III.

Pari vuotta sitten asui reviisori Hjort perheineen kauniissa talossa

Sturekadun varrella, samassa, missä neiti Regina Blum, joka olisi

tahtonut reviisorin ovelle panna osoitteen "Juokseva hirvi".

Reviisorilla oli siihen aikaan hyvät tulot; pankkivirkansa ohella hän

välitti tontinostoja ja muita kauppoja, ja kun kaupat olivat

onnistuneet hyvin, kiiruhti hän perheineen mitä pikemmin tekemään lopun

ansiosta, "nuollakseen näppiään" huonompina aikoina, kuten Hjortien oli

tapana sanoa. Tuollainen kieltäytymysten aika oli nyt tullut: heidän

oli täytynyt muuttaa vanhanaikuiseen taloon Lutternkadun varrella,

jossa reviisori oli kohtuhinnalla onnistunut saamaan niin suuren

huoneuston, kuin hän tarvitsi lukuisata perhettänsä varten.

Huolimatta porvarillisesta nimestään olivat Hjortit taiteilijasukua.

Äiti oli nuorena ollut näyttelijätär, isä oli taitava huiluniekka, ja

taiteilijan kevyt päivänperhosluonne oli heillä kaikilla veressä.

Heidän kotinsa oli kaunis ja hauskasti sisustettu; kukkaisryhmät ja

pienet pystykuvat, puhdevalkeat ja jouhikvartetit, hauskat tanssikemut

ja syntymäpäivänvietot olivat tunnusmerkillisiä herrasväki Hjortin

kodille. Mutta jos otti tarkemmin selvää kaikesta mitä siellä oli,

löysi myöskin pölyisiä ja likaisia nurkkia, siivoamattomia laatikoita

y.m.s. Kaikki perheen jäsenet olivat yhtä huolimattomia, mutta

kaikilla oli aika-ajoin uusiintuvia järjestyksen puuskia, toisilla

lievempiä, toisilla ankarampia. Silloin siivottiin kaikki laatikot,

liinavaatekaappi, ruokakammio, hillokaappi; kaikki, sekä äiti että

tyttäret, siivosivat aamusta iltaan, kunnes vihdoin koko koti oli niin

puhdas ja siisti, että se olisi kelvannut vaikkapa itse rouva Blumille.

Nyt he jonkun aikaa nauttivat luulosta, että he olivat erinomaisen

siistiä, katselivat kauniita kaappejaan, huusivat, jos joku uskalsi

siirtää lautasliinaa paikaltaan, ja voivatpa toisinaan kun

itsetyytyväisyys kasvoi erittäin suureksi, pitää puheita toisten

ihmisten huolimattomuudesta, muistamattomuudesta j.n.e., samalla kun

he, täysin tietoisina noitten puheiden naurettavaisuudesta, iskivät

veitikkamaisesti silmää toisilleen ja jäätyään yksin purskahtivat

nauramaan omille puheilleen.

"Se on meidän onnettomuutemme", oli Lisbetin, sisarista kolmannen,

tapana sanoa, "se on onnettomuutemme, että emme voi olla kokonaan

huolimattomia, vaan että meissä asuu salainen, hivuttava järjestyksen

halu. Pikku isä kulta, sen järjestyksen kipinän olemme perineet

sinulta. Ja -- se pieni kipinä on meidän rikkautemme -- se on meidän

elämämme onnettomuus..."

Hjorteilla oli muuten, huolimatta huolista ja vastoinkäymisistä, aina

hauska, aina ja kaikkialla. Hullunkuriset vehkeilyt, joista voisi

kirjoittaa kokonaisen kirjan, ilveilyt ja yllätykset, valepukuihin

pukeutumiset ja aprillipilat kukoistivat noiden hyvien, iloisten

ihmisten parissa kuin kukkaset taimilavassa. Ja heille antoi niin

mielellään anteeksi kaikki tuhmuudet; antoi anteeksi Lisbetille sen,

että hän kerran lähetti sisäkön, joka oli hyvin lyhytkasvuinen,

apteekkiin hakemaan "pygmeöljyä" ja sitten antoi hänen vieraitten

kuullen, jotka olivat pakahtua nauruun, kertoa, mitä apteekissa

vastattiin; ja sen, että hän kerran lähetti erään toisen samaan

paikkaan pyytämään 25 pennillä "informaattoria", ja neuvoi hänen

kieltävän vastauksen saatuaan kysymään "eivätkö herrat osanneet

latinaa" y.m. samantapaista. Sillä sattuipa välistä niinkin, että

Lisbet jonakin talvi-iltana kuljetti kotiinsa köyhän, viluisen eukon,

jonka hän pani omaan sänkyynsä nukkumaan, istua roikutellen itse koko

yön tuolilla. Tahi niin, että hän kyyneleet silmissä antoi viimeisen

markkansa pienelle pojalle, joka kerjäsi kadunkulmassa.

Sillä Hjortin perheellä oli aivan vanhanaikaiset mielipiteet

hyväntekeväisyydestä. Heidän mielestään oli koko Yhdistys

Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten suuri "armottomuuslaitos",

jossa joukko rikkaita, hyvinvoipia ihmisiä tutki köyhiä ja vaati, että

heidän tuli olla siveellisesti täydellisiä, ennenkuin antoi heille

apua. "Ukko Penn", joksi lapset sanoivat reviisoria, koetti tosin sen

vähäisen miehisen ajatuskyvyn avulla, mikä hänelle oli annettu,

todistaa talonsa naisille, että he olivat väärässä, mutta turhaan.

Asia oli heidän mielestään kerta kaikkiaan niin, eikä sitä voinut

auttaa. He olivat niin täynnänsä romantiikkaa, tunne-elämää ja sydämen

hyvyyttä, että heihin ei missään suhteessa voineet vaikuttaa

Hyväntekeväisyysyhdistyksen viisaat, uudenaikaiset aatteet. Ajatella,

että ei itse saisi auttaa köyhiä, jotka kerjäsivät ovella, pyytää heitä

sisään, lämmittää heitä; antaa heille sitä, mitä ruokasäiliössä sattui

olemaan, ja nähdä, miten he lämpenivät, tulivat kylläisiksi ja

tyytyväisiksi, kuulla heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan kesken

ahmimisen! Että ei itse saisi puoleksi nauttien, puoleksi väristen

kuulla hirveitä kuvauksia inhimillisestä kurjuudesta ja sitten kaikin

voimin koettaa auttaa sitä! Että ei saisi antaa almuja pienille

köyhille lapsille, jotka seisoivat kadunkulmissa, ja nähdä miten heidän

kasvonsa kirkastuivat -- ei, siitä ilosta ei mikään maailmassa saanut

heitä luopumaan! Tosin heitä toisinaan petettiin, mutta heillä oli

ihmeellinen kyky unohtaa sellaiset ikävät seikat ja seuraavana päivänä

uskoa köyhistään taas yhtä hyvää kuin ennenkin.

Perheen moniin omituisuuksiin kuului myöskin oma, erikoinen kieli; he

käyttivät hyväilynimiä, väännettyjä sanoja, joita ei ymmärtänyt kukaan

muu kuin he itse, niin että vieraat ihmiset, jos he sattuivat kuulemaan

niitä, ihmettelivät, oliko heillä järki tallella. Niinpä sattui kerran

Lisbet paralle, jolle kaikki onnettomuudet sattuivat, että hän vanhan

tavan mukaan sanoi eräälle vanhalle, ylhäiselle herralle: "Niks,

porsaani", lausetapa, jota sisarukset keskenään erittäin mielellään

käyttivät. Vaikutus oli suuremmoinen: vanhan herran peruukki nousi

pystyyn hämmästyksestä ja Lisbetin musta tukka kauhusta.

Kaiken jälkeen mitä nyt on sanottu ei ole vaikea arvata, että kun

perheen eräänä tammikuun päivänä piti lähteä tanssiaisiin, vallitsi

koko huoneustossa ja erittäinkin tyttöjen huoneessa täydellinen

sekasorto. Kukin oli kiintyneenä omiin toimiinsa, rouva Hjort omassa

huoneessaan, Dora ja Lisbet omassaan, eikä kukaan joutanut ajattelemaan

sellaisia pikkuasioita, kuin että vierashuonetta koristivat

tanssiaispuvut ja -kengät ja että nauharuusuja, hiusneuloja ja sukkia

oli siroiteltuina joka paikkaan. Hjortin perhe antautui mielellään

kokonaan niihin tehtäviin, mitkä kulloinkin sen mieltä kiinnittivät, ja

antoi muun maailman hoitaa itseään; siksi olivat nyt kaikki

poikkeuksetta syventyneet tanssiaisvalmistuksiinsa.

Nuorin tytöistä, Viva, pitkä, kahdeksantoistavuotias tyttö, joka vielä

kävi koulua ja jolla oli letti niskassa ja kylmettyneet kädet, istui

salissa lukien läksyjään ja pitäen sormia korvissaan, jotteivät

tyttöjen huoneesta kuuluvat houkuttelevat äänet häiritsisi häntä. Kaksi

poikaa, Karl ja Ernst, istuivat huoneessaan, myöskin syventyneinä

opinnoihin, ja "ukko Penn", reviisori Hjort itse, istui salissa lukien

sanomalehtiä, varmana siitä että vaikka hän miten kauan lukisi, saisi

hän kuitenkin odottaa seuralaisiaan.

"Ei, mutta Tulla, mitä sinä ajattelet!" huudahti Lisbet äkkiä,

pysähtyen kesken työnsä -- hän oli juuri asettamassa vastahakoista

tukkaansa sykerölle -- "etkö aio pukeutua? Kellohan on ... hirveätä,

miten nopeasti aika kuluu... No, etkö jo kiiruhda?"

Tulla oli vanhin Hjortin tytöistä, noin pari vuotta yli kahdenkymmenen.

Hän oli pieni ja lihavahko ja kulki kumarassa ja hieman keinuen. Hän

käytti aina nenälaseja, jotka riippuivat nauhassa, tavallisesti

rikkinäisessä, parhaimmassa tapauksessa solmuisessa. Kasvoissa veti

huomion puoleensa pitkä nenä, niin pitkä, että se muistutti

jättiläissuurta pisaraa; sepä se pilasikin hänen kasvonsa, joita

kaunistivat hyvät, ystävälliset silmät ja suloinen hymyily. "Perhenenä"

-- "ukko Pennin" perintöä -- oli hänen, samoin kuin toistenkin

sisarusten, suurin suru. Siitä ei ollut päässyt vapaaksi kuin Dora; hän

oli perinyt äitinsä kauniin, suoran nenän, joka oli toisten kateuden,

tahi pikemminkin ihailun, esineenä.

Tullan kasvot saivat vakavan ilmeen.

"En", vastasi hän kainosti ja loi alas silmänsä, "minä en lähdekään

tanssiaisiin."

"Ei, mutta mitä sinä puhut -- etkö tule tanssiaisiin -- niin hienoihin

tanssiaisiin!"

Lisbet laski hämmästyksissään pitkän palmikkonsa kädestään ja kääntyi

Tullaan päin, nähdäkseen, puhuiko tämä totta.

"En tule, sillä minä olen löytänyt parempaa", vastasi Tulla samoin

kuin äsken.

Sekä Doran että Lisbetin pukeutuminen jäi kesken, he tulivat Tullan luo

ja koettivat "syventyä" hänen vastaukseensa.

"Mitä tarkoitat paremmalla?" kysyi Lisbet innoissaan, mutta samalla

hieman pelokkaasti.

"Sano, pikku Tulla!" virkkoi Dora, tarttuen Tullan käteen ja painaen

sen rintaansa vasten.

Mutta Tulla ei voinut vastata. Hän katsoi avuttomana sisariinsa, ja

suuret kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen poskiaan.

"Rakas pikku 'Nora Nubb', emme me tahdo pahoittaa mieltäsi, emme me

ahdista sinua, oma kullannuppumme, ei, ei...!" huudahti Lisbet, ja

molemmat sisaret hyväilivät Tullaa ja puhuivat hänelle lempeitä sanoja,

aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, jota täytyi lohduttaa. Sitten

he uudelleen ryhtyivät pukeutumishommiinsa. Mutta Lisbet juoksi sitä

ennen äidin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi: "Äiti,

tiedätkö, että Tulla ei tule tanssiaisiin, hän on löytänyt 'parempaa'."

Rouva Hjort hämmästyi kovin, mutta ei kysynyt mitään. "Vai niin ...

jahka ... rakas, pikku Tulla..." Muuta ei hän sanonut, mutta hänen

kasvonsa tulivat miettivän näköisiksi. Kukaan ei puhunut Tullalle

mitään, mutta hänen ilmoituksensa herätti kaikissa kunnioittavaa

ihmettelyä; heidän ihailunsa kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä

kohtaan oli saanut virikettä, he puhuivat kuiskaten keskenään siitä,

mitä Tulla mahtoi tarkoittaa, ja mitä merkitsi se, että "hän oli

löytänyt parempaa eikä lähtenyt tanssiaisiin."

Hjortin perheen elämäntapoihin kuului, että aina kun heidän piti lähteä

jonnekin, rouva ja neidit säännöllisesti tulivat viime hetkessä tahi

liian myöhään. Vaunut odottivat jo portilla, kun Lisbet vielä istui

peilin edessä, laitellen vastahakoista tukkaansa.

"Olen niin vihainen, niin vihainen!" huudahti hän, kääntäen

punoittavat, veitikkamaiset kasvonsa sisariinsa, "olen niin vihainen,

että ... syön vaikka rusinoita! Ja nenäni sitten! Oi, miten suuri se on

tänään, tytöt sanokaa, eikö se olekin tänään suurempi kuin

tavallisesti, suurempi kuin itse Tullan nenä!"

"Ei suinkaan, eihän toki!" vakuuttivat Dora ja Tulla yhtaikaa. "Se on

päinvastoin oikein pieni tänään!"

"Sen te sanotte vain lohduttaaksenne minua, senkin veitikat", nauroi

Lisbet. "Mun nenäni on suunnaton", lausui hän, "sen vertaa ei ole koko

Tukholmassa..."

Samassa astui sisään rouva Hjort valmiiksi pukeutuneena, pitseissä ja

koristuksissa, töyhtö hiuksissa ja kauneilla kasvoilla epäilyttävän

hieno ja nuorekas puna. Kun rouva Hjort oli lähdössä jonnekin, syventyi

hän niin omaan pukeutumiseensa, että hän kokonaan unohti tytöt; he

saivat tulla toimeen omin neuvoin vaatimattomine loppuunmyynneistä

ostettuine pukuineen, eikä kukaan heistä tullut ajatelleeksikaan, että

äiti ei olisi ollut aivan oikeassa pitäessään ennen kaikkea huolta

omasta komeasta ulkonäöstään.

"Mutta, äiti, kylläpä olet kaunis!" huudahti Lisbet ponnahtaen ylös

tuoliltaan, "kerrassaan ihastuttavan kaunis!"

"Niin olet, äiti, äiti kulta!" huusivat toisetkin yhteen ääneen,

ympäröiden äidin, joka hymyili ja käänteli itseään lapsellisen

tyytyväisenä, jotta tyttäret saisivat häntä ihailla.

Samassa avautui ovi varovasti ja kynnykselle astui ukko Penn. Hän ja

Tulla olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, sillä eroituksella

vain, että hänen nenänsä oli vieläkin pitempi ja punaisempi, hänen

silmänsä vieläkin lempeämmät ja hymyilynsä vieläkin liikuttavamman

lapsellinen ja iloinen kuin Tullan.

"Tyttö kullat", alkoi hän, mutta Lisbet ei antanut hänen jatkaa.

"Oi, isä, etkö näe, miten äiti on kaunis!" huudahti hän, lyöden kätensä

yhteen ja ojentaen ne isää kohti.

"Näen kyllä, sen olen nähnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta -- tarkoitan,

että hän on aina ollut kaunis. Mutta lapsi kullat, vaunut ovat

odottaneet jo neljännestunnin ja Lisbet on vasta alushameisillaan."

"Älä pelkää, isäukko, minä kyllä joudun ajoissa. Kas niin ... viidessä

minuutissa ... varo vaan, etten ole alhaalla ennen sinua!"

Hän syöksyi peilin luo, järjesteli vielä viimeisen kerran tukkaansa,

irvisti kuvalleen peilissä ja veti ylleen leningin, sillävälin kun

Tulla juoksenteli edestakaisin hakien viuhkoja, hansikkaita ja

nenäliinoja, tahi polvillaan kiinnitti ylös Doran tai Lisbetin hametta.

"Emme saa antaa isän odottaa!" taisteli Tulla yhtämittaa, joka kerran

yhä innokkaammin.

"Isä", kuiskasi Lisbet, kun he hetki sen jälkeen valmiiksi pukeutuneina

tulivat saliin, "Tulla ei lähde tanssiaisiin, hän on löytänyt

'parempaa!'"

Reviisori ei tiennyt mitä vastata. Hän ei enempää kuin toisetkaan

ymmärtänyt, mitä Tullan sanat merkitsivät; mutta niiden salaperäisyys

vaikutti häneen, ja hämillään ja liikutettuna hän pari kertaa

ystävällisesti ja osaaottavasti siveli Tullan punoittavia poskia.

"Mutta, tyttöseni, etkö luule että tulet katumaan...?" sanoi hän

epäröiden.

"Oi en, en", vastasi Tulla vilkkaasti, auttaessaan päällysvaatteita

sisariensa ylle, "ennen olin aina niin hirveästi peloissani, kun piti

lähteä tanssiaisiin; pelkäsin, että minua ei pyydettäisi tanssiin, ja

yhtä paljon pelkäsin, että joku tekisi sen ... sillä en koskaan

uskonut, että joku oikein todella tahtoi tanssia kanssani. Nyt pääsen

ajattelemasta kaikkea sitä ja minulla on niin hauska kotona."

Kun Tulla vihdoin oli saanut kaikki vaunuihin ja palvelustytön kanssa

pari kertaa juossut ylhäällä hakemassa viuhkoja ja hansikkaita, jotka

olivat unohtuneet, varoittanut sisaria menemästä tanssisaliin hameet

ylös kiinnitettyinä tai päällyskengät jalassa ja pyytänyt isää tuomaan

kotiin vähän makeisia lapsille, huokasi hän helpoituksesta ja kiiruhti

äidin ja sisarien huoneeseen panemaan järjestykseen hajalleen

heitettyjä vaatteita ja muita esineitä. Sitten hän meni omaan

huoneeseensa, joka oli makuukamarin toisella puolella, ja veti esiin

yhden piirongin laatikoista. Siinä oli joukko valmiiksi ommeltuja

lastenvaatteita; hän katseli niitä kauan ja silitti niitä hyväillen

kädellään.

Kaksi unelmaa hallitsi Tullan koko sielunelämää. Hän rakasti

intohimoisesti pieniä lapsia, ja hiljaisesta, salatusta toivosta, että

hän kerran itse pääsisi äidiksi, oli vähitellen kehittynyt unelma, että

hän saisi järjestää kodin pienille köyhille lapsille. Siinä hän

osottaisi heille kaikkea sitä hellyyttä, jota hän tunsi omaavansa,

mutta jota hän ei saanut käyttää. Tätä tulevaa kotia varten hän

valmisti ne vaatteet, joita hän joka ilta hiipi katsomaan, onnellisena

ja hartaana, niinkuin pyhäkköön.

Toinen unelma kohosi korkealle yli ajan ja paikan. Se oli toivo, että

hän kerran ikuisessa autuudessa Jumalan luona saisi tyydytystä

rakkaudenkaipuulleen, ja tie tämän unelman toteutumiseen kulki

haaveellisen uskonelämän kautta. Kukaan ei ollut tätä ennen saanut

katsoa sinne -- yksin oli hän kulkenut ja haaveksinut näillä

hiljaisilla, pyhillä teillä -- nyt vasta oli hän arasti paljastanut

salaisuutensa vakuuttaessaan, että hän oli "löytänyt jotakin parempaa."

Tunnin toisensa perästä hän istui ommellen pieniä vaatteita, loihtien

esiin toisen kauniin vaateparren toisensa jälkeen tilkuista, jotka oli

saanut eräältä rikkaalta ystävättäreltä. Illallista hän ei syönyt; hän

laittoi sen ainoastaan Vivalle ja pojille, ja kun nämä olivat

paneutuneet nukkumaan ja kello oli kymmenen, joi hän lasillisen vettä

ja imi sokeripalasta, laimentaakseen nälkäänsä. Sitten hän meni

sänkykamariin, avasi äitinsä kirjoituspöydän laatikon ja otti

talouskassasta 25 penniä, sillä niin paljon hän arveli illallisensa

maksavan ja pani rahat säästölaatikkoon tulevaa lastenkotia varten.

Sitten hän jälleen istuutui ompelemaan, ja kun hän noin yhden aikaan

pani maata, rukoili hän ensin palavasti Jumalaa, että hän pian pääsisi

järjestämään lastenkotiaan.

Ja sanomaton onnen tunne valtasi hänet; hänestä tuntui kuin olisi

valoisa pilvi ympäröinyt hänet, ja kuin olisi ääni pilvestä puhunut:

"Mitä ikinä pyydät, mitä ikinä sydämesi haluaa, sen saat -- sillä minä

rakastan uhreja ja rakkautta!"