Lokakuun aurinko paistoi komeaan ruokasaliin, missä asessori Blum oli
syönyt aamiaista, ennenkuin hän, lausuttuaan pitkät ja hellät hyvästit
nuorelle vaimolleen, lähti virastoonsa. Aamiaispöydältä, jolla hieno
pöytäkalusto komeili, ei ruokia vielä oltu korjattu pois; rouva oli
juuri asettamassa leipäkoria ja sokeriastiaa kaappiin, ja hän teki sen
hitain, arvokkain liikkein, ikäänkuin nauttien siitä, että sai pidellä
käsissään niin kauniita esineitä.
Täytettyään nämä emännän velvollisuudet hän alkoi lauleskellen kulkea
ympäri huoneissaan, nosti ylös ikkunaverhoa, joka riippui liian
alhaalla, siirteli kirjoja sohvapöydällä, ja katseli hyväillen
kallisarvoisia taide-esineitä, jotka koristivat salia. Sillävälin hänen
kasvojaan kirkasti hymy, joka oli yhtä valoisa kuin auringon säteet,
jotka lankesivat ikkunan edessä oleville kasveille.
Äkkiä hän näki oman kuvansa peilissä sohvan yläpuolella. Hän oli puettu
vaaleansiniseen, pitseillä koristettuun aamupukuun, ja kun hänen omat,
kiharan tukan ympäröimät kasvonsa ja säteilevät silmänsä hymyilivät
hänelle peilistä, nauroi hän ihastuksesta ja pyörähteli parisen kertaa
ympäri, tarkastellen miellyttävää kuvaansa joka puolelta.
"Miten on mahdollista", ajatteli hän, "että ihminen voi olla niin
onnellinen kuin minä olen?... Onko elämässä todellakin suruja ...
olen unohtanut sen --- kaikki on minusta pelkkää onnea ja
rakkautta..."
Hän pani kätensä ristiin niskan taakse ja seisoi hetkisen silmät
puoleksi ummessa. Huulilla väreili hymy. "Jumalani, miten ihanaa on
olla nuori ja kaunis ja rakastettu!" ajatteli hän.
Sitten hän naurahti jälleen ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka
Eugen oli järjestänyt hienolla taiteellisella aistilla, niin että värit
ja viivat sulautuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka antoi syvän ilon ja
rauhan tunteen.
"Kaikki tämä on minun!" huudahti hän lapsellisesti ja ojensi kätensä,
ikäänkuin syleilläksensä koko huonetta. "Ja täällä saan elää jok'ainoan
hetken yhdessä rakkaan Eugenini kanssa ... täällä minä odotan häntä
kotiin työstä ... juoksen häntä vastaan ja suljen hänet syliini... Hän
on minun ... minun omani ... minun mieheni ... minä järjestän kodin
hänelle ... minä..."
Ja hän vajosi sohvalle, nojasi päänsä käteensä ja vaipui suloisiin
unelmiin. --
Hän heräsi hätkähtäen unelmistaan kun uusi palvelija -- vanha Visa oli
saanut eron ja eläkkeen -- tuli sisään ja ärsyttävän ivallisella
äänellä kysyi, mitä rouva aikoi määrätä päivälliseksi.
Dora ja Eugen olivat ensimäistä päivää häitten jälkeen kahden kotona;
tätä ennen he olivat syöneet päivällistä kaikkien sukulaisten luona.
Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hän oli tänä
hetkenä kokonaan unohtanut.
Ensimäinen päivällinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa
hienointa ja parasta mitä hän tiesi. Hän purskahti äkkiä niin iloiseen
nauruun, että Sofia neitsyt ihmetellen katsoi häntä; hänen mieleensä
johtuivat hänen lapsuutensa lempiruuat, jotka hän kerran juhlahetkenä,
ukko Pennin ollessa hyvissä varoissa, oli saanut määrätä: "maksakakkua,
mustikkasoppaa ja jäätelöä." Sitä ruokalistaa ei Eugen varmaankaan
hyväksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa.
"Ehkä laitamme chateaubriandia?" ehdotti hän. Se oli parasta, mitä hän
tällä hetkellä tiesi.
Sofia näytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehän on aamiaisruokaa",
vastasi hän.
"Sitä meillä oli usein sunnuntaina päivälliseksi", sanoi Dora
lapsellisesti, "se on niin hyvää!"
"No, siinä tapauksessa kai soitamme teurastajalle, että hän lähettää
meille palasen 'selkälihaa'", sanoi Sofia.
"Selkälihaa?" Dora oli aivan unohtanut, mitä se merkitsi, mutta arveli,
että pieni vastaväite ehkä kohottaisi hänen arvoaan.
"Miksi niin?" sanoi hän. "Miksi juuri 'selkälihaa'?"
"No, sitten kai otamme palasen 'sisäreittä'?"
Dora ymmärsi yhtä vähän.
"Miksi juuri 'sisäreittä'?" sanoi hän arvostelevasti.
Sofia neitsyt purskahti nauramaan.
"Ei kai rouva tahdo, että otamme 'ydinluuta'?"
Nyt ymmärsi Dora, että hänen arvonsa perheenemäntänä oli vaarassa.
Sehän oli jo suorastaan pilaa, eihän 'ydinluista' voinut laittaa
ruokaa! Hän päätti pelastautua rohkealla tempulla.
"Otetaan palanen 'ulkoreittä'", sanoi hän lyhyesti, "olkaa hyvä ja
soittakaa teurastajalle."
"Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitäs laitetaan toiseksi
ruuaksi?"
Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erään lempiruokansa; hän vastasi
arvokkaasti:
"Laitetaan 'köyhiä ritareita'."
"Mutta sehän on myöskin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi
epäillä, oliko hänen nuorella emännällään järki tallella.
"Niin kyllä, mutta se on niin hyvää", sanoi Dora lapsellisen
itsepäisesti.
"Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen kyökkiin ja
ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nähdä, mitä asessori sanoo..."
Aamupäivä tuntui Dorasta jokseenkin pitkältä; hänen ei tehnyt mieli
mennä ulos, hän ei malttanut lukea, ja, ihme kyllä, kukaan ei tullut
häntä tervehtimään. Hän kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa,
soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissä ja ihailemalla
kauniita kapineitaan. Kun hän päivällisen aikaan kuuli Eugenin tulevan,
syöksähti hän ylös pianon äärestä ja ryntäsi etehiseen, ja tuskin ehti
Eugen panna kepin pois kädestään ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora
jo heitti kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
"Rakkaani, miten olenkaan ikävöinyt sinua! Miten jaksan elää kaikki
aamupäivät ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!"
Eugen hymyili, veti hänet luokseen ja vastasi kiihkeästi hänen
hyväilyihinsä.
"Miten voivatkaan kaksi ihmistä olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi
Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hänet suuteloihin.
"Se on ihmeellistä", vastasi Eugen myöskin kuiskaten, "se on kuin
unta ... minä, joka en koskaan uskonut onneen", lisäsi hän vielä
matalammalla äänellä.
"Sinä!"
Dora katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin ja pyyhkäisi hiukset
kasvoiltaan.
"Miksi et sinä uskonut onneen, sinä, jolla on kaikki, mitä ihminen voi
toivoa?" jatkoi hän epäillen.
"Siksi että minun elämäni niin aikaisin sai aivan toisen, vastakkaisen
suunnan", vastasi Eugen surumielisesti hymyillen.
"Miten niin ... kerro minulle ... kerro!..." huudahti Dora.
Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta kuin lapsen,
joka odottaa saavansa kuulla satua.
"Ei nyt -- eikä näin etehisessä, varsinkin kun on nälissään ja tuntee
ruuan hajua", vastasi Eugen -- "toisen kerran ja sopivammassa
ympäristössä..."
He nauroivat molemmat, seisoivat hetkisen käsi kädessä katsoen toisiaan
silmiin, heittivät sitten lapsellisen vallattomalla liikkeellä
toistensa kädet ja lähtivät, Eugen omaan huoneeseensa ja Dora
ruokasaliin.
Iloisina ja hilpeinä he sitten istuutuivat päivällispöytään. Onnellista
tunnelmaa ei häirinnyt sekään, että pihvit olivat hyvin sitkeitä. Eugen
oli vähän ihmeissään päivällisestä, hän kun oli tottunut hienoon
ruokaan, mutta ei virkkanut mitään, söi hyvällä ruokahalulla ja näytti
hetken hurmiossa olevan yläpuolella kaiken maallisen.
"Olitko tyytyväinen ruokaan, armaani?" kysyi Dora, kun he nousivat
pöydästä.
"Se ei ehkä ollut aivan sellaista, jollaiseen minä olen tottunut",
vastasi Eugen ystävällisesti ja vältellen, "mutta makuhan on niin
erilainen. Ja minä olen vanhapoika, jolla on oma piintynyt makuni.
Olisit kiltti, jos kyselisit äidiltä vähän neuvoja, hän tietää
tarkalleen, mistä minä pidän."
"Kyllä ... kyllä... Tule nyt, uunissa on valkea ... nyt saamme viettää
ihanan hetken ... ajattelehan, hämyhetki omassa kodissa oman rakkaan
miehensä kanssa!"
Hän hypähteli ilosta ja kiiruhti saliin; Eugen seurasi häntä hymyillen
ja ihastuneena.
"Nyt, armaani", sanoi Dora, vetäen Eugenin viereensä pienelle sohvalle
ja nojautuen häneen, "nyt meillä on sopiva 'ympäristö' jutuille ja
kertomuksille... Minkätähden luulit, että et koskaan tulisi
onnelliseksi?"
"Ah -- sitäkö ... en ymmärtänyt, mitä tarkoitit, olin unohtanut sen",
vastasi Eugen hymyillen, "enkä tiedä, uskallanko puhuakaan siitä."
Doran kasvot synkistyivät. Hän kohotti nopeasti päätään ja katsoi
tutkien mieheensä.
"Nyt sinun täytyy kertoa siitä ... muuten en saa koskaan rauhaa..."
"Pitääkö tyydyttää hemmoteltujen lasten uteliaisuutta?" kysyi Eugen
veitikkamaisesti.
"Minä en ole hemmoteltu enkä lapsi enkä uteliaskaan", vastasi Dora.
"Olen rakastava vaimo, joka tahdon omistaa mieheni kokonaan, sekä
nykyisyydessä että tulevaisuudessa että menneisyydessä!"
Ja hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.
"Armaani!"
"Sano minulle, mitä se oli!" pyysi Dora suudelmien lomassa.
"Se oli jotain hyvin tavallista ja yksinkertaisia, joka tuli tielleni
ja synkensi sen, armaani. Se oli rakkauden unelma, josta jäi jälelle
ainoastahan surumielinen muisto."
Dora huudahti hämmästyksestä.
"Rakastitko häntä enemmän kuin minua? Kuka hän oli?" kysyi Dora
kiihkeästi.
"Kumpaan kysymykseen minun ensin pitää vastata?"
"Tietysti ensimäiseen,"
"Sillä tavalla kuin rakastan vaimoani, en ole rakastanut ketään muuta",
sanoi hän hellästi ja veti Doran puoleensa. "Mutta en ole myöskään
rakastanut ketään siten ... sillä lailla ... kuin rakastin häntä ...
joka verhosi suruun koko nuoruuteni."
"Eugen, minä tulen mustasukkaiseksi!" huudahti Dora ja polki leikillään
jalkaansa. Mutta hän näytti kiihoittuneelta, hänen poskensa hehkuivat
ja silmiin nousivat kyyneleet.
"Sitä sinun ei pidä olla, Doraseni", sanoi Eugen hiljaa, "ei voi olla
mustasukkainen taivaan enkelille. Hän kuoli, ennenkuin oli täyttänyt
kahdeksaatoista vuotta... Mutta minä surin häntä -- niin, oikeastaan
surin häntä siihen asti, kunnes sain nähdä sinut. Silloin haihtui
viimeinen surun varjo, ja siinä sydämeni sopukassa, missä säilytän
hänen kuvaansa, on nyt vain valoa ja onnea ... hän elää muistossani
vain lapsuuteni leikkisiskona..."
Dora ei vastannut; hän oli painanut päänsä Eugenin rintaa vasten ja
itki hiljaa. Eugen silitti hellästi hänen kiharaa tukkaansa ja katseli
häneen hymyillen. Doran kyyneleet tekivät hänet niin onnelliseksi; ne
selittivät paremmin kuin sanat, miten hyvin Dora oli ymmärtänyt tuon
lyhyen sadun.
"Kuka hän oli?" kuiskasi Dora arasti.
Eugen olisi ollut iloisempi, jos Dora ei olisi tehnyt sitä kysymystä,
mutta hän vastasi kuitenkin heti:
"Se oli Maikki tädin tytär."
Dora lakkasi itkemästä. Samana hetkenä, jolloin salaperäisyys Eugenin
ensimäisestä rakkaudesta hävisi, hävisi hänen kasvoiltaan syvä ja
sydämellinen ilme.
"Vai niin -- oliko se hän?" huudahti hän jokapäiväisellä äänellä, joka
loukkasi Eugenia.
"Eikö sinusta näytä siltä, kuin hän olisi voinut herättää syvää
rakkautta?" kysyi Eugen.
He kääntyivät molemmat katsomaan valokuvaa, joka oli salin pöydällä. Se
esitti vanhanpuoleista naista ja nuorta tyttöä, jotka olivat hyvin
toistensa näköisiä, molemmilla sama lempeä ilme silmissä.
"Kyl--lä ... ajattelin vain jotain ihmeellistä ... en tiedä mitä ...
kun sanoit, että hän oli enkeli."
"Hän _oli_ enkeli jo täällä maan päällä ollessaan; nyt hän on ylhäällä
Jumalan luona", vastasi Eugen lyhyesti.
He istuivat hetkisen ääneti; kummallakaan ei ollut enää mitään
sanottavaa. Hellä, sydämellinen tunne, joka äsken oli yhdistänyt heidän
sydämensä, oli äkkiä haihtunut. Dora koetti kysellä jotain, mutta Eugen
vastasi vältellen; hän ei nähtävästi tahtonut enää puhella asiasta.
"Hän loukkaantuu vähästä", ajatteli Dora, "enhän ole sanonut yhtään
epäystävällistä sanaa."
Mutta sydämessään hän tunsi tuskallisen kylmyyden tunteen, jollaisen
tuntee, kun huomaa epähienoilla sanoilla loukanneensa toista.
Kahvi tuotiin nyt sisään, ja mieliala tuli vähitellen taas iloiseksi.
Eugen kertoi päivän tapahtumia, sanoi terveisiä Lisbetiltä, jonka oli
tavannut ulkona j.n.e. Sitten siirtyi puhelu toisille aloille, he
kertoivat toisilleen hauskoja juttuja lapsuutensa ajoilta, kuvaavia
kummankin perheelle, ja puhelivat ja nauroivat kuin kaksi lasta.
Vähitellen vaikeni nauru, äänet alenivat, ja lopuksi ei kuulunut muuta
kuin viimeisten puitten rätinää uunissa ja hiljaisia kuiskauksia, joita
keskeyttivät hellät, kiihkeät hyväilyt.
Mutta sinä iltana oli Doran vaikea nukkua. Hän oli jo kauan kuullut
Eugenin tyynen, tasaisen hengityksen, mutta makasi yhä vielä valveilla,
ajatellen miestään. Miten vakavalta, juhlalliselta, niin, melkeinpä
uskonnolliselta kannalta hän otti kaikki! Kaikki oli hänelle
velvollisuutta, kaikki muistot olivat pyhiä. Hän oli kerran näyttänyt
Doralle vanhaa piipunpesää, joka oli ollut tuon ihmeellisen
isoisän-isän oma, ja Dora oli varsin hyvin huomannut, että hän ei
ensinkään pitänyt siitä, että Dora ei ollut juhlallisen näköinen
katsellessaan sitä.
Dora oli vähällä nauraa hänelle siinä maatessaan ja mietiskellessään,
mutta tunsi samalla tuskallista ihmettelyä, joka esti häntä siitä.
Eugen oli niin hyvä, niin hellä, niin silmittömästi rakastunut häneen,
mutta kuitenkin...
Yön hiljaisuudessa, kun ajatuskyky teroittuu ja tunteet tulevat
kuumiksi, tunsi hän äkkiä, kuin aavistuksena, kuin varoittavana
enteenä, -- jonka hän kuitenkin unohti jo seuraavana aamuna -- miten
vaativaa ja vastuunalaista on olla tekemisissä niin hienon ja
sielukkaan henkilön kanssa kuin Eugen oli.