Koko ajan kun Dora oli raskaana, oli hän säteilevän iloisella mielellä,
jota ei mikään voinut järkyttää. Ikävyydet ja harmit haihtuivat kuin
aamuiset usvattaret, ja hänen naurunsa ja laulunsa kaikuivat raikkaina
ja heleinä, kuin kastehelmet, jotka hyppelevät poimulehden lehdillä.
"Mistä tulevat säveleesi?" ihmetteli Eugen, kun Dora toisinaan iltasin
istui tuntikaudet pianon ääressä tai näpäytellen kitaraansa.
"Mistäkö ne tulevat?" vastasi hän ihmetellen, silmät suurina, "sydämeni
syvimmästä ... siitä, joka on oikein _omaa itseäni_... Oikeastaan en
olekaan oikein 'oma itseni' muulloin kuin laulaessani."
Hänen kasvonsa saivat vakavamman ilmeen ja hän jäi uneksien katsomaan
eteensä.
"Mitä näkee hän silloin, kun hänen kasvonsa saavat tuollaisen ilmeen?"
ajatteli Eugen. Ja tuskan tunne vihlaisi äkkiä hänen sydäntään,
karkoittaen sieltä onnen tunteen.
Dora oli enimmäkseen terve, mutta häntä vaivasi usein väsymys, jota
vastaan hän ei yrittänytkään taistella. Hänestä oli hauskinta maata
sohvallaan, ja kun hänen piti lähteä ulos, ajoi hän mieluimmin
mukavissa vaunuissa tai käveli hitaasti, nojaten Eugenin käsivarteen.
Se oli hänestä intresanttia ja hauskaa; muuten oli hänestä kaikki tähän
aikaan hauskaa, yksinpä pahoinvointikin.
Eugenia huolestutti, kun Dora lopulta ei tahtonut liikkua juuri
ollenkaan. Hän koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla houkutella häntä
ulos, hän neuvotteli lääkärin ja äitinsä kanssa, mutta turhaan. Rouva
Blum, joka, huolimatta vanhoillisuudestaan muilla aloilla, oli
omistanut koko nykyaikaisen terveydenhoito-opin, piti tieteellisiä
esitelmiä Doralle, varoitti häntä, puhui ilman ja liikunnon
vaikutuksesta j.n.e.
"Mutta kun minua niin väsyttää", sanoi Dora valittaen.
Rouva Blum hymyili happamasti. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset
valittavat väsymystä tai sairautta; hän vaati muilta samanlaista
stoalaisuutta kärsimyksissä kuin itseltäänkin. Ja hän kertoi, miten
sairas hän raskautensa aikana aina oli ollut, mutta miten hän kuitenkin
oli pysynyt pystyssä, eikä ollut koskaan laiminlyönyt pienintäkään
pikkuseikkaa taloudestaan; hän puhui paiseista rinnassa, veritulpista
j.n.e. kunnes Dora parka kauhusta aivan kalpeni ja änkytti: "Äiti
kulta, älä puhu enää..."
"Siinä sen näet", vastasi rouva Blum etevämmän säälillä, "sinä et voi
kuulla puhuttavan siitä, mitä minun suurten taloushuolieni ohella
täytyi kärsiä, valittamatta, voimatta puhua siitä kenellekään. Mutta
minä kestin sen ... sen voi aina kestää ... meidän naisten täytyy oppia
kärsimään, voittamaan itsemme... Ja mitä enemmän jaksamme kärsiä,
sitä lujemmiksi tulemme. Koeta siis, rakas pikku Dora, voittaa
väsymykseni ... älä välitä siitä, hoida kotiasi kuten tavallisesti ...
käy kävelemässä ... ole niin kuin olisit terve."
"Tahdon koettaa..." vastasi Dora.
Mutta kun rouva Hjort sitten tuli hänen luokseen, kertoi hän valittaen
kaikista määräyksistä, joita anoppi oli antanut hänelle.
"Ajattelehan, äiti, hän puhui minulle paiseista rinnassa ja
kaikenlaisista hirmuista ... hän tahtoo, että kävelisin tuntikausia ...
minä, jota muutenkin niin väsyttää..."
Rouva Hjort löi kätensä yhteen ja kohotti katseensa taivaaseen päin.
"Lepää sinä, rakas lapseni, lepää! Älä välitä siitä, mitä Sofi
sanoo ... minulla on ollut seitsemän lasta ja kolmet keskeiset, Sofilla
on tosin ollut yhtä monta lasta, mutta arvatenkaan ei yksiäkään
keskoisia..."
Ja rouva Hjort kohotti päätään etevämmyytensä tunnossa.
"Luota minun kokemuksiini ... lepää, lapsi parkani ... siihen on
Eugenilla varaa ... mistä aiheutuivat minun keskenmenoni? Juuri
liiallisesta rasituksesta... Mutta sitä ei Sofi ymmärrä ... hän, joka
koko elämänsä on elänyt työttömyydessä ja ylellisyydessä..."
Doran mielestä se oli viisaasti ja hyvällä tarkoituksella puhuttu, ja
hän seurasi niin paljon kuin voi äitinsä neuvoja.
Eugenin iloksi sairastui rouva Hjort influensaan juuri silloin, kun
Doran synnyttämisen aika tuli. Molempien anoppien taistelu Dorasta
raukesi siis itsestään; rouva Hjort paralla ei ollut enää mitään
sanottavaa, hän ei ollut voinut antaa Doralle muuta kuin muutamia
pieniä yksinkertaisia vaatekappaleita odotettua pienokaista varten, ja
nyt hän makasi sairaana kuumeessa. Rouva Blum sitävastoin, joka oli
antanut täydellisen, kallisarvoisen vaatevaraston, kauniista korivaunun
sisustuksesta kaikensuuruisiin ja -karvaisiin röijyihin ja kapaloihin
saakka, määräsi ja johti kaikkea, hoitajattaren ja lääkärin avustamana.
"Niin se on", huokasi rouva Hjort, "rikkaat ne aina pääsevät voitolle."
Eräänä aamupäivänä -- Dora oli yöllä voinut pahoin ja rouvaa, jonka
piti auttaa synnytyksessä, oli lähetetty hakemaan -- sai Eugen
telefoonitse sanan, että hänen piti kiireimmän kautta tulla kotia;
synnytystyö oli jo alkanut.
Levottomana noudatti Eugen kutsua; etehisessä hän kohtasi rouva Blumin,
joka hyvin innoissaan ja tärkeänä vakuutti hänelle, että kaikki oli
niinkuin olla pitikin, mitä parhaimmassa järjestyksessä, rouva ja
hoitajatar saapuneet j.n.e. ja että Eugen saattoi olla aivan
levollinen.
"Mutta entäs Dora ... Dora", kuiskasi Eugen vapisevalla äänellä.
"Dora on kiltti ja rohkea", vastasi rouva Blum hiukan paheksuvasti,
niinkuin ei mikään muu olisi voinut tulla kysymykseenkään.
Eugen tahtoi heti kiiruhtaa vaimonsa luo, mutta rouva Blum pidätti
häntä.
"Ei -- Dora tahtoo mieluummin olla yksin -- tarkoitan, että hän ei
tahdo, että sinä olet sisällä. Hän käski minun sanoa, että hän ei
pelkää, että hän ei tahdo, että sinä olet läsnä näkemässä hänen
tuskiaan ja kaikkea muuta epämiellyttävää, mitä sellaisessa
tilaisuudessa luonnollisesti sattuu. Vasta sitten kun kaikki on ohi --
kun kaikki on kaunista, kuten hän sanoi, saat sinä tulla sisälle!"
"Armas Dorani!" kuiskasi Eugen liikutettuna.
"Niin, Dora on oikein rohkea -- ilahuttavan rohkea. Muutamat vaimot
kiusaavat miesparkojaan tahtomalla pitää heitä kädestä tuskien aikana;
luja ja hienotunteinen nainen ymmärtää, että hänen päinvastoin tulee
sääliä miestään. Minä tahdoin aina, että mieheni olisi niin kaukana
kuin mahdollista, ja olen iloinen, että Dora ymmärtää tehdä samoin."
Samassa kuului makuukamarista tuskanhuuto.
Eugen tuli kalmankalpeaksi.
"Mitä ... mitä se oli?" änkytti hän.
"Ei mitään -- ei mitään", vastasi rouva Blum lyhyesti, "mene nyt
huoneeseesi ja odota siellä. Niinpian kuin kaikki on ohi, tulen
ilmoittamaan sinulle. Älä huoli olla levoton -- kaikki on niin hyvin
kuin olla voi ... koeta lukea tahi kirjoittaa, ja jos kuulet jonkun
pienen valitushuudon, niin muista, että se ei merkitse mitään, se on
vain niinkuin olla pitää."
Hän lykkäsi Eugenin huoneeseensa, sulki oven hänen jälkeensä ja meni
Doran luo.
Eugen koetti todella seurata äitinsä määräyksiä; hän otti kirjan ja
koetti lukea, hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan,
mutta ei voinut tehdä kumpaakaan. Koko hänen huomionsa oli keskittynyt
vähäisempiinkin ääniin, jotka tulivat ulkoapäin.
Hän nousi ja käveli edestakaisin huoneessa, tukahduttaakseen
levottomuutensa. Tuontuostakin kuuli hän huudon, yhtä usein kuvitteli
hän kuulevansa, ja joka kerran hän pysähtyi kalpeana ja levottomana.
"Menenkö sisään?" ajatteli hän. "Lieneekö se vaarallista? Miksi ei
kukaan tule minun luokseni?"
Ja siinä kävellessään ja tuskaisena odotellessaan lapsensa syntymistä
tuli hän ensi kerran ajatelleeksi, että niin täytyi kaikkien naisten
kärsiä, eikä ainoastaan kerran, vaan useasti -- hänen äitinsä, hänen
sisariensa, kaikkien, jotka saivat maistaa äitiyden onnea. Nuo heikot,
hennot olennot saivat kärsiä -- heidän täytyi kärsiä tuskia, jotka
pusersivat heidän rinnastaan tuskanhuutoja. Ja mies? Hän tunsi tällä
hetkellä melkeinpä häpeää omasta hyvinvoinnistaan. Hän koetti ajatella
toisia asioita ... esim. sotaa ... niin, sodassa sai mies kärsiä ...
siinä mies päästi vihlovia valitushuutoja. "Niin on luonto määrännyt"
ajatteli hän, "mies kärsii ulkona elämän riehuvassa taistelussa, nainen
kotona, hiljaisuudessa ... se on oikein ... se on oikeudenmukaista."
Mutta omituista oli, että noilla vaikeroivilla sotilailla, joita
ajattelemalla hän koetti rauhoittaa mielikuvitustaan, oli kaikilla
naisen piirteet, vaalea, kihara tukka, siniset, säteilevät silmät ja
punaiset, puoliavoimet, täyteläiset huulet...
Äkkiä kuului huuto, tuskallisempi kuin edelliset. Hän vavahti, hän oli
vähällä pyörtyä, ja vapisevin käsin kaatoi hän itselleen lasillisen
vettä ja vaipui sohvalle. "Nyt se on kohta ohi", ajatteli hän,
"kärsivällisyyttä vain ... nyt se on ohi... Jumalan avulla on kestävä
kauan, ennenkuin Dora parkani tarvitsee toista kertaa kokea
tällaista..."
Ja hänen siinä istuessaan ja odottaessaan syntyi hänen sydämessään
ajatuksia, toinen toistaan hienompia ja kauniimpia, jotka hän ikäänkuin
hyväillen ja lohduttaen omisti nuorelle vaimolleen. "Voinko olla kyllin
hyvä, kyllin hellä häntä kohtaan?" ajatteli hän, "tahdon kantaa häntä
käsilläni ... koskaan en sano hänelle kovia, ankaria sanoja... Pikku
Dora parkani ... nyt vasta ymmärrän, miten paljon kunnioitusta me
miehet olemme velvolliset osoittamaan vaimoillemme ja äideillemme..."
Ajatellessaan näitä ajatuksia ja tehdessään näitä hyviä päätöksiä
pyyhki hän lakkaamatta hikeä otsaltaan, ja nieleskeli hermostuneesti
tukahduttaakseen pahoinvointiaan.
Vihdoin ei hän enää kestänyt kauempaa; hän nousi kiireesti ja päätti
mennä katsomaan, miten Doran laita oli.
Mutta kun hän tarttui ovenripaan avatakseen oven, kuuli hän huudon,
niin vihlovan ja sydäntäsärkevän, ettei hän koskaan ollut kuullut
mitään senkaltaista.
Nyt ymmärsi Eugen, että kaikki oli mennyttä -- niin huutaa ihminen
ainoastaan silloin, kun kuolon käsi tarttuu hänen nuoreen,
voimakkaaseen elämäänsä.
Kalmankalpeana hoiperteli hän takaisin sohvalle, vaipui alas ja peitti
kasvonsa käsiinsä. Oi Jumala, Jumala ... oliko tuo kaunis satu nyt jo
loppunut ... eikö hän koskaan enää saisi nähdä noita iloisia,
ystävällisiä kasvoja ... kuulla tuota laulua, joka oli tenhonnut
hänet niinkuin kevät ja elämä ihmisen tenhoavat ... jäisikö koti nyt
tyhjäksi ... pimeäksi ... äänettömäksi... Ja hänestä tuntui, että
jokainen ankara sana, jonka hän oli lausunut, oli tulikirjaimilla
painettuna hänen silmiensä edessä...
Hetkisen perästä kuuli hän askelia salista ... rouva Blum tuli
ilmoittamaan...
"Minun täytyy rohkaista itseni", ajatteli hän ja nousi seisomaan.
Askeleet lähenivät nopeasti, ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi rouva
Blum, ilosta säteilevin kasvoin.
"Tule -- tule!" huusi hän, ojentaen kätensä poikaansa kohti.
"Dora ... Dora ... eikö hän ole ... kuollut", änkytti Eugen kuin
unissaan.
"Dorako kuollut? Hän ei ole koskaan elänyt rikkaampaa elämää kuin
nyt..."
"Mutta äskeinen huuto?" kuiskasi Eugen ja pyyhkäisi otsaansa.
Rouva Blum nauroi melkein vallattomasti.
"Niin huutaa jokainen nainen sinä hetkenä kun lapsi syntyy. Se on aivan
luonnollinen asia. Kaikki on mennyt niin hyvin... Dora on ollut niin
kärsivällinen ja järkevä ... oikein kärsivällinen ja järkevä."
Ja hän painosti erityisesti viimeisiä sanoja, aivan kuin olisi tahtonut
koroittaa arvolauseita todistuksessa.
Eugen ei voinut vastata. Hän katseli arasti äitiään ja seurasi häntä
sitten, yhä vielä kuin unessa, mutta tällä kertaa ihmeellisessä ja
suloisessa.
Kun ovi avautui ja hän astui sänkykamariin, tuntui hänestä kuin olisi
hän tullut pyhäkköön. Uusi elämä oli alkanut -- ja tämä hento elämä
uinuvine voimineen oli osa Dorasta ja hänestä, se oli jatko heidän
ajatuksilleen ja tunteilleen, se oli olento, jonka heidän sisällinen
rikkautensa oli synnyttänyt... Rakkauden ja elämän ja ikuisuuden
mysteeriot ympäröivät hänet tällä hetkellä.
Kalpeana ja voimattomana, mutta kasvot säteillen onnesta lepäsi Dora
vuoteessaan, hoitajattaren vaaliessa pienokaista. Dora katseli
herkeämättä ovelle, ja kun se avautui, kohtasivat hänen ja Eugenin
katseet heti toisensa. Eugen meni vuoteen luo, polvistui sen ääreen ja
suuteli Doran ojennettua kättä.
"Näetkös!" sanoi Dora kyyneleet silmissä, hymyillen veitikkamaisesti;
"tulihan tyttö, niinkuin minä tahdoin."
"Tule nyt katsomaan pienokaistasi", sanoi rouva Blum, "sitten saat
jälleen mennä pois."
Eugen totteli heti, nousi ylös ja katseli vastasyntynyttä.
"Sepä on tanakka tyttö", sanoi hän ja hyväili varovasti pientä
punanahkaista olentoa, joka liikutteli jäseniään kuin sammakonpoikanen.
Hän oli hämillään ja tunsi olevansa tarpeeton; hän oli hämärästi
tuntevinaan, että rouva Blum ja Dora vaativat, että hän olisi
ihastuksissaan pienokaisesta, mutta hän ei enää tiennyt mitä sanoa,
lapsi tuntui hänestä melkein vieraalta. Ja jälleen syntyi hänessä uusi
ajatus: että sinä juhlallisena hetkenä, jolloin uusi elämä syttyy,
jolloin pieni matkamies, yksinään ja avuttomana, tulee vieraaseen
maailmaan, ottavat naiset hänet vastaan, muodostavat naiset
suojelusvahdin hänen ympärilleen -- kun taas mies seisoo siinä arkana
ja hämillään, mietiskellen elämän suurta arvoitusta...
"Nyt saat mennä", sanoi rouva Blum, "Doran pitää saada hoitoa ja
levätä; tahdoin vain, että kävisit tervehtimässä esikoistasi ja
näkemässä nuorta vaimoasi."
Eugen suuteli vielä kerran Doraa ja hiipi sitten pois, liikutettuna ja
onnellisena, täynnänsä juhlallisia tunteita...
Dora voimistui hyvin pian, kun mitään sairauksia ei sattunut; hän
imetti itse lastaan ja näytti silloin, pidellessään pienokaistaan
paisuvalla povellaan, itse terveyden ja onnen perikuvalta. Pikku tytön
punainen iho vaaleni pian ja Eugenkin myönsi nyt, mitä hän ensin ei
voinut, että se oli hyvin suloinen pieni lapsi.
"Hän on sinun näköisesi", sanoi Eugen ihastuneena, "hänellä on sinun
siniset silmäsi."
"Eipäs", vastasi Dora innoissaan, "sinun näköisesi hän on ... katso
nyt ... sinun kaunis nenäsi."
Eugen nauroi ja suuteli heitä molempia. Hänen mielestään he yhdessä
olivat kuin kaunis keväinen kuva...
"Muistatko, Dora, että lupasit, että jos lapsemme olisi tyttö, saisin
minä antaa hänelle nimen?"
"Muistan kyllä, ja sen sinä saatkin!" huudahti Dora, joka yhä vielä oli
täynnä jalomielisiä, epäitsekkäitä ajatuksia. "Kukapa muu sen saisi
tehdä! Etkö enää pidä Märtasta? Silloin otamme toisen nimen."
Ja hän hiipi hänen luokseen ja katseli häneen hellästi, valmiina
luopumaan kaikista omista toivomuksistaan.
"Kiitos, armaani", kuiskasi Eugen vastaukseksi, "silloin ehdotan, että
antaisimme hänelle nimeksi Maria, eikä Märta..."
Dora näytti hiukan pettyneeltä.
"Hyvä Eugen, tokko sitä nimeä! Eihän hän ... tarkoitan, että ... eikö
_hän_ ollut nimeltään Maria..."
Sen hän sanoi niin lapsellisen suloisesti, niin ilman vähintäkään
mustasukkaisuutta, että Eugenin täytyi hymyillä.
"En tahtonutkaan antaa lapsellemme nimeä _hänen_ mukaansa, vaan
kaikista ensimäisen rakkauteni, lapsellisen ihailuni esineen, Maikki
tädin mukaan. Koska nyt olen alkanut ripittää itseäni, tahdon sen tehdä
loppuun asti. Näetkös Doraseni, vaikka niin suuresti kunnioitan ja
ihailen äitiäni, en ole kuitenkaan koskaan ollut häneen niin
sydämestäni kiintynyt kuin Maikki tätiin..."
"Mutta, Eugen", sanoi Dora paheksuvalla äänellä, "äidillä on toki aina
oleva ensimäinen sija."
"Sydämellä on omat lakinsa, se kiintyy niihin, jotka se itse valitsee,
eikä noudata meidän määräyksiämme. Minulla oli perheessämme aina
jonkunverran syrjäytetty asema, minulla oli paljon ajatuksia ja
mielikuvitelmia, joita eivät muut ymmärtäneet, ja minua pidettiin
senvuoksi hyvin omituisena lapsena. Mutta Maikki tädissä oli juuri
sitä, mitä minä kaipasin, ja mitä kotona en löytänyt; hänessä oli
runollisuutta, hän tajusi sadun ihmeitä, hänessä oli uskonnon antamaa
suloista sydämellisyyttä... Se hituinen uskonnollisuutta, mitä minussa
on, on Maikki tädiltä saatua..."
"Minkälainen hän sitten oli?" kysyi Dora ihmetellen.
Eugen katseli uneksien eteensä.
"Hänessä oli jotain enkelimäistä ja jotain tonttumaista ... eli
pikemminkin, hän oli kuin hyvä haltija. Hänellä oli tapana tulla meille
kerran viikossa pikku Gerdan kanssa. Me lapset leikimme yhdessä, mutta
lopuksi tulimme aina Maikki tädin luo ja pyysimme hänen kertomaan
satuja tai tapahtumia raamatusta. Kun hän istui siinä sukkaneule
kädessä ja kasvoilla iloinen, veitikkamainen hymy, oli hän aivan kuin
pieni hyvä haltija, joka loihtii esiin satujen ihanuuden. Mutta kun hän
kertoi Vapahtajan elämästä, loistivat hänen kasvonsa, ja minusta
tuntui, kuin olisi enkeli tullut huoneeseen. Tätä kaikkea en silloin
vielä ymmärtänyt; vasta nyt perästäpäin on Maikki tädin kuva ja nuo
hiljaiset lauantai-illat, jolloin hän tuli meille, muodostunut minulle
saduksi ja legendaksi, muistoksi, joka liittyy joulukynttiläin loistoon
ja jouluyön rauhaan ja kaikkeen hienoon ja kauniiseen ja salaperäiseen,
jota tunsin lapsena. Senvuoksi luulen, että olisi onneksi pikku
tytöllemme, jos antaisimme hänelle nimen Maikki tädin mukaan..."
Dora oli yhä vielä alla päin.
"Mutta etkö luule että äitisi pahastuu, jos nimitämme tytön Maikki
tädin, emmekä hänen mukaansa?"
"Sofi" oli rumin nimi minkä Dora tiesi, mutta hädissään esitti hän mitä
hyvänsä, päästäkseen "Marista".
"En luule", vastasi Eugen luottavasti. "Mutta nytpä muistin jotain,
jonka olin vähällä unohtaa. Tietysti meidän täytyy antaa tytöllemme
nimi sekä minun äitini että sinun äitisi mukaan, sehän on samalla
sinunkin mukaasi. Mutta voidaanhan häntä sanoa Mariaksi."
Dora huokasi -- siinä nyt oltiin! Mikä kauhea valikoima nimiä: Maria
Sofia Dorotea.
Hän istui hetken aikaa miettien, miten pääsisi tästä pulasta. Hän
tahtoi niin mielellään tehdä Eugenille mieliksi, hänestä oli Eugenin
ajatuksessa jotain runollista ja kaunista, mutta hän tahtoi myöskin
mielellään vapauttaa lapsi parkansa "Marin" nimestä.
Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän löi iloissaan kätensä yhteen.
"Sovitelkaamme, Eugen! Hän saakoon nimensä Maikki tädin mukaan, jos
vaan sallit, että annamme hänelle nimeksi 'Mai' Marian asemesta. Sehän
on niin kaunis nimi, ja muistuttaakin enemmän 'Maikkia'."
"Aivan oikein", vastasi Eugen tyytyväisenä, "sehän on ihan kuin Maikki.
Hyvin hyvä, kultaseni -- sehän on oikein runollinen nimi -- pikku Mai!"
"Ristimmekö hänet siksi?"
"Ristimme! Et olisi voinut keksiä kauniimpaa ja miellyttävämpää nimeä."
Ja he nauroivat molemmat kuin kaksi iloista, onnellista lasta.
Pikku tytön nimeksi tuli siis "Mai", eikä Märta. Dora sanoi, että hän
oli pieni "kevätkukka", joka oli puhjennut vasta kesäkuussa.