X.

Kului muutamia viikkoja, ja Eugen, joka yhä oli onnen ja rakkauden

hurmiossa, lausui ainoastaan hyvin lempeitä moitteita, kun päivälliset

herkullisuuteen nähden pysyivät yhtä yksinkertaisina kuin ennenkin, ja

tarjoamisaikaan nähden tulivat yhä myöhäisemmiksi.

"Miten on, oletko puhunut äidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hän

eräänä päivänä puoleksi leikillä, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut

päivälliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa.

"En, rakas, en ole ... arvelin, että oli hyvä näinkin, ja ...

sitäpaitsi olen unohtanut..."

"Etkö tahdo koettaa muistaa, kun tiedät, että minä sitä toivon?" jatkoi

Eugen moittivasti.

"Kyllä ... kyllä koetan..."

Mutta Dora ei kysynyt. Hän jätti sen tekemättä kerran toisensa perästä,

vaistomaisesti koettaen lykätä sen siksi, kunnes jälleen olisi

unohtanut koko asian.

Sillä hän ei tahtonut kysyä neuvoa rouva Blumilta -- kahdesta syystä.

Toinen syy oli se, että häntä harmitti, että Eugen alati vetosi

vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellä vallitseviin tapoihin, ikäänkuin

mikään muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidän, Eugenin ja Doran,

elää toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hän saisi laittaa

samanlaista ruokaa kuin hänen äitinsä laittoi, hänen äitinsä, joka oli

niin viisas ja käytännöllinen ihminen?...

Toinen syy oli se, että Dora oli huomannut, että jos hän hoitaisi

taloutta yhtä yksinkertaisesti kuin tähänkin asti, jäisi hänelle niistä

rahoista, jotka Eugen antoi hänelle, osa köyhiä ja Tullan lastenkotia

varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hän, enemmän kuin koskaan ennen,

tarvetta tehdä muita onnellisiksi, levittää ympärilleen iloa ja onnea.

Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyväntekeväisyyden

Järjestämistä Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, että Dora ei

koskaan antaisi kerjäläisille mitään kotonaan, ja oli antanut hänelle

"vihreän kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen

jätettäviksi Yhdistykselle Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten.

Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja määräyksiä

ja pani sitten kirjan kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta sitä ei

milloinkaan otettu esille.

Kerjäläisiä otti Dora vastaan keittiössä, missä hän istui puhellen

heidän kanssaan, syöttäen heitä ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja

mitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän antoi. Ja

tuontuostakin toi hän Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hän

oli säästänyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kätki

säästölaatikkoonsa.

Aikaan nähden oli Doran vielä vaikeampi käsittää Eugenin järjestyksen

tarvetta. Hänestä, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan

samantekevää, syötiinkö määrätyllä ajalla vai eikö. Mitä se teki, jos

söi pihvinsä kymmentä minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, mitä sillä

oli tekemistä onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikävää,

ja sitä tuli hänen ja hänen rakkaan Eugeninsa välttää. Dora ei

sitäpaitsi välittänyt paljon ruuasta; hän piti enemmän makeisista,

joita hän söi pitkin päivää, mieluimmin vuoteessa.

Eräänä päivänä, kun Eugen tyytymättömänä ja moittien uudestaan kysyi,

oliko Dora neuvotellut hänen äitinsä kanssa talouden hoidosta, nipisti

Dora häntä leikillään korvasta ja sanoi:

"Kuulehan, rakas ritarini Tage Klok, olen huomannut, että sinä olet

oikea herkkusuu! Ollaksesi nuori, vastanainut aviomies, välität aivan

liian paljon ruuasta!"

"Sitä en luule", vastasi Eugen, vetäytyen syrjään ja hymyillen

happamasti, "mutta minä olen tottunut järjestykseen kaikessa."

"Onko hieno ja herkullinen ruoka samaa kuin järjestys?" kysyi Dora

hieman ärsyttävästi.

"Liioittelet. Mielestäni ei minua voida sanoa herkkusuuksi sentähden,

että tahtoisin vähän toisenlaista ruokaa kuin meillä on..."

Dora tuli äkkiä vakavaksi.

"On niin paljon köyhiä, joilla ei ole edes leipää ravinnokseen", sanoi

hän, ja hänen silmänsä saivat sen syvän ja lämpimän ilmeen, joka niillä

oli hänen laulaessaan, "ja jos elää yksinkertaisesti, voi auttaa paljon

useampia."

"Tietysti. Mutta olkaamme johdonmukaisia -- asukaamme parissa

huoneessa, myökäämme huonekalumme, syökäämme silliä ja perunoita.

Silloin voimme auttaa vielä useampia. Mutta ne ovat kansantaloudellisia

kysymyksiä, joita sinä et ymmärrä, ja joista ei kannata puhua. Minä

annan sinulle rahaa taloutta varten, ja tahdon senvuoksi saada sen

järjestetyksi mieleni mukaan. Pyydän senvuoksi vielä kerran, että

kysyisit neuvoa äidiltäni. Muussa tapauksessa teen sen itse -- toivon

että ymmärrät, että hienotunteisuudesta tahtoisin, että _sinä_ sen

tekisit!"

Dora ei vastannut, ja Eugen lähti pois; ensimäisen kerran

naimisissa-olonsa aikana he erosivat, ilman että olivat antaneet

suutelojen ja hyväilyjen haihduttaa pahan tuulensa.

Dora seisoi hetkisen liikkumattomana ja katseli miettien eteensä.

Sitten hän äkkiä purskahti nauruun. Miten tyhmä Eugen oli, kun luuli,

että hän ei ymmärtänyt kansantaloutta! Oi, jos hänellä vain olisi ollut

valta käsissään, olisi hän kyllä tiennyt, miten järjestää asiat. Hän

olisi käskenyt kaikkien rikkaitten jakaa omaisuudestaan köyhille,

rikkaita ei olisi saanut olla olemassakaan, eikä siis myöskään köyhiä.

Oi, miten hänen olisi tehnyt mieli mennä varastamaan kaikkien vanhojen,

ahnaitten ukonrähjyksien kassakirstuista rahaa, antaakseen sen

köyhille, hyville ihmisille, joiden täytyi kerjätä. Jospa hänellä olisi

ollut edes pieni osa ahnaan ukko Blumin rahoista -- sillä ahnas hän

oli, sen näki hänen kynsistään -- olisi hän heti rakentanut kodin

Tullan pienille lapsille, jotka saivat kulkea ja odottaa hoitoa ja

rakkautta, vain sentähden, että puuttui vähän rahaa. Ja hänkö ei

ymmärtäisi kansantaloutta!...

Ruuan suhteen tapahtui kuitenkin vain hyvin vähän muutoksia asessori

Blumin kodissa; Dora ajoi läpi oman ohjelmansa viekkaudella ja

sitkeydellä, jonka edessä Eugen oli aivan neuvoton, ja jota hän

ihmetteli kuin luonnonilmiötä. Oliko hän aivan erehtynyt Doran suhteen?

Oliko pelkkää tyhmää haaveilua hänen luulonsa, että hän voisi muodostaa

kehittymättömän kahdeksantoistavuotiaan tytön omien mielipiteittensä

mukaiseksi?

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eugenin järjestyksen-rakkaus ja Doran

huolimattomuus toisillakin aloilla iskivät yhteen. Eugen oli perinyt

kotoaan paljon tapoja, jotka hän innokkaasti tahtoi, että Dorakin olisi

omistanut, mutta jotka Dorasta tuntuivat vain kummallisilta ja

naurettavilta. Miten sietämätöntä oli esim. kulkea ja vetää alas

kierrekaihtimia, heti kun joku auringonsäde pilkisti huoneeseen! Voiko

ajatella jotain niin hullunkurista, kuin että lokakuun aurinko voisi

polttaa mattoja ja uutimia? Doran kodissa ei koskaan suljettu ulos

aurinkoa.

Eräänä sunnuntaina aamupäivällä, kun salin huonekalujen päällyksiä ei

vielä oltu pantu paikoilleen ensimäisten kutsujen jälkeen, tuli Eugen

huoneestaan keskipäivän hetkenä, ja näki, miten aurinko paistoi suoraan

heidän neljännessä kerroksessa olevaan huoneustoonsa. Hän veti

ponnekkaasti alas kaihtimet ja meni Doran huoneeseen, jossa tämä seisoi

peilin edessä pukeutumassa, lähteäkseen kävelylle Eugenin kanssa.

"Dora, tiedättekö, että salin huonekalujen päällykset eivät vielä ole

paikoillaan, ja että aurinko paistaa suoraan aralle kankaalle?" sanoi

hän terävästi.

Dora kääntyi häneen päin ja nauroi.

"Hyvänen aika, Eugen! Sinähän puhut sellaisella äänellä, että voisi

luulla sinun sanovan: 'Dora, oletko jo rikkonut lupauksen, jonka annoit

minulle alttarin ääressä?'"

Eugenin silmissä välähti kuin salama. Dora säikähtyi, sellaista ilmettä

ei hän ollut koskaan nähnyt Eugenin kasvoilla.

"Rakas Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän nöyrästi ja tarttui Eugenin

käteen. "Älä ole vihainen -- koetan tulla paremmaksi ... kas niin ...

katso minuun ystävällisesti ... nythän on niin kaunis ilma ... me

menemme ulos, ja meillä on niin hauskaa."

Ja hän pyysi ja rukoili, kunnes vihdoin sai Eugenin kasvoilta häviämään

tuon vihastuneen ilmeen.

Mutta tämä sunnuntai näytti tuovan mukanaan pelkkiä ikävyyksiä. Dora ja

Eugen viipyivät kauan kävelyllään, ja kun he tulivat kotiin, oli Dora

väsyksissä ja tahtoi mennä hetkiseksi lepäämään; mutta Eugen pyysi

innokkaasti, että hän heti lähtisi pukeutumaan, sillä muuten he

tulisivat liian myöhään päivällisille Eugenin vanhempien luo. Ja tulla

liian myöhään sinne -- se oli jotain, josta Dora tiesi koituvan paljon

harmia.

Dora haukotteli, mutta meni sänkykamariin ja otti esiin pukunsa.

Samassa soi telefooni; se oli Lisbet, joka tahtoi välttämättä puhua

Doran kanssa hyvin tärkeästä asiasta. Dora kiiruhti ulos, virkkuna ja

uteliaana.

"Hyvää päivää, Dora!" huusi Lisbet, "sano minulle, oletko sinä

mielestäsi enemmän paha kuin hyvä?"

"Mitä? mitä sinä puhut?"

"Oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä? Tulla ja minä olemme

väitelleet siitä asiasta ... hän väittää, että kaikki ihmiset -- ja hän

itse enin kaikista! -- ovat pahoja. Hän puhuu tietysti raamatun mukaan;

minä taas sanon, että ihmiset ovat enemmän hyviä kuin pahoja. Mutta

eihän auta puhua selvästi, vakuuttavasti ja järkevästi sellaisten

tunneihmisten kanssa kuin Tulla -- täytyy olla esimerkkejä elämästä;

senvuoksi aion kysyä kaikilta mitä he arvelevat ... isältä ...

äidiltä ... kutsuin juuri sisään vanhan Kaisan ja kysyin häneltä,

pitääkö hän itseään enemmän pahana kuin hyvänä. Ensin hän tosiaankin

näytti enemmän pahalta kysymyksieni johdosta, mutta kun hän sai kuulla,

miten syvästi langenneena Tulla itseään piti, rauhoittui hän ja luuli

kyllä olevansa samanlainen!"

Ja Lisbet nauroi niin että telefooni kaikui.

"No, mitä sinä arvelet itsestäsi?"

"Luuletteko te kaikki olevanne enemmän hyviä kuin pahoja?" ihmetteli

Dora.

"Tietysti ... tietysti on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi

kuvakseen, enemmän hyvä kuin paha ... ainoastaan Tulla luulee..."

"Silloin minä yhdyn Tullaan", sanoi Dora nauraen, "sillä säälin häntä,

jonka täytyy olla yksin teitä kaikkia vastaan."

"Äsh, miten huonoa! Se on juuri sinun kaltaistasi! Entäs mitä sanot

Eugenista?..."

"Niin -- se on vähän vaikeata sanoa -- voinko minä nähdä hänen

sydämeensä..."

Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen välillä.

"Dora, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän ankarimmalla äänellään,

rypistäen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enää

kuin kaksikymmentä minuuttia pukeutumiseesi..."

"Enemmän paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti

paha ... nyt minulla ei ole enää aikaa, hyvästi nyt ... ei, ei --

minulla ei ole aikaa ... hyvästi ... sano terveisiä vanhoille ja

nuorille!..."

Hän syöksyi sänkykamariin, varmasti päättäen tulla valmiiksi ajoissa.

Mutta kun Lisbetin virkistävä puhelu oli lakannut, tunsi hän itsensä

taas niin uniseksi ja väsyneeksi, että ei voinut muuta kuin haukotella

kerran toisensa perästä. "Lepään viisi minuuttia", ajatteli hän,

heittäytyi sohvalle kello kädessä ja nukkui heti. Ja huolimatta siitä

erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestä, että hän nukkui kello kädessä,

nukkui hän sikeästi vielä silloinkin, kun Eugen hetkisen perästä

valmiiksi puettuna tuli häntä noutamaan.

Dora oli vähällä pyörtyä säikähdyksestä, kun hän avatessaan silmänsä

näki Eugenin seisovan sohvan ääressä ja katselevan häntä. Hänestä

tuntui, että Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hänen napitettu

pitkätakkinsa, hyvin hoidetut kätensä, hienot viiksensä olivat täynnä

moitetta hänen pörröistä tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan.

"Oo, miten hirveätä ... rakas Eugen ... anna anteeksi... olin niin

uninen ... nukuin..."

"Siltä näyttää", vastasi Eugen kylmän tyynesti, "valitsit hiukan

sopimattoman hetken, mutta sitä ei voi enää auttaa. Soitan nyt, että

sinä et voi tulla, ja menen yksin."

"Ei, hyvä, rakas Eugen -- älä ole vihainen minulle ... olen heti

valmis..."

Ja hän haki hätäisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan

muuta kuin entistä suuremman sekasorron.

"Et ehdi enää", sanoi Eugen samalla kylmällä äänensävyllä kuin äsken,

"meidän perheessämme ei ole tapana tulla liian myöhään päivällisille.

Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidän tapojamme..."

Dora vaipui sohvalle, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja huulet

alkoivat vapista.

"Miten voit olla niin ankara minua kohtaan", kuiskasi hän.

"Kas niin -- Dora, älä ole pahoillasi", sanoi Eugen lempeämmin ja

silitti hänen punoittavaa poskeaan, "olen vakuutettu siitä, että

tällaista ei toista kertaa tapahdu. Sinä tiedät, miten pikkumaisen

tarkkoja vanhempani ovat ajan suhteen -- minulla ainakaan ei ole

rohkeutta tulla liian myöhään sunnuntaipäivällisille... Hyvästi nyt --

tulen kotia iltapäivällä."

Hän suuteli Doraa ohimennen ja poistui huoneesta.

Mutta hän ei sanonut Doralle oikeata syytä, miksi hän pakoitti hänet

jäämään kotiin. Hän ei sanonut, että hän ei voinut sietää noita enemmän

tai vähemmän pistäviä huomautuksia, noita sanattomia: "emmekö

aavistaneet sitä", joita hän aina sai vanhempiensa kodissa, kun Dora

oli vähimmälläkään tavalla ollut huolimaton, ja jotka hänen

herkkätuntoisuutensa teki pahemmiksi kuin ne olivatkaan.

Eugen oli koko päivällisen ajan alakuloinen ja rouva Blum tukahdutti

huokauksen joka kerran, kun katseli hänen kalpeita kasvojaan, joilla

oli hajamielinen ilme. Oliko se jo alkanut, se, jonka kerran, ennemmin

tai myöhemmin, täytyi tulla? --

Eugen huomasi äitinsä katseen ja se kiusasi häntä niin, että hän tuskin

saattoi hillitä itseään. Rouva Blum oli nimittäin viime aikoina ottanut

tavakseen katsella häntä osaaottavasti, jo kohdatessaan hänet kysyä:

"Miten nyt voit, rakas poikani?" -- äänenpainolla, joka suuresti

hermostutti Eugenia. Siitä tavasta täytyi hänet totuttaa pois.

Kuuden aikaan, kun muut herrat lähtivät klubiin, lähti Eugen kotia.

Sänkykamarissa tapasi hän Doran joka istui ja luki, silmät itkusta

punaisina. Hän oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, kun hän

säikähtyneenä katsahti mieheensä, että Eugenin koko suuttumus hävisi.

"Rakas, pikku kultaseni", sanoi hän hellästi, syleillen häntä, "anna

anteeksi, jos olin liian ankara sinua kohtaan. Mutta tiedäthän..."

"Kyllä", vastasi Dora, iloissaan kun näki Eugenin lauhtuneen, "annan

anteeksi sinulle. Jos vain sinäkin annat anteeksi minulle ... että minä

olen niin huono ihminen, huolimaton, epäluotettava ... ja vaikka

minkälainen."

"Vaiti, Doraseni", sanoi Eugen nauraen, "sitä en ole koskaan sanonut."

"Et, mutta sinä olet ajatellut sitä -- tänään olet koko päivällisen

ajan ollut hyvin onneton ja tuntenut hirmuisia aavistuksia

tulevaisuuden suhteen. Etkö olekin?"

Eugen ei vastannut, hän veti vain Doran luokseen ja tukahdutti hänen

kysymyksensä suuteloihin.

"Tiedän, armas Dorani, että tahdot koettaa tulla säntillisemmäksi minun

tähteni", kuiskasi hän hellästi.

He puhelivat ja kuiskuttelivat vielä vähän aikaa keskenään, sitten

sanoi Dora äkkiä, ja veitikkamaisuus loisti jälleen hänen silmissään:

"Eugen kulta, minua niin väsyttää -- rupeaa väsyttämään, kun istuu

yksinään kotona ja itkee -- tahdotko olla hyvä ja soittaa Lisbetille,

että minä olen 'enemmän paha'?"

Eugen katseli häntä ihmetellen ja epäluuloisena.

"Mitä tarkoitat?"...

"Juuri sitä mitä sanoin. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: 'Dora on

mielestään enemmän paha!'"

Eugenia ei tällä hetkellä juuri miellyttänyt pilanteko. Hän näytti

loukkaantuneelta, kohautti olkapäitään ja sanoi lyhyesti, mennessään

huoneeseensa:

"Sen saat sanoa itse, sitten kun väsymyksesi on mennyt ohi."

Dora vaipui nauraen takaisin sohvalle. Hän oli jälleen hyvällä

tuulella, ja häntä harmitti, että Eugen ei ottanut osaa hänen

pilantekoonsa. Mitähän Lisbet olisi sanonut, jos olisi kuullut Eugenin

juhlallisella äänellä vakuuttavan, että hän, Dora, oli enemmän paha

kuin hyvä!

Mutta siitä päivästä alkaen tapahtui Dorassa kummallinen muutos. Hän ei

enää puhellut ja nauranut kuten ennen, hän oli hajamielinen ja

uneksiva; ja kun hän iltasin lauloi Eugenille, tuntui Eugenista, että

niin ei hän ollut koskaan ennen laulanut. Ihmetellen ja liikutettuna

kuunteli hän, miten kiihkeitä, palavia säveliä hänen pieni lapsellinen

vaimonsa loihti esiin.

Eräänä päivänä päivällisen jälkeen, kun he juuri olivat tulleet saliin,

kiersi Dora äkkiä kätensä Eugenin kaulaan ja kuiskasi:

"Jos olet oikein, oikein hyvä, kerron sinulle jotain hyvin hauskaa!"

"Vai niin! No mitä sitten?" kysyi Eugen hymyillen.

"Mutta silloin sinun pitää olla oikein hyvä", jatkoi Dora

salaperäisesti, "sinun pitää olla oikein hyvä ... et saa milloinkaan

suuttua pieneen vaimoosi ... et saa koskaan lausua kovia,

epäystävällisiä sanoja... Sinusta tulee kohta oikein hyvä ja kiltti

isä!..."

Hän kohotti päätään, kietoi käsivartensa vielä lujemmin Eugenin

ympärille ja katsoi häneen riemuitsevasti hymyillen.

Mutta Eugen tuli aivan kalpeaksi. Hän otti asian niin syvästi, niin

juhlallisesti, että hän tuskin voi puhua mielenliikutuksesta; hän vain

painoi Doran kerran toisensa perästä rintaansa vasten.

"Onko se mahdollista?" kuiskasi hän vihdoin vapisevalla äänellä.

"Tietysti se on mahdollista!" huudahti Dora nauraen, ja hänen äänensä

kuului niin lapsellisen huolettomalta ja itsetiedottomalta Eugenin

syvän vakavan äänen rinnalla, "luulitko sinä että me kaksi, jotka

olemme niin onnellisia ja niin rakastuneita, emme saisi pikku

palleroita rakastaaksemme ... rakastaaksemme heitä."

Ja hän nojautui Eugenin rintaa vasten ja katseli eteensä haaveksivan,

hymyilevän onnellisin katsein.

"Oi, Eugen, minusta tuntuu kuin kuolisin onnesta!"

Hän sulki silmänsä ja antoi päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten,

ikäänkuin suloinen raukeus olisi hänet vallannut.

"Rakas, kallis vaimoni -- minustakin tuntuu, kuin olisi se aivan liian

suuri onni!"

Ja Eugen syleili ja suuteli Doraa ja kuiskaili hänelle helliä,

sydämellisiä sanoja, parhaita, mitä hänen rakkautensa saattoi keksiä.

Myöhemmin illalla kysäisi Dora äkkiä:

"Minkä nimen annamme pikku tytöllemme?"

"Tytöllemme?" toisti Eugen kummastuneena, "miksi luulet, että se on

tyttö?"

"Siksi että luulen, että sinä mieluummin tahdot tytön, ja tiedän, että

jos oikein hartaasti toivoo jotain sille, jota rakastaa, saa sen.

Sentähden minä saan pienen tytön, ja olen jo ostanut lankaakin

kutoakseni sille pienen peitteen."

"Armas, armas Dorani! Minä olen yhtä onnellinen, olipa se tyttö tai

poika."

"Sano nyt, minkä nimen annamme hänelle -- sillä sinä saat määrätä

nimen, olipa se nyt kumpi hyvänsä..."

"Jos se on poika, saat sinä määrätä", sanoi Eugen leikillään...

"Ei", vastasi Dora, joka oli aivan täynnä jalomielisiä ja epäitsekkäitä

ajatuksia, "sinun pitää määrätä; minä vain ehdotan. Annammeko

mielestäsi hänelle nimeksi Märta?"

"Enpä ole juuri ajatellut sitä ... mutta se on hyvin kaunis nimi..."

"Niin kyllä ... arvasin, että pitäisit siitä... Siispä sanomme häntä

Märtaksi. On niin hauskaa saada puhella hänestä ikäänkuin hän jo olisi

olemassa..."

Ja siihen se jäi. Pieni olento, joka vielä uinaili käsittämättömissä

kätköissä, oli jo nimeltään Märta. Hän oli melkein aina läsnä

vanhempiensa aterioidessa, hän leijaili näkymättömänä heidän

ympärillään, kun he viettivät hämärää hetkeä, hän makasi myhäillen

pienessä korivaunussaan heleän peitteen alla, lämpimänä ja

punaposkisena, hän juoksenteli ympäri huoneissa ja teki pahaa ja nauroi

ja lauloi -- kaikki ylen onnellisen äitinsä mielikuvituksessa.