Frona oli heti rientänyt isänsä avuksi, mutta tämä oli jo tointunut.
Courbertin oli saanut naarmuja kasvoihinsa ja nyrjäyttänyt
nilkkansa ja teki kiukkuista vastarintaa, kun häntä raahattiin
ovelta peremmälle huoneeseen. Estääkseen keskustelua syntymästä ja
voittaakseen siten aikaa Bill Brown pyysi puheenvuoroa.
"Herra puheenjohtaja!" lausui hän. "Vaikkakaan me emme hyväksy Jakob
Welsen, Frona Welsen ja paroni Courbertinin yritystä vapauttaa
vanki ja siten ehkäistä oikeuden päätöksen täytäntöönpaneminen,
niin emme kuitenkaan näissä olosuhteissa voi muuta kuin tuntea
myötätuntoa heitä kohtaan. Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti
puuttua tähän asiaan. Te tiedätte kaiken ja olisitte varmaan jokainen
heidän asemassaan menetellyt samalla tavalla. Minä ehdotan siis,
että saattaaksemme asiamme pikaiseen päätökseen riistämme kolmelta
vangiltamme aseet ja päästämme heidät vapaiksi."
Ehdotukseen suostuttiin ja molemmat miehet tutkittiin tarkasti.
Frona pelastui tästä vakuuttaen kunniasanallaan, ettei hänellä ollut
aseita. Sitten kokous muodosti keskuudestaan hirttotoimikunnan, ja
kaikki alkoivat poistua tuvasta.
"Olen pahoillani, että minun täytyi loukata teitä",
sanoi puheenjohtaja puolittain anteeksi pyytäen, puolittain
voitonriemuisesti.
Jakob Welse hymyili. "Te käytitte tilaisuutta hyväksenne", hän
vastasi, "enkä minä voi teitä siitä syyttää. Mutta en sittenkään voi
olla toivomatta, että olisin onnistunut."
Kiivaita huutoja kuului tuvan toisesta päästä. "Laskekaa irti!" "Astu
hänen hyppysilleen, Tim!" "Laskekaa irti!" "Huu-uh!" "Avatkaa hänen
suunsa!"
Frona näki miesjoukon tungeskelevan St. Vincentin ympärillä ja juoksi
paikalle. Vanki oli heittäytynyt lattialle ja tappeli hurjistuneena
kynsin ja hampain. Tim Dugan, muuan suurikasvuinen kelttiläinen, oli
tullut liian lähelle häntä, ja St. Vincent oli iskenyt hampaansa
hänen käsivarteensa.
"Lyö häntä, Tim! Lyö, niin että tuntuu!"
"Millä minä löisin, senkin höperöt! Avatkaa hänen leukansa,
kuuletteko!"
"Odottakaahan hetkinen!" Miehet väistyivät Fronan tieltä peräytyen
taistelijoiden luota.
Frona laskeutui polvilleen. "Päästä hänet irti, Gregory, päästä hänet
irti!"
St. Vincent katsahti häneen, mutta katse oli melkein eläimellisen
tylsä. Hän hengitti raskaasti ja ikäänkuin rasituksesta läähättäen.
"Minä olen tässä, Gregory." Frona silitti rauhoittavasti kädellään
hänen otsaansa. "Etkö ymmärrä? Minä, Frona, olen tässä! Päästä mies
irti!"
Vähitellen St. Vincentin ruumis kävi veltoksi, ja hänen Kasvoillensa
levisi rauhan ilme. Leuka hellitti otteensa, ja mies veti kätensä
pois.
"Kuulehan, Gregory! Vaikka sinä nyt kuolisitkin -- --"
"Mutta minä en voi! En voi!" hän vaikeroi. "Sinähän sanoit, että minä
saatoin luottaa sinuun, että kaikki päättyisi hyvin."
Frona ajatteli tilaisuutta, jonka St. Vincent oli laiminlyönyt, mutta
ei sanonut mitään.
"Voi Frona, Frona!" Hän nyyhkytti ja painoi päänsä hänen syliinsä.
"Koeta nyt ainakin olla mies. Muuta et enää voi."
"Tulkaahan nyt!" käski Tim Dugan. "En tahtoisi häiritä teitä, miss,
mutta me olemme saaneet tehtäväksemme saattaa hänet määräpaikkaan.
Käykää käsiksi häneen, pojat! Ottakaa te jaloista kiinni, Blackey, ja
sinä myös, Johnson."
St Vincentin ruumis kävi taas jäykäksi, järjen pilkahdus katosi hänen
katseestaan, ja hänen sormensa puristivat suonenvedontapaisesti
Fronan kättä. Tämä katsoi rukoilevasti miehiin, ja nämä olivat kahden
vaiheella, mitä tehdä.
"Jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi Frona.
"Vain hetkeksi."
"Ei hän sitä ansaitse", murisi Dugan halveksivasti miesten
vetäydyttyä syrjään. "Katsokaahan nyt tuota!"
"Synti ja häpeä!" huudahti Blackey katsoen salaa sivullepäin ja
nähden Fronan kuiskaavan jotain St. Vincentin korvaan ja kädellään
hyväilevän hänen hiuksiaan.
He eivät kuulleet hänen sanojaan, mutta hän sai miehen nousemaan
pystyyn ja talutti häntä eteenpäin. St. Vincent kulki kuin
puolikuollut, ja tullessaan raittiiseen ilmaan hän tuijotti
ihmeissään Yukonin mutaisia aaltoja. Joukko oli pysähtynyt rannalle
männyn juurelle. Muuan poika, joka oli kiertänyt köyden oksan ympäri,
oli juuri lopettanut työnsä ja luisui runkoa myöten maahan. Hän
vilkaisi kouriinsa ja puhalsi niihin, ja joukko alkoi nauraa. Pari
susikoiraa murahteli toisilleen karvat pörröllään vähän matkan päässä
ja näyttäen hampaitaan. Miehet usuttivat niitä toistensa kimppuun. Ne
tappelivat vimmatusti, mutta potkittiin syrjään St. Vincentin tieltä.
Corliss nousi rantatörmälle Fronan luo. "Miten on?" hän kuiskasi.
"Onko kaikki mennyttä?"
Frona yritti sanoa jotain, mutta kyyneleet estivät häntä puhumasta;
hän nyökäytti vain päätään.
"Tätä tietä, Gregory!" Frona tarttui häntä käsipuolesta ja talutti
hänet köyden alle asetetun arkun luo.
Corliss seurasi heitä askel askelelta, katsoi miettiväisesti joukkoa
ja tunnusteli taskuaan. "Voinko minä tehdä jotain?" hän kysyi
hermostuneesti purren alahuultaan. "Teen kaiken, mitä te tahdotte,
Frona. Kyllä minä voin pitää heidät loitolla."
Frona katsoi häneen eikä voinut olla tuntematta iloa. Hän tiesi,
että tuo mies uskaltaisi, mutta myös, että olisi väärin antaa hänen
uskaltaa. St. Vincentille oli tarjottu tilaisuus, eikä olisi ollut
oikein uhrata enempää hänen hyväkseen. "Ei, Vance! Liian myöhäistä.
Nyt emme voi enää tehdä mitään."
"Antakaa minun edes koettaa", pyyteli Corliss itsepäisesti.
"Ei! Ei ole meidän syymme, että aikeemme meni myttyyn, ja -- --
ja -- --" Hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. "Älkää pyytäkö
minulta tätä."
"Tulkaa sitten pois täältä minun kanssani. Te ette voi jäädä tänne."
Blackey sitoi hirttosilmua köydenpäähän. "Suutele minua, Gregory",
sanoi Frona ja kosketti hänen käsivarttaan.
Tuomittu säpsähti tuntiessaan kosketuksen, huomasi, että kaikki
katsoivat häneen, ja näki hirttosilmukan pyövelinsä kädessä. Hän
ojensi käsivartensa ikäänkuin pitääkseen sitä loitolla ja huusi
kovalla äänellä: "Ei, ei! Antakaa minun tunnustaa kaikki! Antakaa
minun ilmaista totuus, silloin te uskotte minua."
Bill Brown ja puheenjohtaja työnsivät Blackeyn syrjään, ja väkijoukko
tunkeutui lähemmäksi huutaen ja rähisten. "Antakaa minun olla!"
kuului kimakka pojan ääni joukosta. "Minä en lähde mihinkään. Minä
kiipesin puuhun ja kiinnitin köyden ja saan jäädä katsomaan."
"Tuommoinen nulikka", vastasi miehen ääni, "ei tämä sovi sinulle."
"Viis siitä, enkä minä ole mikään nulikka, minä -- minä olen tottunut
tämmöiseen. Ja sitä paitsi minä kiipesin puuhun. Katsokaa minun
käsiäni." "Miksi hän ei saisi jäädä?" huusivat toiset. "Jätä hänet
rauhaan, Curley!" "Älä sinä siinä määräile!" Välikohtaus päättyi
naurunremakkaan.
"Hiljaa!" huusi puheenjohtaja ja kääntyi sitten St. Vincentin
puoleen: "No tunnustakaa nyt sitten älkääkä viivytelkö koko päivää!"
"Nostakaa hänet arkulle!" kirkui väkijoukko. "Puhukoon siitä, että
me paremmin kuulemme!" St. Vincent nostettiin arkulle, ja hän alkoi
hätäisesti kertoa.
"Minä en tehnyt sitä, mutta minä näin kaiken. Murhaaja oli yksin. Hän
sen teki, ja Bella auttoi häntä."
Joukon nauru sai hänet vaikenemaan.
"Ei niin nopeasti", varoitti Bill Brown. "Olkaa hyvä ja selittäkää,
miten Bella auttoi miestä, joka murhasi hänet. Alkakaa alusta!"
"Edellisenä iltana ennen maatapanoaan Borg ripusti hätäkellonsa --"
"Hätäkellonsa?"
"Minä nimitin sitä siksi -- ohuen paistinpannun -- ovenripaan, niin
että ovea ei voitu avata ilman, että se kolisten putosi maahan. Hän
pani sen siihen joka ilta Ikäänkuin peläten, että jotain tapahtuisi
-- niinkuin sitten tapahtuikin. Murhayönä minä heräsin ja tunsin,
että joku liikkui huoneessa. Lamppu paloi himmeästi, ja minä näin
Bellan seisovan ovensuussa. Borg kuorsasi, kuulin sen aivan selvästi.
Bella irroitti paraikaa paistinpannua ja teki sen hyvin varovaisesti.
Sitten hän avasi oven, ja muuan intiaani astui hiljaa tupaan. Hänellä
ei ollut naamaria, ja minä tuntisin hänet heti paikalla, jos saisin
nähdä hänet jälleen, leveästä arvesta, joka hänellä oli otsassa
toisen silmän yläpuolella."
"Te tietysti hyppäsitte vuoteeltanne ja herätitte Borgin?"
"En", vastasi St. Vincent uhkamielisesti heittäen päätään taaksepäin
ikäänkuin arvellen, että oli paras heti tunnustaa koko totuus. "Minä
vain makasin ja odotin." "Mitä te ajattelitte?"
"Että Bella oli intiaanin liittolainen ja että he aikoivat murhata
Borgin. Ymmärsin sen heti."
"Ettekä tehnyt mitään?"
"En mitään." Hän puhui hiljaa, ja hänen katseensa etsi Fronaa, joka
seisoi arkun juurella ja piti sitä tasapainossa. Hänen kasvonsa eivät
ilmaisseet mitään mielenliikutusta. "Bella tuli minun luokseni, mutta
minä suljin silmäni ja hengitin tasaisesti. Hän kohotti lamppua
paremmin nähdäkseen, mutta minä teeskentelin niin taitavasti, että
hän uskoi minun nukkuvan. Sitten kuulin Borgin äkkiä heräävän, syntyi
melua ja huutoja ja minä katsoin sinnepäin. Intiaani iski Borgia
kerran toisensa jälkeen puukolla, ja Borg torjui iskut käsivarsillaan
ja koetti päästä käsiksi vastustajaansa. Kun tämä viimein onnistui ja
he painiskelivat, niin Bella hiipi takaapäin ja kietoi käsivartensa
miehensä kaulaan kuristaakseen hänet. Hän painoi polvensa hänen
selkäänsä vasten, taivutti hänen ruumistaan taapäin ja sai hänet
intiaanin avulla kaadetuksi lattiaan."
"Mitä te silloin teitte?"
"Katselin."
"Oliko teillä revolveri?"
"Oli."
"Sekö, jonka aikaisemmin sanoitte lainanneenne John Borgille?"
"Se juuri, mutta minä vain katselin."
"Huusiko John Borg apua?"
"Huusi."
"Voitteko mainita hänen sanansa?"
"Hän huusi: 'St. Vincent! Voi St. Vincent! Voi hyvä Jumala! Voi
St. Vincent, auttakaa!'" Häntä puistatti sitä muistellessa, ja hän
lisäsi: "Se oli kauhistavaa!"
"Niinpä luulisi", murahti Brown. "Entä mitä te teitte?"
"En mitään", kuului itsepäinen vastaus, ja joukko alkoi
tyytymättömänä murahdella. "Borgin onnistui kuitenkin selviytyä
heistä ja nousta jaloilleen. Hän viskasi Bellan yhdellä ainoalla
käsivarren iskulla huoneen toiseen päähän ja hyökkäsi intiaanin
kimppuun. Sitten he tappelivat. Intiaanin puukko oli pudonnut
maahan, ja Borg löi nyrkillään, niin että oli kauheata sekä nähdä
että kuulla. Luulin varmasti, että hän löisi intiaanin kuoliaaksi.
Tämän ottelun aikana huonekalut menivät säpäleiksi. He kieriskelivät
lattialla ja mylvivät ja tappelivat kuin villipedot. Ihmettelin,
miten intiaanin rinta kesti Borgin iskuja. Mutta silloin Bella sai
puukon käteensä ja iski miestään kerran toisensa jälkeen eri osiin
ruumista. Intiaani puristi häntä lujasti, eikä hän voinut liikuttaa
käsivarsiaan; siksi hän koetti potkaista Bellaa sivultapäin. Hän
lienee potkaissut häneltä jalan poikki, sillä Bella kirkaisi ja
kaatui eikä yrityksistään huolimatta sen jälkeen päässyt nousemaan.
Sitten Borg kaatui uunia vasten, ja intiaani jäi hänen alleen."
"Pyysikö hän useampia kertoja apua?"
"Hän rukoili, että tulisin hänen luokseen."
"Ja mitä te teitte?"
"En mitään. Hän pääsi irti vastustajastaan ja tuli horjuvin askelin
minun luokseni. Hänen verensä vuoti virtanaan, ja näin, että hänen
voimansa olivat hyvin vähissä. 'Antakaa minulle revolverinne', sanoi
hän, 'pian, pian!' Hän haparoi käsillään kuin sokea. Sitten hänen
muistinsa näytti hiukkasen selvinneen, hän ojentautui ylitseni
ja otti revolverin, joka riippui tupessaan seinällä. Samassa
intiaani jälleen hyökkäsi puukkoineen hänen kimppuunsa, mutta hän
ei koettanutkaan puolustautua. Sen sijaan hän lähestyi Bellaa --
intiaani ei koko aikana jättänyt häntä rauhaan, vaan ahdisteli häntä
lakkaamatta puukollaan. Tämä tuntui häntä kiusaavan, ja hän työnsi
häntä poispäin. Hän polvistui ja käänsi Bellan kasvot valoon päin,
mutta hänen omat kasvonsa olivat veren peitossa, eikä hän voinut
nähdä mitään. Hän pysähtyi hetkiseksi ja pyyhkäisi veren silmistään,
sitten hän katsoi Bellaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi jostakin,
painoi revolverin hänen rintaansa vasten ja laukaisi.
"Tästä intiaani hurjistui kamalasti, iski häntä puukollaan ja veti
revolverin hänen kädestään. Silloin hylly kaatui ja lamppu romahti
maahan. He jatkoivat tappelemistaan pimeässä, ja minä kuulin useita
laukauksia, mutta en nähnyt, kuka ampui. Nousin vuoteeltani, mutta
jouduin taistelevien tielle ja kaaduin Bellan päälle. Silloin sain
käteni vereen. Juoksin ovesta ulos ja kuulin yhä vielä laukauksia.
Sitten kohtasin La Flitchen ja Johnin, -- -- -- ja loput tiedätte.
Olen kertonut totuuden, vannon sen teille."
Hän katsahti Fronaan. Tämä tuki yhä arkkua, ja hänen kasvonsa olivat
rauhalliset. Sitten hän vilkaisi joukkoon ja kohtasi epäileviä
katseita. Jotkut nauroivat.
"Miksi ette heti kertonut tätä juttua?" kysyi Bill Brown.
"Siksi, -- -- siksi -- --"
"Miksi?"
"Siksi, että minun olisi pitänyt auttaa häntä."
Yhä useammat alkoivat nauraa, ja Bill Brown kääntyi joukon puoleen.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "te olette kuulleet tämän uuden
eriskummallisen tarinan. Se on vielä satumaisempi kuin syytetyn
edellinen selitys. Kuulustelun alussa lupasimme osoittaa, että hän ei
puhunut totta. Olemme siinä onnistuneet, teidän tuomionne on siitä
todistuksena. Mutta että hän itse näin loistavasti antaisi meille
todistuksen valheellisuudestaan, sitä emme uskaltaneet odottaa. Sen
hän kuitenkin nyt on tehnyt. Mitä arvelette hänestä? Hän on syöttänyt
meille valheen toisensa jälkeen, on todistettu, että valheellisuus
on hänen perusominaisuuksiansa. Tulisiko meidän siis nyt uskoa tätä
viimeistä, hurjan mahdotonta valhetta? Hyvät herrat neuvon teitä
pysymään päätöksessänne! Ja niille, jotka uskovat hänen puhuneen
totta -- monta niitä ei liene -- pyydän saada lausua muutaman sanan.
Jos hän eli tämän John Borgin tuvassa, söi hänen pöydässään ja makasi
hänen vuoteellaan murhan tapahtuessa, jos hän heltymättä kuuli tämän
miehen huutavan apua, jos hän makasi ja katsoi tuota hirmuista
verinäytelmää kunniantuntonsa saamatta häntä liikkeelle, hyvät
herrat, jos niin on niin hän missään tapauksessa ei ansaitse muuta
kuin tulla hirtetyksi. Erehdyksestä ei voi olla kysymys. Mitä siis
tahdotte?"
"Kuolemaa!" "Vetäkää hänet hirteen!" huudettiin vastaukseksi.
Mutta äkkiä joukon huomio kääntyi joelle, ja Blackeykin keskeytti
virantoimituksensa. Lautta, jota kummastakin päästä melottiin
suurella airolla, kulki aivan läheltä rantaa juuri Tienhaaran
äärimmäisen kärjen ohitse. Kun se ehti heidän kohdalleen, ohjattiin
se rantaan, köysi heitettiin maihin ja kiedottiin useita kertoja sen
puun ympäri, jonka alla St. Vincent seisoi. Lautan lasti -- tuoretta,
punaista, kappaleiksi leikattua hirvenlihaa -- pilkisti esiin
kuusenhavupeitteen alta, ja lautalla olevat kaksi miestä katsoivat
ylpeinä rannallaolijoihin.
"Aiomme viedä sen Dawsoniin", selitti toinen heistä, "ja päivä
paistaa niin tulisesti."
"Älkää luulko", sanoi hänen toverinsa vastaukseksi jonkun
rannallaolijan kysymykseen. "Emme me tänne jää kauppoja tekemään.
Dawsonissa siitä maksetaan puolitoista dollaria naulalta, ja
sinne meillä on kiire. Mutta me olemme saaneet käsiimme tällaisen
miehennäköisen olion ja sen haluaisimme jättää teidän huostaanne."
Hän kääntyi ja osoitti peitekasaa, jonka alta saattoi erottaa miehen
ruumiin muodot. "Me otimme hänet lautalle tänä aamuna, arviolta noin
kolmenkymmenen mailin päässä Stewartin suulta."
"Hän tarvitsee hoitoa", puuttui toinen mies puheeseen, "mutta liha
pahenee, eikä meillä ole aikaa. Ei se raukka osaa sanoa sanaakaan. Ei
ymmärrä meidän kieltämme. On sen näköinen, kuin olisi ollut ottelussa
jääkarhun tai muun semmoisen otuksen kanssa, niin on täynnä kuhmuja
ja haavoja. Taitaapa olla sisäisiäkin vammoja. Minne saamme jättää
hänet?"
Frona, joka yhä seisoi St. Vincentin vieressä, näki runneltua
miehen ruumista kannettavan rantaäyrästä ylös ja väkijoukon
läpi. Kuparinkarvainen käsi riippui hervottomana alaspäin, ja
kuparinkarvaiset kasvot näkyivät peitteitten alta. Kantajat
pysähtyivät heidän kohdalleen odottaen ohjeita, minne heidän tuli
kantaa taakkansa. Frona tunsi jonkun äkkiä kiivaasti tarttuvan
käsivarteensa.
"Katso tuonne! Katso!" St. Vincent oli kumartunut eteenpäin ja
osoitti hurja ilme kasvoillaan loukkaantunutta miestä. "Katso tuota
arpea!"
Intiaani avasi silmänsä, ja näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut St.
Vincentin.
"Hän se on! Hän se on!" St. Vincent kääntyi innosta vapisten
miesjoukon puoleen. "Minä kutsun teidät kaikki todistajiksi! Tämä
mies on John Borgin murhaaja!"
Tällä kertaa ei kukaan nauranut, sillä hänen äänensä oli kaamean
vakava. Bill Brown ja puheenjohtaja koettivat saada intiaania
puhumaan, mutta turhaan. Muuan Englannin Kolumbiasta kotoisin
oleva kaivosmies yritti hänkin vuorostaan omalla kielellään, mutta
sitäkään mies ei ymmärtänyt. Sitten kutsuttiin La Flitchen paikalle.
Kaunis nuorukainen kumartui miehen puoleen ja alkoi lausua omituisia
kurkkuääniä, jotka hän oli oppinut intiaaniäidiltään. Kuulijoista
kaikki tuntui samalta käsittämättömältä sotkulta, mutta oli kuitenkin
ilmeistä, että hän koetti vuorotellen useita eri murteita. Mutta
hänkään ei saanut vastausta ja vaikeni lopulta neuvottomana. Mutta
äkkiä hänelle juolahti jotain mieleen, ja hän yritti vielä kerran.
Silmänräpäyksessä intiaanin ilme osoitti hänen ymmärtävän, ja hänen
kurkustaan kuului samanlaisia ääniä.
"Se on stick-intiaanien murretta, sitä puhutaan kaukana ylhäällä
Whiten varrella", ilmoitti La Flitche.
Sitten hän kulmakarvat rypistettyinä ja tuon tuostakin muistin
pettäessä etsiskellen sanoja alkoi ahdistella intiaania
kysymyksillään. Joukko seurasi heidän keskusteluaan kuin näytelmää,
omituisia äänähdyksiä se ei ymmärtänyt, mutta eleistä ja ilmeistä
se saattoi lukea milloin hämminkiä, milloin ihmetystä, milloin
taas keskinäistä ymmärtämystä. Silloin tällöin intiaanin kasvoista
kuvastui raivoisa viha ja La Flitchen kasvoista myötätunto, joskus
he katsein ja kädenliikkein osoittivat St. Vincentiä, ja kerran
hillitty, iloton hymy väreili heidän huulillaan.
"No niin, hyvä on", sanoi La Flitche viimein, ja intiaanin pää painui
taapäin. "Tämä mies puhuu totta. Hän tulee kaukaa White-joelta. Hän
ei ymmärrä. Hän ihmettelee hyvin suuresti, niin monta valkoista
miestä. Hän ei koskaan tietänyt, että on niin monta valkoista miestä
maailmassa. Hän kuolee pian. Hänen nimensä on Gow.
"Kauan, kolme vuotta sitten, tämä mies, John Borg, tulee tämän miehen,
Gow'n, maahan. Hän metsästää, hän tuo paljon riistaa leiriin, ja
White-joen stick-kansa pitää hänestä. Gow'lla on vaimo, Pisk-ku.
Pian John Borg tahtoo lähteä pois. Hän menee Gow'n luo ja sanoo:
'Anna minulle nainen. Tehdään kauppa. Minä annan sinulle paljon
tavaraa.' Mutta Gow sanoo ei. Pisk-ku hyvä vaimo. Ei kukaan nainen
neulo mokkasiineja niinkuin hän. Hän parkitsee hirvennahan paremmin
kuin muut ja tekee sen pehmeäksi. Gow rakastaa Pisk-ku'ta. Sitten
John Borg sanoo, ei hän välitä. Hän tahtoo saada Pisk-ku'n. Sitten
he tappelevat kovin hurjasti ja Pisk-ku menee pois John Borgin
kanssa. Hän ei tahdo, mutta hän menee kuitenkin. Borg kutsuu häntä
Bellaksi ja antaa hänelle paljon hyviä tavaroita, mutta hän rakastaa
Gow'ta koko ajan." La Flitche osoitti arpea intiaanin otsassa silmän
yläpuolella. "John Borg hän teki sen."
"Kauan Gow melkein kuollut. Sitten hän tulee terveeksi, mutta hänen
päänsä on sairas. Ei tunne ketään, ei tunne isäänsä, ei äitiänsä, ei
ketään. Aivan niinkuin pieni lapsi, aivan niin. Sitten kerran, äkkiä,
jokin napsahtaa hänen päässään, nips, naps, ja se on heti terve. Hän
tuntee isänsä ja äitinsä, hän muistaa Pisk-ku'n, muistaa kaikki.
Hänen isänsä sanoo, John Borg meni jokea alas. Silloin Gow lähtee
jokea alas. Kevätaika, jää hyvin huono. Hän pelkää, niin paljon
valkeita miehiä, ja kun hän tulee tänne päin, hän matkustaa yöllä.
Kukaan ei näe häntä, mutta hän näkee kaikki. Hän niinkuin kissa,
näkee pimeässä, tulee suoraan John Borgin tuvalle. Hän ei tiedä,
miten tämä tapahtuu, hän tietää vain, että hänen pitää tehdä hyvä
työ."
St. Vincent puristi Fronan kättä, mutta tämä veti sen pois ja astui
askelta kauemmaksi hänestä.
"Hän näkee, Bella ruokkii koiria, ja hän puhuu hänen kanssaan. Yöllä
hän tulee, ja Bella avaa oven. Sitten te tiedätte, mitä tapahtuu. St.
Vincent ei tee mitään. Borg tappaa Bellan. Gow tappaa Borgin. Borg
tappaa Gow'n, sillä Gow kuolee pian. Borgilla voimakas käsivarsi.
Gow sisästä sairas, kaikki murskana, Gow ei siitä onneton, Pisk-ku
kuollut.
"Sitten hän menee jäitä myöten mannermaalle. Minä sanon hänelle, te
kaikki sanotte, se on mahdotonta, ei kukaan mene jäitä myöten tähän
aikaan. Hän nauraa ja sanoo, se ei mahdotonta, hän teki sen. Se
oli vaikeata, mutta hän pääsee yli kuitenkin. Hän on hyvin sairas
sisästä, joskus hän ei osaa kävellä, hän ryömii. Kauan, kauan, sitten
tulee Stewart-joelle. Ei enää pääse eteenpäin, jää sinne kuolemaan.
Kaksi valkoista miestä löytää hänet ja tuo tänne. Hän ei välitä. Hän
kuolee kuitenkin."
La Flitche vaikeni äkkiä, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Sitten
hän lisäsi: "Minä uskon, Gow on hiton hyvä mies."
Frona tuli Jakob Welsen luo. "Lähde täältä minun kanssani, isä", hän
sanoi. "Minä olen niin väsynyt."