Kun Jakob Welse esiintyi kaivosmiesten käräjillä ja pani vastalauseen
heidän oikeudenkäyttöään vastaan, osoitettiin hänelle asianmukaista
kunnioitusta. Hän myönsi, että näillä käräjillä ennen muinoin, kun
maassa vielä ei ollut lakia, oli ollut tehtävä täytettävänään, mutta
se aika oli ohi, sillä nyt vallitsi maassa laillinen oikeudenkäyttö.
Kuningattaren hallitus oli osoittautunut tehtäväänsä kypsyneeksi,
ja jos he nyt anastivat sen vallan, niin he astuivat askeleen
sitä pimeyttä kohti, jonka olivat jättäneet taaksensa. Heidän
käyttäytymisensä oli lievimmin sanoen rikoksellista. Ja hän selitti
heille tyynin, vakavin sanoin, että jos he ryhtyisivät joihinkin
rangaistustoimenpiteisiin vankiaan kohtaan, niin hän pitäisi huolen
siitä, että jokainen heistä saisi vastata teoistaan oikeuden edessä.
Puheensa lopuksi hän ehdotti, että syytettyä pidettäisiin vankina,
kunnes alueen tuomioistuin ottaisi asian huostaansa, mutta hänen
ehdotuksensa hylättiin muitta mutkitta.
"Etkö näe", sanoi St. Vincent Fronalle, "että asemani on toivoton?"
"Eipä olekaan. Kuulehan!" Ja hän selosti lyhyesti edellisenä yönä
tehdyn sotasuunnitelman.
St. Vincent kuunteli melkein välinpitämättömänä, hän oli liian
masentunut, jotta Fronan innostus olisi voinut tarttua häneen. "Olisi
järjetöntä yrittääkään sellaista", vastusteli hän Fronan puhuttua
loppuun.
"Menetkö sitten niin paljon mieluummin hirteen?" kysyi Frona hiukan
hermostuneena. "Et kai toki vapaaehtoisesti suostu siihenkään?"
"En suinkaan", vastasi hän soinnuttomalla äänellä.
Aamun ensimmäiset todistajat olivat nuo kaksi ruotsalaista, jotka
kertoivat pesusaavikohtauksesta ja Borgin raivonpuuskasta. Niin
vähäpätöinen kuin asia itsestään olikin, joutui se nyt asetettuna
myöhempien tapahtumien yhteyteen äkkiä vakavaan valoon. Se avasi
mielikuvitukselle avarat, mieluisat liikkumisalat. Ei kiinnitetty
niinkään paljon huomiota siihen, mitä oli kerrottu, kuin siihen,
mikä oli muka jätetty kertomatta. Miehet pudistelivat merkitsevästi
päätään todistajain lausuntoja kuunnellessaan, ja kaikkialta kuului
selittäviä kuiskauksia.
Sitten seurasi puolen tusinaa todistuksia nopeasti toisiaan. Kaikki
olivat tarkoin tutkineet murhapaikan ja koko saaren löytämättä
vähintäkään jälkeä vastaajan mainitsemista miehistä.
Fronan suureksi ihmeeksi Del Bishop astui todistajanpaikalle. Hän
tiesi, että Del vihasi St. Vincentiä, mutta ei voinut käsittää, mitä
hänellä voisi olla sanottavana tästä asiasta.
Delin vannottua ja ilmoitettua nimensä ja kansallisuutensa Bill Brown
kysyi hänen ammattiaan.
"Minä olen pocket-kaivaja", hän vastasi ja katsoi ylpeästi
ympärilleen.
Nyt sattuu olemaan niin, että hyvin harvat kullankaivajat ammatissaan
harrastavat tätä menettelytapaa ja että useimmat ovat sen suhteen
epäilevällä kannalla. "Pocket-kaivaja", pilkkasi muuan punapaitainen
patriarkka, joka oli harjaantunut ammattiinsa Kalifornian
kaivostöissä viisikymmenluvun alkupuolella.
"Niin juuri", vahvisti Del.
"Kuulkaahan nyt, nuori mies", jatkoi toinen, "aiotteko uskotella
minulle, että joskus olette löytänyt kultaa tuolla lapsellisella
tavalla?"
"Olen kyllä."
"Uskokaa kuka haluaa!" Punapaita kohautti halveksien olkapäitään.
Del nielaisi äkkiä ja heitti päänsä taapäin.
"Herra puheenjohtaja, minä pyydän saada lausua muutaman sanan. En
tahdo häiritä oikeutta, mutta sen minä sanon aivan suoraan, että kun
istunto on päättynyt, niin jok'ikinen, joka nauraa minun ammatilleni,
saa tästä nyrkistä. Ymmärrättekö?"
"Te ette pysy asiassa", vastasi puheenjohtaja ja löi nuijallaan
pöytään.
"Saatte tekin!" huusi Del kääntyen hänen puoleensa. "Kaunista
järjestystä te pidätte! Minun ammatillani ei ole mitään tekemistä
tämän kuulustelun kanssa. Miksi te sitten ette estä niitä kysymästä
turhia? Kyllä minä teille vielä näytän, senkin raukkamainen tolvana!"
"Oletteko siivolla?" Puheenjohtaja sävähti tulipunaiseksi, pudotti
nuijan kädestään ja karkasi pystyyn.
Del astui askelen eteenpäin, mutta Bill Brown kiiruhti heidän
välilleen ja erotti heidät.
"Järjestystä, hyvät herrat, järjestystä!" hän pyysi. "Nyt ei ole
väkivaltaisuuksien aika. Muistakaa, että täällä on naisia läsnä."
Miehet tottelivat murahdellen, ja Bill Brown sanoi: "Mr Bishop, me
olemme saaneet sen käsityksen, että te tunnette syytetyn hyvin. Olkaa
hyvä ja kertokaa oikeuden edessä, mitä tiedätte hänen luonteestaan
yleensä."
Delin suu vetäytyi leveään hymyyn. "No niin, ensiksikin hän on
hävyttömän riidanhaluinen luonteeltaan --"
"Vaiti! Minä en tahdo kuunnella tätä!" Vanki oli vihasta vapisten
noussut tuoliltaan. "Tällä tavoin te ette saa tuomita minua
kuolemaan! Järjetön ihminen, jonka minä olen tavannut kerran
eläessäni, hänkö tässä kelpaa todistamaan, millainen minun luonteeni
on?"
Del Bishop kääntyi hänen puoleensa. "Ettekö te siis tunne minua,
mitä, Gregory St. Vincent?"
"En. Minä en tunne teitä", vastasi St. Vincent kylmästi ja kääntyi
toisaalle. "Minä olen tavannut tuon miehen vain kerran tätä ennen ja
silloinkin aivan ohimennen Dawsonissa."
"Kyllä te vielä muistatte minut, jahka ehdin selittää", sanoi Del
pilkallisesti hymyillen, "niin että teidän on paras pitää suunne
kiinni ja antaa minun puhua. Minä tulin tähän maahan hänen kanssaan,
kun hän palasi tänne vuonna '88."
St. Vincent tuli äkkiä tarkkaavaiseksi.
"Niin, niin, mr Gregory St. Vincent. Muistinne näyttää alkavan
herätä. Minä keikaroin siihen aikaan poskiparralla, ja nimeni oli
Brown, Joe Brown."
Hän hymyili kostonhimoisesti, ja kirjeenvaihtajan tarkkavaisuus
näytti äkkiä laimenneen.
"Puhuuko hän totta, Gregory?" kuiskasi Frona.
"Minä alan tuntea", mutisi hän hitaasti. "En tiedä -- -- ei, mitä
hullua! Se mies ei voinut jäädä henkiin."
"Sanoitteko vuonna '88, mr Bishop?" kysyi Bill Brown kehoittaen häntä
jatkamaan.
"Niin juuri, '88. Hän oli sanomalehtimies ja matkalla maailman
ympäri Alaskan ja Siperian poikki. Minä olin karannut eräästä
valaanpyyntilaivasta, kun se oli Sitkan satamassa -- siksi minä
silloin nimitin itseäni Browniksi -- ja olin hänen palveluksessaan
saaden neljäkymmentä kuussa ja vapaan ylläpidon. No niin, me
riitelimme --" Koko seurakunta nauraa hihitti. Fronan ja Delinkin
täytyi vetää suunsa hymyyn, ja vanki oli ainoa, joka pysyi vakavana.
"Mutta hän riiteli muittenkin kanssa, vanhan Andyn kanssa Dyeassa
ja Chilcootin George-päällikön ja Pellyn asiamiehen kanssa ja niin
edespäin joka paikassa, minne tulimme. Lakkaamatta meillä oli
rettelöitä ja ennen kaikkea naisten takia. Niiden kimpussa hän oli
alituisesti --"
"Herra puheenjohtaja, minä panen vastalauseen." Frona oli
noussut paikaltaan ja seisoi aivan rauhallisena, täydellisesti
hilliten itsensä. "Tässä ei liene syytä puuttua mr St. Vincentin
rakkausjuttuihin, niillähän ei ole mitään merkitystä tähän asiaan
nähden, emmekä voi edellyttää, että läsnäolevista miehistä ainoakaan
puhtaista vaikuttimista vaatisi niiden esittämistä. Minä pyydän siis,
että todistaja pysyy asiassa."
Bill Brown nousi kohteliaasti hymyillen seisomaan.
"Herra puheenjohtaja, me olemme aivan yhtä mieltä vastaajan kanssa.
Mutta kaikki, mikä tähän asti on tullut ilmi, on ollut asiallista ja
tärkeätä, ja niin tulee vastedeskin olemaan. Mr Bishopin todistus
on arvokkain kaikista ja täysin asianmukainen. Meidän on otettava
huomioon, että meillä ei ole välittömiä todistuksia John Borgin
murhaan nähden. Silminnäkijöitä ei ole. Me emme voi muuta kuin
nojautua välillisiin seikkoihin. Meidän on löydettävä murhan syy, ja
sen vuoksi on välttämätöntä päästä syytetyn luonteenominaisuuksien
perille. Tämä on meidän tarkoituksemme. Tahdomme todistaa hänet
luonteeltaan kevytmieliseksi ja irstaaksi ja siten selittää hänen
julman tekonsa, joka on saattanut hänen omankin henkensä vaaraan.
Aiomme todistaa, että hän on valheellinen luonne ja ettei hänen
tuomareillaan ole syytä uskoa ainoatakaan hänen lausumaansa sanaa
todeksi. Me aiomme todistaa kaiken tämän ja niin lanka langalta punoa
köyden, johon voimme hänet hirttää ennen päivän päättymistä. Minä
pyydän siis kunnioittavimmin, herra puheenjohtaja, että todistajan
sallitaan jatkaa."
Puheenjohtaja ratkaisi asian Brownin eduksi, ja Fronan vedotessa
kokoukseen kuului äänekkäitä alashuutoja. Bill Brown antoi Delille
merkin jatkaa.
"Kuten jo sanoin, jouduimme hänen takiansa alituisiin ikävyyksiin.
Nyt on niin, että minä läpi koko elämäni olen joutunut veden kanssa
tekemisiin -- enkä näytä koskaan pääsevän siitä -- ja mitä enemmän
joudun sen kanssa tekemisiin, sitä huonommin tulen sen kanssa
toimeen. St. Vincent tiesi tämän, ja vaikka hän itse on taitava
soutaja, niin hän jätti minut yksin laskemaan Box Canyonin koskesta
ja kiersi itse rantoja pitkin. Seuraus oli, että ajoin kumoon,
kadotin puolet matkavarustuksistamme ja kaiken tupakan, ja sitten hän
päälle päätteeksi vielä kehtaisi torua minua. Pian sen jälkeen hän
joutui riitaan Le Barge-järven stick-intiaanien kanssa, ja meille oli
molemmille vähällä käydä huonosti."
"Miten niin?" kysäisi Bill Brown.
"Kaikkeen oli syynä kaunis naisihminen, joka katsoi häneen liian
lempeästi. Kun olimme suoriutuneet siitä pälkäästä, niin minä pidin
hänelle saarnan naisista yleensä ja intiaaninaisista erittäinkin,
ja hän lupasi parantaa tapansa. Sitten meillä taas oli kuuma ottelu
Little Salmonin intiaanien kanssa. Hän oli ollut varovaisempi tällä
kertaa ja salannut vehkeensä minulta, mutta minä vainusin ne. Hän
sanoi, että heimon poppamies oli syynä kaikkeen, mutta minä tiesin,
ettei mikään saa poppamiestä niin raivostumaan kuin se, että heimon
naisia ahdistellaan, ja muu sellainen. Kun minä läksytin hänet
isällisesti, niin hän tulistui ja minä sain viedä hänet rannalle ja
antaa hänelle selkään. Sitten hän oli pahalla tuulella aina kunnes
tulimme Reindeer-joen suulle, missä leirikunta siwasheja oli lohia
pyydystämässä. Mutta hän ei ollut unohtanut selkäsaunaansa, ja vaikka
minä en sitä silloin tietänyt, niin hän vain odotti tilaisuutta
saadakseen maksaa sen minulle korkoineen takaisin. -- No niin, ei voi
kieltää, että hänellä on merkillinen kyky saada naiset ihastumaan
itseensä. Hänen ei tarvitse muuta kuin viheltää niinkuin koiralle,
niin ne jo ovat valmiit. Se on hyvin ihmeellinen kyky se. Siellä
leirissä oli muuan siwash-tyttö, kaunis ja veitikkamainen kuin
mikäkin, Bellan jälkeen ihanin intiaaninainen, jonka koskaan olen
nähnyt. St. Vincent luultavasti pani paulojaan hänelle, koska hän
viipyi leirissä kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Hänhän on
naisiin menevä -- -- --"
"Riittää jo, mr Bishop", keskeytti puheenjohtaja. Hän oli turhaan
tarkannut Fronan liikkumattomia kasvoja, mutta sitten kääntänyt
huomionsa hänen käteensä, jonka hermostuneet liikkeet toivat ilmi,
mitä kasvot olivat salanneet. "Riittää jo, mr Bishop! Olemme kai
saaneet kylliksemme naisista."
"Olkaa hyvä ja antakaa todistajan lopettaa puheensa", sanoi Frona
rauhallisesti. "Se tuntuu hyvin tärkeältä."
"Tiedättekö te, mitä nyt aion sanoa?" kysyi Del kiivaasti
puheenjohtajalta. "Vai ette? Pitäkää sitten suunne kiinni!"
Bill Brown aikoi jo rientää estämään riitakumppaneja käsikähmästä,
mutta puheenjohtaja pysyi tällä kertaa rauhallisena, ja Bishop jatkoi:
"Minä olisin jo ennättänyt kertoa koko pyssyjutun puhumattakaan
naisista ja muusta, ellette te olisi keskeyttänyt minua. No niin,
kuten sanoin, oli hänellä kosto mielessä, ja kerran, kun en
aavistanut mitään pahaa, hän iski minua pyssynperällä kalloon. Olimme
juuri lähdössä eräästä pysähdyspaikasta, hän heitti naisen kanoottiin
ja työnsi sen rannasta. Tiedätte kaikki, millaista Yukonin mailla oli
vuonna '88. Ja sinne minä jäin ypö yksin ilman mitään, mitä ihminen
tarvitsee elääkseen, tuhannen mailin matkan päähän ihmisasunnoista.
Mutta minä suoriuduin, yhdentekevää miten, ja hän suoriutui myös.
Olette kaikki kuulleet hänen Siperian seikkailuistaan. Niistäkin minä
satun tietämään yhtä ja toista."
Hän pisti kätensä turkkinsa suureen taskuun ja veti esiin
likaisen, nahkakantisen kirjan, joka näöstä päättäen oli ehtinyt
kunnioitettavaan ikään.
"Tämän minä sain Pete Whipplen -- Eldoradon Whipplen -- muijalta. Se
on ollut hänen isänsä tai isoisänsä sedän oma, yhdentekevään kumman,
ja jos täällä olisi joku, joka osaa lukea venäjää, niin voisimme
tarkasti tutustua tuohon Siperianmatkaan. Mutta kun ei täällä ole
ketään --"
"Courbertin! Hän osaa lukea venäjää", huudahti joku joukosta.
Ranskalaiselle tehtiin tietä, ja vastarinnasta huolimatta hänet
kiskottiin ja työnnettiin esiin.
"Osaatteko te tätä kieltä?" kysyi Del.
"Osaan, mutta niin huonosti, niin kurjan huonosti", vastusteli
Courbertin. "Siitä on niin kauan. Olen unohtanut."
"Alkakaa lukea. Emmehän me arvostele ankarasti."
"Ei, mutta --"
"Alkakaa", käski puheenjohtaja.
Del työnsi kirjan hänen käsiinsä ja avasi sen kellastuneen nimilehden
kohdalta. "Minä olen ollut kuukausimääriä melkein kipeänä halusta
saada kynsiini jonkun teidän kaltaisenne", vakuutti hän iloissaan.
"Ja kun nyt olen löytänyt teidät, ette niin hevillä pääse minusta.
Kas niin, eteenpäin, mars!"
Courbertin alkoi hitaasti lukea: "Isä Yakontskin Muistiinpanot,
Sisältävät Lyhyen Kertomuksen hänen Elämästään Obidorskyn
Benediktiläisluostarissa ja täydellisen Selonteon hänen Ihmeellisistä
Seikkailuistaan Itä-Siperiassa Hirvi-Miesten keskuudessa."
Paroni katsahti ylös pyytäen lisäohjeita.
"Sanokaa meille, minä vuonna se on painettu", neuvoi Del.
"Varsovassa vuonna 1807."
Kullankaivaja kääntyi voitonriemuisesti joukon puoleen. "Kuulitteko?
Pitäkää nyt se mielessänne, 1807, älkää unohtako!"
Paroni kävi käsiksi ensimmäiseen lauseeseen. "Tamerlan oli kaikkeen
syypää", alkoi hän vaistomaisesti käyttäen käännöksessään sanamuotoa,
joka oli hänelle ennalta tuttu.
Ensi sanat kuullessaan Frona kalpeni ja pysyi valkeana kuin palttina
niin kauan kuin lukemista kesti. Kerran hän salaa vilkaisi isäänsä
ja oli iloinen siitä, että tämä tuijotti suoraan eteensä, sillä hän
ei olisi kestänyt isän katsetta sillä hetkellä. Toisaalta hän varsin
hyvin tiesi, että St. Vincent ei kääntänyt katsettaan hänestä, mutta
hän ei ollut häntä huomaavinaankaan, eikä St. Vincent nähnyt muuta
kuin liidunvalkeat, ilmeettömät kasvot.
"Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian", luki Courbertin hitaasti,
"hävitti hän tulella ja miekalla valtakuntia ja kaupunkeja
maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin -- kuin tuhkaa tuuleen.
Suuri kansakunta kulki sekasortoisina joukkoina yli maan paeten
valloittajien tieltä -- ei, ei -- paeten hurjien valloittajien
verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin,
arktisen alueen rajoille, siten syntyi hajanainen mongolilainen
asutus."
"Hypätkää muutamia sivuja eteenpäin", neuvoi Bill Brown, "ja lukekaa
paikoitellen. Tämä ei saa kestää koko yötä."
Courbertin seurasi neuvoa. "Rannikon asukkaat ovat eskimoja,
iloista, rauhallista kansaa. He kutsuvat itseään nimellä Oukilion
eli Merenmiehet. Heiltä minä ostin koiria ja ruokaa. Mutta he ovat
Chow-Chuen-kansan, sisämaassa asuvan ja Hirvimiehiksi nimitetyn
heimon alamaisia. Chow-Chuen-heimo on hurjaa, sotaista väkeä. Heti,
kun lähdin rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, riistivät minulta
kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi." Hän käänsi muutamia
lehtiä. "Saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, mutta en
silti päässyt sen lähemmäksi vapauttani. Viisauteni oli heille niin
suureksi hyödyksi, että he eivät suostuneet päästämään minua -- --
Vanha Pi-Une oli mahtava päällikkö, ja he päättivät, että minun
piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Ilswunga oli likainen olento.
Hän ei tahtonut kylpeä ja käyttäytyi epämiellyttävästi -- -- Minä
nain Ilswungan, mutta hän oli minun vaimoni vain nimeltä. Sitten
hän kanteli isälleen, vanhalle Pi-Unelle, ja tämä suuttui kauheasti
-- -- -- Ja heimojen kesken syntyi epäsopua, mutta lopulta minä
viekkauteni ja -- ja neuvokkuuteni avulla tulin mahtavammaksi kuin
olin ollutkaan, eikä Ilswunga enää valittanut, sillä minä opetin
hänelle korttipelejä, joilla hän voi huvitella."
"Riittääkö tämä?" kysyi Courbertin.
"Riittää", vastasi Bill Brown. "Mutta odottakaahan! Sanokaahan vielä
kerta, minä vuonna kirja ilmestyi?"
"Vuonna 1807 Varsovassa."
"Kuulkaahan, paroni", puuttui Del puheeseen. "Kun te nyt kerran olette
siellä puhujanpaikalla, niin minä kysyisin teiltä paria seikkaa."
Hän kääntyi kokouksen puoleen. "Hyvät herrat, te olette kaikki
kuulleet syytetyn kokemuksista Siperiassa. Te olette myös havainneet,
että ne erehdyttävästi muistuttavat Isä Yakontskin lähes sata
vuotta aikaisemmin julkaistuja muistiinpanoja. Ja te olette varmaan
päätelleet, että tässä täytyy olla jotain sotkua. Minä pyydän saada
todistaa teille, että sitä on enemmän kuin aavistattekaan. Syytetty
antoi minulle tuon kolauksen päähän Reindeer-joella vuonna '88,
syksyllä '88 hän oli St. Michaelsissa matkalla Siperiaan, vuosina
'89 ja '90 hän omien puheittensa mukaan vehkeili Siperiassa. Vuonna
'91 hän palasi ihmisten ilmoille ja esiintyi valloittajasankarina
Friskossa. Mutta kysytäänpä, mitä ranskalainen voi meille kertoa. --
Olettehan te käynyt Japanissa?" hän kysyi.
Courbertin oli tarkoin seurannut Bishopin mainitsemia vuosilukuja,
miettinyt ja hämmästynyt. Hän katsahti kuin neuvoa kysyen Fronaan,
mutta tämä ei auttanut häntä. "Olen", vastasi hän viimein.
"Ja tapasitte siellä syytetyn?"
"Tapasin."
"Minä vuonna tämä tapahtui?"
Jokainen odotti henkeään pidättäen vastausta.
"Vuonna 1889." Courbertin olisi mieluimmin ollut vastaamatta.
"Mutta paroni, miten se on mahdollista?" kysyi Del mielistelevällä
äänellä. "Vankihan oli siihen aikaan Siperiassa."
Courbertin kohautti olkapäitään merkiksi siitä, että se ei koskenut
häntä, ja poistui todistajanpaikalta. Kuulustelu taukosi muutamaksi
minuutiksi, joiden kestäessä innokkaasti kuiskailtiin ja pudisteltiin
päitä.
"Valhetta kaikki tyyni", kuiskasi St. Vincent Fronan korvaan, mutta
tämä ei kuullut. "Kaikki näyttää todistavan minua vastaan, mutta minä
voin selittää sen."
Mutta Frona ei liikahtanutkaan, ja puheenjohtaja kutsui St. Vincentin
puhujanpaikalle. Frona katsahti isäänsä, ja hänen silmänsä tulivat
täyteen kyyneleitä, kun isä hyväillen laski kätensä hänen kädelleen.
"Tahtoisitko lähteä täältä?" kysyi isä hetken epäröityään.
Frona pudisti päätään, ja St. Vincent alkoi puhua. Hän kertoi
saman, minkä aikaisemmin oli Fronalle kertonut, mutta nyt vähän
perusteellisemmin, ja hänen tiedonantonsa eivät ainoassakaan kohdassa
olleet ristiriidassa La Flitchen ja Johnin todistusten kanssa. Hän
tunnusti todeksi pesusaavijutun, jonka hänen pieni kohteliaisuutensa
ja John Borgin hillitön kiivaus olivat aiheuttaneet. Hän myönsi, että
Bella oli murhattu hänen revolverillaan, mutta mainitsi samalla, että
Borg muutamaa päivää aikaisemmin oli lainannut revolverin eikä ollut
palauttanut sitä. Bellan syytöksestä hän ei voinut sanoa mitään.
Hän ei käsittänyt, miksi Bella tahtoi valehdella kuolinhetkellään.
Hän ei ollut koskaan millään tavalla loukannut häntä, niin että ei
ollut syytä ajatella kostoakaan. Kaikki oli aivan selittämätöntä.
Bishopin todistukseen hän taas ei katsonut kannattavan edes puuttua.
Se oli valhekudos, johon sinne tänne oli taitavasti pujoteltu
totuudenkin lankoja. Totta oli, että mies oli tullut hänen seurassaan
Alaskaan vuonna '88, mutta hänen esityksensä heidän retkistään oli
ilkeämielinen ja harhaanvievä. Ja mitä paroniin tuli, niin hän oli
hiukan erehtynyt vuosilukuihin nähden, siinä kaikki.
Kuulustellessaan syytettyä Bill Brown tuli kiinnittäneeksi huomiota
erääseen oudostuttavaan seikkaan. St. Vincent oli oman puheensa
mukaan ankarasti tapellut noita kahta salaperäistä miestä vastaan.
"Jos niin on", kysyi Brown, "niin kuinka on mahdollista, että te
suoriuduitte ilman pienintäkään vammaa? John Borgin ruumis oli täynnä
naarmuja ja mustelmia. Miten te henkenne edestä tapellessanne voitte
pysyä aivan vahingoittumattomana?"
Sitä St. Vincent ei voinut sanoa, mutta hän väitti, että koko hänen
ruumiinsa oli arka ja kankea. Ja sehän ei oikeastaan merkinnyt
mitään. Hän ei ollut murhannut Borgia eikä hänen naistaan, muuta hän
ei voinut sanoa.
Frona lausui puolustuspuheensa alussa muutamia voimakkaita sanoja
ihmishengen pyhyydestä ja siitä, miten väärin ja vaarallista
on nojautua todennäköisyysperusteihin, sekä huomautti syytetyn
oikeuksista siinä tapauksessa, että hänen syyllisyyttään ei voida
todistaa. Sitten hän siirtyi todistajien lausuntoihin sivuuttaen
epäoleelliset kohdat ja koettaen pysytellä merkityksellisissä
tosiasioissa. Ensiksikin hän totesi, että he eivät olleet voineet
esittää syytä, minkä vuoksi syytetty olisi tehnyt murhan. Pelkkä
ajatus, että näiden todistajien lausuntojen katsottaisiin näyttäneen
toteen St. Vincentin syyllisyys, oli hänestä loukkaava kokouksen
osanottajien arvostelukyvylle, ja hän luotti tarpeeksi heidän
kunniantuntoonsa ja järkevyyteensä ollakseen vakuutettu siitä, että
kaikki esitetyt lapsellisuudet eivät vaikuttaisi heidän tuomioonsa.
Mitä kuulustelussa ilmenneihin yksityisseikkoihin tuli, hän lausui,
että ei oltu näytetty toteen Bellan ja St. Vincentin välillä
vallinneen minkäänlaista läheistä suhdetta eikä myöskään, että St.
Vincent olisi Bellaa ahdistellut. Pesusaavikohtaushan -- ainoa muka
raskauttavan asianhaara, jolla tätä syytöstä oli perusteltu -- oli
naurettavan vähäpätöinen ja osoitti vain, miten väärin rajupäinen
mies saattoi käsittää toisen pienen kohteliaisuudenosoituksen. Hän
pyysi heitä itseään harkitsemaan asiaa, olivathan he järkeviä miehiä.
He olivat koettaneet todistaa, että syytetyllä oli riitaisa luonne.
Hänen ei tarvinnut sanoa mitään John Borgin luonteesta, tunsivathan
he kaikki hänen hurjat raivonpuuskansa, olihan hänen riidanhalunsa
koko seudun huulilla, ja olihan se estänyt häntä saamasta ystäviä
ja hankkinut hänelle paljon vihamiehiä. Eikö siis ollut varsin
uskottavaa, että nuo naamioidut miehet olivat kaksi tällaista
vihamiestä? Mikä oli ollut heidän tekonsa varsinaisena syynä, sitä
hän ei voinut sanoa, mutta hän kysyi sen sijaan tuomareilta, oliko
näiden mielestä mahdotonta, että Alaskassa olisi kaksi miestä, joille
John Borg olisi antanut tarpeeksi veriteon syytä.
Oli todistettu, että noiden kahden miehen jälkiä ei oltu tavattu,
mutta oli jätetty mainitsematta, etteivät St. Vincentin, Pierre La
Flitchen ja Ruotsin Johninkaan jäljet olleet näkyneet. Se olikin
aivan päivänselvää. Jokainen tiesi, että tie sekä maalla että jäällä
oli niin kova, että pehmeä mokkasiini ei jättänyt siihen mitään
jälkeä ja ettei olisi tarvittu edes jäänlähtöä poistamaan kaikkia
murhamiesten jälkiä.
Tämän päätelmän kuullessaan La Flitche nyökäytti hyväksyvästi
päätään. Frona jatkoi.
Syyttäjät olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että St.
Vincentin kädet olivat veren tahraamat. Mutta jos he nyt tällä
hetkellä suvaitsisivat tutkia mr La Flitchen mokkasiineja, niin he
huomaisivat, että nekin olivat veressä. Tämä ei silti todistanut,
että mr La Flitche oli syypää verenvuodatukseen.
Mr Brown oli viitannut siihen, että syytetty ei ollut saanut mitään
vammoja hurjassa ottelussa. Syytetyn puolustaja saattoi olla tästä
huomautuksesta kiitollinen. John Borgin ruumista oli ilmeisesti
pahoinpidelty. Hän oli kookkaampi, voimakkaampi, painavampi mies
kuin St. Vincent. Jos siis St. Vincent, kuten he syyttivät, oli
tehnyt murhan ja niin muodoin ollut John Borgin kanssa niin
kiivaassa käsikähmässä, että tämä siitä oli saanut naarmuja ja
mustelmia ruumiiseensa, niin kuinka hän oli voinut itse suoriutua
loukkaantumatta? Tätä seikkaa heidän kannatti harkita.
Toinen huomiota ansaitseva seikka oli, että syytetty juoksi
tietä alaspäin. Jos hän olisi tehnyt murhan, olisi ollut aivan
käsittämätöntä, että hän pukeutumatta ja valmistautumatta pakoon
olisi juossut muihin asuntoihin päin. Toisaalta oli hyvin helposti
käsitettävissä, että hän oli lähtenyt ajamaan takaa murhamiehiä
ja pimeässä -- uupunut, hengästynyt ja varmastikin melko lailla
kiihoittunut kun oli -- juossut sokeasti tietä alas.
Fronan lausunto oli johdonmukainen ja yhtenäinen ja puhuttuaan
loppuun hän sai kättentaputuksia palkakseen. Mutta hän oli pahoillaan
ja loukkaantunut, sillä hän tiesi, että he eivät osoittaneet hänelle
suosiota sen vuoksi, että olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan,
vaan sen vuoksi, että hän oli nainen.
Bill Brownilla oli nopea käsityskyky ja tarkka korva, ja hän
osasi käyttää tarjoutuvia asianhaaroja hyväkseen ja taidokkaasti
kääntää epäedullisetkin edullisiksi. Tässä hänen synnynnäinen
kekseliäisyytensä ja puhelahjansa olivat hänelle suureksi avuksi.
Kun hän oli puheessaan kotvasen käsitellyt noita kahta salaperäistä,
naamioitua miestä, oli hän saanut heidät haihtumaan kuin sadun
sumuolennot -- juuri näitä sanoja hän mielellään käytti heistä.
He eivät olleet voineet poistua saaresta kolme tai neljä tuntia
ennen jäänlähtöä. Syytetty ei ollut koettanut sotkea juttuun ketään
saarelaisista, koska nämä kaikki häntä itseään lukuunottamatta
kykenivät näyttämään toteen, että olivat olleet toisaalla murhan
tapahtuessa. Oli kyllä mahdollista, että syytetty oli kiihoittunut
juostessaan tiellä suoraan La Flitchen ja Ruotsin Johnin syliin,
mutta olisi toki luullut, että hän Siperiassa olisi tottunut
järkyttävämpiin kokemuksiin. Mutta se ei merkinnyt niin paljoa;
kieltämätöntä oli sen sijaan, että hän oli ollut hysteerisessä
kiihoitustilassa ja että murhamies sellaisissa oloissa ei tiedä, mitä
hän tekee ja minne suuntaa kulkunsa. Sellaista oli ennenkin nähty.
Moni rikoksentekijä oli juossut suin päin rangaistustaan kohti.
Käsitellessään Borgin, Bellan ja St. Vincentin suhdetta hän
taitavasti vetosi kuulijainsa vaistoihin ja ennakkoluuloihin,
heitti järkisyyt hetkeksi syrjään ja turvautui typeriin, alhaisiin
mauttomuuksiin, joiden tiesi heihin vaikuttavan. Hän myönsi, että
välilliset todistukset eivät koskaan olleet ehdottomasti sitovia.
Mutta niitä ei tässä tarvittukaan. Olihan heillä niiden lisäksi
todistus, jonka sitovuutta ei ollut syytä epäillä.
"Ja lopuksi", hän sanoi, "me emme pääse Bellan viimeisistä sanoista.
Kukaan meistä ei ollut silminnäkijänä. Me olemme haparoineet pimeässä
ja koettaneet pikkuseikkojen varassa päästä totuuden perille. Mutta,
hyvät herrat" -- hän pysähtyi ja tarkkasi kuulijainsa kasvonilmeitä
-- "Bella tiesi totuuden. Hänen todistuksensa ei ole välillinen.
Henkitoreissaan, sydänverensä vuotaessa ja katse kangistuneena hän
puhui totta. Pimeän yön häntä lähestyessä ja kuolonkorahdukset
kurkussaan hän heikoin voimin kohottautui ja ojensi vapisevan
sormensa syytettyä kohti, näin, ja sanoi: 'Hän, hän, hän! St. Vincha,
hän sen teki!'"
Bill Brownin sormi osoitti yhä vielä St. Vincentiä, kun tämä
vaivalloisesti nousi seisomaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuluneilta
ja harmailta, ja hän katsoi ympärilleen saamatta sanaakaan suustaan.
"Raukka, raukka", kuiskailtiin kaikkialta ja niin äänekkäästi, että
hän hyvin saattoi kuulla. Hän kostutti huuliaan kerran toisensa
jälkeen ja ponnisteli saadakseen äänensä kuuluville. "Kaikki on
niinkuin olen sanonut", onnistui hänen lopulta saada huuliltaan.
"Minä olen syytön, kautta Jumalan, minä olen syytön!" Hän tuijotti
tylsästi Ruotsin Johniin odottaen, että ajatus alkaisi toimia. "Minä
-- minä en tehnyt sitä -- minä olen syytön -- minä -- syytön."
Hän näytti vajonneen syvään mietiskelyyn, johon Ruotsin John tuntui
antaneen hänelle aiheen. Frona tarttui hänen käteensä ja veti hänet
hiljaa jälleen istumaan. Joku joukosta vaati salaäänestystä.
Mutta Bill Brown oli silmänräpäyksessä valmis vastaamaan. "Ei! Minä
sanon ei! Avoin äänestys! Me olemme miehiä ja uskallamme lausua
ajatuksemme julki."
Hänen lausuntoansa tervehdittiin hyvä-huudoin, ja äänestys alkoi.
Puheenjohtaja huusi kutakin läsnäolijoista vuorostaan nimeltä, ja
toinen toisensa jälkeen lausui tuon yhden ainoan sanan "syyllinen."
Paroni Courbertin tuli Fronan luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Frona
nyökäytti hymyillen päätään, ja paroni tunkeutui taas joukon läpi ja
asettui ovensuuhun. Hän äänesti vuoronsa tullen "syytön", ja samoin
tekivät Frona ja Jakob Welse. Pierre La Flitche epäröi hetkisen,
katsoi tarkasti Fronaan ja St. Vincentiin ja sanoi sitten kirkkaalla
huiluäänellään "syyllinen."
Kun puheenjohtaja nousi paikaltaan, Jakob Welse kuin sattumalta
siirtyi toiselle puolella pöytää ja asettui selin uunia vastaan.
Courbertin, jolta mikään ei ollut jäänyt huomaamatta, tempasi
kalatynnyrin seinänvierustalta ja nousi sille.
Puheenjohtaja rykäisi ja löi pöytään vaatien hiljaisuutta. "Hyvät
herrat", hän alkoi "syytetty --"
"Kädet ylös!" huusi Jakob Welse samassa käskevästi, ja puolta
sekuntia myöhemmin kuului Courbertinin kimakka: "Kädet ylös, hyvät
herrat!"
He vallitsivat joukkoa takaa ja edestä revolvereillaan. Ainoakaan
käsi ei jäänyt nousematta, puheenjohtajan nuijakin heilui ilmassa.
Mitään meteliä ei syntynyt. Jokainen istui ja seisoi samassa
asennossa kuin käskyn kuuluessa. Heidän katseensa siirtyivät toisesta
päähenkilöstä toiseen ja palasivat aina Jakob Welseen.
St. Vincent istui kuin olisi saanut halvauksen. Frona työnsi
revolverin hänen käteensä, mutta hänen hervottomat sormensa eivät
pystyneet pitelemään sitä.
"Tule, Gregory", kehoitteli Frona. "Kiiruhda! Corlissilla on kanootti
valmiina! Tule!"
Hän pudisteli vankia, ja tämä sai viimein aseen käteensä. Sitten hän
tempoi ja kiskoi häntä ikäänkuin herättääkseen nukkuvaa, kunnes hän
nousi seisoalleen. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen
katseensa harhaileva kuin unissakävijän. Oli kuin hän olisi saanut
halvauksen. Frona ei päästänyt häntä, vaan peräytyi antaakseen hänen
astua ohitseen. St. Vincent astui vapisevin polvin askelen eteenpäin.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi, vain miesjoukon raskas hengitys
kuului. Muuan miehistä yskäisi, se oli hiljaisuuden häiritsemistä
ja kaikkien katseet kääntyivät nuhtelevasti häneen. Mies joutui
hämilleen ja astui hermostuneesti jalalta toiselle. Sitten kuului
taas vain tuo raskas hengitys.
St. Vincent astui toisen askelen, mutta samassa hänen sormensa
hellittivät otteensa ja revolveri pudota kolahti lattialle. Hän
ei yrittänytkään nostaa sitä. Frona kumartui kiireesti, mutta La
Flitche oli ehtinyt astua sille. Frona katsahti ylöspäin, näki
hänen seisovan kädet ylhäällä ja tuijottavan hajamielisen näköisenä
Jakob Welseen. Hän tyrkkäsi miehen jalkaa syrjään, mutta sen
lihakset olivat jännitetyt, mikä osoitti, että hajamielinen ilme oli
teeskennelty. St. Vincent katsoi neuvottomana maahan, ikäänkuin ei
olisi ymmärtänyt, mitä tämä kaikki merkitsi.
Mutta tämä keskeytys veti Jakob Welsen huomion puoleensa, ja hänen
koettaessaan etsiä sen syytä puheenjohtaja otti tilaisuudesta vaarin.
Koukistamatta käsivarttaan hän singautti painavan nuijan kädestään.
Se teki lyhyen kaaren ilmassa ja osui Jakob Welsen korvan alle. Hän
kaatui, revolveri putosi maahan, ja Ruotsin John löi läähättäen
käsiään reisiinsä.
Samassa oli paroniltakin riistetty aseet. Del Bishop oli kädet yhä
ylös ojennettuina ja tuijottaen viattomasti eteensä potkaissut
tynnyrin hänen altaan, niin että ranskalainen oli pudonnut lattialle.
Hänen luotinsa lensi ketään vahingoittamatta katon läpi. La Flitche
tarttui Fronaan. St. Vincent havahtui äkkiä ja juoksi ovelle, mutta
joukko teki heti hänen aikeensa tyhjäksi.
Puheenjohtaja löi nyrkkinsä pöytään ja lopetti keskeytyneen
lauseensa. "Hyvät herrat", hän huusi "syytetty on havaittu syypääksi
rikokseen."