VIII.

Kevätpuolella alkoivat Dora ja Eugen järjestää tulevaa kotiaan. He

kävivät katsomassa huoneustoja ja kulkivat ostoksilla. Hjortin tytöt

neuloivat minkä ennättivät Doran myötäjäisiä, ja rouva Hjort kulki

loppuunmyynneissä ja osti huokealla hinnalla ylijääneitä kangaspalasia.

Hjortin perheen oli vaikeata saada kokoon edes jonkunverran kelvollista

vaatevarastoa Doralle, mutta rouva ei hellittänyt, hän kävi kaikki

kaupungin puodit, tinki vahvasti ja antoi perheen paastota, niin että

ukko Pennin nenä tuli vielä pitemmäksi kuin ennen; itse hän istui

ompelukoneen ääressä myöhään yöhön.

Häät oli määrätty pidettäväksi syksyllä. Tosin varoittivat sekä

kauppaneuvos että rouva Blum poikaansa, puhuivat kaikista niistä

vaaroista, jotka johtuivat Doran nuoruudesta -- hän oli vastikään

täyttänyt 19 vuotta -- mutta Eugen oli taipumaton. Hänestä oli juuri

Doran nuoruus takeena siitä, että he tulisivat onnellisiksi. Hjortin

perheessä oli paljon sellaista, josta hän ei pitänyt, ja hän toivoi,

että niinkauan kun Dora vielä oli näin kehittymätön ja lapsellinen, hän

helposti saisi hänet kasvatetuksi omien periaatteittensa mukaiseksi.

Pesän rakentaminen aiheutti usein pieniä erimielisyyksiä kihlattujen

kesken. Eugen kysyi neuvoa yksinomaan äidiltään, ja kun rouva Hjort

tahtoi olla mukana, syrjäytti hän hänet kohteliaasti, mutta kylmästi.

Dora loukkaantui ja kosti olemalla kylmä häntä kohtaan, ja se sai

taas Eugenin aivan suunniltaan. Doralla oli muuten, huolimatta

nuoruudestaan, hyvin varmat mielipiteet, joita hän ei peljännyt tuoda

ilmoille; ja hänellä näytti myöskin olevan taito sitkeästi ja

itsepäisesti, vaikkakin melutta, viedä perille toivomuksensa. Toisinaan

tuli Eugenin mieleen ajatus, että nämä erimielisyydet ehkä olivat alkua

vaikeisiin taisteluihin. Sen mukana tuli aina epäilys, rakastiko Dora

todellakin häntä, vai oliko ainoastaan edullinen naimiskauppa ja halu

päästä nuorena naimisiin, saanut hänet vastaamaan myöntävästi hänen

kosintaansa; ja hänen käytökseensä tuli silloin jotakin katkeraa ja

ylpeätä, joka sai koko Hjortin perheen liittoutumaan yhteen ja nyt jo

pitämään Doraa marttyyrina. Vielä toinenkin epäilys vaivasi häntä:

oliko Dora vilpitön ... oliko tuo raitis, avomielinen olento todellakin

Dora itse, vai oliko hänessä kätkettynä jotain, joka jonakin toisena

kertana voisi purkautua esille ja osoittaa, että hän olikin aivan

toinen, kuin miksi Eugen oli häntä luullut. Eikö hän oikeastaan

ollutkin vasta luonnos, ja oliko hän ymmärtänyt oikein edes tuon

luonnoksen ääriviivat?

Hän olisi tahtonut kysyä Doralta -- avomielisesti puhua hänen kanssaan

asioita, jotka tekivät hänet rauhattomaksi, mutta hän ei voinut. Hän ei

voinut ilmaista ajatuksia, jotka häntä vaivasivat, hän ei aina ollut

itsekään selvillä niistä; ne jäivät usein pelkiksi surumielisiksi

tunnelmiksi, jotka hän sitten hukutti siihen huumaukseen, jonka Doran

läsnäolo hänestä herätti.

Blumit muuttivat aikaisin kesähuvilaansa Saltsjössä, Hjortin perhe

sitävastoin asui koko alkukesän kaupungissa, missä rouva ja tytöt

hääräsivät helteessä Doran myötäjäisten kanssa. Vasta heinäkuussa, kun

vuokrat tulivat huokeammiksi, hankkivat he kesäasunnon saaristossa. Se

oli pieni tupa, jossa oli ainoastaan kolme huonetta, mutta siellä oli

aina hauskaa ja sieltä kuului puhetta ja naurua, olipa päivä pilvinen

tahi aurinkoinen. Lisbet kuljeskeli päivettyneenä ja nenä punaisena

kallioilla ja kävi purjehtimassa kalastaja-ukkojen kanssa, ja Viva ja

pikkupojat olivat aina paljain jaloin ja repaleisissa ja tahraisissa

vaatteissa, mutta täynnä elämäniloa ja vallattomuutta.

Dora oli kesällä pari kertaa useita viikkoja Blumien luona ompelemassa

myötäjäisiään ja oppimassa taloudenhoitoa, mutta vaikka hän miten olisi

koettanut viihtyä hienossa huvilassa, missä komeat ruusut kukoistivat

ja missä katetulta verannalta oli laaja näköala yli koko laivareitin,

ei hän voinut. Aamupäivät, jolloin Eugen oli kaupungissa, olivat

hänestä sietämättömän ikävät; rouva Blum istui tunnin toisensa perästä

verannalla ommellen mamsseli Bendelinin kanssa, ja Dorasta tuntui, että

ilma hänen ympärillään ei suinkaan ollut täynnä iloisia kesätunnelmia,

kuten pienessä saaristotuvassa, vaan vaatimuksia, että hän pitäisi

seuraa anopilleen ja yhtä innokkaasti kuin hänkin päärmäisi servettejä

ja lautas-liinoja. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen jäsenensä

jäykistyneet ja ajatukset herpautuneet, hän olisi tahtonut hypähtää

ylös, ojennella itseään, laulaa heleimmällä äänellään, juosta

puutarhaan poikimaan ruusuja. Mutta hän uskalsi tuskin kohottautua

tuoliltaan; jos hän liikahti vähääkään, oli hän heti näkevinään

anoppinsa silmät suunnattuina itseensä ja kuulevinaan hänen matalalla,

kohteliaan-ystävällisellä äänellä kysyvän: "Mitä nyt, Dora -- voitko

pahoin ... soitamme Bergströmille?"

Vasta kun Eugen saapui, tuli Dora entiselleen, sillä silloin rouva Blum

luopui omistusoikeudestaan häneen ja jätti hänet pojalleen. Eugen ja

Dora tekivät aina päivällisen jälkeen pitkiä kävelyretkiä, jolloin Dora

unohti koko ikävän aamupäivän, ja valoisina kevätiltoina hän nautti

täysin siemauksin nuoresta onnestaan.

Eräänä päivänä olivat Eugen ja Dora kutsutut Regina tädin luo Ekholmin

kartanoon. Se oli Regina tädin suuren, kauniin maatilan nimi, jossa

kaikki Blumin lapset aina olivat saaneet viettää muutamia päiviä

kesä- ja joululuvastaan. Ne päivät, jotka he viettivät tässä

kartanossa, syöden marjoja puutarhasta tai pureskellen pähkinöitä uunin

ääressä, vavisten kunnioituksesta ja ihmettelystä katsoessaan Regina

tädin lumivalkeata tukkaa ja läpitunkevia silmiä, väikkyivät sittemmin

aina heidän mielessään kuin ihmeellinen, hurmaava tarina lapsuuden

ajoilta, melkein yhtä juhlallinen kuin käynti joulukirkossa.

Oli säteilevän kaunis päivä, kun Eugen, Dora ja Lisbet -- Regina tädin

suopeus oli tällä kertaa ulottunut häneenkin -- lähtivät Ekholmin

kartanoon. Mutta kuitenkin se näytti tuovan muassaan pelkkiä

vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia. Ensiksikin tulivat Lisbet ja Dora

niin myöhään laivalle, missä Eugen odotti heitä, että porraslautaa

juuri oltiin vetämässä sisään; sitten repäisi Lisbet reiän uuteen

hameeseensa, ja päästi kauhuissaan sellaisen hätähuudon, että kaikki

matkustajat kääntyivät katsomaan häntä. Eugen tuli kaikesta tästä heti

synkälle tuulelle. Dora ja Lisbet tekivät kyllä kaiken voitavansa

lepyttääkseen häntä, mutta mikään ei auttanut. Eugen vastaili hänelle

lyhyesti -- hän istui ja ajatteli, että vastaisuudessa hän kyllä

opettaisi vaimonsa pitämään vaaria ajasta -- ja vasta perille tullessa

hänen kasvonsa kirkastuivat. Mutta silloin synkkeni vuorostaan

molempien sisarusten mieli. Siinä oli heidän edessään Regina tädin

mahtava, valkeaksi rapattu linna, suorien lehtikujien, tasaisten

pensasaitojen ja säännöllisten kukkalavojen ympäröimänä. Kaikki oli

siinä omiaan herättämään juhlallista kunnioitusta. Eikä heidän mielensä

keventynyt, kun he noustuaan ylös kiviportaita saapuivat ovelle, jonka

palvelija, suora ja jäykkä kuin vahtisotamies, avasi heille, ja jonka

sisäpuolella toinen, mahtavana kuin itsevaltias, otti vastaan heidän

päällysvaatteensa ja päivänvarjonsa.

Lisbet paralle kävi heti sisään tullessa hyvin onnettomasti. Ensin hän

kompastui kynnykseen, sitten Doran hameeseen, ja Regina neidin eteen

tullessaan hän oli niin hämillään, että tuskin tiesi mitä teki.

Perästäpäin hän muisti ainoastaan, että oli ollut vajoamaisillaan

lattian alle, oli nähnyt ympärillään pilkallisia naamoja ja kuullut

Regina tädin murahtelevan jotain, jonka hän tietysti saattoi otaksua

olleen tervetuliaistoivotuksen, mutta joka hänen mielestään oli

kiukkuinen huomautus nykyajan nuorisosta. Sitten hän muisti vain suuren

pöydän täynnä herkullisia leivoksia, paksua kermaa ja punaisia

mansikoita, muisti vielä, että kaatoi kermaa hameelleen ja pudotti

lusikan lattiaan, ja oli taas kuulevinaan peloittavaa murinaa nykyajan

nuorisosta.

Sitten seurasi hauska kohta hänen muisteloissaan; surumielinen neiti

Pilo opasti hänet ja Doran huoneeseen, jossa he saivat pukeutua

päivällistä varten. Silloin tuli Lisbetkin entiselleen, hänen kielensä

siteet aukenivat, ja iloissaan, että sai hetkisen olla vapaudessa, hän

pyöritteli Doraa ja alkoi lörpötellä kuten tavallisesti.

"Minä en ole luotu elämään suuressa maailmassa", tuumiskeli hän, "en

varmaankaan tule suorittamaan elämäntehtävääni siellä."

"Sen minäkin uskon", vastasi Dora.

"Katsoppas, Truda Vide!" jatkoi Lisbet, osoittaen sormellaan

puutarhaan, "näetkö, minkälaisia ruusuja tuolla on! Meidän täytyy

kummankin 'nykäistä' itsellemme yksi niistä!"

Hän juoksi ulos ja palasi hetkisen perästä, kädessä kaksi suurta,

puoleksi auennutta ruusunnuppua.

"Oi, miten ihania!"

Ja Dora ja Lisbet koettivat kumpikin kilvan anastaa niistä kauniimman.

Iloisina ja tyytyväisinä he vähän ajan perästä tulivat saliin, missä

muut päivälliselle kutsutut vieraat, seurakunnan kirkkoherra ja pari

perhettä naapuritaloista, olivat koolla. Lisbet tunsi nyt itsensä,

saatuaan puhella Doran kanssa, paljon rohkeammaksi kuin alussa. Hän

päätti nyt käyttäytyä hienommin kuin aamulla, ei enää kumartaa niin

kömpelösti, vaan oikein sirosti ja kauniisti, niin että Regina tätikin

mieltyisi häneen. "Miten suloinen nuori tyttö", ajattelisi Regina täti,

Lisbetin niijatessa hänelle, "ja miten tuo ruusunnuppu sopii hyvin

hänen norjaan vartaloonsa." Niin ajattelisi Regina täti... Mutta mitä

nyt? Mitä oli tapahtunut? Miksi katselivat kaikki niin omituisesti

häntä ja Doraa? Miksi tuli Regina täti niin ankaran näköiseksi

nähdessään hänet ja Doran? Ja vanha Pilo -- Lisbet ei ollut koskaan

kenenkään silmissä nähnyt niin hätääntynyttä ilmettä kuin tällä

hetkellä neiti Pilon...

"Rakas neiti Pilo", kuiskasi Lisbet vanhalle seuranaiselle, hiipien

samalla hänen selkänsä taakse, "mitä tämä tietää? Regina täti on niin

vihaisen näköinen, ja Eugen -- olemmeko tehneet jotain pahaa?"

"Lapsikullat", vastasi neiti Pilo myöskin kuiskaten, "tehän olette

ottaneet ruusuja Regina neidin pensaasta..."

"Regina neidin pensaasta? Mutta eivätkö kaikki pensaat ole hänen?"

"Ovat, ovat toki!" vastasi neiti Pilo, hämmästyen suuresti sellaisista

loppupäätelmistä. "Mutta nuo pensaat tuolla penkereellä ovat peräisin

everstin ajoilta, eikä niihin saa koskea kukaan muu kuin neiti itse..."

"Voi, sehän on hirveätä ... mitä me nyt teemme? Lyökö hän meidät

kuoliaaksi?..."

"Ei..." vastasi neiti Pilo hymyillen heikosti, "ei teitä ... vaan..."

"Mutta ... neiti kulta, antakaa anteeksi -- sanokaa, mitä meidän pitää

tehdä ... sanokaa..."

Samassa löi Regina neiti kätensä yhteen, puhelu taukosi heti, ja

peräkanaa lähdettiin kulkemaan ruokasaliin, missä Regina neiti

ystävällisesti hymyillen osoitti jokaiselle paikkansa pöydässä. Lisbet

parka oli hyvin onnellinen, kun hän vihdoin pääsi istumaan tuolille,

joka oli mahdollisimman kaukana teräväkatseisesta Regina-neidistä.

Päivällisen aikana ei Lisbetille sattunut mitään ikävyyksiä. Hän söi

niin paljon kuin suinkin saattoi syödä herättämättä huomiota, mutta

otti ruokaa niin välinpitämättömän näköisenä, että oli varma siitä,

että palvelija piti häntä harvinaisen sivistyneenä nuorena naisena,

tottuneena suuren maailman tapoihin. Sitäpaitsi oli hänestä erityisen

hauskaa katsella Regina neidin ihraleukaa, tarkastella miten

rauhallisena ja täyteläisenä se riippui, kun ei mikään häirinnyt sen

omistajatarta, mutta miten se heti alkoi aaltoilla, kun Regina neiti

innostui, ja miten aaltoileminen kiihtyi innostuksen kasvaessa. Lisbet

ei ollut koskaan nähnyt sellaista leukaa -- saisikohan hänkin vuosien

kuluessa sellaisen, vai kuuluiko se ainoastaan rikkaille, vanhoille

neideille?

Regina tädin päivällisillä oli muuten aina jonkinlainen

parlamentaarisuuden leima; hän ei suvainnut yksityistä

ajatustenvaihtoa, vaan tahtoi yleistä pöytäpuhelua, jota hän johti kuin

tottunut puheenjohtaja ikään, esittäen jonkun sopivan aiheen ja

pakoittaen sitten toisen vieraan toisensa jälkeen lausumaan ajatuksensa

siitä. Ja jos joku toisinaan uskalsi rikkoa näitä parlamentaarisia

sääntöjä vastaan ja kuiskata jotain pöytätoverilleen, sai olla varma

siitä, että Regina tädin terävä katse välähti lasien takaa ja eroitti

nuo varomattomat.

Päivällisen jälestä pujahti Lisbet pois koko seurasta ja juoksi

puutarhan läpi puistoon. Kun hän oli varma että kukaan ei enää voinut

nähdä häntä, kohotti hän käsivarsiaan, ojenteli itseään, hengitti

syvään ja alkoi nauraa ja laulaa. Hän ei, jumalankiitos, ollut vielä

kadottanut ääntään ja liikuntokykyään. Oi, miten ihanata olikaan täällä

ulkona luonnon helmassa, tällaisena hurmaavana kesäiltana ... millaisia

suuria, tuuheita puita ... miten kauniina hehkuivatkaan petäjien rungot

laskevan auringon valossa, aivan kuin kupari ja kulta... Hän katseli

ympärilleen loistavin silmin, ja elämänhalun ja ilon väristys kulki

läpi hänen ruumiinsa. Oi, oli ihanata olla nuori ja iloinen ja

kaunis... Sillä hän oli varmasti hyvin kaunis tällä hetkellä, hän tiesi

sen... Vaalea leninki sopi hänelle erinomaisen hyvin ... hänen nenänsä

oli hieno, karakteristinen ... hänen ryhtinsä ruhtinaallinen... Ja hän

kulki nopein askelin, iskien kengänkorot kovasti maahan ja nauttien

nuorekkaasta, notkeasta käynnistään, ja nyökähyttäen tuontuostakin

hymyillen päätään omille iloisille ajatuksilleen.

Sitten hän alkoi laulaa omalla laatimallaan säveleellä:

Truda Vide, Flora Hopper

ja Nora Nubb,

ja Nora Nubb.

Aivan varmaan hänelle kohta tapahtuisi jotain hauskaa, hän tunsi sen...

Kenties oli kotona jo kirje odottamassa... Ja romantilliset,

epämääräiset haaveet täyttivät hänen mielensä -- niitä liiteli ilmassa

kuin kultasiipisiä sudenkorentoja tuolla kaukana kaislikon yllä...

Mutta kas, millainen pieni, kaunis vene tuossa, valkeaksi maalattu --

se hänen täytyi ottaa ja lähteä soutelemaan! Ja hän kuvitteli jo

mielessään miten sievältä hän näyttäisi siinä istuessaan vaaleassa

leningissään, tummat silmät säihkyen, ja ympärillään ilta-auringon

kultainen punerrus.

Hän sai etsiä kauan veneen avainta, mutta löysi sen vihdoin pienestä

huvimajasta rannalta. Iloisena ja tyytyväisenä hän avasi veneen lukon,

pani airot paikoilleen ja alkoi soutaa ulos järvelle. Soutaessaan hän

yhäti itsekseen lauleskeli:

Truda Vide, Truda Vide j.n.e.

Hän lauloi niin että sorsaparvi kaislikossa heräsi ja pyrähti lentoon.

Silloin hän vasta oikein riemastui, paneutui pitkälleen veneeseen,

ojensi kätensä ja lauloi vielä heleämmin:

Lennä, lintuparvi,

lennä kauas pois!

Satumaille kaukaisille

ehdin kerran minäkin...

Ja hän souti laulaen eteenpäin, muistamatta aikaa ja paikkaa, souti

kuin olisi hän tahtonut tavoittaa linnut lennosta tai saavuttaa

kultakimalteiset pilvet kaukana lännen taivaalla...

Sillävälin oli Regina neiti, kun ensin oli juotu kahvia liköörin kanssa

terrassilla, kutsunut vieraansa kävelylle puutarhaan ja puistoon.

Edellä kulkivat ruustinna ja Regina neiti itse, jälestä tulivat muut

vieraat parittain; sillä yhtä tärkeätä kuin parlamentaarinen järjestys

pöydässä oli Regina neidistä käveleminen säännöllisessä järjestyksessä.

Ihmiset eivät koskaan saaneet kulkea laumottain; se häiritsi hänen

järjestyksen-aistiaan. Mutta äkkiä pysähtyi Regina neiti, ja neiti

Pilo, joka kulki hänen takanaan, meni kalpeaksi kuin palttina. Mitä

tämä merkitsi! neidin vene, johon ei saatu koskea muuta kuin hänen

erityisellä luvallaan, oli poissa!

Regina neiti kääntyi kiivaasti seuranaisensa puoleen ja sanoi tuimasti:

"Mitä olen sanonut avaimesta, Pilo?"

"Kaksi vuotta sitten Regina määräsi, että sen tulee riippua

huvimajassa; sen jälkeen en ole kuullut Reginan puhuvan siitä",

kuiskasi neiti Pilo.

"Niin, ja minusta on aina ollut paha, että se on riippunut siellä",

jatkoi Regina neiti, "ja nyt näet, miten on käynyt..."

Neiti Pilo ei vastannut, mutta ajatteli mielessään, että vaikka Regina

tahtoisi ripustaa avaimen kassakaappiin, ei hän, Pilo parka, panisi

vastaan.

"Kukahan on vienyt avaimen?" jatkoi Regina neiti ja katseli tutkivasti

ympärilleen hakien pahantekijää.

Kukaan ei vastannut, mutta kaikki olivat huolestuneen näköisiä ja

pitivät tapausta ennenkuulumattomana.

Regina neiti ei virkkanut enää mitään; hän oli pahalla tuulella, ja

vieraitten kokeet saattaa häntä pilapuheilla ja hauskoilla jutuilla

hyvälle päälle olivat tuloksettomia. Hän ymmärsi, kuka oli vienyt

veneen, ja hän ajatteli mielessään, että jos Eugen olisi totellut hänen

varoituksiaan ja välttänyt "juoksevaa hirveä", olisi sekä hän että

hänen sukunsa säästynyt monesta harmista. Vasta lähtöhetkellä Regina

neiti tuli entiselleen. Dora ja Lisbet olivat panneet pois

"perheruusut", ja veneen avain, jonka Pilo oli hakenut rannalta, minne

Lisbet oli unohtanut sen, riippui hyvässä turvansa etehisen naulassa.

Kotimatka ei myöskään ollut hauska; laiva oli täpösen täynnä ihmisiä,

niin että Eugenin oli vaikea löytää istumapaikkaa seuralaisilleen, ja

itse hän oli koko ajan alakuloinen ja äänetön. Lisbet ei rohjennut

virkkaa sanaakaan, hän oli kuin lapsi, joka on tavattu pahanteosta, ja

Doran kokeet saada keskustelua käymään eivät onnistuneet. "Oi, voi",

ajatteli Lisbet, "miten me voimme mennä naimisiin Blumin perheen

kanssa! Me tukehdumme, me kuolemme..."

"Rakas Eugen, älä ole enää vihainen meille", pyysi Dora, kun he

erosivat Doran ja Lisbetin portilla, "eihän se ollut niin

vaarallista..."

"Ei se ollut vaarallista", sanoi Eugen, kohauttaen olkapäitään, "mutta

se oli sivistymätöntä. Ei juuri käyttäydytä sillä tavoin, kun ollaan

ensi kertaa vieraissa..."

Lisbet alkoi nyyhkyttää, mutta Doraa harmitti Eugenin kylmä, ankara

ääni, ja pahat ajatukset heräsivät hänessä.

"Sinä liehakoit Regina tätiä vain sentähden, että hän on rikas!" sanoi

hän yhtä terävästi kuin Eugenkin. "Jos hän olisi köyhä, ei kukaan

pitäisi minään majesteettirikoksena ottaa pientä kukkaa hänen

penkistään."

Eugen ei vastannut, hän vain katsoi Doraa tuolla ihmeellisen

rauhallisella katseella, joka silloin, kun hän oli kiihdyksissä, oli

niin piinallisen syvä ja läpitunkeva.

"Anna anteeksi, Eugen", sanoi Dora, joka heti katui sanojaan, "en

tarkoittanut pahaa ... sitä, mitä sinä ajattelet ... oletko vihainen

minulle?"

"En -- en ole ... hyvää yötä!..."

Hän ojensi Doralle kätensä ja nosti hattuaan. Mutta Dora ei tarttunut

ojennettuun käteen, vaan astui askeleen taaksepäin ja kyyneleet

kohosivat hänen silmiinsä.

"En tahdo erota sinusta tällä tavoin..."

"Puhumme siitä toisen kerran -- hyvää yötä nyt. Hyvää yötä, Lisbet."

Hän oli niin ankaran ja totisen näköinen, että kumpikaan tytöistä ei

enää uskaltanut virkkaa sanaakaan. He sanoivat hänelle hyvästi ja

menivät sisään, Lisbet yhäti nyyhkyttäen, ja Eugen kiiruhti omalle

taholleen.

Kun Eugen tuli kotiinsa ja ajatuksissaan kävi läpi päivän kaikki

tapahtumat, tunsi hän itsensä alakuloisemmaksi ja epätoivoisemmaksi

kuin konsanaan ennen. "Olen mennyt kihloihin huonosti kasvatetun lapsen

kanssa huonosti kasvatetusta perheestä", ajatteli hän, "ja nyt ei auta

muu kuin varustautua kärsivällisyydellä..."

Ja hän huokasi syvään ajatellessaan tulevaisuutta. Mutta kuitenkaan ei

hän tahtonut tehtyä tekemättömäksi, sillä niin paljon rakasti hän Doraa

-- mutta hän toivoi, ettei olisi koskaan nähnyt häntä...

Juuri kun hän ajatteli näitä katkeria ajatuksia, kuuli hän ovikellon

hiljaa soivan. Hän heräsi mietteistään, ponnahti ylös ja kiiruhti ulos

etehiseen. Hän aavisti, kuka se oli, ja tahtoi ehtiä ennen Lovisaa.

Kun hän avasi oven, seisoi Dora hänen edessään. Kesäillan vaaleassa

hämyssä voi nähdä, miten hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat

kuten kuumeisella.

"Dora, oletko hullu?" kuiskasi hän kiihoittuneena, "tahdotko pilata

maineesi, tahdotko tehdä itsesi mahdottomaksi tulemaan minun

vaimokseni?"

"Siitä en välitä", huudahti Dora kiihkoisasti, "saat heittää minut

ulos, jos tahdot ... mutta minä en voi nukkua ... minä en voi...

elää ... muistaessani epäystävällistä eroamme... Ajattelehan, jos

jompikumpi meistä kuolisi ... ja viimeinen sana välillämme olisi ollut

katkera... Minä en kestä tätä ... meidän välimme täytyy jälleen tulla

hyväksi..."

Ja hän tuli etehiseen ja heittäytyi nyyhkyttäen Eugenin kaulaan.

Hänen sydämellinen hellyytensä huumasi Eugenin; hän painoi hänet

intohimoisesti rintaansa vasten, mutta päästi hänet heti jälleen,

säikähtäen omaa kiihkoaan.

"Oi rakas Eugen", nyyhkytti Dora, "sano, että et enää -- että et enää

ole vihainen minulle..."

"En ... en ... en ... mutta nyt sinun täytyy mennä..."

"Etkö ole pahoillasi?..."

Hän hymyili surumielisesti.

"En tiedä ymmärrätkö oikein mitä tarkoitan, kun sanon, että tunnen mitä

silloin täytyy tuntea, kun huomaa olevansa vieras sille, jonka kanssa

tahtoisi jakaa kaikki..."

"Anna anteeksi ... anna anteeksi, enhän tarkoittanut mitä sanoin; kun

kiivastuu, sanoo usein sellaista, mitä ei tarkoita..."

"Näetkös, sitä en minä oikein usko. Uskon päinvastoin, että juuri

tuollaisten äkillisten mielenpurkausten hetkinä paljastamme sisimmät

ajatukset toisistamme, sellaiset, jotka muuten salaamme --

kohteliaisuudesta, säälistä tai viisaudesta. Tiedän, että sinä

sisimmässäsi pidät minua ylpeänä, yläluokan ihmisenä, joka kumartelen

rikkautta ja halveksin köyhiä, ja sen käsityksen minusta sinä

suutuspäissäsi ilmaisit..."

"Nyt sinä paljastat itsesi, Eugen", sanoi Dora tyynemmin, "luuletko,

että voi ajatella niin halpamaisesti siitä, jota rakastaa, niinkuin

minä rakastan sinua. Jos niin on, niin täytyy sinunkin ajatella paljon

pahaa minusta, vaikka salaat sen, arvatenkin sääliväisyydestä..."

"Nyt erehdyt. Minä en 'paljasta' mitään, minä vain lausun mielipiteen,

jonka tyynenä ja vakuutuksella voin toistaa..."

"Eikö sitten koskaan voi sattua, että sinä kiivastuneena sanot jotain,

jota et tarkoita?"

"Ei. Voin tosin, paha kyllä, kiivastua, mutta silloin juuri minä sanon

mitä ajattelen. Muista se, Dora, vastaisen avioelämämme varalle, että

jos minä joskus -- josta Jumala varjelkoon -- sanon pahoja sanoja

sinulle, niin minä -- tarkoitan ne myöskin..."

Dora ei vastannut. Hänestä tuntui tällä hetkellä Eugenin rakkaus niin

suurelta ja valtavalta ja samalla niin ankaran vaativalta, että hän ei

voinut sanoa mitään. Ja samalla hänet täytti sanomattoman suuri onnen

ja rikkauden tunne -- usko tämän rakkauden syvyyteen ja voimaan. Hän

painoi päänsä Eugenin olkapäätä vasten ja kuiskasi:

"Muistan kaikki -- teen kaikki, mitä tahdot, jos nyt vain unohdat tämän

ikävän päivän ja olet iloinen ja hyvä pikku Dorallesi taas..."

Hän katsoi hymyillen Eugenia silmiin, ja Eugen hymyili hänelle

takaisin.

"Mutta nyt sinun täytyy mennä", sanoi hän levottomana, "minä saatan

sinua. Kiitos että tulit", lisäsi hän vielä nopeasti, puristaen hänen

kättään.

Mennessään he eivät puhuneet monta sanaa, mutta kun Eugen oli eronnut

Dorasta, oli hän unohtanut tulevaisuuden pelkonsa ja antautunut

toivorikkaitten, onnellisten ajatusten valtaan. Hän ei ollut koskaan

uskonut Doran rakkauteen niin lujasti kuin tällä hetkellä...

Syyskuun keskivaiheilla pantiin Eugen ja Dora kuulutuksiin, ja hääpäivä

määrättiin. Vihkiminen tapahtui kirkossa, ja sen jälkeen antoivat herra

ja rouva Blum päivälliset sekä Eugenin että Doran suvulle.

Hääpäivän edellisenä iltana, kun Hjortin perhe parhaillaan touhusi

häävalmistuksissa ja kaikki talossa oli ylösalaisin, soi ovikello, ja

rouva Blum lähetti palvelijansa kysymään, otettiinko hänet vastaan.

Hjortin rouva ja tytöt katsoivat toisiinsa ja tukahduttivat naurun.

Tietysti ... otettiinhan hänet vastaan, vaikka hän olikin ikävä ja tuli

sopimattomaan aikaan. Lähimmältä sohvalta raivattiin kiireesti vaatteet

pois, ja rouva Blumille vakuutettiin, että hän oli hyvin tervetullut.

Kauppaneuvoksetar oli tavallista ystävällisempi, hän tervehti

sydämellisesti ja puhui hetken aikaa matalalla äänellä ja liikutettuna

huomisesta merkkipäivästä. Rouva Hjortin mielestä oli paikallaan, että

hänkin oli liikutettu, ja hän puhui vielä matalammalla äänellä samasta

asiasta. Vihdoin rouva Blum nousi, tarttui hymyillen Doraa käsipuoleen

ja kysyi, eikö Dora tahtoisi viedä häntä omaan huoneeseensa, sillä hän

halusi tänä iltana, kun Dora oli viimeistä päivää vanhassa kodissaan,

olla vähän aikaa kahdenkesken rakkaan tulevan miniänsä kanssa.

Dora oli hyvin ihmeissään ja hieman peloissaankin, mutta noudatti

tietysti heti hänen pyyntöään.

"Rakas Dorani", sanoi rouva Blum yhä vielä erittäin ystävällisesti,

ottaen samalla taskustaan pienen rasian ja rasiasta kauniin

rannerenkaan, "halusin antaa sinulle tämän pienen muiston, ja toivon,

että pitäisit sitä huomenna, hääpäivänäsi. Olen antanut samanlaisen

lahjan kaikille lapsilleni, kun he ovat seisoneet tässä tärkeässä

tienristeyksessä. Se on merkki siitä uudesta liitosta, joka nyt

solmitaan sinun ja minun välillemme, siitä siteestä, joka tästälähin

ainaiseksi liittää sinut rakkaana tyttärenä meidän perheeseemme."

Hänen äänensä oli yhä vielä matala ja alentuvainen, mutta se vapisi

hieman, ja kun hän kiinnitti Doran käsivarteen kallisarvoisen koristeen

ja syleili tulevaa miniäänsä, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Dora

oli hyvin liikutettu ja hyvin hämillään, mutta vielä enemmän iloissaan

säihkyvästä rannerenkaasta, joka sopi niin hyvin hänen valkealle

käsivarrelleen. Hän kiitti lahjasta, katseli koristusta ja ihaili sitä,

mutta ei sitten tiennyt enää mitä sanoa.

"Ja sitten, pikku Dorani", jatkoi rouva Blum, istuutuen sohvaan ja

vetäen Doran viereensä, "tahtoisin sanoa sinulle pari sanaa tulevasta

miehestäsi. Tiedäthän, että kaikilla miehillä on omituisuutensa, ja

että vaimon velvollisuus on, mikäli mahdollista, mukaantua niiden

mukaan, jotta elämä kodissa olisi hauskaa sekä hänelle itselleen että

hänen miehelleen ja lapsille. Eikö niin?"

"Nii-in", vastasi Dora, vaikka ei ensinkään ymmärtänyt, miksi juuri

miehellä piti olla "omituisuuksia", joita vaimo oli velvollinen

noudattamaan.

"Kuten tiedät, on nyt vallalla uusi suunta", jatkoi rouva Blum

juhlallisesti, "naiset vaativat n.s. yhdenarvoisuutta miesten

kanssa, äänioikeutta, omistusoikeutta j.n.e. Oi, Doraseni, ihanin

'yhdenarvoisuutemme' miehemme kanssa on, että hoidamme omaa pientä

valtakuntaamme -- kotiamme -- niin, että hän palkaksi siitä

eripuraisuudesta ja rauhattomuudesta, joka häntä kohtaa julkisessa

elämässä, löytää sopusointua ja rauhaa kotonaan. Se on naiskysymyksen

yksinkertainen ratkaisu, ja usko minua, että rakastava vaimo, joka on

onnellisessa avioliitossa, ei tahdo kuulla puhuttavankaan

'omistusoikeudesta' rahoihinsa. Jos laki olisi pakoittanut minua itse

hoitamaan rahojani, jotka toin pesään, olisin ensimäiseksi työkseni

valinnut mieheni holhoojaksi. Sano, etkö ymmärräkin minua, tyttöseni?"

"Kyl-lä", vastasi Dora, mutta mielessään hän ajatteli: "Se oli tyhmästi

puhuttu, hyvin tyhmästi, sillä se ei auta mitään. Mutta kyllä sen

kuulee, että anoppi ei ole koskaan ajatellut muita naisia kuin itseään

ja tyttäriään..."

Rouva Blum jatkoi yhtä juhlallisella ja liikutetulla äänellä:

"Tahdon senvuoksi tänään, tänä vakavana hetkenä, jolloin seisot uuden

elämän kynnyksellä, joka on tuova mukanaan uusia velvollisuuksia ja

uusia tehtäviä, kertoa sinulle vähän tulevan miehesi luonteesta, johon

onnen ja rakkauden hurmiossa varmaankaan et ole ehtinyt tutustua.

Eugenilla on, kuten kaikilla miehillä, omat omituisuutensa. Hänen

äärimmilleen kehittynyt järjestyksen-aistinsa tuntunee sinusta kenties

pikkumaiselta, mutta usko, Doraseni, että tulevalle onnellenne on

erittäin tärkeätä, että alusta alkaen noudatat kaikkia hänen

toivomuksiaan siinä suhteessa. Älä anna hänen koskaan odottaa mitään --

laita aina päivällinen valmiiksi ajoissa -- jos teet sen alusta alkaen,

tulee se tavaksi itsellesikin, saat nähdä, miten paljon se edistää

kotoista onneanne. Minä en ole kertaakaan koko nelikymmen-vuotiaan

avioliittoni aikana antanut mieheni odottaa päivällistä, ja minä

uskallan sanoa, että me olemme olleet erittäin onnellisia."

Rouva Blum tuli vielä enemmän liikutetuksi, hän puristi yhteen hienot,

ohuet huulensa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Dora katseli häntä ja

ajatteli, että jos voisi laskea rypyt hänen silmäkulmissaan, saisi

varmaankin kaksikymmentä, niin pienet ja hienot ne olivat.

Rouva Blum tarttui Doran käteen, puristi sitä ja jatkoi:

"Tahdon vielä huomauttaa eräästä toisesta Eugenin ominaisuudesta.

Hänellä on taipuisa ja hellä luonne -- hän oli lapsena kiltein

sisaruksistaan -- mutta on muutamia asioita, jotka voivat herättää

hänessä ehkä vähän ikävää ärtyisyyttä... Sen hän on perinyt isältään,

sillä hänkin saattoi toisinaan antaa pikkuasioiden saattaa itsensä

suunniltaan. Minä en tavallisesti ollut sitä huomaavinani, ajattelin,

että se menee pian ohi. Tee sinäkin, Doraseni, samoin, älä vastusta

häntä, älä ole itsepäinen, ole myöntyväinen, ja saat nähdä, että hyvä

tuuli tulee pian takaisin ja te olette välttäneet yhden noita

onnettomia perheriitoja, jotka hitaasti, mutta varmasti hävittävät

kotoisen onnen. On päiviä, jolloin vaimon tulee olla erikoisen

hienotunteinen miestänsä kohtaan; ne ovat ne päivät, jolloin miehen työ

on tavallista rasittavampi. Minun miehelläni oli keskiviikko pahin

päivä, silloin hän oli ärtyisä ja hermostunut -- liiallisesta

rasituksesta, toisinaan myöskin ikävyyksistä ja vastoinkäymisistä --

mutta minä ymmärsin aina viisaalla tavalla välttää pahan tuulen

purkaukset, ilman että hän edes huomasi minun vaikutustani. Perjantait

ovat Eugenin vaikeimmat päivät, silloin hän helposti kiukustuu, ja

niinä päivinä tulee sinun olla erityisen huomaavainen, pitää huolta

siitä, että kaikki on järjestyksessä, tasoittaa kaikki vaikeudet ja

olla häntä kohtaan iloinen ja ystävällinen. Oletko nyt ymmärtänyt

minua, lapseni, ja pannut neuvoni mieleesi?"

"Olen", vastasi Dora. Hän katseli salavihkaa säihkyviä jalokiviä

rannerenkaassaan ja ajatteli, että avio-onni olisi varmasti vieläkin

täydellisempi, jos mieskin ottaisi huomioon vaimon "omituisuudet" ja

olisi iloinen ja ystävällinen silloin, kun vaimoa kohtaavat harmit ja

ikävyydet.

Rouva Blum nousi, syleili Doraa, sanoi häntä rakkaaksi tyttärekseen ja

toivoi, että hän tekisi kaiken voitavansa, jotta Eugen ja hän itse

tulisivat onnellisiksi.

Dora vastasi välinpitämättömästi rouva Blumin hyväilyihin, mutta yhtyi

kohteliaasti hänen toivomuksiinsa. Doran vakava aikomus ainakin oli,

että sekä hän että Eugen tulisivat maailman onnellisimmiksi ihmisiksi,

sen hän voi varmasti vakuuttaa anopilleen.

Rouva Blum suuteli vielä kerran, ikäänkuin vakuudeksi, Doraa poskelle

ja meni sitten toiseen huoneeseen, missä muut perheenjäsenet olivat

koolla; siellä hän puhui muutamia sanoja ystävällisellä, harmittavan

alentuvalla äänellä ja lähti pois, muistuttaen vielä mennessään

huomispäivän tärkeydestä ja merkillisyydestä.

Kun rouva Blum oli poistunut, heittäytyi Dora sohvalle ja purskahti

nauruun.

"Ette voi uskoa miten hullunkurinen hän oli! Hän antoi minulle

kokonaisen reseptin, kokonaisen pienen ruokalistan Eugenin onnea

varten. Perjantaina tulee häntä kohdella erityisen hellävaroen, sillä

silloin hänellä on jotain, en enää muista mitä..."

Ja hän alkoi matkia rouva Blumia ja toisti ivaten hänen määräyksensä:

maanantaina piti Eugenia "innostuttaa", sillä silloin hän oli raukea

sunnuntain jälkeen, tiistaina piti hänelle "syöttää rusinoita", sillä

silloin hän oli kiukkuinen j.n.e.

Kaikki nauroivat, lukuunottamatta rouva Hjortia. Hänen lapselliset

kasvonsa olivat huolestuneen näköiset, ja kirkkaissa silmissä kuvastui

itsepäinen, ahdistava ajatus: oliko rouva Blum yksin oikeutettu

antamaan sellaisia ohjeita? Eikö Doran äidin myöskin pitänyt pitää

huolta siitä, että hänen lapsensa omituisuuksia ja luonnetta otettiin

huomioon? Rouva Hjort alkoi äkkiä tuntea ahdistavaa levottomuutta;

koska hän oli Doran äiti, olihan hänen velvollisuutensa valvoa Doran

oikeuksia.

Hän tuli senvuoksi melkein vallattoman iloiseksi, kun Eugen kohta sen

jälkeen tuli tervehtimään Doraa. Kauan ei hän sallinutkaan molempien

rakastavaisten istua sohvannurkassa; hän oli jo täysin selvillä siitä,

mitä hän puolestaan tahtoi sanoa Eugenille, ja tuli nyt juhlallisesti

pyytämään häntä seuraamaan itseään muutamaksi hetkeksi toiseen

huoneeseen.

"Varsin mielelläni", vastasi Eugen hämmästyneenä, nousi ylös ja seurasi

anoppiaan sänkykamariin.

"Rakas poikani", sanoi rouva Hjort, levittäen kätensä syleilläkseen

Eugenia, "Dora on nyt viimeistä iltaa vanhassa kodissaan ... huomenna

te teette ikuisen liiton keskenänne... Tahdon senvuoksi antaa sinulle

siunaukseni ... ja ... antaa sinun oikein tuntea, että nyt ... että

tästälähin pidän sinua omana poikanani."

Eugen ei ollut erityisen ihastunut, kun rouva Hjort syleili häntä;

mutta hän vastasi kylmän kohteliaasti, että hän kyllä kihlauksestaan

asti oli pitänyt itseään appivanhempiensa poikana.

"Istu", sanoi rouva Hjort, siirtäen syrjään muutamia vaatekappaleita

sohvalta, "tahdon puhua sinulle muutaman sanan rakkaasta Dorastani."

Eugenia puistatti, kun hän näki sohvalla viruneet vaatteet, ja hän

istuutui yhtä vastahakoisesti kuin äsken oli antanut syleillä itseään.

"Rakas Eugen", alkoi rouva Hjort juhlallisesti, vaikka vähän hämillään,

"tiedän kyllä, että hartain halusi on tehdä Dorani onnelliseksi...

Mutta ehkä sinun tarvitsee vähän lähemmin oppia tuntemaan ...

hänen luonnettaan ja ominaisuuksiaan ... hänellä on, kuten meillä

kaikilla ... muutamia ominaisuuksia... Hänen herkkätuntoisuutensa,

näetkös ... tarvitsee niin vähän ... jalo hevonen tuntee heti

kannukset..."

Eugen vei käden suunsa eteen ja kierteli huolellisesti viiksiään,

salatakseen hymynsä.

"Voin vakuuttaa, että en ole koskaan aikonut käyttää Doraa

ratsuhevosena", sanoi hän. "Ja jos jatkamme tuota kummallista

vertausta, on kai pikemminkin minun asiani kantaa häntä."

"Niin kyllä -- tietysti, tietysti ... mutta ... äidin tunteet ...

ymmärrät tietysti häntä, kun itsekin olet niin hyvä poika."

Eugenin mielestä oli loppulause sekava, mutta hän kumarsi kuitenkin

myöntymyksen merkiksi.

"Ymmärräthän ... hän on niin nuori ... tuskin yhdeksäätoista täyttänyt

... suojele häntä ... varjele ... hän on niin kehittymätön ... hän on

viaton kuin vastasyntynyt lapsi... Jos hän ei ole täydellinen ... jos

sattuu jotain huolimattomuutta ... niin älä ole ankara... Olemme

antaneet hänelle parhaimman kasvatuksen ... mutta, kuten sanottu, hän

on niin nuori..."

"Lupaan tehdä kaiken minkä voin, saattaakseni Doran onnelliseksi",

sanoi Eugen vakavasti.

"Minä uskon sen, uskon sen -- kiitos, rakas Eugen. Uskallan myöskin

sanoa, että nyt annan sinun haltuusi puhtaan liljan..."

"Kyllä, rakas anoppi", keskeytti Eugen kärsimättömänä, nousten

sohvalta, "lupaan pitää hyvää huolta Dorasta, olipa hän sitten lilja

tai ratsuhevonen. Vilpitön toivoni ja hartain haluni todella on, että

voisin tehdä vaimoni onnelliseksi."

Nämä Eugenin vakavat sanat tekivät niin syvän vaikutuksen rouva

Hjortiin, että hän puhkesi itkuun, sanoi Eugenia "pojakseen" ja tahtoi

uudestaan syleillä häntä. Mutta Eugen arveli nyt jo tarpeeksi

rauhoittaneensa rouva Hjortin äidillistä levottomuutta, hän vetäytyi

varovasti pois ja meni morsiamensa luo...

Seuraava päivä -- Eugenin ja Doran hääpäivä -- alkoi onnellisin entein.

Aamulla tosin hiukan satoi, mutta sitten tuli kirkas auringonpaiste.

Kaikki juhlamenot onnistuivat, kaikki tapahtui määrätyllä

kellonlyönnillä -- Blumeille se oli luonnollista, mutta Hjorteihin

nähden sitä voi pitää harvinaisen hyvänä enteenä. Dora oli hyvin sievä

hääpuvussaan; ei mikään mielenliikutus rumentanut hänen hienoa

hipiäänsä, ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin lapsen, joka on

saanut paljon joululahjoja. Eugen oli kalpea ja liikutettu; hän oli

vanhempi ja vakavampi kuin Dora, ja tunsi senvuoksi kaikki paljon

syvemmin. Doran ajatukset ja tunteet olivat yhtenä ainoana

kevätriemuna, mutta Eugenin koko olemus keskittyi vakavaan päätökseen:

koettaa suojella ja tehdä onnelliseksi tuo nuori, kokematon olento,

joka tällä hetkellä uskottiin hänen huomaansa.