Huolimatta Eugenin hartaalla mielellä lausumasta toivomuksesta, että
kestäisi kauan ennenkuin lapsensynnyttäjän valitushuudot jälleen
kaikuisivat hänen huoneissaan, tapahtui hänen ja Doran avioliiton
alkuaikoina että perhe melkein joka vuosi lisääntyi, kunnes suuressa,
ilmavassa lastenkamarissa -- uudessa huoneustossa, jonne he muuttivat
Main syntymisen jälkeen -- neljän pienen tytön sängyt seisoivat
rinnakkain.
"Näetkö, me saamme pelkkiä tyttöjä", sanoi Dora leikillään. "Enkö
olekin hyvä ja kuuliainen vaimo?"
"En tiedä milloinkaan ilmaisseeni vastenmielisyyttä omaa
sukupuoltani kohtaan", vastasi Eugen myöskin leikillään. "Se on sinun
harhaluulojasi. Mutta oli miten oli -- olen hyvin tyytyväinen
tyttöihini, enkä antaisi pois yhtäkään pienistä prinsessoistamme."
Dora parani pian lapsivuoteistaan, kaikki meni hyvin ja säännöllisesti,
mutta häntä vaivasi yhäti väsymys; se oli luonnollinen seuraus niistä
hengen ja ruumiin rasituksista, joita hänen niin nuorella ijällä täytyi
kärsiä. Hänen kuohuva elämänilonsa oli ikäänkuin laimentunut, hänen
katseessaan oli jotain kaukonäköistä, josta saattoi aavistaa, että
uusia ajatuksia ja tunteita oli hänessä herännyt.
Myöskin Eugenin ulkonäkö oli vähitellen muuttunut. Onnen kajastus, joka
hänen avioliittonsa ensi aikoina oli kirkastanut nuo vakavat piirteet,
oli poissa, hänen silmiensä väliin oli ilmestynyt uusia ryppyjä, ja yhä
useammin alkoi hänen äänessään olla ärtyisä kaiku.
Hänen kauniista päätöksestään olla koskaan lausumatta Doralle kovia ja
epäystävällisiä sanoja ei pian ollut paljoakaan jälellä. Kun hän näki
kodissaan vallitsevan huolimattomuuden, joka lisääntyi sitä mukaa kuin
perhe kasvoi, ja joka johtui Doran levon tarpeesta ja hänen tavastaan
antautua haaveiluihin ja toimettomuuteen, koetti hän kyllä hillitä
kärsimättömyyttään, mutta ei ainoastaan oikeutenaan, vaan vieläpä
velvollisuutenaankin alati torailla Doralle ja palvelusväelle. Hänelle
tuli piintyneeksi, lopulta aivan itsetiedottomaksi tavaksi tehdä joka
päivä muistutuksia, tullessaan aamulla saliin, katseli hän tutkivasti,
otsa rypyssä ympärilleen, ja iski sitten moitteineen joko Doran tahi
palvelustytön kimppuun. Ja Doralle tuli yhtä piintyneeksi tavaksi tehdä
pientä petosta, kierrellä ja valehdella, jotta välttäisi Eugenin
nuhteet. Vähitellen ja huomaamatta tuli hänelle tavaksi toimia liitossa
palvelijattarien kanssa; hän vilkuili heihin Eugenin selän takaa eikä
halveksinut heidän apuaan, kun tuli pelastautua pulasta.
Niin liukuivat he vähitellen ja huomaamattaan harmaaseen
jokapäiväisyyteen, joka oli täynnä toraa ja tyytymättömyyttä ja
luottamuksen puutetta; siitä he heräsivät ainoastaan silloin, kun
tunteet ajoivat heidät intohimoisiin syleilyihin ja hyväilyihin.
"Kunpa kuitenkin koettaisit voittaa väsymystäsi", oli Eugenin tapana
sanoa, kun Dora aamupäivin usein makasi kahteentoista asti, ja hänen
äänessään, jonka hän koetti tehdä ystävälliseksi ja huolehtivaksi,
väreili tukahdutettu viha. "Ei saata olla terveellistä, että joka aamu
makaa kymmeneen tai kahteentoista, eikä mene koskaan ulos. Kun minä
ajattelen äitiäni..."
"Kyllä ... kyllä..." keskeytti Dora, peläten että Eugenkin alkaisi
puhua hänelle paiseista rinnassa ja veritulpista, "kyllä minä koetan."
Ja eräänä aamuna hämmästytti hän miestään tulemalla määräajalla
aamiaispöytään. Aamupäivällä hän pukeutui kävelypukuun, suuteli pikku
tyttöjään, Maita, Sonjaa ja Gertrudia, jotka hyppelivät ja visertelivät
hänen ympärillään, kehoitti heitä olemaan kilttiä sillä aikaa, kun äiti
oli poissa, meni lastenkamariin ja leperteli pikkuisen yksivuotiaan
Märtan kanssa, joka lihavana ja punaposkisena makasi korivaunussaan, ja
lähti sitten ulos.
Päivä oli ihana, ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä; Dora oli
todellakin kiitollinen Eugenille siitä, että hän oli pakoittanut hänet
lähtemään ulos. Ja väsymys hävisi, ihme kyllä, hänen kävellessään; hän
alkoi lopulla tuntea itsensä oikein virkeäksi, ja tuli vihdoin
ajatelleeksi, että hänen pitäisi mennä vanhaan kotiinsa tervehtimään
omaisiaan. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan -- he tiesivät
kyllä, miten heikko hän oli ollut -- ja oli sentähden hauska ajatella,
miten iloiseksi he tulisivat nähdessään hänet.
He tulivat todellakin iloisiksi, ja häntä kohtasivat joka
puolelta tervehdykset ja huudahdukset. "Rakas pikku Truda Vide!"
"Sydänkäpysemme!" "Pikku Doris!" kuului joka taholta, ja häh sai
kääntyä puolelta toiselle, ehtiäkseen vastata kaikkiin suuteloihin ja
rakkaudenosoituksiin. Kaikki häärivät hänen ympärillään; rouva Hjort
asetti hänet istumaan leposohvalle ja pani tyynyjä hänen selkänsä
taakse, ja Lisbet levitti peitteen hänen jaloilleen.
"Lepää sinä vaan, rakas Dora", sanoi rouva Hjort huolestuneen
näköisenä, "lepää, lapsi parkani, siihen on Eugenilla varaa. Tuollaiset
rasittavat kävelyretket ne juuri tekivät, että minä sain keskeiset."
Dora nauroi. Joka kerran kun hän oli äitinsä luona sai hän kuulla
"keskeisistä", ja anoppinsa luona "paiseista rinnassa" ja
"veritulpista".
Rouva Hjortilla oli usein, ja varsinkin Eugenin läsnäollessa, tapana
painostaa sanaa _parkani_ tavalla, joka huvitti Doraa, mutta joka
harmitti Eugenia yhtä paljon kuin hänen oman äitinsä selittämättömällä
äänenpainolla tekemä kysymys: "Mitä sinulle kuuluu, poika parkani?"
"Kiitos, hyvää, erittäin hyvää", vastasi hän silloin aina niin jäykästi
ja lyhyesti, kuin olisi hän sensijaan lausunut: "Niin pahaa kuin
mahdollista." Päin vastoin kuin Dora ei hän ollut vielä kertaakaan
omaisilleen maininnut epäkohdista kotonaan... Vaikka hän hyvin
mielellään olisi puhunut jonkun viisaan ja helläsydämisen naisen kanssa
monista seikoista, joita hän ei itse arvellut ymmärtävänsä, sulkeutui
hän nyt, kuten aina ennenkin, ylpeästi ja itsepäisesti omaan itseensä.
Sillä hän tiesi, että jos hän vähimmässäkään myöntäisi oikeiksi ne
juorut, joita palvelijat jo olivat ruvenneet levittämään, saisi tuo
lausumatta jäänyt: "emmekö sanoneet sitä?" uutta vauhtia ja leviäisi
kulovalkean tavoin koko suvun keskuuteen, ja sitten tulisivat hänen ja
Doran asiat yleiseksi puheenaiheeksi kaikissa perhekutsuissa, ja
sisaret ja langot ja sisarenlapset -- kaikki tahtoisivat esittää
mielipiteensä ... ja se ajatus oli hänestä sietämätön.
Dora sensijaan kuvaili häikäilemättä omaisilleen avioelämänsä kaikkia
yksityiskohtiaan myöten, ja aikaansai siten -- riippuen siitä, millä
mielellä hän kulloinkin oli -- traagillisia tai koomillisia kohtauksia,
tavallisesti jälkimäisenlaatuisia. Nauraen kertoi hän kuulijakunnalleen
Eugenin pikkumaisuudenpuuskista, ja Lisbet antoi kuvaukselle lisäksi
dramaattista vauhtia.
"Auttakaa, auttakaa!" huudahti hän, hoiperrellen taaksepäin, käsi
sydämellä, "asessori Blumin aviollinen onni on särkymäisillään -- ei,
anteeksi, tarkoitin toimituspäällikkö Blumia! Auttakaa!"
"Mitä nyt?" kysyi ukko Penn huolestuneena lehtensä takaa.
"Oi, se on hirveätä ... älä säikähdä, ukkoseni, mutta se on todellakin
hirveän surullista -- eilen ei ollut sokeria sokeriastiassa, kun herra
toimituspäällikkö suvaitsi tahtoa siroitella sitä letuilleen! Auttakaa!
Minä menehdyn mielenliikutuksesta...!"
Ja hän nauroi, ja muut nauroivat mukana. Toisen kerran taas he kaikki
itkivät ja valittivat, kun Dora kyyneleet silmissä kertoi, miten kova
ja vaativa Eugen oli häntä kohtaan.
Tällä kertaa ei kuitenkaan puhuttu Doran asioista; ne olivat joksikin
aikaa siirretyt syrjään, ja koko perhe, molemmat vanhat palvelijat
siihen luettuina, pohti innokkaasti muuatta tapausta, joka vähän aikaa
sitten oli sattunut; Lisbet oli rakastunut, eikä, kuten tavallisesti,
toivottomasti ja fantastisesti, vaan todellakin vastarakkauden
toivossa. Näistä toiveista piisasi nyt perheellä puhetta; ja innostusta
ylläpiti Lisbet, joka alituisesti ahdisti kaikkia kysymyksillään. Nyt
oli hän iskenyt Doraan, ja esitti hänelle kaikki epäilykset ja kaikki
mahdollisuudet.
"Luuletko todellakin, että hän voi rakastaa minua? Hän sanoi eräänä
päivänä, että hän ei välitä naisen ulkonäöstä, vaan että liikkeet --
koko olemus ... sillä hän tietysti tarkoitti minua."
"Tietysti hän rakastaa sinua -- rakastaa äärettömästi -- senhän kuulee
kaikesta."
"Mutta nenäni, minun nenäni! Oi, että Darwinin on pitänyt keksiä tuo
perinnöllisyyden laki..."
"Älä ole tyhmä, Lisbet", sanoi Viva, josta oli tullut kirjatoukka,
joka kävi seminaarissa, käytti nenälaseja ja oli yhtä viisas kuin
kaikki perheen muut jäsenet yhteensä, "Darwin ei ole 'keksinyt'
perinnöllisyyden lakia, yhtä vähän kuin Newton on keksinyt
painolain ... eikä se sitäpaitsi olekaan Darwin..."
"Se ei minua liikuta!" keskeytti Lisbet, "en siedä Darwinia ...
ajatelkaahan, jos minä nyt ... jos nyt joudun naimisiin, ja minun lapsi
parkani saavat samanlaisen nenän kuin minäkin -- saavat kärsiä yhtä
paljon kuin minäkin..."
"Mutta eihän ole sanottu, että käy niin", lohdutti Dora, "eikös hänellä
ole kaunis nenä?"
"On kyllä erinomainen! Yhtä erinomainen kuin sinun Eugenillasi", sanoi
Lisbet leikillisesti, katsoen Doraan.
"Mutta mitä hyödyttää hänen kaunis nenänsä, jos hän ei rakastakaan
minua? Mitä luulet, Kaisa? Sano, Kaisa, luuletko, että hän rakastaa
minua?"
Ja hän hyökkäsi vanhan Kaisan kimppuun, joka tuli hakemaan vinnin
avainta.
"Tietysti hän rakastaa ... mitäpä muuta nuoret miehet tekisivät",
vastasi Kaisa lyhyesti ja päättävästi.
"Tietysti, Lisbet -- tietysti hän rakastaa sinua -- sinä tulet niin
onnelliseksi -- niin onnelliseksi!" kuului hyväillen ja lohduttaen joka
taholta. Ja Lisbet antautui hymyillen ja onnellisena kaikenlaisten
kauniiden unelmien valtaan, ruvetakseen hetkisen perästä jälleen
moittimaan Darwinia ja valittelemaan perinnöllisyyden lakia. --
Myöskin seuraavana aamuna tuli Dora, Eugenin ihmeeksi, määräajalla
aamiaispöytään.
"Ajattelehan, Eugen", sanoi hän, kun he olivat istuneet hetken aikaa
äänettöminä, "Lisbet on nyt täydellä todella rakastunut."
"Vai niin", vastasi Eugen, kohauttaen kulmakarvojaan, "vai niin ...
enpä juuri ihmettele sitä."
"Jollet välitä siitä sen enempää, niin en kerrokaan..." vastasi Dora
loukkaantuneena.
"Tietysti minä 'välitän' siitä, rakas Dora", sanoi Eugen nauraen,
"sanoin vain, etten ihmetellyt sitä. Mitäpä muuta nuoret tytöt
tekisivät?"
Dora purskahti nauramaan. Eugen ja Kaisa näyttivät tulleen samoihin
johtopäätöksiin ihmissydämen suhteen.
"Mitä sinä naurat?"
"Oh, en mitään ... kaikkea ... kaikki on niin samankaltaista... Mutta
jos todellakin välität pikku sisarestasi, niin kerron sinulle..."
Ja hän kertoi vilkkain elein Lisbetin koko historian, kertoi, miten hän
noin kaksi viikkoa sitten oli tavannut metsässä nuoren opettajan -- se
oli niin runollista -- Lisbet oli kaatunut ja satuttanut itseään
hiukan, opettaja oli auttanut häntä, he joutuivat puheisiin ja ... ei
kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat, miten kiintyneitä he olivat
toisiinsa. He olivat oikeastaan rakastuneet toisiinsa samana hetkenä,
kun näkivät toisensa. Hän ei tosin vielä ollut kosinut, mutta eipä
paljoakaan puuttunut...
"Onhan se hyvin runollista", myönsi Eugen, "mutta eiväthän he voisi
mennä naimisiin, vaikka hän kosisikin -- millä he eläisivät?"
"Oh, siitä kyllä suoriutuu, kun vaan rakastaa toisiaan..."
"Nyt sinä puhut kuin lapsi, vaikka olet perheenemäntä ja neljän lapsen
äiti! Mitä luulet meidän taloutemme maksavan?"
"Mutta eihän voi verratakaan -- sinä, jolla on niin suuret vaatimukset,
ja köyhä opettaja..."
"Niin kyllä, mutta 'köyhä opettaja' ei myöskään tahdo nähdä nälkää..."
Dora vaipui ajatuksiin; hän ei juuri ollut ajatellut asian
rahallista puolta. Mutta pitikö nyt Lisbetin onnen raueta mitättömien
raha-asioiden vuoksi? Jotain täytyi tehdä -- hänen täytyi jollakin
tavoin koettaa auttaa Lisbetiä ... miksi piti hänen ja Eugenin elää
ylellisyydessä, kun Lisbet parka ei edes voinut mennä naimisiin?
Hän heräsi mietteistään kun Eugen kysyi, joko hän oli syönyt, jonka
jälkeen he nousivat pöydästä ja suutelivat toisiaan.
Eugen meni lastenkamariin sanomaan hyvästi pikku tytöilleen. He olivat
jo syöneet aamiaista ja leikkivät parhaillaan suuressa, ilmavassa
lastenkamarissa, jonne aamuaurinko loi säteitään.
Pikku Maille oli sattunut onnettomuus: hän oli saanut tahran
esiliinaansa, ja istui nyt lapsenhoitaja-neidin sylissä, joka hieroi
tahraa pois ja samalla kehoitti Maita olemaan varovaisempi toisen
kerran. Tällöin tuli neiti, ainakin pikku Main mielestä, olleeksi liian
innokas liikkeissään, sillä pikku tyttö katsoi häneen lapsellisen
arvokkaan näköisenä ja sanoi:
"Et saa ravistella isän pikku Maita, kuuletko!"
Julia neiti nauroi; pikku Mai oli hänen, samoinkuin muiden, lemmikki,
eikä hän suinkaan tahtonut "ravistella" häntä muuta kuin ihastuksesta!
Eugen, joka seisoi Main vieressä silitellen hänen tukkaansa, kumartui
hymyillen alas ja suuteli häntä. Pikku tytön kasvoilla oli niin
rauhallisen vakava ilme; hän oli niin selvillä etuoikeutetusta
asemastaan, tietäessään olevansa "isän pikku Mai." Sillä pikku Mailla
oli etuoikeutettu asema kotonaan; hän oli jo äidin kohdussa maatessaan
se, joka oli määrätty tulemaan lempilapseksi sisariensa joukossa, hän
oli se, jossa yhtyivät isän ja äidin parhaimmat, hienoimmat
ominaisuudet. Hänellä oli Eugenin kauniit, säännölliset piirteet ja
Doran hieno hipiä, ja sama onnellinen sopusointu vallitsi myöskin hänen
luonteessaan. Hän oli sekä isän että äidin lemmikki -- hän oli tuo
ihmeellisten aavistusten, tuo suloisten, surumielisten aavistusten
lapsi, se, joka saa viimeisen ajatuksen illalla...
Toisten pienten tyttöjen ei koskaan juolahtanut mieleenkään tuntea
kateutta Mai-siskoa kohtaan; heidän mielestään oli Main etuoikeutettu
asema aivan luonnollinen asia, se oli yhtä luonnollista kuin että Mai
oli pitkä ja hoikka, Sonja ja Gertrud pyöreitä ja pehmeitä kuin
lankakerät, ja pikku Märta punainen ja pullea kuin kirsikka. He olivat
kaikki isän pikku tyttöjä, jotka pitivät hänestä niin hirveästi, ja
jotka saivat kaikki mitä he tahtoivat, paitsi silloin kun isällä oli
tuo paha ryppy otsassa, sillä silloin ei saanut mitään; mutta "isän
pikku Mai" oli isän oma aivan erikoisella tavalla. Ja kun he sitten
suuriksi tultuaan muistelivat lapsuuttaan, asettivat he aina pikku Main
erityiseen, salaperäiseen yhteyteen isän kanssa?
Iloisina hyppivät ja visertelivät pikku tytöt Eugenin ympärillä; Märta
ojenteli kirkuen käsiään, ja Mai vääntäytyi irti Julia neidistä,
päästäkseen rutistamaan ja syleilemään isää. Eugen katseli heitä
loistavin silmin ja koetti jakaa suosionosoituksiaan niin
oikeudenmukaisesti kuin mahdollista. Hänen vakavat, ankarat kasvonsa
olivat miltei lapsellisen lempeät, kun hän puheli pikku tyttöjensä
kanssa.
"Isä, leiki vähän kanssamme!" pyysivät he ja vetivät häntä takista ja
käsistä, "makaa lattialla, että saamme kävellä päälläsi!"
"Ei nyt, lapsukaiseni", sanoi Eugen ja taputti ja hyväili heitä, toista
toisensa jälkeen, "isän pitää nyt mennä työhön..."
"Mutta iltapäivällä -- lupaatko, isä, että sitten makaat lattialla ja
olet olevinasi saari, että me saamme kiivetä päällesi?"
Eugen myöntyi auliisti tuohon kummalliseen pyyntöön, ja pikku tytöt
hyppivät hänen ympärillään ja huusivat: "Oi, miten hauskaa!"
"Hyvästi, pienet kultaseni!" sanoi Eugen, suuteli heitä kutakin ja
kiiruhti nopein askelin pois.
Kun hän tuli ulos lastenkamarista, saivat hänen kasvonsa jälleen
vakavan ilmeen -- tänään oli hän melkeinpä ankaran näköinen. Hänessä
oli herännyt ajatus -- pieni, mitätön ajatus, joka vaivasi ja ahdisti
häntä kuin tikku silmässä.
Hänen kärsivällisyytensä oli viime aikoina usein joutunut kovalle
koetukselle kotona vallitsevan epäjärjestyksen, ruoka-aikojen
säännöttömyyden ja muitten samankaltaisten harmien takia. Mitään
loistavia koetuksia ei hän tosin ollut kestänyt, hän oli ollut ärtyisä
ja kiukkuinen, mutta Dora ei myöskään ollut parantanut itseänsä; hän
oli toisinaan nöyrästi pyytänyt anteeksi ja luvannut parantaa itseään,
toisinaan oli hän kohdellut häntä synkeällä vaitiololla, joka hänen
selkänsä takana puhkesi poikamaiseen nauruun.
Tänään oli hänessä herännyt uusi ajatus: jos Dora todellakin rakasti
häntä, jolleivät hänen tunteensa olleet pelkkää haaveilua, eikö hänen
silloin pitäisi edes koettaa noudattaa hänen toivomuksiaan? Oliko
rakkaus vain laulamista ja löpertelemistä -- eikö se milloinkaan
pakoittanut uhraamaan tapojaan, muuttamaan käsitystään elämästä?
Hänen piti tänään heti päivällisen jälkeen lähteä kokoukseen, ja hän
olisi senvuoksi mielellään tahtonut syödä ajoissa. Pyysikö hän liikoja,
kun halusi sitä? Eikö vaimon rakkauden- ja velvollisuudentunnon olisi
itsestään pitänyt pakoittaa häntä tällaisessa tapauksessa noudattamaan
miehensä toivomusta?
Hän joutui mitä traagillisimpaan mielentilaan siinä seistessään ja
järjestäessään papereita salkkuunsa. Hänestä tuntui tällä hetkellä,
että kaikki oli auttamattomasti hukassa -- oliko Dora edes kertaakaan
noudattanut hänen toivomuksiaan -- eikö kotona kaikki ollut
epäjärjestystä, huolimattomuutta, pahaa siivoa... Hän ei löytänyt
sanoja, millä jatkaa salaisia syytöksiään.
"Tahdon kuitenkin koettaa", ajatteli hän, karkoittaen synkät
mietteensä, "onhan se niin vähäpätöinen asia ... koko elämä on pelkkää
kehnoutta ja pikkumaisuutta -- mutta rakkaus, huomaavaisuus, eikö se
kuitenkin ole jotain, ilmenipä se miten mitättömässä muodossa tahansa?
Rakastaako hän todellakin -- kykeneekö hän tuntemaan mitään voimakkaita
tunteita?..."
Näin ajatellen tuli hän Doran luo, joka istui salissa lukien
aamulehteä.
"Dora", sanoi hän, koettaen puhua tyynesti ja lempeästi, "minun pitää
tänä iltana mennä kokoukseen klo 6, tahtoisitko senvuoksi laittaa
päivällisen täsmälleen klo 5:ksi?"
"Kyllä!" vastasi Dora, nostamatta katsettaan lehdestä.
"Niin, mutta ei tavallisella tavalla", sanoi Eugen, ja hänen äänessään
oli jo terävä sointu, "ei kymmentä minuuttia tahi neljännestuntia liian
myöhään..."
"Mutta, rakas Eugen -- akateeminen kvartti!" sanoi Dora poikamaisesti,
"pitääkö minun olla täsmällisempi kuin professorien ja dosenttien? Ei,
ei, älä suutu, sehän on vain leikkiä -- minusta on hauskaa olla iloinen
toisinaan ... minä lupaan laittaa päivällisen valmiiksi ajoissa."
Hänen kasvonsa saivat äkkiä hellän ja sydämellisen ilmeen ja hän ojensi
Eugenille kätensä.
Eugen istuutui hänen viereensä.
"Näetkös, Dora", sanoi hän, ja hänen äänessään oli jälleen entinen
lempeä kaiku, "olen ehkä liiankin usein puhunut tästä asiasta, mutta
minusta tuntuu kuin olisi sinun mahdoton ymmärtää, miten suuren arvon
minä annan säännöllisyydelle ja järjestykselle kodissamme..."
"Kyllä ... kyllä ... Tietysti minä ymmärrän, miten suuren painon sinä
panet sille, muutenhan olisin ihan tyhmä..." nauroi Dora.
"Ei, sitä sinä et ymmärrä! Jos ymmärtäisit, niin sinä, jos hiukankaan
rakastat minua, koettaisit järjestää asiat toisin. Minä en ole kova ja
tyrannimainen, niinkuin sinä ja koko sinun sukusi arvelette ... minä
olen lapsuudesta asti tottunut järjestykseen ... järjestyksen aisti
on minussa synnynnäistä ... ja minä kärsin ... kärsin kuin
väkivallanteosta ... epäjärjestyksestä kodissamme... Dora, etkö
tahdo koettaa ... ei siksi, että se sinusta on tarpeellista tai
välttämätöntä, vaan siksi, että tiedät, miten hartaasti minä haluan
sitä ... etkö tahdo koettaa pitää kotiamme vähän paremmassa
järjestyksessä, minun tähteni?..."
Hän oli puhuessaan vetänyt Doran luokseen, ja Dora kätki kasvonsa hänen
rintaansa vasten. Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät kostuivat
pidätetystä naurusta. Eugen oli kaksi kertaa käyttänyt sanaa "kärsin",
ja millä ponnella! Vaikka hän olisi menettänyt kaksi lastaan, ei hän
olisi voinut puhua juhlallisemmin...
Dora katsahti ylös kostein silmin, tekeytyen vakavaksi. Eugen ei ollut
tällä kertaa ensinkään osunut oikeaan. Mahtipontisuus, jolla hän puhui
niin mitättömistä asioista kuin että päivällinen toisinaan myöhästyi
tai että joku lasten hameista oli revennyt, oli Doran mielestä
naurettava. Eikä se ollut yksinomaan naurettavaa, se oli myöskin
tyrannimaista, että hän aina ahdisti Doraa, vaikka tiesi, miten väsynyt
ja heikko hän oli. Helppo on miehen pitää parannussaarnoja -- saisipa
hän itse koettaa, minkälaista taloudenhoito on...
"Kyllä minä koetan", sanoi hän ja naurahti.
Eugen katsoi häneen epäillen ja ihmetellen. Nyt, kuten niin usein
ennenkin, ei hän oikein tiennyt, mitä Dora tarkoitti. Sanomatta enää
sanaakaan nousi hän ylös, nyökäytti päätään Doralle ja lähti pois.
"Hän on koomillinen", ajatteli Dora, jäätyään yksin, "hänen olisi
tosiaankin pitänyt ruveta näyttelijäksi, suuremmoisten osien
esittäjäksi ... 'kärsin' -- 'kärsin'."
Äkkiä tunsi hän pistoksen omassatunnossaan.
"Koetan joka tapauksessa parantaa itseäni -- koetan olla välittämättä
Blumin perheen naurettavasta pikkumaisuudesta ... hänelle on järjestys
elämän kysymys, se on tärkeämpi kuin vaimo ja lapset... Siis pitää
päivällisen tänään olla valmiina täsmälleen kello 5 -- täsmälleen ...
täsmälleen."
Ja hän toisteli sitä moneen kertaan, mennessään keittiöön antamaan
määräyksiään.
Sitten hän meni pikku tyttöjensä luo, jotka ottivat hänet vastaan
huutaen ilosta, ja riippuivat hänen hameessaan ja käsivarressaan. Hän
tanssi ja leikki ja lauloi heidän kanssaan -- lauloi heidät pois
todellisuudesta, satujen taikalinnaan, rinteille ja kukkuloille,
keskelle kevättä ja päivänpaistetta, lauloi heidät "kesätuulten
saarelle" ja halki ilmojen, missä tähdet käyvät laitumella kuin pienet
lampaat ja kuu kaitsee heitä kuin paimen.
"Laula vielä -- laula vielä -- äiti!" huusivat lapset ja pitelivät
kiinni hänestä, kun hän tahtoi mennä. Ja hän jäi, ja neljännestunti
toisensa jälkeen kului huomaamatta, ja hän oli saman satutunnelman
vallassa kuin lapsetkin..
Vihdoin hänet keskeytti telefoonin soitto. Lisbet pyysi -- ei, _käski_
hänen tulemaan kotiin ... _se_ oli tapahtunut ... muuta ei Lisbetin
tarvinnut sanoa...
Dora suuteli pienokaisiaan, sanoi, että äidillä oli hyvin tärkeitä
asioita toimitettavana, määräsi, miten lapset olivat puettavat kävelyä
varten, ja riensi sitten innoissaan ja uteliaana noudattamaan Lisbetin
kutsua.
Hän tapasi Lisbetin huolestuttavan hurjan ilon vallassa. Hänen silmänsä
säihkyivät kuin mustat jalokivet, ja puna hänen poskillaan tuli ja meni
kuin pilvet tuulien ajamina. Hän ei voinut seista eikä istua yhdessä
kohdin, hän juoksenteli edestakaisin, hyppi ja heilutti käsiään
kertoessaan Doralle, miten se oli tapahtunut, miten he olivat seisseet,
kun hän kosi, mitä hän oli sanonut, miten hän oli tarttunut hänen
käteensä, miten hän oli ollut puettu j.n.e. loppumattomiin.
"Ajattele, Truda Vide", sanoi hän ja ravisteli ja nipisteli Doraa,
huolimatta tämän hätähuudoista, "ajattele, että minä tyttö parka tulen
niin onnelliseksi! Minä, joka luulin, että pitkän nenäni takia saisin
koko elämäni ijän istua jossain pimeässä nurkassa ja nakerrella mustaa
leivänkannikkaa, minä saankin istua kunniapaikalla ja syödä mitä
ihanimpia ruokia. Sääli, sääli kaikkia ihmisparkoja, jotka eivät
saa sitä! Minä saan rakastaa ... rakastaa ... saan pienen kodin
hoitaakseni ... voi, miten siistinä minä tulen pitämään sen ...
jok'ikisen sopen puhdistan ... palvelijaa emme ota ... minä laitan itse
ruuan ja siivoan ... hänelle! Ja sitten pienokaisia, joita saan
rakastaa ... rakastaa. Luuletko, että on toista niin onnellista ihmistä
kuin minä?"
Ei, sitä ei Dora luullut.
Ja onnensa ylenpalttisuudessa alkoi Lisbet tanssia erästä kummallista
soolotanssiaan. Hän liiteli ympäri huonetta vilkkain elein, kuin olisi
hän tanssinut satua elämän kevätriemuista -- sitten tulivat liikkeet
äkkiä pehmeiksi, kiihkeiksi, juhlallisiksi, ikäänkuin hän niitten
avulla olisi tahtonut tulkita sydämensä syvimpiä tunteita.
Dora vuoroin nauroi, vuoroin itki -- Lisbetissä oli jotain samalla
kertaa naurettavaa ja liikuttavaa, kun hän tanssi pitkine nenineen ja
suurine, mustine, säihkyvine silmineen.
"No, Flora Hopper, milloin aiotte mennä naimisiin?" kysyi Dora, kun
Lisbet lopetti tanssinsa.
"Niin pian kuin mahdollista", huudahti Lisbet huohottaen, "niin pian
kuin saamme hyysätyksi pari pientä huonetta ja saamme kokoon vähän
talouskapineita."
Rouva Hjort, joka istui ommellen, huoahti syvään ja merkitsevästi.
Hän oli, huolimatta siitä, että ennen oli ollut taiteilija,
perheenjäsenistä ainoa, joka jonkun verran ymmärsi taloudellisia
asioita.
"En ymmärrä miten saamme kokoon myötäjäiset Lisbetille", sanoi hän
valittaen, "isällä on ollut niin paljon menoja."
"Kas niin, äiti kulta, älä nyt huolehdi turhia! Saamme me kokoon
ainakin niin paljon, kuin pöytiin ja tuoleihin tarvitaan! Ja voimmehan
pahimmassa tapauksessa ottaa pienen lainan, amorteerata ...
_amorteerata_."
Hän katseli ympärilleen ylpeästi hymyillen ja painosti erityisesti
viimeistä sanaa, jota hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä käytti.
"2,000:lla kruunulla vuodessa!" sanoi rouva Hjort, huoaten yhtä
merkitsevästi kuin äskenkin.
"No se nyt ei liene vaikeata! Minusta on 2,000 kruunua koko omaisuus!
Ajatelkaahan, miten monta viitosta ja kymmenlappua siinä on!"
"Ihan kuin isänsä!" sanoi rouva Hjort. "Hänkin uskoo aina, että kaikki
riittää ja että kaikki menee hyvin ja että kaikki ihmiset ovat kilttiä
ja hyväntahtoisia. Mutta hänellä jos kellään on ollut huolia ja häntä
jos ketään ovat ihmiset pettäneet!"
Tytöt nauroivat. Heillä oli kaikilla isänsä huoleton, hyväntahtoinen
luonne, ja ankarat varoitukset ja ikävät kokemukset eivät voineet estää
heitä yhä edelleenkin näkemästä elämää ruusunpunaisessa valossa.
Lisbetin naimisiinmeno köyhän opettajan kanssa, jolla oli palkkaa 2,000
kruunua vuodessa, oli heistä kaunis idylli, jota eivät mistään hinnasta
saaneet häiritä viisastelevat, epäilevät laskelmat.
Ja niin kuluivat tunnit Hjortin perheen puhellessa, juodessa kahvia ja
neuvotellessa. Äkkiä Dora huudahti ja ponnahti ylös. Salin vanha
seinäkello löi viisi lyöntiä -- hänhän oli kokonaan unohtanut
lupauksensa Eugenille!
"Ole aivan huoletta", lohdutti Lisbet, "tuo kello käy neljännestunnin
edellä."
"Eipäs", väitti Tulla, "se käy neljännestunnin jälessä."
"Kumpi se on, kumpi se on", vaikeroi Dora, pukeutuen hätäisesti,
"siitähän riippuu kaikki."
"Älä välitä siitä, Doraseni", sanoi Lisbet nauraen, antaen Doralle
hansikkaat ja lykäten hänet ulos ovesta, "usko sinä vaan, että se käy
neljännestunnin edellä, siitä on sinulla suurin hyöty. Täällä talossa
ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten paljon kello on."
Ja Dora parka syöksyi suin päin rappuja alas ja kiiruhti henki kurkussa
kotiansa...
Kellon lyödessä puoli 5 oli Eugen lähtenyt virastostaan, toivossa että
Dora pitäisi lupauksensa ja laittaisi päivällisen valmiiksi ajoissa.
Hänen toivonsa ei kuitenkaan ollut varma, ja mitä lähemmäksi hän tuli
kotiaan, sitä heikommaksi se tuli. Sensijaan hän alkoi tuntea melkein
traagillista elämään kyllästymistä, ja se tunne lisääntyi, mitä enemmän
hän ajatteli ristiriitaa, mikä oli mitättömän asian ja sen intohimon
välillä, jolla hän sitä ajoi. Tosiasia oli -- hän ymmärsi selvästi --
että tällä hetkellä hänen rakkautensa Doraan oli vaarassa; hän oli
pannut kaikki yhden toivomuksen varaan, ja jollei Dora nyt ollut
noudattanut hänen toivomustaan, lanka katkeaisi -- mutta tieto siitä
teki hänet vielä onnettomammaksi. Hän oli tehnyt pienen, vähäpätöisen
asian elämänkysymykseksi; tällä hetkellä hänestä oli samantekevä, saiko
hän päivällistä vai eikö -- hän ei halunnut muuta, kuin todistusta
Doran rakkaudesta...
Portin edustalla hän kohtasi erään vanhan ystävän.
"Sinäpä olet synkän ja miettiväisen näköinen", sanoi ystävä puoleksi
huolestuneella, puoleksi leikillisellä äänellä, jolla Eugenin ystävät
tavallisesti puhuttelivat häntä, kun hänellä oli tuo ilme kasvoillaan.
"Onko mitään ikävää tapahtunut?"
"Ei", vastasi Eugen lyhyesti, "terveyteni on vain viime aikoina ollut
huono..."
Ja lausuttuaan vielä muutamia välinpitämättömiä ja valheellisia sanoja
kulki hän edelleen, huulilla katkera hymy. Miten pientä ja kurjaa elämä
sentään oli! Miten tuhansin tavoin se veti lokaan ihmisen pyhimmät ja
jaloimmat tunteet! Mitähän olisi ystävä sanonut, jos Eugen olisi
kertonut hänelle kaikki ajatuksensa, jos hän olisi sanonut, että jollei
päivällinen tänään ollut valmiina kello 5, saisi hänen rakkautensa
kuoliniskun?
Hermostuneena ja kiihdyksissä juoksi hän rappuja ylös. Siellä tuli
häntä vastaan eräs nainen, joka hitaasti kulki hänen ohitsensa, ja hän,
joka tavallisissa oloissa oli kohteliaisuus itse, sai nyt suurella
vaivalla hillityksi itseään sen verran, että noudatti tavallisia
kohteliaisuuden sääntöjä kohdatessaan naisen. Mutta juuri kun hän
tarttui oveen avatakseen sen ja Dora ja koti ja lapset muistuivat hänen
mieleensä, tuntui hänestä, että kaikki valkeni. "Miten paha ja
epäluuloinen minä sentään olen", ajatteli hän, "miten synkältä kannalta
otan kaikki asiat! Miten voin luulla, että vaimoni ei tekisi, mitä niin
hartaasti olen pyytänyt, täytyyhän hänen ymmärtää, miten suuren
merkityksen olen pannut tuohon näöltään niin vähäpätöiseen asiaan. Oi
niin, varmasti olen tehnyt paljon vääryyttä Doraani kohtaan."
Ja tuuditettuaan pelkonsa uneen sisällisten yksinpuhelujensa avulla,
avasi hän melkoista keventyneemmällä mielellä oven ja astui sisään. Hän
oli todellisen mielenliikutuksen vallassa; hän ikävöi kiihkeästi,
innokkaasti, niinkuin lapsi ikävöi joululahjoja, että päivällispöytä
olisi katettu ja Dora tulisi häntä vastaan iloisena ja ystävällisenä.
Hän halusi niin mielellään tällä hetkellä tuntea ainoastaan rakkautta
vaimoaan kohtaan. Hän otti hitaasti päällysvaatteet päältään, hitaasti
meni hän omaan huoneeseensa -- tietämättään tahtoi hän antaa Doralle
aikaa tulla valmiiksi. Viittä minuuttia yli viiden tahtoi hän astua
saliin -- ei ennemmin -- hän ei tahtonut pyytää liikoja. Nyt hän katsoi
kelloa kymmenennen kerran -- kolme ... neljä minuuttia yli -- nyt oli
aika tullut.
Hän meni salin läpi ruokasaliin ja pysähtyi kynnykselle, otsa rypyssä.
Pöytä ei ollut edes katettu.
Hänen kasvonsa jäykistyivät. Kaikki synkät, katkerat ajatukset
heräsivät jälleen hänessä. Dora oli parantumaton ... vailla
lujuutta ... ja sellainen oli hänen rakkautensakin; se oli pelkkää
leikkiä, löpertelyä, eikä mitään muuta. Hänestä tuntui, että hänen
avioliittonsa nyt muuttui taisteluksi, jossa hänen vain tuli koettaa
pitää ohjakset tiukalla.
Hän meni keittiöön ja kysyi tuimasti, miksi ei pöytä ollut katettu.
"Herra varjelkoon!" huudahti palvelustyttö säikähtyneenä, "onko kello
jo niin paljon?..."
Ja hän syöksyi sisään ja alkoi kiireimmän kautta kattaa pöytää. Hän oli
puhdistanut hopea-astioita ja sen ohessa kokonaan unohtanut ajan kulun.
Samassa soitti joku ovikelloa rajusti, ja kun Eugen avasi oven, seisoi
Dora ulkopuolella, punaisena ja huohottaen.
"Rakas Eugen, anna anteeksi", pyysi hän itku kurkussa, kiskoessaan
vaatteita päältään, "olen juossut läkähtyäkseni ... kellot kotona
kävivät väärin..."
"Sen kyllä uskon", sanoi Eugen kuivasti, "mutta nyt ei sinun enää
tarvitse kiirehtiä, minä menen ulos syömään, kuten näet."
"Oi, Eugen, älä ole niin paha minulle," huudahti Dora, ja kyyneleet
tulvahtivat hänen silmistään, "näethän, että kaikki on jo valmista...
Rakas, Eugen ... rukoilen sinua, älä rankaise minua niin kovasti..."
Ja hän ojensi rukoillen häntä kohti kätensä.
"Minulla ei ole halua syödä kotona", sanoi Eugen väsyneesti,
"sitäpaitsi voitan aikaa tällä tavoin. Hyvästi."
Dora pyysi ja rukoili, mutta ei saanut ankaraa ilmettä häviämään hänen
kasvoiltaan. Hän otti sanaa sanomatta hattunsa, nyökähytti kylmästi
päätään Doralle ja lähti pois.
"Oi, että voit lähteä luotani noin ... että voit saattaa minulle
sellaisen surun", vaikeroi Dora, ja vaipui itkien tuolille.
Sinä iltana sai hän yksinään itkeä monta katkeraa kyyneltä, sillä
ensimäisen kerran heidän avioliittonsa aikana ei Eugen tullut kotia
ennenkuin myöhään yöllä.