Parin päivän perästä oli kihlajaispäivälliset Eugenin vanhempien luona.
Lapset ja vävyt, serkut ja tädit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu
tekemään Doran tuttavuutta. Paitsi sitä oli kesteistä annettu tieto
eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana
kaikissa kihlajaisissa, häissä ja ristiäisissä Blumin perheessä, oli
pyydetty avuksi. Erityistä ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillä mamsseli
Gistren, talon vanha keittäjätär, oli ainoa, joka voi tyydyttää Blumin
perheen vaatimukset siinä suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestä
heidän vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtä erinomaiset kuin
heidän järjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivät
sääliväisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitä
ruuanlaitosta ja tarjoilusta.
Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltä herra ja rouva Blum näyttivät,
kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja
kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa,
istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tällöin
luoden silmäyksen katettuun pöytään, joka notkui hopean ja kalliiden
pöytäliinojen painon alla, olisi hän sanonut: "Nyt he aikovat
'arkebuseerata' meidät kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellään
käyttivät, ja joka käsittämättömistä syistä oli heidän perhekielessään
pantu merkitsemään suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat
kyllä joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidän mielestään oli
sopivaa, että Eugenin morsian heti alun pitäen oppi ymmärtämään
eroituksen hänen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman välillä.
Hjortin herrasväki ei, ihme kyllä, myöhästynyt minuuttiakaan.
Kunnioitus, jota kaikki tunsivat Blumin perhettä kohtaan, vaikutti
heininkin jo kaukaa ja sai heidät laittautumaan valmiiksi ajoissa.
Rouva Blum tervehti juhlallisesti ja kohteliaasti poikansa tulevia
appivanhempia, ja rouva Hjort vastasi hänen tervehdykseensä samalla
tavalla, taivuttaen hänkin päätään yhtä sievästi ja lausuen hänkin yhtä
jäykästi ja väkinäisesti toivomuksen, että molemmat nuoret tulisivat
onnellisiksi ja että perheiden välille syntyisi hyvä ystävyys. Rouva
Hjort matki aivan tietämättään rouva Blumin ylhäistä käytöstapaa, niin
että tytöt, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat vähällä purskahtaa
hyvin sopimattomaan nauruun.
Eugen oli tullut vähää ennen kuin hänen morsiamensa. Doran mielestä oli
hänen tervehdyksessään, kun hän kohteliaasti kumartaen puristi hänen
kättään, jotain Blumilaisen alentuvaa, ja hän oli vähällä purskahtaa
itkuun. Mutta kun esittelyt ja tervehdykset olivat ohi ja Eugen ja Dora
saivat taas vapaasti puhella toistensa kanssa, oli hän jälleen yhtä
hellä ja rakastavainen kuin ennenkin. Dora olikin tänään erittäin
suloinen; hänellä oli puku, joka sopi hänelle erittäin hyvin, ja sekin
lisäsi osaltaan Eugenin mieltymystä häneen.
Rouva Hjortille oli osoitettu paikka sohvassa, ja hän istui siinä
suorana ja kauniina kuin mikäkin koristuskapine. Tuontuostakin tuli
joku rouvista puhelemaan hänen kanssaan, ja molemmat olivat silloin sen
näköisiä, kuin olisivat he täyttäneet raskasta velvollisuutta.
Tulla oli pelokkaana vetäytynyt piiloon erääseen ikkunakomeroon, ja
Lisbet tuli kohta hänen perässään sinne. Ei kukaan puhunut sanaakaan
heidän kanssaan. Mutta Lisbet ei kadottanut rohkeuttaan; hän piti
lystiä seurueen kustannuksella, ja kertoi kuiskaten huomioistaan
Tullalle.
"Mutta eivätkö nämä Blumit konsanaan lopu ... oi voi, tuolla tulee taas
kokonainen perhe! En tiedä, mitä tämä loppumaton jono muistuttaa ...
mutta jotain hirveätä se on ... ihan peloittaa... Ja miten lihavia he
ovat ... jokaisella herralla yhtä suuri vatsa ... kyllä he mahtavat
herkutella!... Tuossa taas kokonainen lauma, isä, äiti, lapset ... he
tulevat sisään ja kumartavat aivan kuin unessa. Oi Tulla, Tulla, jos
minun pitäisi olla täällä, muuttuisin suolapatsaaksi ... nyt jo alkavat
sormenpääni jäätyä..."
"Ole toki hiljaa... Lisbet ... älä naura ... he katsovat meitä ... ole
hiljaa, Doran tähden."
Ja Tulla katseli pelokkaana ympärilleen; hänestä tuntui, kuin monet
kymmenet katseet olisivat halveksien suuntautuneet häneen ja
Lisbettiin. Mutta koko joukossa ei ollut ketään, joka olisi edes
katsahtanut noiden molempien rumien, yksinkertaisesti puettujen
tyttöjen puoleen. Vihdoin näki Lisbet Fanny Bergenstiernan, sen nuoren
tytön, jonka hän oli tavannut jäällä, ja hän tuli heti paljon
paremmalle tuulelle. Fanny esitti hänet ja Tullan toisille nuorille, ja
pian he nauroivat ja puhelivat kuin tavallisesti.
Päivälliset moitteettoman hienoine ruokineen, viineineen ja
passauksineen olivat yksitoikkoiset ja ikävät. Tavallinen määrä maljoja
tyhjennettiin kihlauksen kunniaksi, mutta jokapäiväisyyttä ylemmäksi ei
tunnelma hetkeksikään kohonnut. Blumit puhelivat kuten tavallisesti; se
oli heidän kaltaistaan rauhallista, hupaista rupattelua, jota höystivät
helppohintaiset satiirit ja pienet kiivastuksen puuskat, kun satuttiin
koskettelemaan jotain Regina neidin hermoille vaarallista aihetta.
Hjortit, jotka olivat tottuneet sydämelliseen seurusteluun ja hilpeään
puheluun, olivat aina mykkiä tässä seurassa. Tulla ei avannut suutaan
muuta kuin syödäkseen, mutta sitä hän teki perusteellisesti, toivoen
seuraavana päivänä voivansa säästää sekä aamiaisen että illallisen, ja
Lisbet, jolla oli vierustoverina pitkä, jäykkä nuorukainen --
"kauppaneuvos" neljännessä polvessa -- ei myöskään virkkanut mitään.
"Oi, jospa kunnolla pääsisin täältä", ajatteli hän, "kunpa en vain
nukkuisi tähän tai kuolisi, ennenkuin nousemme pöydästä ... kurkussani
tuntuu niin kummalliselta ... on aivan kuin tukehtuisin kaikkiin näihin
Blumeihin." -- Rouva Hjort koetti yhä edelleenkin käyttäytyä yhtä
arvokkaasti kuin Blumitkin ja sanoi muutamia epäonnistuneita
kohteliaisuuksia, jotka herättivät naurua hänen selkänsä takana. Mutta
"ukko Penn" oli yläpuolella kaikkien tunnelmien; hän söi,
hajamielisesti hymyillen, yhtä paljon kuin Tullakin, ja otti niin
runsaat annokset että rouva Blum huolestuneena ihmetteli, oliko
kaikilla Hjorteilla yhtä hyvä ruokahalu. Hän puheli vapaasti
naapuriensa kanssa, ja hänestä tuntui, että seura, johon hän oli
joutunut, oli harvinaisen hauska ja miellyttävä.
Kun päivällinen oli syöty, vetäytyivät Eugen ja Dora erääseen
sivuhuoneeseen, jossa he saivat olla koko iltapäivän, ilman että kukaan
häiritsi heitä. Vihdoin tuli kuitenkin rouva Blum ja ilmoitti kylmän
ystävällisesti, että nyt oli Eugen jo tarpeeksi kauan saanut olla
kahdenkesken morsiamensa kanssa, nyt oli aika, että muutkin saivat
nauttia hänen seurastaan. Rouva Blum oli kuullut, että Dora lauloi niin
kauniisti, eikö hän tahtoisi laulaa heille jotain? Ja hän suuteli
ohimennen nuorta tyttöä poskelle ja lausui toivovansa, että Dora tekisi
uusille sukulaisilleen sen ilon.
"Mielelläni sen teen", vastasi Dora yksinkertaisesti, "pelkään vain,
että täti odottaa minulta liian paljon; Eugen liioittelee niin kovin."
Ja hän loi sulhaseensa onnea säteilevän katseen, joka näytti sanovan:
"Mutta on hauska että liioittelet!"
Eugen puristi hänen kättään ja pudisti hymyillen päätään.
Dora meni nyt rouvan mukana saliin, missä piano oli avattu, kynttilät
sytytetyt, ja kaikki istuivat odottaen laulua. Dora ei ollut ensinkään
halukas laulamaan; hän tunsi, että kuuntelijain puolelta hän ei saanut
osakseen vähintäkään myötätuntoa, ainoastaan uteliaisuutta ja
arvostelua, ja hänestä tuntui, että kaikki sävelet hänen rinnassaan
kuolivat.
Hän sammutti kynttilät -- omavaltainen teko, joka sai rouva Blumin
hieman rypistämään otsaansa -- ja istui hetken aikaa soitellen,
päästäkseen oikeaan tunnelmaan. Ja siinä hän onnistuikin; sävelet,
jotka hän loihti esiin, veivät hänet toiseen maailmaan, ja hän unohti
ihmiset ympärillään, paitsi yhtä, jonka kuva väikkyi hänen sielunsa
silmien edessä. Hän alkoi laulaa erästä Eugenin lempilaulua, ja hänestä
tuntui kuin olisi hän istunut siinä aivan yksinään ja lemmitylleen
laulanut heidän nuoren onnensa laulua. Hän istui kuten hänen tapansa
oli, pää taivutettuna taaksepäin ja katse, joka oli samalla kertaa
kauas tähtäävä ja sisäänpäin kääntynyt, suunnattuna ylöspäin, yli
kuuntelijain päitten. Ja niin suuri oli hänen laulunsa tenho, että sitä
ei voinut vastustaa edes jäykkä, epäsoitannollinen Blumin perhe. Itse
Regina neitikin, jolla ei ollut vähintäkään musikaalista aistia, näytti
liikutetulta. "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän parisen kertaa,
nyökähyttäen hyväksyen päätään. Ja Pilo neiti salli silmiensä kyyneltyä,
ja hän toisteli -- tällä kertaa sydämestään ja vakaumuksella: "Aivan
niin, Regina, aivan niin!"
Kun Dora lopetti, kuului salissa hyväksyvä sorina, ja kiitoksia ja
kohteliaisuuksia tuli tulvimalla. Kauppaneuvos puhui jotain Jenny
Lindistä, jota Dora, iloissaan ja hämmästyksissään kun oli, ei
ensinkään ymmärtänyt, ja rouva Blum syleili ja suuteli Doraa ensimäisen
kerran äidillisen hellästi. Eugen, joka seisoi Doran vieressä, kietoi
kätensä hänen vyötäisilleen. Hänen kosteat silmänsä ja haaveksiva
katseensa näyttivät sanovan: "Katsokaa nyt -- enkö ollut oikeassa; ei
ole sitä ihmistä, jota hänen sävelensä eivät tenhoaisi."
Hjortin perheelle tämä oli juhlahetki; Lisbet ja Tulla olivat pakahtua
onnesta, he vuoroon punastuivat, vuoroon kalpenivat, ja kun Doran
sävelet täyttivät salin, värisivät he ihastuksesta. He katselivat
ympärilleen säteilevin silmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Se
on meidän sisaremme ... meidän rakas Truda Videmme ... meidän
prinsessamme ... meidän, meidän lemmittymme!" Ja rouva Hjort mietti,
miten hän hienolla tavalla voisi antaa Blumin perheen tietää, että Dora
oli perinyt kykynsä häneltä.
Doran laulu oli murtanut jäykkyyden muurin, yhdessä-olo loppui aivan
toisella tavalla kuin se oli alkanut. Kauppaneuvos, joka oli
matkustellut paljon ja kuullut useitten Europan kuuluisimpien
laulajattarien laulavan, jutteli ystävällisesti ja alentuvasti Doran
kanssa, ja rouvat olivat heti selvillä siitä, miten hauskana
ajanvietteenä Doran laulu tulisi olemaan heidän ikävissä päivällis- ja
illalliskutsuissaan.
Kaikki olivat siis mitä parhaimmalla tuulella, kun Hjortit tuossa
10:nen tienoissa sanoivat hyvästit ja lähtivät.
Mutta kun he tulivat kotiin, ja Eugen, joka oli saattanut heitä
portille asti, oli lähtenyt, silloin purkausi Lisbetin tähän asti
pidätetty iloisuus ilmoille. Ei auttanut, että ukko Penn varoittaen
huusi "hiljaa, hiljaa"; portaita ylös kulkiessaan ja vielä etehiseen ja
saliin tullessaankin hän nauroi ja puheli, aivan kuin hankkiakseen
ilmaa keuhkoihinsa.
"Mitä kummaa tämä muistuttaa?" huudahteli hän kerran toisensa perästä,
"tämä muistuttaa jotakin. Mutta mitä ... en voi mennä levolle,
ennenkuin olen päässyt selville siitä. Nyt ... nyt sen tiedän! Se on
Frödingin 'suvunlaulu'. Ettekö kuulleet, miten siellä soi joka
nurkassa: 'me ... me ... me ... kaikki sukulaiset ... koossa pysymme'.
Minne vain tuli, niin joka paikassa: 'me ... me ... me.' Ja
ajatelkaahan, kun vanhukset kerran kuolevat ja tulee tappelu
perinnöstä, huonekaluista ja rahoista ja jalokivistä... Silloin siellä
käy kiukkuinen surina!"
Ja Lisbet väänteli itseään ja matki Blumeja ja nauroi, ja muut
nauroivat mukana. Mutta äkkiä tuli Dora juhlallisen näköiseksi.
"Minä loukkaannun", sanoi hän lapsellisen pahastuneella äänellä, "sinä
unohdat..."
"Niin, olen todellakin unohtanut, rakas Truda Vide", huudahti Lisbet ja
syöksähti syleilemään Doraa, "olen kokonaan unohtanut, että sinä olet
jo puoleksi Blum! Voi veikkoinen, se mahtaa tuntua kolkolta! Minä en
tosiaankaan uskaltaisi olla sitä edes neljänneksi osaksikaan. En
koskaan uskaltaisi mennä naimisiin kenenkään Blumin kanssa. Me, me,
me ... rakkaat ystäväiset, koossa pysymme!"
Tuo lause huvitti Lisbetiä niin, että hän sitten monta päivää surisi
Doran korvaan: "me-me-me ... me-me-me..."