V.

Kaikilla Blumin perheen jäsenillä oli jollain huomattavalla paikalla

huoneustossaan öljyväreillä maalattu muotokuva, joka esitti vanhaa

harmaapartaista, juhlallisen ja arvokkaan näköistä miestä,

hännystakkiin puettua ja Vaasan ritarikunnan merkillä koristettua.

Se oli vanha kauppaneuvos Karl Eugen Blum, perheen kantaisä, aikoinaan

yksi pääkaupungin rikkaimpia ja arvokkaimpia porvareita. Blumin

perheessä eli yhä vielä muistotietoina kertomuksia tämän suurmiehen

ajoilta, kertomuksia hänen vieraanvaraisesta kodistaan, Blumin perheen

tanssiaisista, jonne ylhäinen aateli piti kunnianaan tulla kutsutuksi,

eräästä kutsusta Karl Johanin luo, missä kauppaneuvokselle tarjottiin

rahaministerin salkku, aatelis-arvo y.m., mutta jotka tarjoukset

hyljättiin. Hyljätty aatelis-arvo varsinkin oli tärkeä kohta noiden

unohtumattomien muistojen joukossa; se kummitteli vieläkin komeissa

nimikirjaimissa ja sineteissä, joissa oli vaakunaa muistuttavia

merkkejä, tyyliteltyjä lehtiä ja kukkia.

Tätä vanhaa arvokasta esi-isää ympäröi kunnioituksen sädekehä, joka loi

varjonsa koko perheeseen, aina sen nuorimpiin jäseniin saakka. Häneltä

oli perintönä kulkenut myöskin Blumin perheen yhteinen ulkonäkö, niin

että voitiin puhua "Blumien nenästä", "blumilaisista käsistä" j.n.e. Ja

hän se oli myöskin ostanut Blumien suuren perhehaudan Uudella

kirkkomaalla, jossa lepäsi kolme sukupolvea Blumeja, ja jota kaikki

perheen jäsenet pitivät ainoana paikkana, missä joku Blumin nimeä

kantava saattoi nukkua kuoleman unta.

Tämän etevän miehen muotokuvan alla istuivat eräänä iltana kauppaneuvos

Blum nuor. ja hänen rouvansa, syntyisin Blum, miehensä serkku, molemmat

sen kunnianarvoisuuden ympäröiminä, jota muotokuva säteili.

Kauppaneuvos pelasi pasianssia, ja rouva kutoi sinisenvalkeaa

lapsenpukua. Kauppaneuvos koetteli nyt seitsemättä kertaa

kärsivällisyyttään samassa pasianssissa; hänen mielikuvituksessaan

kuuluivat onnellinen pasianssi ja hyvä yö-uni jollakin tavoin yhteen,

ja senvuoksi hän joka ilta jatkoi korttiensa levittelemistä, kunnes

voittoja oli enemmän kuin tappioita. Huoneessa oli kaikki hiljaista;

paitsi sitä että aviopuolisot silloin tällöin vaihtoivat pari sanaa, ei

kuulunut muuta kuin korttien kahinaa, rouvan puupuikkojen rapinaa, ja

kellojen ääni, kun ne löivät joka huoneessa, ensin vierashuoneessa,

sitten salissa, ruokasalissa ja tupakkahuoneessa, ainoastaan parin

sekunnin, korkeintaan yhden minuutin väliajoilla.

Noin kahdeksan aikaan soi ovikello, ja heti sen jälkeen astui Eugen

sisään. Hän tervehti vanhempiaan pikemmin kohteliaasti kuin

sydämellisesti, istuutui nojatuoliin ja tiedusteli tarkkaan isän ja

äidin vointia, miten oli kauppaneuvoksen luuvalon ja rouvan vatsan

laita. Sitten kun nämä alkupuheet, jotka olivat välttämättömät Blumin

perheen jäsenten kesken, olivat pidetyt, istuttiin hetkinen ääneti;

herra ja rouva Blum odottivat, mitä Eugenilla oli sanottavaa, ja Eugen

odotti sitä rohkeuden määrää, mitä hän tällä hetkellä tarvitsi. Rouva

tukahdutti hienotunteisesti huokauksen, joka kohosi hänen rinnastaan,

ja kauppaneuvos karisteli kurkkuaan ja päästeli tuontuostakin omituisia

ääniä, joiden Eugen tiesi merkitsevän sisällistä levottomuutta.

Eugen oli hyvin kalpea; hänen mielensä oli kovasti kiihdyksissä. Hän ei

yleensä pitänyt siitä, että ihmiset, vanhemmatkaan, sekaantuivat hänen

asioihinsa. Hän ei mielellään puhunut itsestään ja tunteistaan, mutta

tällä hetkellä tunsi hän, että hänen velvollisuutensa oli puhua

vanhemmilleen kosinnastaan ja pyytää heidän myöntymystään avioliittoon.

Tieto siitä, että tätä myöntymystä ei annettaisi ilolla, ei

luonnollisestikaan parantanut hänen mielialaansa. Myöskin se häntä

vaivasi, että tyttö, jonka hän aikoi esittää talon tulevana tyttärenä,

ei oikeastaan ollut kaunis, ainakaan ei valokuvassa, missä ei näkynyt

hänen kasvojensa kaunis hipiä ja silmiensä sielukas ilme. Blumin perhe

vieroksui yleensä rumia ihmisiä; rouva, koska itse oli ollut kaunotar,

herra, koska oli nainut kaunottaren, ja lapset syystä että heidät oli

kasvatettu ulkonäön mukaan arvostelemaan ihmisiä. Eugen tunsi senvuoksi

arkuutta ja pelokkuutta ajatellessaan sitä arvostelua, minkä alaiseksi

Dora oli joutuva.

"Olen tullut tänne kertoakseni, että se, mitä isä ja äiti niin monta

kertaa ovat toivoneet, on nyt tapahtunut", sanoi hän vihdoin nieleksien

hermostuneesti. "Olen jo kauan tuntenut kiintymystä erääseen nuoreen

tyttöön, mutta kun en ole tiennyt, onko hän välittänyt minusta, en ole

kertonut asiasta. Nyt tiedän, että olen saavuttanut hänen

vastarakkautensa; pyydän sentähden siunaustanne avioliittooni Dora

Hjortin, nuoren, suloisen tytön kanssa, josta varmaan on tuleva teille

hyvä tytär."

Ilmoitus, joka annettiin liikutetulla ja juhlallisella äänellä, ei

oikeastaan ollut yllätys; sekä herra että rouva Blum olivat toisten

lastensa kautta kuulleet, että huhut viime aikoma olivat asettaneet

Eugenin nimen yhteyteen Dora Hjortin kanssa, ja he olivat monta kertaa

tiedustelleet Eugenilta asiaa, mutta aina saaneet kierteleviä

vastauksia. Molemmat katsoivat nyt kuitenkin sopivaksi olla olevinaan

hämmästyneitä.

"Rakas Eugen", sanoi rouva Blum hieman jäykästi, "tietysti onnittelemme

sinua sydämestämme. Mutta ... mikäli olen kuullut, on sinun ... on se

nuori tyttö, jonka olet valinnut, vasta melkein lapsi."

"Niin kyllä, hän on vasta 18-vuotias..."

Rouva Blum ei vastannut, pudisti vain päätään osaa-ottavasti hymyillen.

"Rakas poikaseni", sanoi kauppaneuvos jonkun verran ystävällisemmin

kuin rouva, "isällisen siunaukseni tietysti saat ... onhan sinulla

vapaus määrätä oman elämäsi, ja ethän ole tähän saakka tehnyt mitään,

mikä ei olisi ollut hyvää ja oikein. Mutta pieni varoitus lienee

kuitenkin tarpeen... Sinä olet melkein kaksi kertaa niin vanha kuin...

kuin se tyttö, jonka olet valinnut... Ja sitten ... perhe ... olet kai

hankkinut tietoja..."

Mutta nyt saivat Eugenin kasvot melkein jäykän ja ylhäisen torjuvan

ilmeen, että hän herätti enemmän kunnioitusta kuin itse isoisä

seinällä.

"Perhe on kunniallinen ja hyvä", sanoi hän lyhyesti, "vaikkakaan ei

varakas. Mutta minulla on jumalan kiitos sen verran varoja, että voin

itse elättää vaimoni, ilman kenenkään apua..."

"No, no", sanoi kauppaneuvos, äänessä hieman moittiva sävy. Hän oli

auttanut kaikkia toisia lapsiaan, kun he menivät naimisiin, ja oli nyt

Eugenin sanoissa huomaavinaan jonkinlaista uhittelua rikkaan isän

hyväntahtoista sekaantumista vastaan hänen asioihinsa. Rouva Blum

huokasi ja pudisti taas päätään surumielisesti hymyillen. Eugenin

puheesta ja sydäntään kalvavasta suruisesta tunteesta, joka oli niin

toista kuin mitä hän toisten lastensa kihloihin mennessä oli tuntenut,

hän ymmärsi, että tässä oli monien ikävyyksien ja selkkausten alku. Ja

miksi tämän piti tapahtua Eugenille -- hienolle, järkevälle Eugenille

-- sitä hän ei voinut ymmärtää! Mutta tietysti oli hänen; eteensä

osunut joku oikein ... hän ei edes ajatuksissaan lausunut sanaa, joka

hänen mielessään liikkui.

"Eikö sinulla ole ... hm ... tulevan morsiamesi valokuvaa...?" kysyi

hän vihdoin koettaen tekeytyä ystävälliseksi. Mutta hymyily, jolla hän

koetti peittää jäykkyyttään, ei ollut ystävällinen, vaan naurettavan

armollinen.

Eugen otti esiin valokuvan ja ojensi sen äidilleen.

Rouva Blum katsoi sitä hetkisen, ilman että ilme hänen kasvoissaan

muuttui, ja antoi sitten kuvan miehelleen.

"Mikä pieni ruma otus", ajatteli hän, "sekin todistus siitä, että hän

tietysti on..." ja taaskaan ei hän mielessään lausunut tuota

vastenmielistä sanaa.

Kauppaneuvos tuli ystävällisemmän näköiseksi nähdessään Doran kuvan. Se

viehätysvoima, mikä Doralla oli miehiin nähden, vaikutti nytkin.

"Hyvän ja suloisen näköinen", sanoi hän antaen kuvan takaisin

Eugenille, joka katsoi siihen hellästi ja pisti sen lompakkoonsa.

"Niin, minusta näyttää, että hän on sellainen, josta herrat pitävät",

sanoi rouva Blum; hymy, jonka hän koetti tehdä veitikkamaiseksi, oli

melkein ilkeä.

"Toivon, äiti kulta, että kun opit tuntemaan Doran, saat nähdä, että

hänestä myöskin naiset pitävät", sanoi Eugen sävyisästi.

Samassa soi ovikello.

"Kas niin", huudahti rouva Blum, "se on Dufva, tunnen hänen

soittonsa... Mutta en ymmärrä ... eihän nyt ole hänen päivänsä... Hänpä

tulee tosiaankin sopimattomaan aikaan."

Mutta eversti Dufva astui kaikissa tapauksissa sisään, pää pystyssä ja

polvet kankeina kuten tavallisesti. Hän ei ensinkään huomannut, että

vastaanotto ei ollut erityisen sydämellinen, hän tervehti iloisesti

kaikkia ja istuutui kursailematta mukavimpaan tuoliin, minkä löysi. Hän

oli päättänyt tänä iltana juoda teetä rouva Blumin luona, eikä

ajatellut, tuliko sopivaan aikaan vai ei.

"Paha ilma tänään", sanoi eversti, hieroen tyytyväisenä käsiään. Tuuli

ja lumiräntä ulkona teki huoneen lämmön vieläkin hauskemmaksi ja

miellyttävämmäksi.

Kauppaneuvos vaikeni ja rouva taivutti päätään, tunnustaen sillä

everstin huomiot oikeiksi.

Eversti jatkoi sillä välin puheluaan, vaikeni silloin tällöin

hetkiseksi, katsellen ympärilleen ja odottaen, että joku vastaisi

hänelle, mutta kun ei vastausta tullut, jatkoi hän rauhassa

mietelmiään. Lopuksi hän äkkiä kääntyi Eugenin puoleen ja huudahti:

"Tiedätkö, ystäväiseni, sinusta on alettu juoruta. Miten on asian

laita ... onko kaikki pelkkää puhetta, vaan saanko tosiaankin ... onko

minulla kunnia, olin vähällä sanoa ... onnitella sinua?"

Toisenlaisten asianhaarain vallitessa olisi Eugen epäilemättä vastannut

kierrellen, mutta nyt hän kaipasi osanottoa ja ystävällisyyttä;

sitäpaitsi hän hämärästi toivoi, että saisi everstistä liittolaisen

vanhempiensa ylpeyttä vastaan.

"Kyllä", vastasi hän senvuoksi melkeinpä ystävällisesti, "asia on

todellakin niin -- olen juuri kertonut vanhemmilleni kihlauksestani."

Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa olisi everstinkin vastaus ollut

toinen, sillä hänen mielestään oli avioliitto omiaan tekemään miehen

onnettomaksi; mutta nyt hänestä, samoin kuin Eugenistakin, tuntui

hyvältä saada liittoutua Blumin herrasväen pahaa tuulta vastaan.

"Siinä tapauksessa, rakas poikaseni ... onnittelen sinua ... onnittelen

sinua sydämestäni!" huudahti hän ja syleili Eugenia. "Minä jo

tiedänkin, kuka se on. Filippa, -- eversti kutsui kaikkia

palvelijoitaan tällä nimellä, hänellä ne vaihtuivat usein, niin että

hänellä nyt oli jo kymmenes Filippa -- Filippa on kai edes tämän ainoan

kerran puhunut totta? Neiti Dora Hjort, eikö niin?"

"Niin", sanoi Eugen vastahakoisesti. "En todellakaan tiennyt, että

kihlaukseni, jota niin paljon kuin mahdollista olen koettanut pitää

salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta, jo on ollut kaikkien

piikojen hampaissa."

"Filippa on tällä kertaa saanut tietonsa varmoista lähteistä", nauroi

eversti, "hän on kuullut uutisen eräältä toveriltaan, joka palvelee

Ekbergillä, jossa sinun valittusi on kuin tytär talossa. Filippa

juttusi kuten tavallisesti kaikenlaista, mutta vasta kun hän alkoi

puhua sinusta, kuuntelin hänen puhettaan. Hullujen suusta saa toisinaan

kuulla mieluisia totuuksia -- tuo vanha noita kertoi, että sinun

valittusi on niin korviaan myöten rakastunut, ettei voi puhuakaan

muusta kuin sinusta..."

Eversti veti Eugenia takinkauluksesta ja iski veitikkamaisesti silmää.

Eugen ei vastannut; hän oli hyvin kalpea, ja saattoi töintuskin

säilyttää mielenmalttinsa. Oliko mahdollista, että Dora oli rikkonut

heidän sopimuksensa -- että hän oli puhunut heidän kihlauksestaan

palvelijattarienkin kuullen? Hän, Eugen, oli pitänyt rakkautensa niin

pyhänä, että oli tuskin voinut puhua siitä vanhemmilleen...

Ei tullut mitään Eugenin ja everstin toivosta, että voisivat yhdessä

sulattaa Blumien ylpeyden; everstin viimeiset sanat vetivät vaan solmun

vieläkin tiukempaan. Eugen ei puhunut enää mitään; hänen ajatuksensa

pyörivät vain yhdessä asiassa: oliko Dora nyt jo pettänyt hänet?

Everstin iloksi ja kaikkein kevennykseksi tuli palvelija vihdoinkin

ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu.

Mutta kun istuttiin teepöydän ääreen ja rouva Blum hajamielisenä ojensi

everstille kupin teetä, joka oli liian laimeaa, ja jonka hän sitäpaitsi

oli kaatanut lämmittämättömään kuppiin, silloin ymmärsi eversti, että

nyt eivät asiat olleet oikein. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan

ennen, ei edes silloin, kun rouva Blum oli saanut tiedon isänsä

kuolemasta ja eversti hieman levottomana oli ottanut vastaan kuppinsa

hänen kädestään. Silloin oli tee ollut yhtä väkevää ja hyvää kuin

ennenkin. Mutta nyt... Eversti ryyppäsi ja veti suunsa irviin, mutta ei

uskaltanut sanoa mitään. Hän tunsi vain epämääräistä mielihyvää

ajatellessaan, että talossa ei ollut enää useampia naimattomia lapsia,

jotka saattoivat tuoda tuollaisia ikäviä, järkyttäviä uutisia...

Eversti oli niin hienotunteinen, että Eugen jäi hetkiseksi yksin

vanhempiensa kanssa. Rouva Blum tunsi omantunnonvaivoja, kun oli

kohdellut Eugenia niin kylmästi, ja koetti sentähden nyt osoittaa

hänelle osanottoa, jota hän ei kuitenkaan sydämessään tuntenut.

"Milloin aiot julkaista kihlauksesi?" kysyi hän matalalla, lempeällä

äänellä, pää hieman kallellaan.

"Sunnuntaina."

"Rakas poikaseni", alkoi kauppaneuvos, "isällinen velvollisuuteni

on..."

"Ei, isä, älä puhu mitään enää", sanoi Eugen keskeyttäen hänet, "olen

sen peruuttamattomasti päättänyt. Rakastan Doraa niin suuresti kuin

mies konsanaan voi rakastaa, ja olen varma siitä että me molemmat

tulemme onnellisiksi -- sanomattoman onnellisiksi..."

Hän puhui tarpeettoman innokkaasti ja toisti viimeiset sanat useampaan

kertaan. Sillävälin hän ajatteli: "Voisiko olla mahdollista, että he

ovat oikeassa ... eikö hän ole sellainen, jollaiseksi häntä luulen ...

eikö hän ole tosi ... yhteiskunnallinen asemaniko vain häntä

viehättää..."

Kun hän hetkistä myöhemmin lähti pois vanhempiensa luota, raatelivat

häntä jälleen epäilykset, jotka niin helposti saivat hänessä vallan.

Kun sitten vanha Lovisa kotona avasi hänelle oven ja näki miten

alakuloisen näköinen hänen herransa oli, tuli tuo kelpo vanhus vallan

iloiseksi.

Aivan varmaan oli tuo kihlaus, joka ei ensinkään ollut asessori Blumin

arvon mukainen, mennyt myttyyn!