miehen kanssa, häntä ei tullut
pakoittaa kaikessa hyväksymään miehensä epäilemättä jossain määrin
synkkää elämänkatsomusta. Hän ei siis estänyt Doraa, hän salli hänen
huvitella, käydä teattereissa, konserteissa, kutsuissa, vieläpä salli
hänen toisinaan "elähyttää" heidän illalliskutsujaan muutamilla
satunnaisilla tansseilla. Mutta nämä uhraukset, jotka perustuivat
viisauteen eivätkä rakkauteen, eivät tuottaneet hänelle iloa; hänen
mielensä oli raskas ja hänen esiintymistapansa kylmä ja jäykkä;
ainoastaan silloin, kun hän oli yhdessä pikku tyttöjensä kanssa, tuli
näkyviin se, mikä hänessä oli hellää ja lempeää.
Dora ei kuitenkaan etsinyt yksinomaan huvituksia. Hänen vilkasta
mieltään kiinnittivät useat muutkin asiat, yhdistykset, esitelmät,
kaikenlaiset yleiset, vieläpä valtiollisetkin kysymykset. Hänestä oli
hauskaa keskustella, esittää itsenäisiä, mielikuvitusrikkaita
mielipiteitään ja pakoittaa Eugenia ottamaan osaa keskusteluihin, jotka
huvittivat häntä, kun hän oli hyvällä tuulella -- hän sanoi Doran
mielijohtumia naisellisen teräväjärkisyyden neronleimauksiksi -- mutta
jotka hän lopetti lyhyeen terävillä vastauksillaan, ollessaan
kärsimätön ja ärtyisä.
Uudenvuoden jälestä hämmästytti Dora kerran Eugenia kertomalla, että
Lisbetin kihlaus aiottiin julaista, ja että hän ja hänen kihlattunsa
menisivät naimisiin jo seuraavana syksynä.
"Mutta sehän on sulaa hulluutta", vastasi Eugen harmistuneena, "miten
he voivat tulla toimeen hänen palkallaan?"
"Kyllä he tulevat", vastasi Dora, loukkaantuen Eugenin moittivasta
vastauksesta, "ei kaikkien mielestä elämän onni riipu siitä, ovatko
sokeri- ja suola-astiat aina täynnä..."
Hän olisi tahtonut purra poikki kielensä, kun näki, minkä vaikutuksen
nämä sanat tekivät Eugeniin.
"Jos sinä tuolla hienolla viittauksella tarkoitat minua, niin voin
ilmoittaa, että oli aika, jolloin asetin ihanteeni korkeammalle",
vastasi hän jääkylmästi.
Surun ja harmin kyyneleet kohosivat Doran silmiin. Miksi -- miksi piti
hänen aina sanoa sanoja, jotka loukkasivat Eugenia? Mikä paha voima
pakoitti hänen sanomaan niitä -- ja mistä tuli se paha voima,
Eugenistako vaiko hänestä itsestään?
"Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän hetkistä myöhemmin, kun he nousivat
pöydästä, "anna anteeksi nuo epäystävälliset sanat, jotka äsken
sanoin ... tiedätkin, että kun harmistuu, puhuu sellaista, jota ei
ensinkään tarkoita..."
"Päinvastoin", vastasi Eugen, ja hänen kasvoillaan oli sama kylmä,
halveksiva ilme kuin äskenkin, "juuri silloin kun vihastuu, sanoo
suoraan, mitä ajattelee."
"Et siis tahdo antaa anteeksi?"
"Rakas Dora, minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Minkä sille
voi, että sinusta minun maailmankatsomukseni on pikkumainen ja ikävä,
enempää kuin sillekään, että minusta sinun maailmankatsomuksesi on
pintapuolinen ja itsekäs. Ne ovat kaksi suuntaa, jotka eivät sovi
yhteen."
Hän naurahti kylmästi, silitti ohimennen hänen poskeaan ja meni omaan
huoneeseensa. Dora vei vaistomaisesti käden poskelleen; hänestä tuntui,
kuin tuo kosketus ei olisi ollut hyväily, vaan epäystävällinen, kylmä
henkäisy, jonka hän tahtoi pyyhkiä pois. Suuret kyyneleet tippuivat
hänen silmistään -- miksi oli Eugen niin muuttunut ... oliko hän, Dora,
todellakin ansainnut sen?
Täydelliseksi, kuten Eugenin äiti, ei Dora koskaan voinut tulla, sen
oli hän alunpitäen sanonut. Mutta koettihan hän kuitenkin tulla
paremmaksi, mikäli voi. Eugen sanoi, että päivällinen ei koskaan ollut
valmiina ajoissa; se ei ollut totta ... usein, ainakin jokseenkin usein
se oli valmiina. Eikä se ollut totta, että hän muka oli pintapuolinen
ja itsekäs. Ehkäpä hän otti elämän syvemmin ja vakavamminkin kuin
Eugen ... hän ei vaan ollut neljänkymmenen vuotias, eikä elämään
kyllästynyt ... eikä...
Hän nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, ja piti
itseään tällä hetkellä marttyyrina, joka vain odottaa kuolemaa. Mutta
vähän ajan perästä hän jo lastenkamarissa lauloi ja nauroi yhtä
iloisena kuin ennenkin.
Ja parin päivän perästä oli hänen elämänhalunsa ja rohkeutensa kohonnut
siinä määrin, että hän uskalsi kysyä Eugenilta, eikö tämä tahtoisi
antaa Lisbetille vähän apua myötäjäisten hankkimiseksi.
"Sinähän olet äskettäin perinyt niin paljon", sanoi hän luontevasti.
"Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa täyttäisin mielelläni
toivomuksesi", vastasi Eugen, "mutta asiain tällä kannalla ollessa on
Lisbetin naimisiinmeno mielestäni hulluutta..."
"Hulluutta? Miten niin?
"Tiedät sen sanomattakin. Onhan selvää, että kun Lisbet, joka on niin
huolimaton ja epäkäytännöllinen, menee naimisiin miehen kanssa, jolla
on 2,000 kruunun tulot, seuraa siitä pelkkää kurjuutta.
"Sinä et tunne Lisbetiä ... et tiedä, mitä hän saa aikaan, kun hän
rakastaa..."
Eugen nauroi.
"Kyllä minä tunnen hänet -- tiedän, minkälainen hän on -- minkälaisia
te kaikki olette... Voihan hän odottaa -- onhan muitakin, jotka ovat
saaneet odottaa muutamia vuosia. Kun hänen 'Ernstillänsä' on vähintäin
3,000 kruunun vuotuiset tulot, lupaan antaa 1,000 kruunua
myötäjäisavuksi; sitä ennen en anna mitään, sillä se sotisi
periaatteitani vastaan."
"Sinun periaatteitasi!" huudahti Dora kiihoittuneena. "Niin, sinun
periaatteisiisi kuuluu, että pitää meluta ja juonitella tyhjästä, mutta
silloin kun on kysymyksessä kahden ihmisen onni..."
Jälleen olisi hän tahtonut puraista poikki tuon harmillisen kielen,
joka ei pysynyt aisoissa. Minkätähden hän aina kiivastui niin kovin?
Eugen saattoi sanoa tuhat kertaa loukkaavampia sanoja kuin hän, mutta
hän pysyi tyynenä, jäätävän kylmänä ja tyynenä, ja senvuoksi hän oli
aina voiton puolella.
Niin hän oli nytkin. Hän ei sanonut mitään, loi ainoastaan halveksivan
katseen Doran kiihoittuneisiin kasvoihin ja lähti pois.
Mutta sisässään hän hautoi mieliharmia ja katkeruutta. Doran harmit
taas purkautuivat ulos pieninä, kiukkuisina vihanleimauksina, sitten
hän oli taas yhtä iloinen kuin ennenkin. Hän ei ymmärtänyt, mitä
pitkävihaisuus olikaan; hän uskoi, että kun hän oli itkenyt ja sanonut:
"anna anteeksi!" ja Eugen oli vastannut enemmän tai vähemmän
ystävällisesti "kyllä", -- kaikki harmit olivat unohdetut ja kaikki oli
taas ennallaan.
Eugenin sukulaisilta eivät hänen perheessään vallitsevat erimielisyydet
kauan pysyneet salassa. Vaikeina hetkinä oli Eugen puhunut niistä
äidilleen, ja vaikka tämä oli luvannut olla puhumatta niistä muille, ei
hän ollut voinut pitää tätä lupausta muuta kuin näennäisesti; kun tuli
puheeksi Eugenin ja Doran asiat, oli hän surullisen näköinen ja
vastaili vältellen ja se antoi uutta vauhtia juoruille, jotka jo olivat
liikkeellä.
Doran yhäti lisääntyvä huvittelunhalu huolestutti varsinkin rouva
Blumia. Hän varoitti miniätänsä, kertoi, mitä pahaa johtuu siitä, että
vaimot laiminlyövät kotinsa, esitti itsensä esimerkiksi j.n.e.
"Mutta minä en ole paljon poissa", vastasi Dora viattomasti ja avasi
ihmetellen siniset silmänsä, "voin vakuuttaa, että se on erehdys --
minusta ei mikään ole hauskempaa kuin olla pienokaisteni luona."
Rouva Blum huokasi.
"Entäs minkälainen on Julia neiti, tuo nuori tyttö, jonka huostaan
uskot lapsesi?"
"Oi, hän on aivan erinomainen."
Ja Dora alkoi innokkaasti kuvailla, miten erinomainen Julia neiti oli;
hän oli ollut heillä jo kolme vuotta, hän rakasti lapsia kuin omiaan --
Dora ei tiennyt luotettavampaa henkilöä, jonka huostaan olisi uskonut
lapset, kun hänen joskus täytyi jättää heidät.
Rouva Blum huokasi jälleen, mutta ei virkkanut enää mitään.
"En ymmärrä, mistä äitisi on saanut päähänsä että minä en hoida
lapsiani", sanoi Dora Eugenille, "hän piti eilen minulle oikein
parannussaarnan sen johdosta. Minä, joka olen niin rakastunut
pienokaisiini! Se on jonkinlainen harhaluulo..."
Eugen kohautti olkapäitään ja hymyili väkinäisesti.
"Ehkä", vastasi hän lyhyesti, eikä enää puuttunut asiaan.
Eugen puolestaan omisti kaiken vapaa-aikansa pikku tytöilleen; hänen
suurin ilonsa oli leikkiä heidän kanssaan, tutkia heidän luonteitaan ja
seurata heidän kehitystään. Päivällisen jälkeen, jota lapset,
"pikkuista" lukuunottamatta, nykyään söivät yhdessä vanhempiensa
kanssa, saivat he tulla saliin, ja jollei Eugenilla silloin ollut
paljon työtä tai jollei hän ollut kovin väsynyt, leikki hän hetkisen
heidän kanssaan. Lapset tiesivät, että he silloin saivat tehdä isälle
mitä tahtoivat; he vetivät hänet huutaen ja nauraen kumoon lattialle ja
panivat hänet esittämään saarta, jonka päälle he kiipeilivät; joka
heistä silloin vierähti alas matolle, se putosi mereen, ja hänet piti
hätähuutojen kaikuessa vetää ylös saarelle. Ja Eugenilla oli yhtä
hauskaa kuin lapsillakin, hän oli sekä saari että pelastaja että
kuvitusmestari yhtaikaa.
"Rasitat itseäsi liiaksi, Eugen", sanoi Dora, kun hän huohottaen koetti
pysyä tasapainossa, jotteivät huutavat ja nauravat lapset putoaisi
mereen, "kas niin, lapset, rauhoittukaa..."
"Ei -- ei, anna heidän olla!" sanoi Eugen hiljaa, "heidän ilonsa on
kuitenkin ainoata, mikä on todellista elämässä..."
Mutta kun leikki oli loppunut, piti isän saada palkkansa; silloin piti
pikku Main istua isän sylissä ja laulaa.
Mai oli perinyt äitinsä kauniin äänen ja mieltymyksen lauluun. Eugen
sanoi, että hän ei ollut koskaan huutanut niinkuin muut lapset, hänen
ensimäinen äännähdyksensä oli ollut hiljainen, valittava viserrys, ja
ennenkuin hän oppi puhumaan selvästi, hän jo seisoi pianon ääressä,
paineli koskettimia ja lauloi kirkkaita heleitä säveliä. Nyt hän osasi
jo melkein kaikki laulut, joita äiti oli laulanut, Doran ei tarvinnut
muuta kuin pari kertaa laulaa jotain laulua, kun Mai jo oppi sen ja
lauloi mukana.
Siinä hän nyt istui isän sylissä ja lauloi, katsoen isää silmiin, otsa
hieman rypyssä ja kasvoilla milloin vakava, milloin veitikkamainen
ilme, toisen laulun toisensa perästä, kunnes vihdoin arveli isän
saaneen tarpeeksi. "Ei nyt enää tällä kertaa, isä kulta", sanoi hän
silloin viisastelevasti, pyörähti pois Eugenin sylistä, suuteli häntä
ja juoksi toiselle taholle, alkaakseen jotain muuta hauskaa leikkiä.
Mutta Eugenin totisia kasvoja kirkasti valoisa hymy, joka oli ikäänkuin
heijastusta kauniista laulusta ja viattomista lapsensilmistä, joihin
hän niin kauan oli katsellut.
"Mitä tullee tuosta pikku tytöstä?" ajatteli hän, "saammekohan pitää
hänet, vai ... vai..."
Hän ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka niin usein pyrki
heräämään hänessä, hän sanoi sensijaan itselleen: "miksi aina katsoa
kaikkea niin synkästi -- miksi uskoa, että kaikki, mikä on hyvää ja
kaunista, otetaan meiltä pois? Me ihmisparat tarvitsemme sitä
päinvastoin liiankin hyvin..."
Usein, kun Eugen oli lastenkamarissa tai kun tyttöset olivat hänen
luonaan ja Julia neiti oli mukana, sattui, että hän joutui puheisiin
lastensa hoitajattaren kanssa. Vähitellen, huomaamattaan tuli hänelle
tavaksi puhella ja laskea leikkiä Julia neidin kanssa. Tuo nuori tyttö
oli hyvin puhelias, hänellä oli nopea käsityskyky, ja samoin kuin
Doralla, paljon omintakeisia, valmiita ja jyrkkiä mielipiteitä. Hän ei
ollut kaunis, hänen kasvojensa väri oli kalpea, melkein harmaa, tukka
oli vaalean ruskea ja silmät tavallisesti puoliummessa -- tämä
viimeksimainittu ominaisuus oli kenties harkittua, sillä kun hän avasi
silmänsä selkosen selälleen, hitaasti tai nopeasti, aina asianhaarojen
mukaan, tekivät ne suuremmoisen vaikutuksen. Hänen matalassa,
sointuvassa äänessään oli myöskin jotain lumoavaa, samoinkuin hänen
liikkeissään ja liukuvassa käynnissään. Kun hän puki lasten päälle, kun
hän siivosi huonetta tai ompeli, näytti siltä kuin olisi hän hyväillyt
liikkeillään kaikkia esineitä, niin miellyttäviä ne olivat.
Eugen ihmetteli usein, minkälainen Julia neiti oikeastaan oli; lapsia
hän hoiti hellästi ja huolellisesti, sen hän tiesi, mutta jotain
salaperäistä oli hänessä, josta Eugen ei pitänyt, mutta joka kuitenkin
kiinnitti hänen mieltään. Ja niin tuli hänelle tavaksi, vastoin hänen
luonnettaan ja tapojaan, kuunnella Julia neidin mietteitä elämän
kysymyksistä.
Julia neidin oli tapana sanoa, että hän rakasti lapsia, ja sitä
sanoessaan hän aina puristi jotain pikku tytöistä rintaansa vasten; hän
ei voinut ymmärtää äitejä, jotka saattoivat hetkiseksikään erota
pienokaisistaan -- ja sanaa "hetkeksikään" hän painosti aivan samalla
intohimoisen hyväilevällä tavalla, kuin hän puristi pikku tyttöjä
rintaansa vasten.
Eugen hymyili katkerasti, mutta ei virkkanut mitään. Kun Julia neiti
oli useamman kerran lausunut näitä mietelmiä äidinonnesta, vastasi hän
vakavasti, että hän piti itseään onnellisena, kun oli saanut niin
hellän hoitajan lapsilleen. Julia neiti punastui ja loi äkkiä katseensa
alas; kun hän jälleen kohotti silmänsä, oli ilme niissä arka ja
pyytävä, kuin olisi hän rukoillut jotain. Mutta Eugen ei puhunut enää
mitään. Hän leikki hetkisen lasten kanssa, ja Julia neiti nousi ylös,
mennäkseen panemaan lasten vaatteita paikoilleen. Silloin sattui, että
Eugen huomaamattaan usean kerran seurasi katseillaan Julia neidin
pehmeitä, sulavia liikkeitä.
Kun Julia neiti myöhemmin illalla oli pannut lapset nukkumaan ja hän
itse oli mennyt levolle ja kaikki oli hiljaista, makasi hän kauan
valveilla, ajatellen ja mietiskellen. Hän rakasti todellakin noita
pikku tyttöjä, rakasti sanomattomasti heitä kaikkia -- mutta enin
kuitenkin Maita, lasta, jolla oli hienot, kapeat kädet ja kauniit
kasvot, joita hän ei väsynyt suutelemasta -- hän ei voinut ajatella
suurempaa onnea, kuin olla heidän äitinsä. Silla jos hän olisi sitä --
jos he sanoisivat häntä "äidiksi" ... niin silloin, silloin...
Tuskallinen kaiho värähytteli nuoren tytön hentoa vartaloa. Hän ojensi
ylös käsivartensa ja pani kätensä ristiin, ja suuret kyyneleet vierivät
pitkin hänen poskiaan...
Eräänä päivänä päivällisen aikaan juuri kun Eugen oli tullut kotiin
työstä, sai hän telefoonitse sanan, että Doran isä oli äkkiä
sairastunut; vielä mainittiin, että Dora ei tahtonut jättää häntä,
ennenkuin oli saanut kuulla, mitä lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan,
sanoisi.
Eugenin täytyi siis syödä päivällistä yksin Julia neidin ja lasten
kanssa. Hän oli tänään synkimmällä tuulellaan, mutta lasten naurun ja
Julia neidin vilkkaan puhelun vaikutuksesta vilkastui hän vähitellen.
Julia neiti kertoi kaikenlaista, ja hän kuunteli -- jota hän ei juuri
usein tehnyt, kun naiset antoivat vapaan vallan puhetulvalleen. Mutta
nuoren tytön matalassa äänessä ja vilkkaassa esitystavassa oli jotain
suorastaan hypnotisoivaa. Hän käytti puheessaan huvittavia käänteitä ja
vertauksia, ja painosti sanojansa pehmeillä, ilmehikkäillä
liikkeillään. Hän kertoi pieniä tapahtumia kodista -- lapsista ja
heidän luonteistaan ja tavoistaan -- ja ikäänkuin sattumalta mainitsi
hän silloin muutamia Doran lausuntoja, jotka osoittivat, miten vähän
tämä ymmärsi lasten sielunelämää. Heti sen jälkeen alkoi hän
päivitellä, miten paljon puuhaa Doralla oli, miten paljon harrastuksia
-- oi, miten suuresti Julia neiti ihmetteli sellaista monipuolisuutta!
-- se oli toista kuin hän, tyttö parka, joka ei osannut muuta kuin
rakastaa ja hoitaa pieniä lapsia!
Ja hän katseli veitikkamaisesti ympärilleen suurin viattomin
lapsensilmin, ja nauroi hiljaista, alistuvaa naurua.
Sitten hän jatkoi puheluaan, mainitsi sivumennen, ikäänkuin
huomaamattaan, että naisen, jolla oli niin paljon harrastuksia kuin
Doralla, tietysti täytyi olla paljon poissa kotoa, ja sanoi sitten
vakavammalla äänellä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tullut pääasiaan:
"Miten erilainen ihmisten kohtalo sentään on! Miten paljon olenkaan
surrut sitä, että minun jo kuudentoista vuotiaana piti lopettaa
lukuni ... luulin, että kaikki kävisi toisin ... olihan isälläni
sellainen asema, että minäkin saatoin uneksia voivani antautua omille
harrastuksilleni ... ja sitten minun täytyikin lähteä itse ansaitsemaan
leipääni..."
"Mutta onhan neidin suurin ilo hoitaa lapsia", huomautti Eugen.
"On kylläkin", vastasi Julia neiti vilkkaasti, "sillä se tyydyttää
minua, ja sehän on suurinta ja parasta kaikesta. Se, josta äsken
puhuin, on toista. Luuleeko toimituspäällikkö, että nainen voi olla
todellinen äiti, olematta ensin eheä persoonallisuus?"
Eugen nauroi. Julia neiti puhui sellaisella asiantuntemuksella, kuin
olisi hän, huolimatta vaillinaisista opinnoistaan, kaiken ikänsä
pitänyt kasvatusopillisia esitelmiä.
"'Eheäksi' persoonallisuudeksi ei nainen tule juoksemalla
kahvikekkereissä ja yhdistyksissä", sanoi hän.
"Sitä en tarkoittanut", vastasi Julia neiti moittien, "en ole koskaan
puhunut kahvikekkereistä ja yhdistyksistä, joita inhoan. Tarkoitin,
että naisella täytyy olla paljon elämänymmärrystä ja paljon
harrastuksia, s.o. paljon sivistystä, jotta hän voisi olla hyvä äiti,
joka osaa oikein ohjata lapsiaan."
Eugen ei vastannut, hän istui äänettömänä, katsellen nuorta tyttöä, ja
ajatteli:
"Kenen vasikalla hän nyt kyntää? Lienevätkö ne Doran lausumia
mielipiteitä? Luuleeko Dora tosiaankin itse, ja luulotteleeko hän
muillekin, että hän nyt sivistää itseään lastensa tähden? Vai ovatko ne
hänen omia ajatuksiaan?"
"Kuitenkin kaikitenkin", jatkoi Julia neiti keveämmin, "en nyt puhu
itsestäni ... lapsenhoitajalta ei vaadita yhtä suurta sivistystä kuin
äidiltä. Ja minä tulen aina hoitamaan lapsia ... toisten lapsia ...
elämään toisille..."
"Mistä sen tiedätte?"
"Tiedän sen ... sillä en tule koskaan menemään naimisiin."
"Ihanko todella? Mutta eihän se asia vielä ole päätetty -- neitihän on
vasta niin nuori -- 24 vuotta, eikö niin?"
"Ei toki, olen jo kohta 30 ikäinen. Mutta ei se ole siksi", ja hänen
kasvonsa saivat mietiskelevän ilmeen, "se johtuu muista syistä...
Oletteko kuullut puhuttavan Jumalan lapsipuolista? Minä olen yksi
niistä."
Hän karkoitti synkän ilmeen kasvoiltaan ja naurahti, ikäänkuin olisi
sanonut jotain hyvin hauskaa.
"Ei, mutta neiti kulta, jos uskotte, että Jumala on meidän isämme ja me
olemme hänen lapsiaan, niin täytyy teidän myöskin uskoa, että hän
rakastaa meitä kaikkia yhtä paljon. Jumalalla ei ole suosikkeja."
"Ei kylläkään ... se olikin vain kuvaannollista puhetta. Tarkoitan,
että Jumala määrää muutamille lapsipuolen kohtalon. En tiedä, miksi hän
niin tekee, mutta niin se on. Ihmiset syntyvät määrättyjen merkkien
alaisina: toiset onnen ja menestyksen merkkien, toiset surun ja
vastoinkäymisten, eikä kukaan pääse vapaaksi merkistään. Mutta kaikki
eivät näe sitä -- jotkut kulkevat hautaan asti odottaen onnea, vaikka
ovat syntyneet onnettomuuden merkeissä. Mutta minä olen nähnyt sen ...
minä näin sen jo lapsena."
"Mutta, neiti, mistä saatte noin omituisia ajatuksia?" ihmetteli Eugen,
jota nuoren tytön puhe samalla sekä viehätti että oudoksutti.
"Oh, minulla on ollut aikaa miettiä... Kaiken tarmoni, jonka olisin
käyttänyt lukuihin, yleisiin harrastuksiin, jos taloudellinen asemani
olisi ollut parempi, tahi jos olisin ollut mies, olen nyt käyttänyt
omiin mietelmiini. Esim. iltasin, kun lapset ovat menneet nukkumaan,
istun tuntikausia lukien ja miettien. Silloin selviää minulle paljon --
silloin näen niin paljon..."
"Näettekö näkyjä?"
"Kyllä, tavallaan ... sisällisiä näkyjä... Minä näen, että kaikki on
edeltäpäin määrättyä, järjestettyä tavalla, jota ei voi muuttaa... Olen
esim. nähnyt" -- ja hän alensi äänensä ja antoi silmäluomiensa verhota
katseensa -- "että kaikkialla elämässä vallitsee kolmiluku ... että
mitään ei tapahdu yksinään ... vaan että kaikki -- suru, ilo, ystävät,
rakkaus -- tulee luoksemme kolmiluvun merkeissä... Kolme kertaa kohtaa
meitä se, mikä on -- tahi olisi voinut olla -- elämämme onni ... kolme
kertaa tavoitamme sitä, mikä kaksi kertaa on paennut meitä... Kolme
kertaa kohtaa suru ... ja kolme kertaa pettää elämä ... aina kolme
kertaa... Uskon sen johtuvan siitä, että kolmiluku on pyhä -- isä,
poika, pyhä henki -- sieltä on peräisin se voima, joka kohtaloita
ohjaa, ja siksi on kohtalomme kolminainen."
"Kuulkaahan nyt, neiti", keskeytti Eugen, "te istutte aivan varmaan
liian paljon yksinänne kotona. Ei ole terveellistä teidän ikäisellenne
nuorelle tytölle, enempää kuin muillekaan, aina istua kotona ja
mietiskellä. Eikö teillä ole halua toisinaan seurata minua ja vaimoani
teatteriin?"
"Ei, kiitos, minä olen mieluummin lasten kanssa kotona", vastasi Julia
lyhyesti.
"Mutta eikö teillä ole ystäviä, joiden luona kävisitte? Nuorilla
tytöillä on tavallisesti paljon 'parhaita ystäviä'."
Julia pudisti päätään.
"Minulla ei. Minusta ei ole hauskaa paljastaa koko maailmalle
tunteitani."
"Sanoitte äsken, että kolmiluku hallitsee maailmaa. Teillä on siis
kolme ystävää?"
"Minulla on _ollut_ kolme ystävää, mutta se aika on jo ohi; he pettivät
minut kaikki kolme, tai oikeammin, he eivät olleet sitä, mitä luulin
heidän olevan. Nyt tulee elämässäni jotain uutta ... en tiedä, mitä..."
Hän katsahti äkkiä ylös, niinkuin hänen oli tapana tehdä, ja kiinnitti
hetkiseksi katseensa Eugeniin -- värisevän, odottavan katseen. Sitten
hän jälleen loi silmänsä alas, kätkien ajatuksensa raskaitten
silmäluomiensa taakse.
Eugen ei vastannut. Hetkisen vaitiolon jälkeen hän vielä kerran toisti,
että Julia neiti istui liian paljon kotona; siihen Julia neiti
ainoastaan väkinäisesti, hieman katkerasti hymyili; sitten taukosi
keskustelu, ja Eugen nousi pöydästä ja meni omaan huoneeseensa. Mutta
siellä hän yhä vielä ajatteli Juliaa. Miten omituinen tyttö hän sentään
oli, sekä miellyttävä että epämiellyttävä! Hän ei voinut ajatella
lapsenhoitajaa, joka olisi täydellisemmin antautunut tehtäväänsä --
mutta oliko hän kuitenkaan sopiva seuralainen hänen pikku tytöilleen?
Hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan hänen kummallisia
mielipiteitään ja hänen merkillisiä silmiään. Hänessä oli jotain, joka
ei ollut luonnollista, ei ollut totta -- tuntui, kuin olisi hän ollut
aivan toinen kuin miltä hän näytti. Mutta minkälainen hän oli?
Eräänä iltapäivänä, kun Eugen ja Dora juuri olivat eronneet toisistaan
ja Eugen oli mennyt omaan huoneeseensa, kuuli hän ovelleen heikosti
koputettavan. Hän huusi jokseenkin tylysti: "sisään", ja kun ovi
avautui, näkyi kynnyksellä Julia neiti kalpein kasvoin ja silmät, kuten
tavallisesti, puoliummessa.
"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi ja pelokkaasti, "anteeksi, että
häiritsen toimituspäällikköä. Mutta tänä aamuna sain kirjeen äidiltäni
-- hän on sairas ja tarvitsee apua ... aioin lähettää hänelle vähän
rahaa, mutta unohdin pyytää rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti
ulos ... ehkä herra toimituspäällikkö tahtoisi antaa minulle?"
"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi Eugen. "On ikävää, että neidin
äiti on sairas; toivottavasti hän pian paranee. Miten paljon tahdotte?"
Ja hän avasi laatikon, ottaakseen esiin rahaa. Neiti näytti
hämmästyneeltä, ikäänkuin ei olisi tiennyt, mitä vastata.
"Tuskin muistan, paljonko minulla on saatavaa", vastasi hän, huulilla
omituinen, arka hymy, "olen todellakin pahoillani, että en tullut
pyytäneeksi rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti ulos ... mutta hän
tulee aina perjantaisin niin myöhään kotiin, ja minä tahtoisin
lähettää kirjeen niin pian kuin mahdollista... Norrlannin posti lähtee
jo aikaisin aamulla."
Hän puhui hajamielisesti ja näytti, kuin olisi hän puhuessaankin vain
miettinyt, miten paljon hänellä oli jälellä palkastaan.
Eugeniin teki Julia neidin puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän oli
juuri aikeissa kysyä jotain, mutta vaikeni, rypistäen otsaansa.
"Miten paljon tahdotte?" sanoi hän lyhyesti, toistaen äskeisen
kysymyksensä.
"Voinko saada 50 kruunua?"
Eugen antoi hänelle 50 kruunun setelin, nyökähytti hiukan päätään ja
katsoi äkkiä toisaalle, Julia neiti kiitti monta kertaa matalalla,
lempeällä äänellään ja meni hitaasti ja viivytellen ovelle.
Mutta juuri kun hän tarttui ovenripaan, kääntyi Eugen äkkiä häneen
päin.
"Kuulkaahan, neiti", sanoi hän tuimasti, "mitä oikeastaan tarkoititte
kun sanoitte että vaimoni tulee myöhään kotia perjantai-iltaisin?"
Hän oli niin vihainen itselleen, kun ei voinut olla tekemättä tätä
kysymystä, että olisi tahtonut paiskata paperipuristimen vasten
otsaansa. Mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut enää mitään, kysymys
oli tehty.
Julia neiti tuijotti häneen ihmetellen. Hänen silmänsä olivat suuret ja
viattomat kuin äskenheränneen lapsen.
"Mitä?" kysyi hän, tirkistellen ihmeissään, "sanoinko, että rouva
Blum ... kenties ... en todellakaan muista enää ... ajattelin niin
yksinomaan sairasta äitiparkaani."
Ja hän huokasi ja katsoi uneksien eteensä.
"Ehkä, mutta niin te kuitenkin sanoitte", sanoi Eugen yhtä töykeästi
kuin äskenkin, tuntien samalla, että se, mitä hän puhui, oli alentavaa
hänelle itselleen.
"Siinä tapauksessa tein sen, kuten sanottu, huomaamattani", vastasi
Julia neiti arvokkaasti, "otaksuin, että herrasväki oli sopinut
keskenään, että kun toimituspäällikkö oli poissa, oli myöskin rouva
Blum vieraissa. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun, ja jota en
välitä pohtia. Ajattelin yksinomaan, miten saisin rahaa äitiparalleni."
Hän taivutti päätään ja meni ulos nopeasti, kuin olisi hän siten
tahtonut sanoa, että ne olivat kysymyksiä, joihin hän halusi päästä
vastaamasta. Eugen istui vielä kauan kirjoituspöytänsä ääressä
ajatellen ja mietiskellen. Synkät, epäluuloiset ajatukset olivat
heränneet hänessä. Hän ajatteli Doraa; hän muisti hänen lumoavan
hymynsä, kukoistavat kasvonsa ja täyteläisen vartalonsa. Hän vertasi
häntä tuohon kalpeaan, varjomaiseen olentoon, joka äsken oli poistunut
hänen huoneestaan. Mutta tunne ei ollut rakkautta -- hän tunsi kaameaa,
jäytävää, tuskallista ahdistusta, jota vastaan hän turhaan taisteli.
Sinä iltana ei Julia neiti itkenyt itseänsä nukuksiin, niinkuin
tavallisesti, vaan valvoi puoleen yöhön, ajatteli, ja näki pimeässä
kummia näkyjä. Kuka tiesi, mitä vielä saattoi tapahtua? Elämä oli niin
ihmeellistä. Hän uskoi todella, että Eugen ja Dora eivät enää
rakastaneet toisiaan, kun sensijaan hän... Ja kun rakkaus kerran on
sammunut, miten helposti katkeavatkaan silloin kaikki siteet ...
silloin ei ole enää solmuja aukaistavana ... silloin kaikki raukeaa
itsestään... Ja hän näkee kokonaisen sarjan näkyjä ... tapahtumat
liittyvät toisiinsa ... toiminta jännittyy ... draama kasvaa ...
kehittyy ... siihen silmänräpäykseen asti, jolloin kaikki murskaantuu
-- ja hänen hetkensä on tullut... Ja hän värisee onnesta ja rakkaudesta
ja kätkee kasvonsa tyynyyn, jottei nyyhkytyksillään häiritsisi
hiljaisuutta, jossa kuuluu ainoastaan pikku tyttöjen tasainen, tyyni
hengitys. --
Kun Julia neiti seuraavana päivänä napitti Doran pukua, sanoi hän äkkiä
hilpeästi ja iloisesti kuin lapsi, joka kertoo jotain hauskaa:
"Voitteko ajatella, rouva Blum, että kun eilen illalla tulin kotiin
Hjortin herrasväen luota, tapasin erään naisen herran seurassa, joka
oli aivan kuin toimituspäällikkö. Tietysti se ei ollut hän...
Ensiksikin oli hän siiloin kotona..."
"Mieheni ei ollut silloin kotona", vastasi Dora, ja tunsi itse, että
sanoi jotain hyvin tyhmää ja lapsellista.
Julia neiti avasi ihmetellen suuret silmänsä.
"Vai niin ... jaha ... hänhän on tavallisesti aina kotona ... ainakin
oli hän kotona, kun minä lähdin... No niin, sehän on samantekevä, se ei
tietysti ollutkaan hän ... mutta on ihmeellistä, miten yhdennäköisiä
ihmiset saattavat olla."
Hän naurahti ja näytti hyvin kummastuneelta -- oli kuin olisi hän
miettinyt luomisen ihmeitä.
Mutta Dora tunsi itsensä hiukan levottomaksi; häntä eivät tuollaiset
"ihmeet" ensinkään huvittaneet. Hän muisti, että Eugenilla oli tuona
iltapäivänä ollut hyvin kiire lähteä ulos... Ei, mutta tämähän oli
lapsellista... Eugen, joka oli itse täydellisyys ... miten saattoi
tuntea epäilyksen hiventäkään häntä kohtaan, joka niin tarkasti täytti
velvollisuutensa?...
Mutta hänen sydämeensä jäi jotain pistävää. Tuontuostakin tuli hänen
mieleensä ajatus: "voiko se olla mahdollista?" -- jonka hän taas työnsi
luotaan: "miten voin olla niin tyhmä, niin lapsellinen... Eugen -- tuo
erinomainen, täydellinen Eugen..."
Muutaman päivän perästä oli Doran syntymäpäivä. Aikaisin aamulla, kun
Dora vielä nukkui, hiipi Eugen hiljaa hänen huoneeseensa ja pani kimpun
ruusuja hänen pöydälleen -- tapa, jota hän oli noudattanut siitä asti,
kun Dora ja hän menivät naimisiin. Sitten hän hiipi pois yhtä hiljaa
kuin oli tullutkin, hymyillen tyytyväisesti. Samassa silmänräpäyksessä
avautui toisen, vastapäätä olevan huoneen ovi ja Julia neiti hiipi
nopeasti ja äänettömästi pöydän luo, otti ruusut ja kiiruhti pois,
sulkien oven jälessään.
Kun Dora hetkisen perästä tuli pöydän luo, kaipasi hän heti kukkia,
jotka hän aina oli saanut syntymäpäivänään, ja katkerat kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä. Oliko se mahdollista -- oi, oliko se
mahdollista?... Eikö hän rakastanut häntä enää ... oliko kaikki
loppunut, hukassa?... Oliko runollisuus heidän rakkaudestaan hävinnyt
-- sitäkö Eugen tahtoi sanoa hänelle tällä julmalla tavalla?...
Aamiaista syödessä hän oli hiljainen ja alakuloinen. Eugen onnitteli
häntä ja odotti, että hän kiittäisi kauniista ruusuista, mutta kun Dora
ei virkkanut mitään loukkaantui hän ja vetäytyi kylmästi kuoreensa.
Niin pitkälle oli siis tultu, Dora ei välittänyt edes kiittää
hänen antamistaan kukkasista! Eugenia suututti niin hänen
välinpitämättömyytensä, hänen epäkohteliaisuutensa, että hän ei
viitsinyt edes puhua siitä. "Hän on mahdoton -- parantumaton", ajatteli
hän, ja siihen se jäi.
Myöhemmin aamupäivällä tuli enemmän kukkia, ja kun Dora päivällisen
aikaan tuli kotiin, oli koko salin pöytä täynnä kukkavihkoja, niiden
joukossa myöskin Eugenin. Dora haisteli kukkia ja luki hajamielisenä ja
välinpitämättömänä niitä seuranneet kortit; hän ei voinut tuntea enää
mitään iloa, hän ajatteli vain Eugenin välinpitämättömyyttä. Kuitenkaan
ei hän voinut puhua hänelle siitä; hän saattoi ilveillä hänen kanssaan,
vastata nenäkkäästi ja uhittelevasti, mutta tunkea hänen jäykkyytensä
ja kylmyytensä läpi, tyynesti moittien kysyä, mitä tämä merkitsi --
sitä hän ei voinut. Hän ei ymmärtänyt Eugenia... Eugen oli niin
omituinen ... ehkäpä hän vaati, että hän, Dora, pitäisi tätä loukkausta
oikeudenmukaisena rangaistuksena jostakin rikoksesta ja vaieten kärsisi
sen, ottaen sen opikseen.
Mutta Julia neidin yölliset unet ja näyt tulevat yhä rohkeammiksi ja
ihanammiksi. Toisinaan hän uneksii, että kaikki lapset seisovat hänen
ympärillään ja sanovat häntä äidiksi. Hän vetää heidät luokseen,
hyväilee heitä, ja suutelee heitä itkien, intohimoisesti. Selvemmin hän
näkee Main kasvot; hän on unessa vielä enemmän isänsä näköinen kuin
todellisuudessa, ja pieni käsi, joka lepää hänen kädessään ja jota hän
lakkaamatta suutelee, on ihan kuin Eugenin... Ja kun Julia neiti herää,
värisee koko hänen ruumiinsa selittämättömän tunteen vallassa --
tunteen, joka on niin hirvittävä, niin kiihkeän ikävöivä, että hän
itkien rukoilee -- ei elämää eikä rakkautta, vaan kuolemaa...
Jos Doralla olisi ollut taipumusta mustasukkaisuuteen, olisi hän
epäilemättä tuntenut sitä Julia neitiä kohtaan -- ei Eugenin, vaan
lasten tähden. Sillä Julia neiti oli vähitellen voittanut kokonaan
heidän sydämensä kertomalla heille viehättäviä satuja, olemalla aina
heidän käytettävinään, omistamalla heille kaiken aikansa. Hän ei tosin
osannut laulaa niinkuin äiti, mutta hän kertoi satuja paremmin kuin
kukaan muu, omituisen hurjia, hirvittäviä satuja, jotka lumosivat
pienokaiset.
Julia neiti oli onnellinen, hän iloitsi jo kuin puoleksi saavutetusta
voitosta. Ainoa, mikä häiritsi hänen iloansa, oli, että Mai -- juuri
Mai, jonka hän ennen kaikkea olisi tahtonut voittaa, puolelleen -- ei
koskaan oikein suostunut häneen. Mai kuunteli hänen satujaan silmät
suurina ja pienet kasvot kalpeina mielenliikutuksesta; hän oli aina
iloinen ja ystävällinen Julia neitiä kohtaan, mutta hän oli isänsä
kaltainen siinäkin, että hän oli itseensä sulkeutunut, huolimatta
lapsellisesta iloisuudestaan, ja se ominaisuus tuli varsinkin ilmi
hänen käytöksessään Julia neitiä kohtaan.
Julia neiti, joka kaikkialla näki ihmeitä ja salaperäisiä merkkejä,
ihmetteli usein, mistä johtui tuo luoksepääsemättömyys Main luonteessa.
Oliko hänellä kyky, joka muutamilla ihmisillä on syntymästään, "nähdä"
ja ymmärtää ihmisten salaisuuksia? Julia neiti rakasti Maita enin
lapsista, mutta pelkäsi häntä samalla -- hän pelkäsi omia ajatuksiaan,
kun pikku tytön suuret, kirkkaat silmät tutkien katsoivat häneen.
Eräänä päivänä huomasi sitten Julia neiti jotain, joka sai hänet
ennustajanaisen tavoin näkemään hämäriä tulevaisuudenkuvia. Hän
huomasi, että Main nimessä oli kolme kirjainta, että hän oli syntynyt
kesäkuun kolmantena päivänä, ja että hän oli kuuden, siis kaksi kertaa
kolmen vuoden vanha. Maista riippui siis hänen kohtalonsa. Siksi tunsi
Julia neiti tuskallista, ahdistavaa levottomuutta ajatellessaan, että
Mai, juuri Mai, itsepintaisesti pysytteli ulkopuolella sen taikapiirin,
johon hän oli vetänyt muut lapset...
Mai oli tänä talvena alkanut käydä koulua, ei vielä "oikeata" koulua,
vaan valmistavaa lastenkoulua. Oli hyvin juhlallista, kun hän ensi
kerran lähti sinne äidin itsensä saattamana. Hän oli saanut lahjaksi
lukukirjan, koululaukun ja muutamia muita pikkutavaroita, ja hän oli
hyvin arvokkaan ja vakavan näköinen, kun hän laukku kainalossa sanoi
hyvästi "pikkusiskoille" ja äidin kanssa lähti kouluun. Hän oli hyvin
onnellinen ja ylpeä, kun äiti itse saattoi häntä, eikä Julia neiti. Oli
ollut hyvin juhlallista aamulla ennenkuin isä lähti; isä oli ottanut
Main syliinsä ja suudellut häntä vielä sydämellisemmin kuin tavallisesti
ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä yritystäsi, lapseni." Ja Maita
olivat nämä sanat suuresti liikuttaneet; hän ymmärsi, että
koulunkäynnin alottaminen oli hyvin tärkeä ja vakava asia, ja että hän
tänään oli paljon merkillisempi henkilö kuin eilen. Muuten oli
kaikessa, mitä isä sanoi, jotain erikoista -- se erosi kaikesta, mitä
muut sanoivat, melkein samalla tavalla kuin sunnuntai arkipäivistä.
Kun Mai myöhemmin päivällä palasi koulusta, oli hän niin innostunut ja
iloinen ja täynnä uutisia, kuin pieni tyttö konsanaan voi olla, oltuaan
ensi kertaa poissa kotoaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät paloivat
halusta saada kertoa äidille kaikki kokemuksensa.
"Äiti, äiti!" huusi hän ja juoksi huoneesta toiseen saadakseen käsiinsä
Doran, mutta turhaan. Dora oli, kuten tavallisesti, poissa; hän oli
aina aamupäivisin joko kylässä, köyhien luona tahi ostoksilla, ja
vaikka hän tänään oli päättänyt joko itse hakea Main koulusta tai
ainakin olla kotona kun Mai tuli, ei hän ollut voinut pitää päätöstään.
Pettymyksen tunne kouristi pikku tytön sydäntä ja hänen kasvoilleen
tuli jäykkä, umpimielinen ilme. Ja kun Julia neiti tuli hänen luokseen,
ja syleili häntä ja iloisesti ja ystävällisesti kyseli häneltä,
minkälaista koulussa oli ollut, vastasi Mai hänen kysymyksiinsä niin
lyhyesti ja torjuvasti kuin suinkin saattoi, olematta epäkohtelias --
aivan kuin isänsä.
Julia neitiä värisytti; pikku tytöstä huokui häntä vastaan jäätävä
kylmyys. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että tänään oli yhdeksäs päivä
-- siis kolme kertaa kolmiluku -- ja äkkiä hänestä alkoi tuntua, että
tuo hento tyttönen hienoine kasvoineen ja totisine lapsensilmineen oli
itse kohtalo, jota ei kukaan voinut välttää.