Lisbet Hjort kulki pitkin Rantakatua kepein askelin ja hilpein mielin.
Hän oli monta kertaa vähällä ruveta ääneen laulamaan, sitten hän
hillitsi mielensä, katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan
huomannut hänen aikomustaan, ja jatkoi taas matkaansa arvokkaamman
näköisenä; hetkisen perästä hän taas alkoi hyräillä ja hillitsi itsensä
samoin kuin äskenkin.
Hän oli kohdannut kokonaista kaksi herraa, joihin hän oli tutustunut
viime tanssiaisissa, ja molemmat olivat tervehtineet tavalla, joka...
Niin, ei voinut ajatella muuta, kuin että molemmat olivat rakastuneet
häneen... Sitä silmäystä, jonka he olivat luoneet häneen ... juuri
siten katsoo mies nuoreen naiseen, jota hän samalla kertaa sekä
kunnioittaa että rakastaa...
Kotia tullessaan hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Hänessä oli
jotain, joka hyppi, nauroi ja tanssi, ja hän tunsi vastustamatonta
halua jollakin tavoin purkaa elämäniloisia tunteitaan.
Hän löysi perheen nuorimmat jäsenet arkituvasta. Pojat olivat juuri
lopettaneet syöntinsä, Tulla ja Viva istuivat työttöminä puhellen
keskenään. Ainoastaan Doraa ei näkynyt.
"Nyt pidetään hauskaa", ajatteli hän, heitti päällysvaatteensa
etehiseen ja tuli sisarien luo.
"Hyvää päivää, lapsikullat", sanoi hän totisen näköisenä, "voitteko
arvata, mitä minulle kaupungilla tapahtui?"
"Ei, mitä sitten?" kysyivät kaikki ihmetellen.
"No, kun minä istuin raitiovaunussa, istui vieressäni kaksi
rouvaa, ja he puhuivat ranskaa, ja se kuului aivan tällaiselta:
ka ka-ka-ka-kaa ... ka-ka-ka-ka ka-kaa, ihan niinkuin kanat
kaakottavat. Se oli niin hullunkurista, että minun oli vaikea pysyä
totisena. No, ja kun sitten kuljin Rantakadulla, unohdin aivan
kokonaan, missä olin, ja aloin matkia noita ranskattaria, juuri
samassa kun kruununprinssi tuli minua vastaan -- ja voitteko ajatella,
että sensijaan että olisin tervehtinyt häntä, aloin kaakottaa hänelle
vasten naamaa, ka ka-ka ka-kaa! Kruununprinssi näytti hyvin
hämmästyneeltä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mutta samassa tuli eräs
poliisikonstaapeli ja pani kätensä olkapäilleni, aivan niinkuin
romaaneissa, ja sanoi; 'Olette puhunut rikollisia sanoja hänen
majesteettiaan kruununprinssiä vastaan, mars vankilaan!'"
"Ei, mutta kuulehan, Lisbet..."
"Nii-in, juuri niin hän sanoi. 'Ei', sanoin minä, 'olen vain puhunut
ranskaa.' 'Ei', sanoi poliisi, 'olette puhunut rikollisia sanoja, ja
mars vankilaan. Te olette yleiselle turvallisuudelle vaarallinen.' No,
eihän siinä mikään auttanut, minun täytyi mennä. Minut vietiin
poliisikamariin ja oltiin juuri viemässä tuomioistuimen eteen. Silloin
tuli vastaani eräs ... eräs -- amiraali..."
"Amiraali!..." huudahtivat kaikki ihmeissään.
"Nii-in, ja voitte uskoa, että hän oli hieno töyhtöineen ja
kaluunoineen ja muine koristuksineen. Hän alkoi sitten kuulustella
minua. 'Olette puhunut rikollisia sanoja armollista kruununprinssiä
vastaan.' 'Ei, teidän ylhäisyytenne, olen vain puhunut ranskaa.' Ja
sitten aloin kaklattaa: 'kaka-ka-kaa!' 'Laskekaa irti tämä nuori
nainen', sanoi amiraali liikutettuna, 'hän on sivistynein nuori nainen,
jonka olen tavannut, hän puhuu puhdasta Pariisin ranskaa.' Ja hän oli
niin liikutettu, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään kaikille
hänen koristuksilleen. No, ja minä lähdin matkaani varsin ylpeänä, ja
poliisit seisoivat rivissä molemmin puolin ja hurrasivat ja heittivät
päälleni appelsiineja ja poltettuja manteleita!"
Nyt oli Lisbet päässyt oikein vauhtiin, hän huitoi käsiään ja vilkutti
silmiään kertoessaan, ja lopetettuaan hän otti taskustaan pari
appelsiinia ja pussillisen poltettuja manteleita ja heitti ne
sisaruksille, jotka huutaen ja nauraen koettivat tavoittaa niitä
ilmasta.
"Nepä olivat kilttejä poliiseja", sanoi Viva; hän oli onnistunut
saamaan toisen appelsiineista ja alkoi nyt iloissaan heitellä sitä
ilmaan, "saatte nähdä, että minäkin kohta rupean puhumaan vaarallisia
sanoja!"
"Missä on Truda Vide?" kysyi Lisbet jo hieman totisemmin.
Kaikki sisaret katsoivat toisiinsa.
"Hän istuu huoneessaan", sanoi vihdoin Viva salaperäisen näköisenä.
"Istuu huoneessaan? Onko hän tehnyt jotakin pahaa? Aiotaanko ehkä
hänetkin viedä 'amiraalin' eteen?"
"Ei, rakas Lisbet", sanoi Tulla, "asia on paljon pahempi. Ajattelehan,
asessori Blum on ollut täällä ja juhlallisesti pyytänyt Doraa
vaimokseen."
"Auttakaa, hyvät ystävät, minä pyörryn!" huudahti Lisbet, painaen käden
sydämelleen ja peräytyen silmät ummessa pari askelta taaksepäin.
"Hermostuneelle nais-ihmiselle täytyy varovasti ilmoittaa sellaiset
kauheat asiat. Oih, se oli hirveätä..."
"Niin, mutta se on hienoa", sanoi toinen pojista tyytyväisenä,
"'lankoni Blum', se on hienoa."
"Vielä mitä", huudahti Lisbet, "kaikkea muuta kuin hienoa! Eugen Blum
oli juuri se amiraali, jonka piti tuomita minut!..."
"Niin, mutta hänhän oli kiltti ja antoi sinun mennä!"
"Niin kyllä, mutta vasta sitten kun sai kuulla, miten sivistynyt minä
olen! Ensin hän ei ollut kovinkaan kiltti, mokomakin ylpeä otus ...
ai ... ai!"
Ja Lisbet huusi surkeasti, sillä Dora, joka samassa tuli sisään, veti
häntä tukasta niin että hän oli vähällä mennä selälleen.
"Ai -- jai -- jai -- teidän armonne ... teidän ylhäisyytenne, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, päästäkää, päästäkää!" huusi Lisbet nauraen
ja vaikeroiden.
Dora kiskasi häntä varmuuden vuoksi vielä kerran tukasta.
"Jos sinä sanot minun Eugeniani otukseksi ja amiraaliksi, niin kyllä
minä..." uhkasi hän nauraen.
"Oi -- voi -- voi, onhan sama mitä haukkumasanaa hänestä käytän,
sanonpa häntä asessoriksi tahi 'amiraaliksi';" huusi Lisbet, vapauttaen
itsensä Doran otteesta.
Kaikki sisaret ympäröivät nyt Doran.
"Rakas, pikku Dora -- oletko tosiaankin nyt kihloissa ... ja jätät
kohta meidät ... onnea, onnea, pikku Doris -- onnea, rakas pikku
sisko ... pikku sisko kulta", kuului joka taholta.
Dora punastui ja itki ja nauroi ja käänteli itseään joka puolelle,
antaakseen kunkin sisaristaan suudella ja onnitella itseään.
Mutta Lisbet heittäytyi hänen kaulaansa ja huudahti:
"Onko se totta -- oikein totta, että sinä olet kihloissa? että menet
naimisiin ja pois meiltä ja saat lapsia ja -- se on niin hirveän ikävää
ja niin hirveän hauskaa -- että en tiedä itkeäkö vaiko nauraa!"
Ja varmuuden vuoksi hän teki kumpaakin yhtäaikaa kilpaa Doran kanssa.
Tämä päivä oli juhlapäivä Hjortin perheessä; puuhaa ja touhua oli koko
talossa, yksinpä keittiössäkin, missä keittäjätär ja sisäkkö
innokkaasti keskustelivat Dora neidin hienosta ja rikkaasta
naimiskaupasta. Rouva Hjort, joka säännöllisesti kävi jokaisessa
vähänkin huomattavassa loppuun-myynnissä, oli eilen huokealla hinnalla
ostanut palasen uudinkangasta, jolla hän ja Tulla nyt taiteellisesti
verhosivat erään oviaukon. Ja Lisbet kävi ostamassa kukkia kaikkiin
maljakkoihin, niin että kun Eugen tuossa neljän aikaan saapui, oli
kaikki niin siistin ja miellyttävän näköistä, että hän, paitsi sitä
onnea, mikä hänet valtasi Doran ilosta säteilevänä juostessa häntä
vastaan, tunsi myöskin huojennusta ja mielihyvää, jonka syistä hän ei
välittänyt ottaa selvää.
Päivällistä syötäessä vallitsi hyvin juhlallinen mieliala. Rouva Hjort
oli naurettavan ystävällinen, sanoi Eugenia "pojakseen" ja "rakkaaksi
vävypojakseen", Eugen oli kylmän kohtelias, ukko Penn hajamielinen
kuten aina, ja muita perheenjäseniä vaivasi jäykkyys, johon tämä
uusi tulokas oli syynä. "Minä kuolen ... minä tukehdun tähän
juhlallisuuteen", ajatteli Lisbet epätoivoissaan, "minä teen jonkin
tyhmyyden, heitän lasillisen vettä 'amiraalin' päälle ... minä sanon
jotain mieletöntä, kunhan tämä piina vain loppuisi..."
"Isä, kuulehan", sanoi hän ääneen, "paljonko tämä pöytä maksaisi, jos
se olisi poltetuista manteleista?"
"Poltetuista manteleista!" toisti reviisori nauraen, "ole vaiti,
tyhmyri!"
"Entäs jos koko talo olisi poltetuista manteleista, paljonkos
silloin..."
Äkkiä alkoi Viva nauraa hohottaa.
"Mitä nyt? Mitä naurat?" kysyi Lisbet, hämillään ja samalla iloissaan
siitä, että juhlallinen tunnelma tuli häirityksi.
"Ettekö ole huomanneet..." alkoi Viva, mutta purskahti taas samassa
kohti kurkkua nauramaan.
"Mitä nyt? Mitä?"
"Ettekö ole huomanneet, että ... että ... herra Eugenin ja Doran nenät
ovat samanlaiset, paitsi että herra ... herra Eugenin on hieman
pitempi..."
Nyt täytyi Eugeninkin nauraa. Viva istui siinä pienenä ja pelokkaana
kuin linnunpoikanen ja katseli uteliaana suurin silmin milloin hänen,
milloin Doran nenää.
"Et sinä saa sanoa minua 'herraksi'", sanoi hän ystävällisesti,
nyökähyttäen päätään Vivalle, "sinähän olet minun pikku kälyni ja minä
olen sinun lankosi."
Viva mumisi jotain kiitokseksi ja teki liikkeen, joka oli olevinaan
kumarrus, samalla yhäti nauraen ja katsellen tuota nenien ihmeellistä
yhtäläisyyttä.
"Se todistaa vain, että he ovat luodut toisilleen ja tulevat hyvin
onnellisiksi", sanoi Lisbet, "sillä näetkös, Viva, se on aina nenä,
joka ratkaisee ihmisen kohtalon..."
Hän huokasi syvään ja nyökäytti päätään Tullalle, joka nauraen vastasi
hänelle.
Päivällisen jälkeen siirryttiin saliin, jota Tulla käytti makuuhuoneena
talvella, silloin kun hänen pieni pohjoiseen päin oleva huoneensa oli
liian kylmä. Eugen tarkasteli salavihkaa huoneita; ei missään näkynyt
sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka hänen vanhempiensa kodissa
tavallisesti olivat huolellisesti järjestettyinä erityisellä pöydällä;
ainoastaan yksi rypistynyt numero "Päivän Uutisia" näkyi eräässä
nurkassa.
Kun oli juotu kahvia, alkoi tunnelma kohota; Lisbet sammutti lampun ja
pisti tulen uunissa oleviin puihin, sillä perheen tapoihin kuului, että
vietettiin hetkinen puhellen ja soitellen puhdevalkean ääressä.
Lisbet veti tyynyn uunin ääreen, heittäytyi sille ja huudahti:
"Tartu kitaraasi ja laula, Truda Vide, sillävälin kun punaiset varjot
tanssivat huoneessa!"
Eugen, joka istui uunin toisella puolella, käsi kiedottuna morsiamensa
vyötäisille, katsoi ihmetellen Lisbetiin.
"Kuka on Truda Vide?" kysyi hän.
"Niin, tosiaankin", sanoi Lisbet nauraen ja nojaten päänsä käteensä,
"Eugen" -- hän lausui nimen arasti ja nopeaan -- "Eugen ei tiedäkään,
että kaikilla meillä täällä on useampia nimiä?"
"En, sitä en tiedä", myönsi Eugen.
"No niin, ensin on meillä ne nimet, jotka olemme saaneet almanakasta,
tuollaiset tyhmät nimet, jotka eivät ilmaise mitään... Sitten on meillä
omat oikeat nimemme, jotka ovat samanlaiset kuin me itsekin,
ilmaisevat, minkä näköiset ja minkälaiset me olemme."
"Sepä on ihmeellistä. No, mikä on Doran nimi?"
"Dora on juuri Truda Vide. Minä olen Flora Hopper ja Tulla on Nora
Nubb."
"Hyvin omituisia nimiä", sanoi Eugen nauraen, "mutta en ymmärrä, mikä
niistä on samanlaista kuin te itsekin."
"On toki! Truda Vide on ihan niinkuin Dora! Truda on tummanvihreä,
jossa on vaaleita viiruja. Viirut ovat t:ssä ja r:ssä. Vide on pehmeätä
ja iloista ja uneksivaa, Truda Vide on salaperäistä ja tenhoavaa ... se
on kansanlaulu, johon sisältyvät kaikki metsien ja vuorten ja järvien
ajatukset ... se on auringon välkettä kuusimetsässä ja kevättuulen
suhinaa puissa..."
Lisbet katseli nyt tuleen, hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi,
ja tummat silmät saivat salaperäisen haaveksivan ilmeen.
Eugen painoi Doran rintaansa vasten ja katseli hyväillen häntä. Oli
kuin jotain Lisbetin haaveksivista unelmista olisi tarttunut häneenkin,
hänestä tuntui äkkiä Doran koko olemus niin hurmaavan tuoreelta ja
nuorelta ja keväisen tenhoavalta, että kyyneleet olivat vähällä nousta
hänen silmiinsä.
"Flora Hopper on oikeastaan aivan liian kaunis nimi minulle", jatkoi
Lisbet puheluaan. "En olekaan ottanut sitä itse, vaan Dora on antanut
sen minulle. Se on minun ihannekuvani, sellainen, jollainen minä
tahtoisin olla, ollakseni oikein miellyttävä ja tyylikäs. Flora Hopper
on vaaleanpunaista ja levotonta ja vaihtelevaa, Flora Hopper tanssii
sekä iloisena että suruissaan. -- Ja Nora Nubb, voiko mikään olla
enemmän Tullan kaltaista kuin se? Se on kilttiä ja vaaleanviolettia ja
auttavaista ja käytännöllistä, se on niin kodikasta kuin tuli uunissa
ja niin herttaista ja lempeätä kuin ääneen lukeminen sairashuoneessa.
Nora Nubb! Nora Nubb! Ja samalla on siinä jotain lystikästä", jatkoi hän
nauraen.
Tulla nauroi myöskin, mutta hieman surumielisesti. Hän tunsi hyvin
eroituksen sisariensa ja itsensä välillä, laulun ja tanssin ja kaiken
siinä piilevän runollisuuden, ja hyvyyden ja hyödyllisyyden ja --
lystikkäisyyden välillä.
"Entäs minä -- mikäs minun nimeni sitten on?" kysyi Eugen, jota
Lisbetin puhe huvitti.
Lisbet kääntyi äkkiä ja katseli tutkivasti Eugenia.
"Tage Klok", sanoi hän sitten päättävästi. "Tage on vaaleansinistä ja
vakavaa ja ritarillista. Klok on hirveän vaativaista ja ankaraa."
"Sinulla on vilkas mielikuvitus, Lisbet", sanoi Eugen nauraen. Samalla
hän tunsi jonkinmoista mielipahaa Lisbetin viime sanojen johdosta.
Tekikö hän todellakin sellaisen vaikutuksen nuoriin tyttöihin? Sitä hän
ei olisi uskonut...
"Ei, mutta nyt pitää Truda Viden laulaa, ennenkuin tuli sammuu!"
huudahti Lisbet. "Tartu kitaraasi ja laula, Doraseni!"
Dora katsahti nopeasti Eugeniin, ikäänkuin kysyäkseen, tahtoiko hänkin,
että hän laulaisi. Eugen ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja
loi häneen hellän silmäyksen. Eikö hän sitten tiennyt, että hän, Eugen,
ei rakastanut mitään maailmassa niin kuin hänen lauluaan -- eikö hän
tiennyt, että sillä juuri hän oli valloittanut hänen sydämensä?
Dora otti kitaran seinältä, istuutui pöydälle, kuten hänen oli tapana
tehdä laulaessaan, viritti kitaransa, näpähytteli sitä hieman ja alkoi
laulaa. Hänen päänsä oli taaksepäin taivutettuna ja hänen kirkkaat
silmänsä näyttivät katsovan kauas etäisyyteen. Hän lauloi heleällä,
värisevällä äänellä, ja hänen laulunsa oli kuin kirkkaitten,
läpinäkyvien aaltojen hiljaista loisketta. Niin, Truda Vide oli
kansanlaulu... Oli kuin hän olisi laulanut oman sydämensä laulua ...
tahi luonnon laulua ... kevään kaihoa ja surumielisyyttä ... metsien ja
niittyjen unelmia... Eugen ei ollut koskaan kuullut mitään, joka olisi
tenhonnut häntä niinkuin Doran laulu... Kirkkaina ja hopeanhohtavina
kuin kuun säteet tunkeusivat nämä säveleet hänen sydämeensä ...
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja sanomaton onnen ja tuskan tunne
täytti hänen sydämensä. Kaikki tuntui hänestä samalla kertaa niin
suurelta ja laajalta ja avaralta ... ja hänen rakkautensa, hänen
onnensa ja uskonsa oli rajaton ... ja kuitenkin oli hänen rinnassaan
ahdistava tunne, tuntui kuin aika ja paikka olisivat tahtoneet
tukahduttaa hänet, litistää hänet kokoon...
"Laula minun lempilauluni!" huudahti Lisbet, kun Dora vähäksi aikaa
vaikeni.
Dora näpähytteli kitaran kieliä ja alkoi laulaa, ja hänen äänessään oli
entistään vieläkin sydämellisempi kaiku:
"Tu me demandes, Marie,
Si l'amour est trompeur,
Si plus d'un fois dans la vie
On peut donner son coeur?
Non, non, mon ange,
Jamais l'amour ne change --
L'amour d'un jour
Ce n'est pas de l'amour!"
Hän äänsi ranskaa huonosti ja väärällä äänenpainolla. Se olisi muussa
tapauksessa häirinnyt Eugenia, mutta nyt ei hän sitä huomannutkaan,
niin ihmeellisen liikuttava oli hänestä tuo vieno, kainon sydämellinen
laulu. Laulaessaan viimeistä säettä: jamais l'amour ne change, katsoi
Dora koko ajan kihlattuunsa, kasvoilla ilme, jota tämä ei voinut
koskaan unohtaa. Hän ei enää epäillyt Doran rakkautta, hän tunsi taas
riemuitsevan äänen sisässään kuiskaavan: "Ole onnellinen, sillä sinä
rakastat ja olet rakastettu!"
Dora oli hetkisen hiljaa, sitten hän alkoi hapuillen soitella vienoja
säveliä, siirtyi vähitellen pois haaveksivan hämärästä tunnelmasta,
jonka oli äsken loihtinut esiin, helähytti muutamia iloisia, reippaita
sointuja ja rupesi äkkiä soittamaan iloista tanssisäveltä.
Sanomattomaksi hämmästyksekseen näki Eugen Lisbetin samassa ponnahtavan
ylös lattialta ja alkavan tanssia. Tuli uunissa oli nyt palanut
loppuun, huonetta valaisi ainoastaan hehkuvan hiiloksen punertava
kajastus, ja sen valossa näytti tuon nuoren tytön tanssi omituisen
hurjalta. Lisbetin liikkeissä ei ollut suloa, mutta niissä oli
intohimoa ja notkeutta.
"Tanssin avulla tulee puhua, samoin kuin soitonkin ... liikkeillä tulee
tulkita unelmia, kaihoa, ajatuksia", sanoi hän, ja pysähtyi Eugenin
eteen, molemmat kädet koholla ja silmät kummasti loistaen pimeässä.
"Onko hän keimaileva vai onko hän vasta lapsi?" ajatteli Eugen
ihmetellen.
Mutta Lisbetin tanssi tenhosi hänet samalla tavoin kuin Doran laulu.
Koko perheessä oli jotain, joka liikutti häntä, jotain hellää,
alkuperäistä, jotain lapsen tapaista, joka iloitsee kaikesta, joka
kuuntelee satuja ja poimii kaikki kukat, jotka sattuvat sen tielle.
Miten ystävällisiä he olivatkaan toisilleen, miten hyväileviä, miten
kiitollisia ja ihastuneita kaikesta. Miten toisenlainen olikaan hänen
perheensä, jossa kaikki olivat jäykkiä, vaativaisia, valmiita
arvostelemaan kaikkea, mikä ei ollut heikäläistä. Hän ei muistanut,
että hän koskaan olisi hyväillyt sisariaan, tuskin äitiänsäkään, jota
hän kuitenkin suuresti kunnioitti.
Hän ei ollut selvillä omista tunteistaan, kun hän paria tuntia
myöhemmin sanoi hyvästi morsiamelleen ja lähti kotiin. Hän tiesi vain,
että hän oli kiihoittuneessa, huumaantuneessa mielentilassa, joka teki
mahdottomaksi hänen tavallisen tuskallisen oman sydämensä ja salaisten
vaikuttimiensa arvostelun. Kuitenkaan ei hän voinut päästä täysin
vapaaksi tuosta arvostelun hengestä; hän toivoi, että yksi ainoa
välitön lapsellinen tunne olisi voinut vallata hänet, kuten -- hän
ymmärsi sen -- se voi vallata hänen uudet sukulaisensa, niin että he
saattoivat iloita kaikesta. Mutta se pakeni häntä aina, ja aina oli
hänen tunteissaan jotain kaihomielistä, kaikua tuskallisista
kysymyksistä: "Minkälainen hän on -- kuljenko kohti suurta ristiriitaa
vaiko rajatonta onnea?..."