IV.

Koko Hjortin perhe oli matkalla tanssiaisiin melkein ääneti. Rouva

Hjortissa olivat näyttelijättären vaistot heränneet -- se tapahtui aina

juhlallisissa tilaisuuksissa -- ja hän ajatteli, miten hän astuisi

sisään ja miten liikkuisi ja minkä ilmeen ottaisi. Doran mielessä

väikkyi yksi ainoa kuva, ja Lisbetin ajatukset hyppivät asiasta

toiseen: "Saa nähdä, pyydetäänkö minua tanssiin ... mitähän, jos

joku rakastuisi minuun ... lienenköhän kiinnittänyt hameeni

kunnollisesti ... kunpa ei nenäni vaan olisi kovin punainen." Ja "ukko

Penn" oli hiljainen kuten aina. Hän nautti siitä, että sai istua hiljaa

nurkassaan, eikä ollut pakoitettu puhumaan turhuuksia.

Rouva Hjort oli varmaankin iskenyt harhaan suunnitellessaan

esiintymistään tänä iltana. Hämärät muistot niiltä ajoilta, jolloin hän

esitti kuningatarta teatterissa, olivat varmaan johtuneet hänen

mieleensä ja panneet hänen päänsä pyörälle, sillä hän astui saliin kuin

kuninkaallinen henkilö ikään, tervehtien oikealle ja vasemmalle, ilman

että kukaan vastasi hänen tervehdyksiinsä. Vihdoin hän kumarsi

yhteisesti kaikille ja istuutui sohvaan -- ja samalla levisi hänen

kasvoillensa äkkiä liikuttavan lapsellinen ja säikähtänyt ilme, joka

teki tyhjäksi koko kuninkaallisen esiintymisen. Tyttöjä hieman vaivasi

tämä juhlallinen, epäonnistunut alkutoimitus; he nykivät äitiä hameesta

saadakseen häntä lopettamaan tervehtimisensä, mutta kun se ei

onnistunut, alkoi heistä tuntua että ihmiset olivat hirveän tuhmia ja

epäystävällisiä, kun eivät vastanneet hänen tervehdyksiinsä.

Mutta harmit haihtuivat pian, sillä Doran ympäröi kohta joukko

kavaljeereja, jotka puhellen ja nauraen merkitsivät nimensä hänen

tanssilistaansa. Hän ei ollut mikään kaunotar, tuo pikku Dora Hjort,

mutta hänellä oli häikäisevän kaunis hipiä ja säteilevän kirkkaat

siniset silmät, ja hänen hymyilynsä oli vastustamaton. Hän oli yksi

niitä onnellisia, joihin viehättyy ja ihastuu, tietämättä itsekään

miksi.

Lisbetillä taas oli muita syitä, jotka estivät häntä ajattelemasta

ketään muuta kuin itseään. Uteliaana tirkisteli hän ympärilleen,

hintelä vartalo eteenpäin kenossa, ja pureskellen viuhkaansa. Niin

monta herraa oli Doran ympärillä -- eikö kukaan tulisi pyytämään

tanssiin häntä, eikö kukaan rakastuisi häneen? Ja hänen poskiansa ja

nenäänsä alkoi polttaa ja pistellä, ja suuret mustat silmät -- hänen

ainoa ylpeytensä -- saivat yhä levottomamman ja onnettomamman ilmeen.

"Voiko olla mahdollista, että kukaan ei aio pyytää minua, vaan

ainoastaan Doraa -- eivätkö he sitten tiedä, että minä tanssin paljon

paremmin... Dora tanssii kömpelösti ... oi, jospa he vaan koettaisivat,

jospa he tietäisivät, miten hyvästi minä tanssin" -- ja hän hypähti

tahtomattaan pari kertaa paikallaan -- "oi, taivas, saanko nyt istua

koko illan, vain sentähden että nenäni on niin pitkä -- miksi on Jumala

luonut isälle niin pitkän nenän, että siitä on tullut kaikkien hänen

lastensa onnettomuus ... paitsi Doran ja... Oi, miten väärin ... miten

väärin se on!"

Tähän loppuivat kuitenkin hänen synkät mietteensä, sillä eräs tuttu

herra ilmestyi äkkiä hänen eteensä ja pyysi häntä tanssiin.

Lisbetin kasvot saivat heti toisen ilmeen; säteilevin silmin merkitsi

hän ensimäisen valssin ja alkoi hyppiä ja hyräillä ihastuksesta. Nyt ei

enää ollut hätää, nyt tulisi kyllä pian koko tanssiohjelma täyteen, ja

sitten -- sitten joku rakastuisi häneen... "Kunhan vaan saavat nähdä,

miten hyvästi minä tanssin, niin kyllä sitten..." ajatteli hän.

Doralla oli muita huolia. Miksi ei Eugen jo tullut -- miten saattoi hän

viipyä niin kauan, jos hän todella rakasti häntä? Miten kiihkeän

kärsimätön olikaan Dora ollut, miten hitaasti olivatkaan hänen

mielestään tunnit kuluneet, ja Eugen ei edes tullut niin ajoissa,

että olisi voinut saada tanssin häneltä! Kohta oli koko hänen

tanssiohjelmansa täysi! "Nuo tuhmat ihmiset, jospa he antaisivat minun

olla rauhassa -- kas niin, nyt en enää näytäkään heille ohjelmaani!" Ja

hän pisti ohjelman vyöhönsä ja vastasi haikailematta, että hänet oli jo

pyydetty kotiljonkiin, jonka hän päätti säästää Eugenille.

Vihdoin näki hän Eugenin suuren tanssisalin toisessa päässä. Hänen

silmänsä alkoivat sädehtiä, niin että hänen vieressään olevan herran

täytyi kääntyä katsomaan, mikä hänet teki niin kauniiksi. Silloin hän

punastui yhä enemmän, aina hienoa, valkoista kaulaa myöten, ja hänen

silmänsä tulivat kosteiksi mielenliikutuksesta.

Mutta kun Eugen tuli lähemmäksi, vavahti hänen sydämensä

kauhistuksesta. Hän näytti niin juhlallisen jäykältä siinä hitaasti ja

suorana kävellessään, että Doran koko rohkeus katosi. "Onko hän

todellakin tuon näköinen", ajatteli hän, "en tunne häntä -- pelkään ...

mitä hän sanoneekaan, kun minulla on kotiljonki tallella ... hän

tietysti arvaa, että olen säästänyt sen häntä varten ja petkuttanut

toisia herroja..."

Vasta kun Eugen tuli lähemmäksi ja huomasi Doran, muuttui ilme hänen

kasvoillaan; hänen silmissään välähti salama, ja välinpitämättömyys

katosi ja jätti sijaa valoisalle, hieman surumieliselle hymylle, joka

teki hänen jäykät, säännölliset kasvonsa miellyttävän näköisiksi.

Hän tuli suoraan Doran luo, kumarsi, puristi hänen kättään, ja katsoi

häneen ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrättehän, että olen tullut tänne

yksinomaan teidän tähtenne, teitä nähdäkseni, ja että muuten minusta

tanssiaiset ovat sanomattoman ikävät?"

"Tulen myöhään", sanoi hän, "eikä teillä tietystikään ole yhtään

tanssia jälellä?"

Ja hän ojensi kätensä saadakseen Doran tanssiohjelman ja hymyili

veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Teillä on

tietystikin tanssi jälellä minua varten?"

Dora ei vastannut, hän ojensi vain tanssiohjelmansa, johon Eugen

kirjoitti nimensä kotiljonkia varten. Sitten hän jäi Doran viereen

seisomaan, leikitteli hieman omavaltaisesti hänen viuhkallaan, puheli

ja laski leikkiä matalalla, kuiskaavalla äänellä, joka antoi

jokapäiväisimmillekin sanoille salaperäisen merkityksen. Vihdoin

soitettiin tanssiin, ja Doran kavaljeeri tuli hakemaan häntä ensi

valssiin; silloin tuli Eugen synkän ja tyytymättömän näköiseksi, ja kun

Dora laski pyöreän, pehmeän kätensä tanssittajansa käsivarrelle,

katseli hän heitä molempia tavalla, josta olisi voinut päättää hänen

kärsineen persoonallisen loukkauksen. Dora seurasi vastahakoisesti; kun

hän oli astunut pari askelta, käänsi hän päätään ja katsahti Eugeniin

säteilevin silmin, ikäänkuin sanoakseen: "Älä ole niin tyytymättömän

näköinen -- tiedäthän, että minä kaikkein mieluummin olisin sinun

luonasi!"

Eugen ei koko iltana tanssinut muuta kuin yhden ainoan valssin Lisbetin

kanssa. Silloin hänen kasvonsa saivat iloisen, leikillisen ilmeen; tuo

nuori tyttö tanssi erittäin hyvin ja oli niin riemullisen iloinen, kun

hänen tanssiohjelmansa oli melkein täysi, että hänen lapsellinen ilonsa

tarttui Eugeniinkin. Mutta senjälkeen hän seisoskeli koko illan ovien

pielissä ja seurasi katseellaan Doraa.

Vihdoin oli illallinen syöty ja kotiljonki alkoi. Eugen, joka koko

illallisen ajan oli palvellut Doraa niin varman näköisenä

omistusoikeudestaan, että kukaan muu ei uskaltanut lähestyäkään,

tarjosi nyt käsivartensa Doralle ja vei hänet saliin. Hän oli valinnut

syrjäisen nurkan, toivossa että saisi istua siellä rauhassa Doran

kanssa, mutta siinä hän erehtyi, sillä Doran luo tuli puhuttelijoita

joka vuorolla ja lopuksi hän sai lukemattoman joukon kukkavihkoja.

Eugenin kasvoille tuli taaskin tyytymätön ilme -- mitä oli kaikilla

luutnanttinulikoilla täällä tekemistä, eivätkö he ymmärtäneet, että

tämän ruusun oli hän poimiva, että heidän oli turha ojennella käsiään

sitä ottamaan? Dora näytti sitävastoin yhä iloisemmalta ja

onnellisemmalta. Hänestä oli niin sanomattoman hauskaa näyttää

Eugenille, miten häntä, Doraa, kaikki ihailivat, ja nähdä tuo synkkä,

mustasukkainen ilme hänen silmissään. Hänen teki mieli nauraa ääneen

onnesta ja ihastuksesta.

Kun naiset jakoivat kotiljonkimerkkejä herroille, ei Eugen saanut

muilta kuin Doralta. Nuoret tytöt olivat viisaampia ja selvänäköisempiä

kuin herrat; he ymmärsivät, että Eugen tanssikavaljeerina ja kosijana

ei enää ajatellut heitä, senvuoksi eivät hekään enää välittäneet

hänestä.

"Näettekö eron teidän ja minun välillä", sanoi Eugen puoleksi

surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen, "teidän tienne on

valoisa ja kukilla koristeltu, minun sitävastoin... Luuletteko, että ne

ovat kaksi parallelliviivaa, jotka eivät voi kohdata toisiaan?"

Dora oli hämillään, katsoi ensin alas ja sitten ylös avuttoman

näköisenä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä sanoa. Hän ei ymmärtänyt,

mitä "parallelliviiva" merkitsi, ja se teki hänet levottomaksi, niin

että hän ei osannut sanoa mitään.

Eugen ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa, ja hänen silmänsä saivat äkkiä

syvästi surullisen ilmeen.

"Jos ... jos minä antaisin teille yhden kukkavihkoistani", sanoi Dora

nopeasti ja liikutettuna hänen surullisesta katseestaan, "niin

ottaisitteko sen ... tarkoitan, että tahtoisitteko kukkasen ...

minulta?"

"Tarkoitatteko ... että antaisimme viivoille uuden suunnan",

kuiskasi Eugen, kumartuen hänen ylitsensä, "voisivatko 18-vuotiaan ja

35-vuotiaan tiet kenties kuitenkin yhtyä?" lisäsi hän vielä

matalammalla äänellä.

Dora ei vastannut, mutta valitsi huolellisesti kauneimman kukkasen

kukkavihkoistaan ja ojensi sen hänelle, onnellisena ja voitokkaasti

hymyillen. Hän tarttui siihen kiivaasti, vei sen huulilleen, ikäänkuin

suudellakseen sitä, ja kätki sen sitten povelleen. Sitten hän tarttui

Doraa vyötäisiin, tanssitti häntä kierroksen ja vei hänet senjälkeen

ulos salista, pieneen tyhjään huoneeseen salin vieressä.

Siellä murtautuivat esille kaikki hänen tunteensa; hän sanoi Doralle,

ei enää peitetyin sanoin ja hämärinä viittauksina, vaan suoraan ja

selvästi, että hän rakasti häntä, että hän oli hänen hyvä enkelinsä,

hänen ilonsa, hänen elämänsä aurinko, hänen kaikkensa. Hän ei ollut

koskaan rakastanut ketään niin kuin Doraa, ja jollei Dora tahtonut

tulla hänen vaimokseen, ei hän tulisi koskaan maistamaan rakkauden

onnea.

Dora kuunteli silmät alas luotuina ja kalpenevin poskin; olipa, kuin

olisi valkeata lunta satanut hienolle, heloittavalle hipiälle.

"Mutta sanokaa toki jotain -- sanokaa jotain!" huudahti vihdoin Eugen

kiihkoisasti.

"Oi, olen niin onnellinen, niin onnellinen", kuiskasi Dora värisevällä

äänellä.

"Sinä siis rakastat minua", kuiskasi Eugen, puristaen Doran kättä, jota

hän piteli omassaan, "minua ... minua itseäni ... ei asessori Blumia,

ei edullista naimiskauppaa ... vaan minua ... vanhaa epäilijää..."

"Minä rakastan ... sinua", kuiskasi Dora, ja kainouden tunne, joka

hänet valtasi, kun hänen piti sanoa "sinä", sai hänet puhumaan niin

juhlallisesti, kuin olisi hän seisonut alttarin tahi tuomioistuimen

edessä. "Onko se totta?" lisäsi hän, ja kainous ja hämmennys muuttui

riemuitsevaksi, lapselliseksi iloksi, "onko se totta ... että me ...

olemme kihloissa? ... sulhanen ja morsian?... minäkö ... minähän olen

vasta 18 vuotta ... niinkö aikaisin ... saanko kertoa sen ...

julkaisemmeko..."

Eugen hymyili Doran lapselliselle innostukselle, mutta samalla oli

siinä jotain, joka tuntui hänestä vastenmieliseltä.

"Toistaiseksi pidämme sen omana salaisuutenamme, eikö niin?" sanoi hän,

ja hänen äänessään oli moittiva sävy, joka säikähdytti Doraa, "ainakin

muutaman päivän pidämme rakkautemme salassa ihmisten tungettelevalta

uteliaisuudelta."

"Niin ... mutta miten kauan ... on vaikeata olla puhumatta siitä..."

"Vaikeata?"

Hän katseli Doraa ihmetellen ja pahoillaan.

"Niin, isälle ja äidille ja Anna Ekbergille, joka on paras ystäväni ja

tietää kaikki salaisuuteni..."

Eugen ei heti vastannut. Tumma varjo laskeutui hänen kasvoilleen, ja

pettymyksen tunne tuli äskeisen palavan innostuksen sijaan.

"Minä toivon, että et kerro kihlauksestamme vielä kenellekään -- etkö

tahdo täyttää sitä toivomusta?" sanoi hän matalalla äänellä.

"Kyllä -- tietysti, koska niin tahdot!" vastasi Dora, mutta itsekseen

hän ajatteli: "Paitsi Annalle, sillä me olemme luvanneet kertoa

toisillemme kaikki salaisuutemme."

Eugen tarttui hänen molempiin käsiinsä, veti hänet luokseen ja katsoi

kauan ja tutkivasti hänen silmiinsä; näytti siltä, kuin olisi hän

tahtonut tuon nuoren, kehittymättömän olennon silmistä lukea, mitä

hänen sielussaan liikkui. Epäselvästi kuin unessa oli hän siellä

huomaavinaan jotain, joka ei miellyttänyt häntä; hän huokasi ja laski

irti hänen molemmat kätensä. "Onko hän vilpitön?" ajatteli Eugen. "Vai

valehtelevatko nuo kirkkaat, siniset silmät?"

Mutta Dora hiipi hänen luokseen ja katsoi hänen silmiinsä pelokkaasti

ja lapsellisen viattomasti, ja silloin hävisivät kaikki ajatukset sen

hurmaavan onnentunteen tieltä, jonka tuon nuoren tytön elämää uhkuva

olemus herätti hänessä.

"Me tulemme onnellisiksi, Dorani", kuiskasi hän kiihkeästi ja veti

hänet jälleen luokseen, "sen täyden, ehdottoman luottamuksen avulla,

joka on rakkauden perustus. Eikö niin, armaani?"

"Niin ... niin", kuiskasi Dora ja nojautui pehmeästi ja hyväillen hänen

rintaansa vasten. Luottamus -- perustus -- mitä hän siitä välitti? Hän

aikoi rakastaa, eikä mitään muuta.

"Pane mieleesi, armas Dorani, että kun vaan on keskinäistä luottamusta,

vilpittömyyttä, niin me tulemme onnellisiksi ... kaikkine vikoinemme,

virheinemme ... vaikka miten paljon rikkoisimme toisiamme vastaan...

Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän ... armaani..."

Ja sanomaton onnen tunne täytti Doran koko olemuksen, kun Eugenin

kauniit mustat silmät noin katsoivat häneen. Tietysti heillä olisi

"luottamusta", tietysti he tulisivat onnellisiksi, onnellisemmiksi kuin

kukaan ennen heitä!

Kun kotiljonki oli päättynyt, sanoi Eugen hyvästi Doralle ja lähti

pois. Hän ei tahtonut enää tavata ihmisiä, hän tahtoi olla yksin

tunteineen. Hän olisi tahtonut olla katoolisessa maassa, voidakseen

hiipiä jonkun kirkon pimentoon rukoilemaan ja ajattelemaan

hiljaisuudessa, niin syvä ja vakava asia oli hänestä se liitto, jonka

hän äsken juuri oli solminnut. Kunpa hän tulisi onnelliseksi, tuo

kokematon, lapsellinen, lämminsydäminen nuori tyttö, ja kunpa hän

ymmärtäisi, miten korkealle hän, Eugen, tahtoi asettaa hänet, miten

paljon hän vaati vaimoltaan, mutta miten paljon hän myöskin oli valmis

antamaan.

Nyt, kun tanssimusiikin säveleet ja Doran läheisyys eivät enää

lumonneet häntä, hävisi osa siitä hurmauksesta, jota hän äsken oli

tuntenut, ja levottomat ajatukset alkoivat vaivata häntä; ne tulivat

hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, hänen siinä kulkiessaan pitkin

katua, turkinkaulus ylhäällä ja lakki niin alhaalla otsassa kuin

mahdollista.

"Onni!" ajatteli hän, "eikö meitä pikemminkin odota levottomuus,

taistelu -- ja jos tahdon olla rehellinen itseäni kohtaan, eikö minun

täydy tunnustaa, että sitä juuri pelkäänkin? Kaksi niin vastakkaista

luonnetta ei voi sopia yhteen... Ihmeellistä ... eikö tunnu siltä, kuin

aivan pakosta tekisi sitä, minkä uskoo koituvan itselleen

onnettomuudeksi? Kuinka olenkaan taistellut -- miettinyt -- punninnut

-- ja kuitenkaan en voi toisin tehdä. -- Voiko oikeastaan kaksi ihmistä

olla enemmän erilaisia? Erilaisia -- ja kuitenkin niin samanlaisia.

Sepä juuri on niin monen ihmisen onnettomuus, että he eivät ole

yksinomaan sitä, mitä ovat, vaan että heissä on niin monta

perusominaisuutta. Miksi en minä ole joka suhteessa pedantti? Miksi on

minussa, joka olen perheeni kaikkien jäykkien, täsmällisten tapojen

orja, samalla kertaa näin paljon romantiikkaa? Sillä romantillista on

naida kahdeksantoista-vuotias tyttö, entisen näyttelijättären tytär,

huonosti kasvatettu, kokematon, ymmärtämätön olento... se on

haaveellista romantiikkaa, joka vie herra ties mihin! -- Hui hai!

Taas olen epäilijä, joka mietiskelen, epäilen, revin rikki

kaikki. Tyhmyyttä ... tyhmyyttä ... kenessäpä ihmisessä ei ole

ristiriitaisuutta? Elämän koulu juuri saattaa inhimillisen

epäjohdonmukaisuuden säännönmukaisuuteen... Lopeta, Eugen Blum,

itsekkäät mietiskelysi, sillä ollaksesi rehellinen täytyy sinun

tunnustaa, että mietiskelysi johtuu siitä, että pelkäät, ettet tule

onnelliseksi. Ajattele ennemmin sitä, että sinun ennen kaikkea tulee

tehdä hänet onnelliseksi, ja saatpa nähdä, että koko elämänkatsomuksesi

muuttuu."

Ja äkkiä hänestä tuntui, että kaikki hänen ympärillään ja hänen

sisässään valkeni. Lumi narisi hauskasti hänen jalkainsa alla,

talvi-ilma ei enää ollut purevan kylmä, vaan raitis ja eloisa kuin

Doran nauru, ja tähdet taivaalla välkkyivät niin majesteetillisen

kirkkaina ja tyyninä, että kaikki pieni ja häiritsevä haihtui pois ja

sijalle tuli suuri, melkein pyhä rauha.

Ja hänen sydämensä syvimmässä, salaisessa sopukassa, jota hän niin

mustasukkaisesti oli varjellut kaikkien katseilta, mutta jonka ovet

ajattelematon nuori tyttö oli avannut selkosen selälleen, siellä alkoi

soida ja laulaa -- oli kuin lintuset olisivat viserrelleet tahi iloiset

lapsen-äänet keväällä riemuinneet: "Sinä tulet onnelliseksi -- tulet

onnelliseksi -- tulet onnelliseksi, sillä olet löytänyt elämän

ihanimman onnen: rakastat ja olet rakastettu!"