Frona havahtui hitaasti, ikäänkuin pitkästä unesta. Hän oli kaatunut
Corlissin jalkojen poikki; tämä itse taas loikoi selällään rahtuakaan
huolimatta auringosta, joka heloitti häntä suoraan kasvoihin. Frona
ryömi hänen luokseen. Hän hengitti tasaisesti, silmät suljettuina,
mutta avasi ne ja katsoi häneen. Hän hymyili, ja Frona laskeutui taas
maahan. Sitten Corliss kääntyi, ja he katselivat toinen toistaan.
"Vance!"
"Mitä?"
Frona ojensi kätensä, Corliss tarttui siihen, ja heidän silmäluomensa
värähtelivät ja painuivat kiinni. Jostakin äärettömän kaukaa kuului
joen taukoamaton pauhina, mutta se oli heille kuin unohdetun maailman
humua. Suloinen velttous oli vallannut heidät. Aurinko valoi
kultaansa heidän ylitseen raikkaan vihreitten lehvien lomitse, ja
jokainen elävä olento lämpimän maan pinnalla tuntui laulavan iloaan
ilmoille. Ja hiljaisuus oli äärettömän ihana. Viisitoista pitkää
minuuttia he lepäilivät puoliunessa ja heräsivät sitten uudestaan.
Frona nousi istumaan. "Minä -- minä pelkäsin", sanoi hän.
"Ettepä pelännytkään."
"Pelkäsin, että alkaisin pelätä", oikaisi hän ja alkoi solmia
hiuksiaan.
"Antakaa niiden olla! Tämän päivän kunniaksi."
Frona totteli ja ravisti päätään, niin että se peittyi kuin
kultapilveen.
"Tommy on poissa", sanoi Corliss mietteissään. Äskeinen kamppailu
jäitten kanssa palasi verkalleen hänen mieleensä.
"Niin", vastasi Frona. "Minä iskin häntä rystyille. Se oli
kauheata. Mutta meillä on parempi ihminen kuin hän kanootissa, ja
velvollisuutemme on heti huolehtia hänestä. Hei, katsokaahan!"
Muutaman sylen päässä näkyi puitten lomitse suuren tuvan seinä. "Ei
ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Se on varmaan asumaton, tai sitten
asukkaat ovat sattumalta muualla. Pitäkää te huolta miehestä, Vance,
minä en sentään ole aivan yhtä mahdoton kuin te astumaan ihmisten
ilmoille, minä pistäydyn katsomaan."
Hän astui tuvan luo, joka Yokonin maan oloihin katsoen oli suuri,
kiersi rannan puolelle ja tuli ovelle. Se oli auki, ja pysähtyessään
kolkuttamaan hän näki sisällä omituisen näyn tai oikeammin sarjan
omituisia näkyjä. Ensi silmäyksellä hän havaitsi joukon miehiä, jotka
kaikki näyttivät kokoontuneen tänne yhteistä, tärkeätä tarkoitusta
varten. Fronan kolkuttaessa joukko vaistomaisesti jakautui kahtia,
ja näköala avautui, niin että saattoi nähdä ovelta huoneen perälle
asti. Siellä istui pitkillä penkeillä kaksi riviä vakavan näköisiä
miehiä. Heidän välillään seinän vieressä oli pöytä, johon kaikkien
katseet näyttivät keskittyneen. Fronasta, joka tuli häikäisevästä
päivänvalosta, huone aluksi tuntui pimeältä ja synkältä, mutta hänen
onnistui kuitenkin nähdä parrakas yhdysvaltalainen, joka istui pöydän
ääressä ja koputteli siihen raskaalla tilkinnuijalla. Vastapäätä
häntä istui St. Vincent. Frona ehti parahiksi kiinnittää huomiota
hänen kasvojensa kuluneeseen, kurjaan ilmeeseen, ennenkuin muuan
mies, joka näöstä päättäen oli pohjoismaalainen, tulla löntysti
pöydän luo.
Mies, jolla oli nuija, kohotti oikean kätensä ja lausui liukkaasti:
"Teidän on juhlallisesti vannottava, että se, minkä nyt tulette
oikeuden edessä kertomaan --" Hän vaikeni äkkiä ja tuijotti edessään
seisovaan mieheen. "Hattu päästä!" hän ärjyi. Mies totteli, ja koko
joukosta kuului tirskuntaa.
Sitten nuijamies alkoi uudestaan. "Teidän on juhlallisesti
vannottava, että se, minkä nyt tulette oikeuden edessä kertomaan, on
totuus, peittelemätön totuus, ei enempää eikä vähempää."
Pohjoismaalainen nyökäytti päätään ja laski kätensä alas.
"Odottakaahan hetkinen, hyvät herrat!" Frona lähestyi pitkin
käytävää, joka sulkeutui hänen jälkeensä.
St. Vincent karkasi pystyyn ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Frona!" huusi hän. "Voi Frona, minä olen syytön!"
Tämä odottamaton huudahdus oli Fronalle kuin isku vasten kasvoja,
ja hetken ajan kaikki nuo häntä ympäröivät valkoiset kasvot,
joista hehkuvat silmät kiiluivat, pyörivät himmeässä valossa
hänen silmissään. Syytön mihin? hän ajatteli, ja katsoessaan St.
Vincentiin, joka yhä seisoi käsivarsi ojennettuna, hän tunsi jotain
vastenmielisyyden tapaista. Syytön mihin? St. Vincentin olisi pitänyt
voida hillitä itsensä. Hänen olisi pitänyt odottaa, kunnes häntä oli
syytetty. Eihän Frona tiennyt, että häntä oli syytetty mistään.
"Vangin ystävä, arvelen", sanoi nuijamies arvokkaan näköisenä.
"Tuokaahan, joku sieltä, tuoli tänne peremmälle."
"Odottakaahan --" Frona astui horjuvin askelin pöydän luo ja nojasi
kädellään siihen. "Minä en ymmärrä. En tiedä mitään kaikesta tästä."
Mutta samalla hän sattui katsahtamaan jalkoihinsa, jotka olivat
käärityt likaisiin rääsyihin, ja hän muisti, että hameensa oli lyhyt
ja repaleinen, että käsivartensa pilkisti esiin hihan repeämästä ja
että hiuksensa olivat hajallaan. Hänen toinen poskensa ja toinen
puoli kaulaa tuntuivat jonkin omituisen aineen peittämiltä. Hän
hipaisi niitä kädellään, ja kuivunutta savea rapisi lattialle.
"Ei mitään", sanoi mies melkein ystävällisesti. "Istukaa! Me olemme
siis samassa asemassa. Me emme myöskään ymmärrä. Mutta luottakaa
minuun, kyllä me pääsemme siitä selville. Istukaahan nyt!"