Kun Eugen pari tuntia sitten meni vanhempiensa kotiin, kulki hän
nopein askelin, nauttien lumen narinasta jalkojen alla, raittiista
talvi-ilmasta, tähdistä, jotka loistivat ja kimaltelivat pimeässä
talvi-yössä. Nyt ei hän huomannut mitään ympärillään; hän poikesi
autiolle sivukadulle ja kulki hitaasti, pää alas painuneena, syviin
ajatuksiin vaipuneena.
"Tarvitseeko minun välittää Regina tädin puheista?" ajatteli hän.
"Tarvitseeko kiinnittää huomiota siihen, mitä vanha, kärtyinen,
hemmoteltu eukko, joka on tottunut siihen, että kaikki häntä
pokkuroivat, puhuu -- että hän napisee sitä, että ihmiset eivät tule
kotiin juuri sinä hetkenä, jolloin hänen mielestään hänen portaissaan
on oleva hiljaista? Mitäs siitä? He ovat nuoria ja iloisia ja käyvät
tietysti mielellään huvittelemassa. Ja että siellä aina on vieraita?
Johtuu tietysti siitä, että he ovat hyviä ja vieraanvaraisia ihmisiä.
Voiko ajatella mitään tyhmempää, kuin että aina on valmis ottamaan
vastaan vaikutteita, kuten minä? Se on minun onnettomuuteni, se
turmelee minun luonteeni ... minä voin tuntea itseni niin iloiseksi
ja onnelliseksi ... ja sitten kuulen jotain, kuten tänään ... ja
sitten ... sitten on kaikki pilalla... Tyhmyyttä ... heikkoutta... Joko
on perhe kunniallinen, huolimatta huomaamattomasta asemastaan, tahi ei,
huolimatta Regina tädin hyväksymisestä, ja siitä asiasta otan kyllä
itse selvän... Sitäpaitsi ... enhän nai koko perhettä ... ja hän..."
Ja hän vaipui suloisiin rakkausunelmiin, jotka pian karkoittivat
kaikki ikävät ajatukset, niin että häntä ympäröivät vain riemun,
surumielisyyden ja kaihon kevättuulahdukset. Pian oli kaikki unohdettu,
vieläpä aika ja paikkakin, niin että hän kulki pitkän matkan porttinsa
ohi ja sai, puolittain harmistuneena, puolittain onnellisena
rakkaushurmiossaan, etsiä taloa, missä hän asui.
Kun Eugen pari vuotta sitten muutti pois vanhempiensa luota,
ruvetakseen, kuten hän sanoi, elämään nuorena miehenä, otti hän kotoa
mukaansa vanhan hoitajattarensa Lovisan, tahi "Visan", joksi lapset
sanoivat häntä. "Visalla" oli nykyään vain yksi harrastus: hoitaa
asessorin taloutta ja pitää huolta hänestä ja hemmoitella häntä ja
pitää valtansa alaisena, niin kuin ainoastaan vanha uskollinen
palvelija voi tehdä.
Blumin perheen tapoihin kuului, että sen miespuoliset jäsenet menivät
nuorina naimisiin. Säännönmukaisuudella, joka melkein oli tullut
laiksi, rakastuivat he vakavasti noin kahdenkymmenenviiden vuoden
ikäisinä, ilmoittivat heti asian vanhemmilleen, saivat heidän
siunauksensa ja julkaisivat kihlauksensa. Noin vuoden kuluttua alettiin
keskustella naimisiin menosta; vanhemmat ja appivanhemmat järjestivät
asian, lupasivat määrätyn, suuremman tai pienemmän apurahan, ja häät
pidettiin.
Eugen oli ainoa, joka oli rikkonut nämä vanhat tavat. Hän oli jo
täyttänyt 33 vuotta, oli kaunis, hänellä oli hyvät tulot -- mistä siis
johtui, että hän yhä vielä eleli naimattomana? Ja paitsi sitä, että
olisi ollut edullista päästä hänen kanssaan naimisiin, oli hän,
huolimatta ylhäisenylpeästä käytöstavastaan, naisten suuressa
suosiossa. Asia oli epäilemättä hyvin merkillinen. Hieman jäykkä ja
ylpeä oli kuitenkin Eugen Blum, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Koko
hänen olemuksensa oli täsmällisen virkamiehen, ei kukaan voinut sanoa,
että hän virassaan tai esiintymisessään ihmisten kesken olisi tehnyt
itsensä syypääksi virheeseen tahi laiminlyöntiin. Blumien oivallisuus
oli hänessä saavuttanut huippunsa. Toverit ja ystävät nauroivat usein
hänen täsmällisyyttään kaikessa, ja kun tuli puhe naimisesta,
toistettiin aina, mitä eräs hänen nuoruudentovereistaan oli piloillaan
lausunut: "Eugen Blum ei rakastu, ennenkuin on saanut vakinaisen
paikan."
Eugen hymyili ja antoi heidän luulla mitä luulivat. Hän iloitsi siitä
että kukaan ei aavistanut, miten runollinen tunne-elämä piili tuon
jäykän kuoren alla, jossa päinvastoin olisi luullut ajatusten ja
tunteitten olevan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin kirjojen ja paperien
hänen laatikoissaan. Hänen sydämessään oli pieni, salainen, hämärä
kolkka, jossa versoivat hänen hienoimmat ajatuksensa ja tunteensa, ja
jonne hänen oli tapana hiipiä kuten rakkauskohtaukseen yksinäisenä
iltahetkenä; siellä hän hellästi hoivasi haaveitaan, onnellisena, kun
ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi aavistanut, että täsmällisellä,
ankaralla, vaativalla Eugen Blumilla oli niin lapsellinen salaisuus.
Mutta nyt oli hän tavannut erään, joka oli avannut ovet tähän
pyhitettyyn paikkaan selko selälleen ja astunut sinne haltijattarena.
Ja lintuset alkoivat siellä laulaa riemuiten ja äänekkäästi, ja kukat
levittivät tuoksuaan ja kevättuulet humisivat ilmassa ja täyttivät
hänet huumauksella ja elämänilolla, jota hän ei ennen ollut
aavistanutkaan...
Mikä oli hänet niin hurmannut?
"Hän" ei ollut kaunis, hänen kasvonpiirteensä eivät olleet
säännölliset, vartalo oli melkein liian täyteläinen, hän ei ollut
erittäin lahjakas, ja -- sitä hän ajatteli hieman pelokkaana -- hänen
sivistyksensä ei ollut kovinkaan suuri.
Ja kuitenkin -- miten olikaan hän rakastunut...
Hän loihti esiin hänen kuvansa sellaisena, kuin hän oli laulaessaan.
Niin, laulu -- juuri hänen laulunsa oli hänet lumonnut. Hän ei ollut
koskaan kuullut tai nähnyt mitään, joka veti vertoja hänelle, kun hän
istui näpäytellen kitaraa ja pää taivutettuna taaksepäin lauloi
laulujaan, lauloi niin että kevään koko tenho, luonnon koko unielämä
näytti tulvivan huoneeseen...
Juuri se oli hänet niin vallannut -- se vastustamaton välittömyys, joka
virtasi hänen sävelistään -- hänen hymyilynsä, joka oli valoisa kuin
auringonnousu tuntureilla, hänen olemuksensa runollisuus, raikas,
iloinen, tenhoisa kuin paimensävelmä. Se seikka oli murtautunut hänen
elähtäneen, välinpitämättömän ylhäisen olemuksensa läpi, tunkeutunut
salattuun unelmien maailmaan ja herättänyt kaiken sen, mikä siellä
piili odottaen ja uneksien, kuohuilevaan elämään.
Mutta hänen vaimonaan?...
Mitenkä tämä pieni mustalaistyttö, jossa oli metsien ja korpien
tuoksua, sopeutuisi Blumin perheeseen, missä kaikki, jopa tunteet ja
ajatuksetkin, oli kiilloitettua ja siloitettua kuin hopea
tarjoiluhuoneessa ja kupari keittiössä?
Hän huokasi syvään, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen säteilevä
hymyily -- ja hän vaipui jälleen suloisiin unelmiin.
Mutta kyökkikamarissa istui "Visa" kutoen sukkaa ja lukien
rosvoromaania, jossa oli hirmuisia kuvia. Hän värisi kauhusta ja
ihastuksesta, mutta kuitenkaan ei hän unohtanut joka kerta lehteä
kääntäessään katsahtaa asessorin ikkunaan, joka oli vinosti vastapäätä
hänen ikkunaansa pihan toisella puolella. Sillä Lovisan periaatteisiin
kuului, että hän ei mennyt nukkumaan, ennenkuin valo sammui Eugenin
huoneessa, jolloinka saattoi otaksua, että hän oli paneutunut levolle
ja nukkunut. Sitä tapaa oli "Visa" noudattanut siitä asti, kun hän oli
hoitanut Eugenia ja istunut hänen pienen korivaununsa ääressä
lastenkamarissa.