XIII.

Näytti siltä, kuin tuona onnettomana päivällishetkenä paras ja hienoin

Eugenin rakkaudesta Doraan olisi ijäksi hävinnyt. Dora ei enää saanut

samaa valtaa hänen ylitsensä kuin ennen, hän ei enää nauranut hänen

lapsellisille kujeilleen, hän ei enää pyytänyt häntä laulamaan,

ja kun Dora ponnisteli tullakseen ahkeraksi ja säntilliseksi, Eugen

ainoastaan epäilevästi hymyili. "Ne ovat oikkuja", ajatteli hän,

"tänään hänen pistää päähänsä olla ahkera perheenemäntä, huomenna hän

on jotain muuta." Hän oli taistellut viimeiseen asti luontaista

synkkämielisyyttään vastaan, hänen rakkautensa oli pakoittanut häntä

luottamaan tulevaisuuteen; mutta nyt hän heitti kaiken taistelun ja

antautui toivottomuuden valtaan. Doran viat esiintyivät hänelle

selvinä, jopa suurennettuina, ja hän ajatteli toivottomana

tulevaisuutta. Sekasortoinen, huonosti hoidettu koti, huonosti

kasvatetut lapset, riitaa ja toraa, hän itse kivuloinen ja ennen

aikojaan vanhentunut, ja kaiken tämän keskellä Doran huoleton,

ärsyttävä iloisuus -- sellaista tulevaisuutta hän alati kuvitteli

mielessään...

Eugenia kohtasi tänä syksynä toinenkin suuri suru: hän menetti isänsä.

Kauppaneuvos oli tosin lähes 80 vuoden ikäinen ja oli viime aikoina

ollut hyvin raihnainen, mutta siitä huolimatta saattoi hänen kuolemansa

koko suvun musertavan raskaan mielialan valtaan. Siinä määrin oltiin

kiinnytty vanhoihin sukutapoihin, oltiin ikäänkuin kietouduttu

vanhoihin perhetraditsiooneihin, joita ei koskaan oltu järkytetty:

sunnuntaipäivällisiin isoisän ja isoäidin luona, visseihin tiettyihin

joulu- ja syntymäpäivälahjoihin, kesäoleskeluihin Blombackassa,

uudenvuodenkäynteihin määrätyllä kellönlyönnillä j.n.e. että kaikki,

vieläpä lapsetkin, ihmettelivät, miten muutos ollenkaan saattoi olla

mahdollinen. Ja kun suvun jäsenet isoisän kuoleman jälkeen kokoontuivat

rouva Blumin luo, naisilla mahdollisimman paljon kallista suruharsoa

puvuissaan, vallitsi koko seurassa sellainen suruharsotunnelma, ettei

edes ukko Dufva uskaltanut häiritä sitä juoruillaan ja puheillaan ruuan

hyvyydestä ja teen oivallisuudesta.

Eugeniin näytti isän kuolema kovasti koskeneen. Ensiksi suri hän

todellakin vainajaa, jota hän oli vilpittömästi rakastanut, toiseksi

oli hän siksi velvollisuudentuntoinen, että hän surunauha hatussa ja

takinhihassa olisi ollut surullisen näköinen tunteistaankin huolimatta,

ja kolmanneksi oli hänestä tähän aikaan mieluista saada ulkonainenkin

pätevä syy synkkämielisyyteensä.

Dora koetti hellästi lohduttaa häntä eikä voinut ymmärtää, miksi hän

niin välinpitämättömänä otti vastaan hänen hyväilynsä. Noina surun

hetkinä, kun hän näki Eugenin kalpeana ja kyyneleet silmissä seisovan

isänsä ruumisarkun ja avatun haudan ääressä, unohti hän kokonaan heidän

välillään vallinneet erimielisyydet, ja tunsi ainoastaan rakkauden

myötätuntoa.

"Älä sure niin, armaani, älä sure niin kuin ne, joille ei toivoa ole",

kuiskasi hän lapselliset kainosti, hyväillen Eugenin kättä.

Mutta Eugen ei tarttunut hänen käteensä, ja katse, jonka hän loi

häneen, oli välinpitämätön, melkeinpä kylmä.

"Kun rakastettu ja kunnioitettu isä kuolee, on luonnollisin tunne syvä

ja pysyvä suru", vastasi hän juhlallisesti. --

Ja Dora vetäytyi loukkaantuneena hänestä, ihmetellen, miksi Eugen oli

niin suuresti muuttunut --

Perheen jäsenten kesken pohdittiin kauan kysymystä, missä ja miten

joulua tänä vuonna oli vietettävä. Isoäiti sanoi tosin joka kerran, kun

oli kysymys siitä, että hän ei ensinkään tahtonut viettää sitä --

nuoren väen suureksi säikähdykseksi, joka luuli sen merkitsevän

kieltäytymistä joululahjojen antamisesta -- mutta lopuksi päätettiin,

että isoäiti viettäisi joulua Bergenstiernan luona ja Eugen perheineen

kotonaan. Dora tahtoi silloin kutsua vanhempansa ja sisaruksensa

heille, ja huolimatta siitä, että Eugen ei olisi tahtonut niin paljon

väkeä jouluillaksi, sai hän tahtonsa ajetuksi läpi.

Sekä Eugenilla että Doralla oli paljon joululahjoja ostettavana. Mutta

sensijaan että Dora vielä viime hetkenä riensi paikasta toiseen

saadakseen kokoon mitä tarvitsi ja valvoi öitä saadakseen työnsä

valmiiksi, oli Eugen jo aikoja sitten ostanut kaikki lahjansa, pannut

ne paketteihin, lakannut ja varustanut ne värsyillä, jotka hän oli

sommitellut kulkiessaan virastoonsa ja sieltä takaisin. Ei puuttunut

enää kuin muutamia lahjoja lapsille. Isän ja äidin oli tapana

jouluaaton edellisenä päivänä mennä ostoksille yhdessä, ja silloin

saivat pienokaiset ilmaista, mitä he kaikkein hartaimmin halusivat.

Huutaen ja nauraen hyppelivät he isän ympärillä, kiipesivät hänen

syliinsä ja kuiskuttivat pienet salaisuutensa hänen korvaansa.

"Pikkuinen", joka ei ollenkaan välittänyt vuoroista eikä arvoasteista,

huusi lakkaamatta innoissaan: "pikkuinen tahtoo pienen porsaan,

pikkuinen tahtoo pienen porsaan!"

"Sen sinä saat", vastasi Eugen ja suuteli häntä nauraen. Nyt oli synkkä

ilme hänen kasvoiltaan hävinnyt, hän oli melkein yhtä onnellisen

näköinen kuin kirkuvat pienokaiset hänen ympärillään.

"Entäs pikku Mai, mitä sinä tahdot?" kysyi Eugen, pannen pois

"pikkuisen" ja ottaen Main syliinsä.

Mai tuli hyvin vakavan näköiseksi. Hän rypisti otsaansa ja katsoi

miettien eteensä, sitten hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja sanoi

hitaasti ja selvästi:

"Isän pikku Mai tahtoo pienen oravan."

"Minkälaisen?" kysyi Eugen yhtä vakavalla ja toimessaan kuin pikku

tyttökin.

"Sellaisen kuin Karinin ... sen pitää istua oksalla ja sillä pitää olla

hyvin suuri häntä, joka on pystyssä näin..."

Ja Mai kohotti pieniä käsivarsiaan näyttääkseen, miten suuren oravan

hännän piti olla.

Eugen hyväili tyttöstä ja katseli vähän aikaa vaijeten hänen hienoja

piirteitään. "Sinä pikkuinen", ajatteli hän, ja hänen omat kasvonsa

saivat niin lempeän ja lämpimän ilmeen, "sinä opetat vielä kerran

isääsikin tulemaan paremmaksi ... sinä sulatat kaiken kovan ja katkeran

minussa..."

Ja hän suuteli vielä kerran lasta, ennenkuin tämä lapsellisen

innokkaasti vääntäytyi irti hänen sylistään ja juoksi sisariensa luo,

jotka huutaen ja nauraen tavoittelivat kääröä, jota Dora, yhtä

vallattomana kuin hekin, piteli korkealla ilmassa.

Eugen teki todellakin kaiken voitavansa hankkiakseen pikku Maille

kauniin oravan, jolla oli suuri häntä. Ensin hän meni Bergenstiernan

luo, saadakseen tietää, mistä Karinin orava oli ostettu, sitten hän

meni heidän mainitsemaansa puotiin, ja kun kaikki oravat sieltä olivat

loppuunmyydyt, lähti hän kulkemaan puodista puotiin, katua ylös, toista

alas, hankkiakseen yllämainitun leikkikalun. "Rakas Eugen, meillä ei

ole aikaa", sanoi Dora monta kertaa, ja kun Eugen ei hellittänyt, erosi

hän hänestä ja antoi hänen yksinään hakea vaikeasti löydettävää otusta.

Ja Eugen jatkoi vaellustaan monta tuntia, myöhään iltaan saakka. Hänen

täytyi melkein nauraa itselleen -- mutta kun hän ajatteli tuota

suloista, säteilevää lapsen hymyä, ei mikään työ tuntunut hänestä liian

suurelta. Vihdoin näki hän eräässä ikkunassa juuri sellaisen oravan,

josta Mai oli puhunut, oikean pienen täytetyn elukan, pitkähäntäisen,

joka istui oksalla. Melkein vavisten innosta kiiruhti hän sisään, osti

leikkikalun ja lähti sitten kotiin aarteineen. Miten iloiseksi hän

tulisikaan, pikku Mai -- miten kiihkeästi hänen pienet kätösensä

tarttuisivatkaan oravaan ja miten hänen silmänsä loistaisivat ... hän

näki kaiken sen elävästi silmäinsä edessä.

Jouluaatto oli meluisa ja rauhaton. Doralla oli suuri vastaanotto; hän

oli kutsunut luokseen suuren joukon köyhiä, joille hän jakeli lahjoja

ja rahaa. Koko aamupäivän oli keittiö täynnä väkeä, ihmisiä tuli ja

meni, Dora ja Julia neiti ja palvelijattaret juoksentelivat

edestakaisin pakettien ja leipien kanssa ja lapset kävivät kyökin

ovelta tirkistelemässä. Ja kattilat kiehua porisivat liedellä ja ilma

oli niin täynnä iloista puheen sorinaa, kiitoksia, siunauksia, naurua

ja huudahduksia, kuin kaunis kesäpäivä on täynnä kukkien tuoksua ja

hyönteisten surinaa.

Mutta seuraus tästä kaikesta oli, että kun Eugen päivällisen aikaan

tuli kotiin, oli kuusi koristamatta, Doralla viimeinen lahjansa

valmistamatta, ja päivällinen oli tavallista enemmän myöhästynyt.

"Kuinka kumman lailla saamme kaikki valmiiksi ajoissa?" ihmetteli

Eugen. "Vieraat tulevat kello kuusi, ja nyt on kello jo yli viiden."

"Saamme kyllä, aivan varmasti saamme", vastasi Dora toivehikkaasti.

Eugen ei enää virkkanut mitään, vaan lähti omaan huoneeseensa

laittamaan kääröön viimeisiä lahjojaan. Hänen oli mahdoton voittaa

vastenmielisyyden tunnetta, joka hänet valtasi, kun hän näki kodissaan

vallitsevan epäjärjestyksen. Hän muisti erinomaisen järjestyksen

lapsuudenkodissaan, joulukuusen, jonka jo päivää ennen koristivat

lapset ja palvelijat, ylhäisen hiljaisuuden, jonka rinnalla lasten ilo

tuntui vieläkin suuremmalta, ja säännölliset, horjumattomat tavat,

joita kaikki noudattivat, mutta jotka eivät vaivanneet ketään. Ja

täällä, hänen kodissaan, mikä huolimattomuus, mikä epäjärjestys

kaikkialla!

Huolimatta Doran vakuutuksesta ei mikään ollut valmista, kun Hjortin

joukko saapui, vaikkakin he, tapansa mukaan, tulivat puolta tuntia yli

määräajan.

He tulivat, mukanaan monta koria täynnä joululahjoja. Eugen oli

ihmeissään, kun näki toisen korin toisensa jälkeen kannettavan sisään,

ja uskalsi vihdoin epäillen kysyä, eikö tässä ollut jokin erehdys. Ei

toki, ne olivat kaikki Hjortin herrasväen -- kolme koria täynnä

joululahjoja, jotka olivat käärityt sanomalehtipaperiin ja varustetut

mikä pitemmällä, mikä lyhemmällä värssyllä. Joulu teki kaikki Hjortin

perheen jäsenet jälleen lapsiksi; lahjojen arvo ei merkinnyt mitään,

niitä piti vain olla mahdollisimman paljon, ja kaikkien piti olla

varustetut värssyillä.

Kaikki olivat säteilevän iloisella tuulella; ukko Penn "kehräsi"

tyytyväisyydestä, kuten Lisbet sanoi, rouva Hjort oli hiukan

hellämielinen, kuten aina suurina juhlina, enot ja tädit leikkivät ja

riehuivat lasten kanssa ja huuto ja nauru ja meteli kaikui koko

talossa. Nyt oli joulukuusi valmis ... nyt piti Doran soittaa ... ja

nyt tanssimaan ... hurraa, hurraa! Tuskin voitiin olla hiljaa sen

verran että saatiin tee juoduksi ja Eugen vanhan tavan mukaan luki

joulukertomuksen ja alotti jouluvirren, jonka aikana palvelijattaret

tulivat sisään ja ottivat osaa lauluun.

Nyt oli se, jota lapset ja nuoriso oikeastaan pitivät vain

alkuvalmistuksena, toimitettu, nyt alkoi itse jouluaatto, s.o. kaikki

tulivat saliin, tunnelma kohosi huippuunsa, lapset huokailivat ja

saattoivat tuskin hengittää ihastuksesta, isä istui mukavaan tuoliin,

korit lahjoineen tuotiin hänen viereensä ja nyt ... nyt avattiin

ensimäinen käärö!

Ja sitten alkoi lahjoja tulvia ilon- ja riemunhuudahdusten, naurun

ja kiitosten kaikuessa joka taholta. Hjortien sanomalehtipaperia

karttui lattialle yhä enemmän; Eugenia harmitti lahjojen huolimaton

kääröön-pano; hänestä oli vastenmielistä tarttua tahraiseen paperiin,

eikä hän voinut nauraa kaikille runon muotoon pannuille tyhmyyksille,

jotka seurasivat lahjoja; mutta hän alistui kohtaloonsa ja käyttäytyi

koko ajan moitteettoman kohteliaasti.

Varsinkin Lisbetillä oli erinomainen taito keksiä joululahjavärssyjä ja

ostaa huokeita joululahjoja. Hän oli huutokaupasta ostanut muutamia

vaivaisia maustepurkkeja, ja ne hän nyt lahjoitti Doralle, kaikki

varustettuina kurjilla värssyillä, esimerkiksi:

"Kun panet tähän purkkiin neilikkaa,

Niin ilosta saat huutaa: hei, likka!"

Lisbetin värssyt herättivät ilmeisen typeryytensä takia kuulijoissa

naurua ja vilkasta kättentaputusta, jotka niiden tekijä otti vastaan

kainosti ja tyytyväisenä hymyillen, luoden samassa pelokkaan katseen

Eugeniin, joka jäykkänä ja juhlallisella äänellä luki ne.

Näiden yksinkertaisten lahjojen jälkeen tulivat Eugenin melkein

peloittavan kallisarvoiset lahjat, käärittyinä hienoon paperiin, jolle

Lisbet tuskin olisi uskaltanut kirjoittaa, lakattuina ja varustettuina

suurella punaisella sinetillä ja pitkillä kaunissointuisilla säkeillä,

jotka olivat niin taitavasti ja huolellisesti somitellut, kuin olisivat

ne aijotut kilpakirjoituksiksi Ruotsin akatemialle. Lisbetiin tämä

täydellisyys vaikutti melkein masentavasti; hän ihmetteli vain, mitä

sitten tehtäisiin, kun Eugen oli lukenut värssynsä, hän katseli

pelokkaasti ympärilleen ja pani kätensä ristiin, kuin olisi hän ollut

kirkossa. Samalla hän varovasti veti jalallaan luokseen tuota hienoa

käärepaperia, ja otti sen ylös ja pisti taskuunsa.

Äkkiä kuului kaikuva riemuhuuto:

"Oravani, oi, oravani!"

Ja Mai tarttui molemmin käsin kauniiseen oravaan, jota Eugen

leikillisen hitaasti veti esiin käärepapereista. Sitten hän painoi sen

rintaansa vasten ja suuteli sitä, ja sitten hän suuteli isäänsä.

"Kiitos, kiitos, rakas isä kulta!"

Lisbet katseli ihmetellen Eugenia. Hänen jäykät kasvonsa olivat

ikäänkuin muuttuneet, ne loistivat onnesta ja rakkaudesta, ja silmät

olivat kyynelistä kosteat. "Mitä ihmettä", ajatteli hän itsekseen,

"amiraali itkee!"

"Pikkuisen" porsas, Gertrudin kuvakirja ja Sonjan nukke otettiin

vastaan yhtä suurella riemulla; sitten rupesi "pieniä" lapsia

nukuttamaan ja heidän piti mennä maata, mutta Mai, joka oli jo suuri

tyttö, kokonaista kuusi vuotta, sai olla ylhäällä illalliseen asti.

Sitten piti hänenkin mennä nukkumaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran

rutisti Eugenia ja kuiskasi: "Kiitos, isä kulta, oravasta!" Mennessään

lastenkamariin hän yhäti piti oravaa painettuna rintaansa vasten, ja

kun Julia neiti riisui hänet, oli orava tuolilla hänen vieressään.

Sänkyyn päästyään hän tahtoi oravan viereensä, ja siinä se sitten

nukkui koko yön hänen rinnallaan.

Kun kaikki korit vihdoin olivat tyhjät ja illallinen lipeäkaloineen ja

puuroineen ja manteleineen puurossa oli syöty ja Hjortin hilpeän

perheen lähdettyä viimeisten askelien kaiku portaista oli hävinnyt,

huokasi Eugen ja ojenteli itseään.

"Mitä nyt, Eugen? Miksi et ole iloinen?" kysyi Dora ystävällisesti.

"Meillähän on ollut niin hauskaa, niin hauskaa."

Ja hänen kasvonsa säteilivät lapsellista iloa.

"Olen vähän väsynyt", sanoi Eugen kylmästi hymyillen, "olen avannut

vähintäin pari sataa kääröä ja lukenut yhtä monta nerokasta

runonpätkää. Se kysyy jo voimia."

Kun hän tuli omaan huoneeseensa, pysähtyi hän ikkunan ääreen, siirsi

syrjään ikkunaverhon ja seisoi hetkisen katsellen ulos rauhalliseen,

tähtikirkkaaseen talviyöhön. Niin kyllä, heillä oli ollut "hauskaa",

kuten Dora sanoi, riemu ja ilo ja rakkaus ja kiitollisuus oli kutonut

satuloistetta heidän jouluaattonsa ympärille, mutta -- miten tyhjältä

hänestä tuntui kaikki! Miten arka olikaan tuo pieni kipeä kohta tuolla

sydämen syvimmässä... Hän alkoi pelätä itseään; hän huomasi, että

surumielisyys, joka hänessä oli ollut, aina ensimäisestä katkerasta

nuoruudensurusta asti, mutta jonka Doran rakkaus oli karkoittanut,

alkoi jälleen kohottaa päätään, hän tunsi niin hyvin kaikki vanhat

oireet...

Vastapäätä olevan talon yläpuolella loisti suuri, kirkas tähti. Hän

seisoi katsellen tähteä -- hänestä oli tuossa lempeässä, säteilevässä

valossa jotain tuttua ... jotain, joka nosti rakkauden ja hellyyden

kyyneleet hänen silmiinsä... Niin, se muistutti pikku Main silmiä,

hänen suuria, tumman kirkkaita lapsensilmiään.

Ja hänet valtasi äkkiä kummallinen tuskan ja yksinäisyyden tunne,

kaipaus tuonne, tuon kirkkaan tähden luo, joka loisti kaukana ikuisissa

korkeuksissa, jonne hänen ajatuksensa ei löytänyt tietä...

Mutta pikku Mai uinaili tuolla sisällä tyynenä ja rauhallisena, nähden

kauniita jouluyön unia.