I.

Kauppaneuvos Blumin luona oli eräänä iltana joulunpyhien aikaan

vieraita. Isäntä itse istui huoneessaan pelaten preferanssia kolmen

vieraansa kanssa.

Kauppaneuvos oli hyvin huono pelaaja, mutta teki, kuten ihmiset

yleensä, erityisen mielellään sitä, mitä huonoimmin osasi. Hän

luuli itse pelaavansa tarkan harkinnan mukaan -- luulo, jonka

pelitoverit sallivat hänen pitää kunnioituksesta hänen ikäänsä ja

muilla aloilla saavutettuja suuria ansioitaan kohtaan. Hänen molemmat

poikansa, majuri ja tohtori Blum, tukahduttivat tuontuostakin

haukotuksensa ja levittivät kortit pojallisen kunnioittavasti, mutta

kauppaneuvoksen vastapelaaja, eversti Dufva, lyhyenläntä mies, jolla

oli teräksenharmaa, paikkapaikoin viheriään vivahtava peruukki ja

lyhyeksi leikatut viikset, ei säästänyt ivallisia huomautuksiaan, kun

kauppaneuvos liian kauan ja syvämielisesti tarkasteli korttejaan,

ennenkuin veti ne esiin.

"No, veli hyvä, mitä sieltä nyt tulee?" sanoi hän, iskien silmää

vastapelaajille -- "jokin neronleimaus? Vähintäin suuri slammi? Älä

vaan unohda, että kuningas on Henrikillä ja rouva Antonilla --" j.n.e.

Viereisessä huoneessa istuivat talon vävyt, hovioikeuden-neuvos

Bergenstierna ja tuomari Törne, syventyneinä juriidisiin ja

poliittisiin keskusteluihin. He olivat asioista yleensä eri mieltä,

sillä he olivat kokonaan eriluonteisia, mutta kumpikaan heistä ei

koskaan kiivastunut -- Blumin talossa harvoin kiivastuttiin -- he

puhuivat hiljaisella, opettavalla virkamies-äänellä ja antoivat aina

kulua pari sekuntia lauseitten välillä, ikäänkuin he olisivat

esittäneet asioita hovioikeudessa tahi kuninkaan neuvospöydän ääressä.

Ruokasalista kuului tuontuostakin nuoren väen puhetta ja naurua, mutta

se oli harvoin äänekästä; nuortenkin puhe oli kunnioittavan hillittyä.

Vierashuoneessa, missä naiset istuivat käsitöineen, vallitsi unelias

hiljaisuus. Ilma siellä oli kuin rauhalla kyllästettyä. Ainoastaan

kerran, kun oli puhe palvelijain vaatimuksista, oli kuin myrskytuuli

olisi puhaltanut huoneen läpi, mutta kun se vaimeni, oli siellä taas

yhtä hiljaista. Henrik Blumin rouva, uhkea, vaaleatukkainen kaunotar,

joka ei rakastanut yksinomaan naisseuraa, luki aateliskalenteria; hän

selaili lehtiä, otti selvää sukulaisuussuhteista ja merkitsi muistiinsa

nimiä ja syntymävuosia. Tuontuostakin hän katsahti ylös ja kysyi jotain

vierustoveriltaan neiti Regina Blumilta, joka istui sohvassa, ahkerasti

neuloen kallisarvoista koruompelua; ja näihin kysymyksiin Regina neiti

vastasi kuivasti ja virheettömästi, kuin olisi hän lukenut kirjasta.

Suuri, lihava, kunnianarvoisa Regina täti ja pieni, hienohipiäinen

Henriette Blum olivat monessa suhteessa samankaltaisia: molemmat

keräsivät muistiinsa tosiasioita, eivät ymmärtäneet tunteita eivätkä

tunnelmia, osasivat ulkoa sekä aatelis- että valtiokalenterin ja

pitivät enemmän mies- kuin naisseurasta.

Tuolilla neiti Regina Blumin vieressä istui hänen seuranaisensa

Constance Pilo kutoen harmaata villasukkaa, jonka rinnalla Reginan

komea koruompelu esiintyi sopivalla tavalla edukseen. Neiti Pilo oli

enimmäkseen ääneti, mutta heti kun Regina sanoi jotain, katsoi hän

nopeasti häneen ja sanoi ilmeettömästi hymyillen: "Aivan niin -- aivan

oikein -- hyvin hauskaa, Regina!"

Rouva Blum, kauppaneuvoksen vaimo, oli pieni, hintelä nainen, jolla oli

sileäksi kammattu harmaa tukka ja päässä hieno pitsimyssy, säännölliset

piirteet, suuret, lempeät silmät ja peloittavaa tarmoa ilmaiseva piirre

hienon suun ympärillä. Tässä pienessä kivuloisessa naisessa yhtyivät

kaikki Blumin talon koneistoa ohjaavat langat; hän näki kaikki ja johti

kaikkea, vielä ei ollut yksikään tahra pöytäliinalla jäänyt häneltä

huomaamatta, vielä ei ollut kertaakaan hänen miehensä tai lastensa

päähän pistänyt epäillä, että se mitä hän sanoi tai teki, ei olisi

ollut oikein. Mutta kun hän itse oli sen mielipiteen läpitunkema, että

miehen tulee olla vaimon pää, oli hän saanut koko ympäristönsäkin

luulemaan, että Blumin talossa oli perheenisän tahto laki.

Vähitellen alkoi uneliaisuus naisten kesken tulla liian huomattavaksi;

saksien ja sukkapuikkojen rapina kuului huolestuttavan selvästi kesken

hiljaisuuden. Regina neiti haukotteli monta kertaa ompeluksensa takana,

ja neiti Pilo hänen vieressään teki varovasti samoin.

Äkkiä kävi humahdus läpi naisten rivin; he vilkastuivat ja suoristivat

selkänsä, melkein niinkuin uneliaat linnut, kun ne heräävät ja alkavat

nokkia ja pörhistellä itseään. Kaikki naiset "vanhasta" rouva Blumista

Pilo neitiin asti, katselivat tyytyväisesti hymyillen ovea kohti, josta

eräs herra astui sisään.

Se oli asessori Eugen Blum, perheen nuorin poika ja talon ainoa

nuorimies. Hän oli ollut päivälliskutsuissa ja tuli nyt parahiksi

pelastamaan seuraa ikävystymisen kahleista.

Hän oli vielä nuori mies; hänellä oli hienot, erittäin kauniit kasvot

ja lyhyt, solakka vartalo. Hänessä oli jotain flegmaattista ja samalla

kertaa vilkasta; hänen ylhäisen hitaat liikkeensä ja puheensa olivat

omituisena vastakohtana hänen tummien silmiensä vilkkaalle ilmeelle.

Hän näytti mieheltä, jolla on voimakkaat intohimot ja suuri

itsensähillitsemistaito.

Hän tervehti ystävällisesti kaikkia naisia, suuteli äitinsä ja Regina

neidin kättä ja osasi sanoa kaikille iloisen ja leikillisen sanan.

"Sepä hauskaa, että tulit, rakas Eugen!" huudahti Henrikin rouva,

paukahuttaen ponnekkaasti aateliskalenterin kiinni, ikäänkuin tahtoen

sillä sanoa: "Nyt sitä ei enää tarvita -- täällä me rouva parat istumme

näivettymässä, sillaikaa kun rakkaat miehemme antautuvat tupakka- ja

pelihimojensa valtaan!"

Eugen hymyili, silitteli hienoja viiksiään ja istuutui tuolille

viimeisen puhujan viereen.

"No, mitä uutta kaupungilta?" jatkoi nuori rouva, ja odottamatta

vastausta kysymykseensä lisäsi hän nopeasti: "Hyvä ystävä, olenhan

aivan unohtanut kiittää sinua teatteripileteistä -- kiitos

vaivoistasi!"

"Ei kannata!" vastasi Eugen kumartaen.

"Kyllä kannattaa, hyvinkin kannattaa, minun laiska mieheni ei suinkaan

olisi ottanut vaivakseen hankkia pilettejä, ja minä tahdoin välttämättä

saada ne."

"No niin", toisti hän kysymyksensä, "mitä uutta kaupungilta?"

"Ei mitään, kaduilla oli niin hiljaista ja rauhallista, että poliisi

olisi voinut nukkua, jos olisi tahtonut. Järjestystä ei häirinnyt muu,

kuin että kuningas ajoi oopperaan."

"Entäs päivällinen, millainen se oli?" jatkoi Henriette, joka

välttämättä tahtoi kuulla uutisia.

"Tosiaankin, Eugen", keskeytti rouva Bergenstierna, vanhin tytär, joka

oli aivan kauniin veljensä näköinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan

suuresti muistutti äitiään -- "tunnetko erään Hjort nimisen perheen --

notario tai kamreeri tai jotain sinnepäin?"

"Tunnen hiukan", vastasi Eugen välinpitämättömällä äänellä. Mutta jos

joku läsnäolijoista olisi ollut tarkka huomioiden tekijä, olisi hän

huomannut, miten välinpitämättömyys tukahdutti mielenliikutuksen, joka

pyrki näkyviin nuoren miehen kasvoilla. "Miksi sitä kysyt?"

"Siksi että Fanny on luistinradalla tutustunut tyttöön, jonka nimi on

Lisbet Hjort, ja joka sanoi tuntevansa sinut. Fanny ja hän ovat

tyttömäisesti ihastuneet toisiinsa, hän on kutsunut Fannyn luokseen ja

hakee häntä kävelemään kanssaan. Siksi halusin tietää, tunnetko sinä

todellakin heidät ja mitä väkeä he ovat."

Eugen kohautti olkapäitään.

"Senverran kuin nyt tuntee ihmisiä, joita pari kertaa on nähnyt."

"Mutta minä tunnen heidät", puuttui puheeseen Regina täti, kohottaen

päätään ompeluksesta ja katsoen terävästi vuoroon Eugeniin ja vuoroin

rouva Bergenstiernaan. "Älä anna Fannyn seurustella heidän kanssaan,

sitä perhettä ei pidetä erityisesti arvossa..."

Kaikki istuivat hetkisen äänettöminä, ilman että kukaan oikeastaan

saattoi ymmärtää, miksi Regina tädin sanat saivat heidät ikäänkuin

hämilleen. Vihdoin sanoi Eugen, kääntyen Regina neidin puoleen, yhtä

välinpitämättömällä äänellä kuin äskenkin:

"Mistä täti heidät niin hyvin tuntee?"

"He asuivat vuoden samassa talossa kuin minäkin, ja sillä ajalla ehdin

kokea, että he ovat erittäin hutiloivia ja meluisia ihmisiä. Siellä oli

myötäänsä vieraissakäyntejä, vieraita ja kerjäläisiä. Myöhään yöllä he

tulivat kotiin ja melusivat portaissa, joita he sitäpaitsi eivät

milloinkaan pitäneet puhtaina. Heidän kotinsa oli täydellinen

ravintola, johon 'Juokseva hirvi' olisi erittäin hyvin sopinut

nimikilveksi."

Neiti Pilo loi puhujaan suuret, ilmeettömät silmänsä.

"Hyvin hauskaa, Regina, hyvin hauskaa."

Samassa juoksi sisään kahdeksanvuotias Gösta Bergenstierna ja huudahti:

"Rakas, hyvä isoäiti, saammeko hiukan lainata shakkipeliä, meidän tekee

sitä niin hirveästi mieli!"

"Hiljaa, Gösta!" sanoi rouva Bergenstierna ja kohotti varoittaen

kättään, "sinähän huudat niin että isoäiti voi tulla kuuroksi..."

"Hyvä, rakas isoäiti-kulta, saammeko me..." jatkoi Gösta, alentaen

äänensä pelkäksi käheäksi kuiskaukseksi.

Isoäiti ojensi kätensä, veti lemmikkinsä luokseen, ja sanoi

pahaa-ennustavasti hymyillen ja päätään pudistaen:

"Enpä oikein usko, sillä nappulat ovat niin heikot ja isoisä varoo

niitä niin kovin. Ajattelehan, jos joku niistä menisi rikki!"

"Niin kyllä, mutta --"

"Mene kysymään isoisältä."

Gösta kiiti pois kuin nuoli ja palasi parin sekunnin kuluttua takaisin,

"Isoisä sanoo, että hän tietysti varoo niitä, mutta että me saamme, jos

isoäiti sallii", sanoi hän läähättäen.

"Ei, poikaseni, ette te saa, koska ei isoisä pidä siitä", sanoi rouva

Blum, katsoen häneen vakavasti.

"Niin, mutta isoisä sanoi ... hyvä, rakas, kuuliainen isoäiti..."

"Ei, poikaseni, ette te saa, koska kerran isoisä kielsi, sen sinä hyvin

tiedät. Saatte sensijaan pelata pingpongia -- sehän on yhtä hauskaa!"

Isoäiti hymyili ja nyökäytti lempeästi päätään, ja Gösta tiesi, että

nyt ei vastaansanominen enää auttanut.

Laahustavin askelin ja nyrpeän näköisenä lähti hän takaisin

ruokasaliin.

"Vanha, tuhma isoäiti", ajatteli hän mennessään, "pingpong, joka on

niin ikävä peli..."

"Mikä Eugenin on", ajatteli Henriette, kun Eugen ei enää virkkanut

sanaakaan, vaan otti sakset pöydältä ja alkoi tarkoin tutkia niiden

rakennetta, "hänhän on tavallisesti niin hauska ja iloinen. -- Mitä

sanot tästä?" jatkoi hän, ottaen kirjan pöydältä ja ojentaen sen

Eugenille. Eugen oli lukenut paljon sekä vanhaa että uutta

kirjallisuutta, ja perheen jäsenet pitivät suuressa arvossa hänen

lausuntojaan.

"Minä en sano mitään", vastasi Eugen lyhyesti.

"Mutta, hyvä ystävä, etkö sitten pidä siitä?"

"Sitä en ole sanonut..."

"Ei, mutta mitä ihmettä -- miksi et?"

"Siksi, että en ole lukenut sitä", vastasi Eugen hymyillen.

Henriette nauroi.

"Ja minä kun luulin, että sinä luet kaikki uudet kirjat."

"Ei toki, niin arvostelukyvyttömäksi en kuitenkaan vielä ole tullut."

Nyt kuului liikettä etuhuoneesta, nuorten oli aika lähteä kotiin, ja he

tulivat sisään, toinen toisensa perästä, kokonainen pieni komppania

eri-ikäisiä lapsia, ja niijasivat ja kumarsivat tädeille ja isoäidille.

He saivat suuteloja ja hyväilyjä kaikilta, sitten he hyvässä

järjestyksessä marssivat isoisän ja setien luo, missä suoritettiin

suunnilleen samat temput. Sitten kuului hyvän aikaa puhetta ja naurua

etehisestä, kunnes vihdoin täydellinen hiljaisuus äkkiä ilmoitti, että

pieni iloinen seura oli poistunut. Ainoastaan vanhimmat lapset jäivät,

ja he tulivat nyt täysi-ikäisten luo vierashuoneeseen, saadakseen

kuulla mitä siellä puhuttiin ja nauraakseen Eugen sedälle, joka aina

laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta hän oli tänä iltana harvinaisen

hiljainen ja ikävä.

Vihdoin tuli palvelija ja ilmoitti kumartaen ja matalalla, selvällä

äänellä että tee oli valmis.

Rouva Blum pani heti käsityönsä syrjään ja nousi, muut naiset

seurasivat hänen esimerkkiään, ja sitten astuttiin hitain askelin

ruokasaliin, missä teepöytä katettuna odotti.

Ei mikään voinut olla täydellisempää kuin Blumien päivällis- ja

teepöydät. Ei koskaan ollut pienintäkään tahraa pöytäliinalla eikä

ryppyä lautasliinassa, ja Blumien suuri teekeittiö, joka oli oikeata

hopeaa ja peräisin vanhan kauppaneuvoksen ajoilta, loisti aina vasta

kiilloitettuna.

Rouva Blumin liinavaatekaappi oli myöskin kuuluisa koko suvussa; se oli

täpöisen täynnä kallisarvoisia liinavaatteita, ja nuoret kokemattomat

rouvat vapisivat kunnioituksesta, kun rouva Blum avasi sen raskaat

tammiset ovet ja näkyviin tulivat korkeat lakana- ja pyyheliinakasat

riveissä, jotka olivat kuin viivoittimella tasatut. Rouva Blum ei

suvainnut koneella päärmättyjä pöytäliinoja, ja lakanat, joissa oli

päärme keskellä, olivat hänelle kauhistus; sellaista ei saanut olla

hänen liinavaatekaapissaan. Henrietta sanoi häntä leikillä "rouva

Täydelliseksi" ja olisi ollut aivan onneton, jos anoppi olisi pantu

tarkastamaan hänen kurjaa liinavaatekaappiaan, missä vaatekasat olivat

kaikkea muuta kuin viivoittimella järjestetyt.

Hitaasti ja yhäti keskenään puhellen tulivat herrat huoneista, missä

olivat tupakoineet ja pelanneet korttia. Kauppaneuvos sairasti

luuvaloa, mutta kun hän ei tahtonut kadottaa arvokasta ryhtiään, käveli

hän aina hitaasti, peittääkseen vanhuudenheikkouttaan. Pieni eversti

sitävastoin riensi nopeasti edeltäpäin saliin varmoin, nöpöttävin

askelin, jotka olivat yhtä lyhyet kuin hänen viiksensä. Hän ikävöi

teekuppiansa, sillä kukaan ei osannut laittaa sellaista teetä kuin

rouva Blum; hänen teensä oli hienointa lajia, suoraan Kiinasta tuotua,

ja hän tiesi tarkalleen miten paljon ja miten väkevää eversti tahtoi.

Tunnustaa täytyy, että rouva Blumilla oli ollut aikaa oppia laittamaan

ukko Dufvan mieleistä teetä, sillä ukko Dufva ja hänen nuorempi

veljensä olivat olleet vakinaisia vieraita kaikissa Blumin talon

kutsuissa ja perhejuhlissa aina siitä ajasta asti, kun herra ja rouva

Blum menivät naimisiin. Blumin lapset olivat kasvaneet siinä luulossa,

että "vanha" ja "nuori Dufva", joiksi näitä herroja sanottiin, olivat

välttämättömiä vieraita kaikissa kesteissä, melkeinpä kuin pari onnea

tuottavaa amulettia; siinä luulossa oli jotain salaperäistä,

selittämätöntä. Seikka, josta Blumit lapsena eivät myöskään koskaan

päässeet selville, oli se, miksi Dufvan setiä sanottiin toista

"vanhaksi", toista "nuoreksi", sillä olivathan he yhtä vanhan näköisiä

kumpikin. Samoin siitä, miksi vanha Dufva aina räpytti vasenta

silmäänsä. Kerran eräitten joulupäivällisten jälkeen kun tunnelma oli

kohonnut huippuunsa, tunsi Eugen tavatonta rohkeutta rinnassaan; hän

meni vanhan Dufvan luo ja kysyä tokaisi rohkeasti: "Minkätähden setä

aina noin räpyttää silmäänsä?" -- "Päästäkseni näkemästä sinua",

vastasi Dufva setä lyhyesti, ja sen jälkeen ei kukaan lapsista enää

uskaltanut tehdä sitä kysymystä.

Nyt oli nuori Dufva poissa, hän oli kuollut pari vuotta sitten, mutta

vanha Dufva säilytti uskollisesti entiset tapansa ja piti tarkkaa

huolta siitä, ettei yksiäkään kutsuja, suuria tahi pieniä, saatu pitää

ilman häntä.

Juuri kun perhe istuutui pöytään, avautui erään, salin vieressä olevan,

huoneen ovi ja siitä astui sisään vanha, yksinkertaisesti puettu

nainen. Hän tuli pöydän luo ja niijasi nöyrästi, ja hänen

tervehdykseensä vastasivat kaikki ystävällisesti, mutta huolimattomasti

nyökäyttäen päätään. Se oli yksi Blumin suvun monista eläteistä, vanha

mamsseli, jolle ei koskaan oltu annettu neidin arvonimeä, joka oli

kerran nähnyt parempiakin päiviä, mutta nyt vietti aikansa parsimalla

ja paikkaamalla rouva Blumin liinavaatteita. Hän oli harvinaisen ruma,

hänen silmänsä olivat suuret ja ulkonevat, ja hampaaton suu oli aina

liikkeessä.

"Kas vaan, mamsseli Bendelin!" huudahti eversti Dufva nauraen, "hyvää

päivää, mamsseli. Toivon että mamsseli voi kaikin puolin hyvin?"

"Suuri kiitos, eversti", vastasi mamsseli Bendelin hymyillen

tyytyväisenä, "en voi, Jumalan kiitos, sanoa muuta kuin että voin

hyvin."

"No, sepä on hyvä..."

"Minulla on sinulle terveisiä Klas Henrikiltä", kuului nyt Regina täti

sanovan. Hänen äänensä oli karkea ja sorahteleva, ja se tuli ilmi

varsinkin silloin, kun hän oli tyytymätön johonkin. Nyt hän paheksui

suuresti sitä, että ukko Dufva laski leikkiä vanhan Bendelinin kanssa;

hänen mielestään Blumit muutenkin antoivat Dufvan käyttäytyä liian

vapaasti.

"Kiitos", vastasi kauppaneuvos, "oletko saanut häneltä kirjeen?"

"Olen. Hän tulee tänne tammikuussa ja asuu minun luonani valtiopäivien

ajan, kuten ennenkin."

"Vai niin, serkku. Onnittelen", sanoi kauppaneuvos leikillisesti,

"nythän sinun salongissasi siis tullaan yhä edelleenkin pitämään

poliittisia keskusteluja."

Regina kohautti olkapäitään.

"Tuskinpa. On parempi, että Klas Henrik ja minä emme kajoo

valtiopäiväkysymyksiin, sillä meillä on eri mielipiteet melkein joka

asiassa."

"Niinpä niin, ja naiset ovat liian lujaluonteisia, muuttaakseen

mielipidettä."

Regina tädin kasvot synkistyivät ja hänen ihraleukansa vavahti

peloittavasti.

"Sellaisessa luonteenlujuudessa annan mielelläni etusijan miehille",

vastasi Regina täti, ja hänen äänensä jyrähteli yhä uhkaavampana;

"sanasi eivät minusta ole paikallaan siinäkään suhteessa, että nyt oli

puhe valtiopäiväkysymyksistä! Kun ajattelee, miten häikäilemättömän

itsepäisesti..."

"Älä, hyvä Regina!" huudahti kauppaneuvos, nostaen ylös kätensä,

"rukoilen sinua, säästä meitä! Olemmehan sopineet, että emme koskettele

näitä asioita."

"Niin, rakas täti, ja me pyydämme nöyrästi samaa!" kuului joka taholta.

Regina neiti katseli ympärilleen onnettomuutta ennustavin katsein.

"Te ette tahdo kuulla puhuttavan siitä, tiedän sen", jatkoi hän, "sillä

kukaan teistä ei ole siinä asiassa tehnyt, mitä olisi pitänyt. Ja mitä

siihen tulee, että asia pantaisiin syrjään, niin sitä en tule koskaan

tekemään, ja toivonpa, että sitä ei tee yksikään kunnon tukholmalainen.

Noiden pettureiden, jotka sanomattomassa tuhmuudessaan ja

itsepäisyydessään tahtovat muuttaa paikan, joka on Europan kauneimpia,

kömpelöksi rakennusryhmäksi, ei voi kyllin usein sanoa ansainneen

häpeäpaalun ja mestauslavan!"

Hänen äänensä jyrähteli yhä ankarammin, ihraleuka tärisi yhä enemmän,

ja kahveli, joka hänellä oli kädessään, lensi ylös ja alas tasaisessa

tahdissa kuin kellon heiluri.

Eversti Dufva nauroi -- hän ei tiennyt mitään hullunkurisempaa, kuin

Regina neidin purkaukset -- mutta hiljaa ja varovasti, sillä hän tunsi,

samoin kuin kaikki muutkin, suurta kunnioitusta vanhan neidin rikkautta

ja kiivasta luonnetta kohtaan. Kauppaneuvoksetar oli tyytymättömän ja

vaivaantuneen näköinen. Että Regina, joka oli sivistynyt ihminen ja

kaikkea muuta kuin nuori, saattoikin käyttäytyä noin sopimattomasti, ja

vielä herra ja rouva Blumin teepöydässä!

"Hyvä, rakas Regina!" sanoi neiti Pilo, ja huolimatta siitä, että hän

20 vuotta oli ollut Regina neidin ukkosenjohdattimena, saivat hänen

ilmeettömät silmänsä surkean hätääntyneen ilmeen, "Regina voi olla

aivan varma siitä, että he ennemmin tai myöhemmin saavat

rangaistuksensa."

"Olet oikeassa Constance!" -- aina kun Regina neiti oli erittäin suopea

seuranaistaan kohtaan, sanoi hän tätä Constanceksi, muuten "Piloksi" --

"olet oikeassa. Ei kukaan, joka on tehnyt tuhman tahi väärän teon,

pääse rangaistuksetta."

Ja hän loi ympärilleen silmäyksen, jonka kaikki ymmärsivät: siinä oli

toivoa, että virta ennemmin tai myöhemmin hävittäisi paalutuksen

tulevien suurten rakennusten, valtiopäivätalon ja valtiopankin alta.

"Hyvä", sanoi kauppaneuvos hieroen käsiään, "nyt voimme ainakin jättää

tämän asian toistaiseksi ja jäädä odottamaan koston hetkeä."

Regina neiti ei vastannut, vaan laati itselleen voileivän, yhäti yhtä

tyytymättömän ja juhlallisen näköisenä. Pilo raiska huokasi syvään,

mikä saattoi ilmaista joukon erilaisia tunteita. Vähitellen mieliala

keveni ja puhelu alkoi jälleen luistaa, huolimatta Reginan loukatuista

isänmaallisista tunteista. Ukko Dufva istui iloisena ja tyytyväisenä

emännän vieressä ja joi pohjaan kaksi täpöisen täyttä kuppia väkevää

teetä, jotka emäntä itse valmisti hänelle.

"Armollinen rouva", sanoi hän lähtiessään suudellen rouva Blumin kättä,

"koko Tukholmassa ei ole toista taloa, jossa saa niin hyvää teetä kuin

täällä!"

Rouva Blum hymyili hajamielisesti ja välinpitämättömänä. Hänen

mielestään oli eversti aivan oikeassa.

Täsmälleen kello kymmenen lähtivät vieraat pois, sillä kauppaneuvoksen

oli tapana mennä aikaisin nukkumaan. Hän luuli, että hänen ruumiinsa

tarvitsi lepoa kahdeksan tai yhdeksän tuntia yössä, jotta hän olisi

täysin voimissaan, ja lapset ja lapsenlapset olivat kasvatetut siinä

uskossa, että isän täytyi nukkua enemmän kuin muiden ihmisten.

Viimeisenä lähti Eugen. Rouva Henrietta ei ollut onnistunut saamaan

aikaan keskustelua hänen kanssaan, hän oli teepöydässä istunut koko

ajan äänettömänä, eikä edes Regina neidin vihanpurkaukset, joista hän

muulloin tavallisesti laski kunnioittavasti leikkiä, olleet voineet

saattaa häntä iloisemmalle tuulelle.

"Miten on laitasi, poikaseni", kysyi rouva Blum, kun Eugen sanoi

hänelle hyvää yötä, "sinä et näytä iloiselta; oletko pahoillasi

jostain?"

"En", vastasi Eugen hymyillen ja suuteli äitiään, "olen pikemmin

huolestunut kuin pahoillani. Mutta siitä puhun kanssasi toisen kerran

-- nyt on liian myöhä. Hyvää yötä, äiti kulta!"

Hän kiiruhti ulos etehiseen. Kaikki olivat jo menneet; iloissaan siitä

hän hiipi varovasti portaita alas, peläten tapaavansa jonkun, jonka

kanssa hänen täytyisi ryhtyä puheisiin.

Kun Eugen oli mennyt, seisoi rouva Blum muutaman sekunnin

liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten hän huoaten pudisti

päätään. Äidin ja naisen nopealla vaistolla hän tajusi, mistä oli

kysymys.