"Ei mitään. Istukaa!"
"Mutta mitä te tarkoitatte?"
Corliss laski kätensä hänen olkapäilleen ja painoi hänet istumaan.
"Teidän jalkanne! Te ette voi kulkea eteenpäin tuolla tavoin. Nehän
ovat aivan rikki. Katsokaa!" Hän pyyhkäisi Fronan toista kantapäätä
kädellään, joka tuli aivan veriseksi. "Miksi ette ole sanonut minulle
mitään?"
"Voi, ei niihin koskenut -- paljoa."
"Antakaa minulle toinen hameistanne", pyysi Corliss.
"Minulla --" Frona epäröi. "Minulla on vain yksi."
Corliss katsahti ympärilleen. Tommy oli kadonnut näkyvistä
jääröykkiöitten taa.
"Meidän täytyy jatkaa matkaa", sanoi Frona yrittäen nousta.
Mutta Corliss ei antanut hänen tehdä sitä. "Te ette astu askeltakaan,
ennenkuin minä olen sitonut jalkanne. Kas niin -- silmät kiinni nyt!"
Frona totteli, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli Corliss
vyötäisiään myöten paljaana ja sitoi paraikaa kaistaleiksi revittyä
paitaansa hänen jalkojensa ympäri.
"Te kuljitte minun jäljessäni, enkä minä tiennyt --"
"Ei teidän tarvitse puolustautua", keskeytti Frona. "Olisinhan minä
voinut sanoa."
"En minä puolustaudu, minä nuhtelen teitä. Antakaa minulle nyt toinen
jalka."
Fronan läheisyys vei häneltä mielenmaltin, ja hän kosketti huulillaan
samaa pientä valkoista varvasta, joka oli tuottanut paroni
Courbertinille suudelman.
Tumma puna levisi Fronan kasvoille, mutta hän ei vetänyt jalkaansa
pois, ja häntä värisytti niinkuin kerran ennen hänen eläessään.
"Te käytätte hyväntekijän asemaanne väärin hyväksenne", sanoi hän
moittivasti.
"Tekisipä mieleni käyttää sitä hyväkseni kaksinkerroin."
"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi Frona.
"Miksi en. Merimiehillä on tapana avata viinitynnyrit ja nauttia
täysin siemauksin laivan upotessa, ja onhan meidän asemamme tavallaan
yhtä toivoton."
"Mutta -- --"
"Mutta mitä, neiti Tekopyhä?"
"Te tiedätte, että minä en ole ansainnut tätä! Ellei meidän
tarvitsisikaan ottaa huomioon ketään muuta, niin --"
Vance oli sitaissut viimeisen solmun ja päästi hänen jalkansa
kädestään. "Kirottu St. Vincent! Tulkaa!"
"Niin minäkin sanoisin teidän asemassanne", sanoi Frona nauraen
ja tarttui kanoottiin omalta puoleltaan. "Mutta kuinka te olette
muuttunut, Vance! Te olette aivan toinen ihminen kuin se, jonka minä
tapasin Dyean tiellä. Silloin te ette ollut oppinut kiroilemaan
paljosta muusta puhumattakaan."
"Niin, minä en ole sama kuin silloin ja siitä kiitän Jumalaa ja
teitä. Mutta minä luulen olevani rehellisempi kuin te. Minä toteutan
aina filosofiani elämässäni."
"Ei, tunnustakaahan nyt, että teette minulle vääryyttä. Te pyydätte
liian paljon, katsoen olosuhteihin --"
"Saada suudella pientä varvasta."
"Tai olkoon menneeksi, minä oletan, että te pidätte minusta niinkuin
kiltti iso veli. Ja siinä tapauksessa, jos todella tahdotte, niin --"
"Älkää jatkako", keskeytti Corliss kiivaasti, "älkääkä antako minun
käyttäytyä narrin tavoin."
"-- saatte suudella vaikka kaikkia varpaitani", jatkoi Frona.
Corliss mutisi jotakin, mutta ei vastannut. Työ vaati nyt kaiken
heidän huomionsa osakseen, ja he kulkivat sanaakaan sanomatta
eteenpäin. Vasta heidän laskeutuessaan viimeistä jyrkännettä, jonka
juurella Mc Pherson odotti, Frona äkkiä katkaisi hiljaisuuden.
"Del vihaa St. Vincentiä", sanoi hän käyden suoraan asiaan. "Miksi?"
"Niin, siltä näyttää." Corliss katsahti häneen uteliaasti. "Ja
kaikkialle, minne hän kulkee, hän laahaa muassaan vanhan venäläisen
kirjan, jota hän ei osaa lukea, mutta jota hän jostakin syystä pitää
St. Vincentin nemesiksenä. Ja tiedättekö, Frona, hänen uskonsa on
niin vahva, että siitä on hiukkasen tarttunut minuunkin. Minä en
tiedä, tuletteko te kerran minun luokseni vai tulenko minä teidän
luoksenne, mutta --"
Frona päästi kanootin perän käsistään ja purskahti nauruun. Corliss
loukkaantui ja lensi hehkuvan punaiseksi.
"Jos olen --", hän alkoi.
"Hupsu", nauroi Frona. "Älkää nyt olko lapsellinen. Ja ennen kaikkea,
älkää olko noin arvokkaan näköinen. Se ei juuri pue teitä tällä
hetkellä eikä sovi teidän pörrötukkaisen, puolialastoman olemuksenne
tyyliin. Olkaa vihainen, raivotkaa, kiroilkaa, tehkää vaikka mitä,
mutta minä pyydän, älkää olko noin arvokkaan näköinen. Toivoisin,
että minulla olisi valokuvauskone täällä. Vuosien kuluttua voisin
silloin sanoa ystävilleni: 'Kas, tässä näette Corlissin, suuren
napaseuturetkeilijän, sen näköisenä kuin hän oli maailmankuulun
Alaskan-matkansa päättyessä.'"
Corliss osoitti häntä merkitsevästi sormellaan ja sanoi totisena:
"Missä teidän hameenne on?"
Frona katsahti vaistomaisesti pelästyen alaspäin, mutta
jäljelläolevat repaleet saivat hänet kuitenkin rauhoittumaan, ja hän
sävähti tulipunaiseksi.
"Ettekö häpeä!"
"Pyydän, pyydän, älkää tekeytykö arvokkaaksi", nauroi Corliss.
"Se ei todellakaan pue teitä tällä hetkellä. Olisipa minulla nyt
valokuvauskone!"
"Pysykää vaiti ja kulkekaa eteenpäin, Tommy odottaa. Minä toivon,
että aurinko polttaa kaiken nahan teidän selästänne", sanoi Frona
hengästyneenä ja kostonhimoisena heidän antaessaan kanootin liukua
viimeisen jäälautan pintaa myöten veteen.
Kymmentä minuuttia myöhemmin he kapusivat vastaisen rannan jäämuuria
ylös ja lähestyivät rinnettä, jolla hätämerkki yhä liehui. Sen
vieressä maassa makasi mies. Hän oli aivan hiljaa, ja he pelkäsivät
jo tulleensa liian myöhään, kun hän äkkiä kohotti hiukan päätään
ja valitti. Hänen karkeat vaatteensa olivat repaleina, ja mustat,
haavoittuneet jalat näkyivät mokkasiinien repeämistä. Hänen ruumiinsa
oli niin laiha ja kuihtunut, että luut näyttivät tunkeutuvan esiin
ihon alta. Corlissin koettaessa hänen valtimoaan hän avasi silmänsä
ja tuijotti tylsästi. Fronaa värisytti.
"Tämähän on kamalaa", mutisi Mc Pherson ja tunnusteli miehen
kuihtunutta käsivartta.
"Menkää te edellä rantaan, Frona", sanoi Corliss. "Tommy ja minä
kannamme miehen sinne."
Mutta Frona puri hammasta ja auttoi heitä. Varovaisuudestaan
huolimatta he eivät voineet kyllin vakavasti kantaa kuormaansa
rinnettä alas. Tärähdykset herättivät miehen hetkeksi tainnoksista,
ja kun he laskivat hänet kanootin pohjalle, hän avasi silmänsä
ja kuiskasi käheästi: "Jakob Welse -- sanomia -- kiireellisiä."
Hän haparoi heikoin käsin paitaansa, jonka avoimen rinnuksen alta
sähkösanomarepun nahkahihna pilkoitti.
Kanootin kummassakin päässä oli tilaa yllin kyllin, mutta
keskikohdalla Corliss sai meloa mies jalkojensa välissä. Kanootti
liukui kevyesti rannasta. Viimeinkin he saivat kulkea myötävirtaa,
eikä heidän tarvinnut ponnistella.
Vancen käsivarret, hartiat ja selkä hehkuivat tulipunaisina. Frona
huomasi sen. "Minun toivomukseni on toteutunut", hän sanoi, ojensi
kätensä ja silitti kevyesti käsivartta. "Kunhan pääsemme perille,
niin hoitelemme sen terveeksi."
"Älkää ottako kättänne pois", pyysi Corliss. "Tuo tuntuu sanomattoman
hyvältä."
Frona pisti kätensä veneen laidan yli ja valeli kuumaa selkää
jääkylmällä vedellä. Corliss hengähti raskaasti, ja häntä värisytti.
Tommy kääntyi heihin päin.
"Me olemme tänään tehneet hyvän työn", sanoi hän tyytyväisenä.
"Hädässä olevan lähimmäisen auttaminen on Jumalalle otollinen teko."
"Kukahan äsken oli peloissaan?" nauroi Frona.
"Niin, täisinhän minä olla hiukkasen, mutta --"
Hänen lauseensa jäi kesken, ja oli kuin hän olisi äkkiä kivettynyt.
Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti Fronan olan yli. Ja sitten hän
hitaasti ja uneksien, juhlallisesti kuin olisi rukoillut, mutisi:
"Laupias, kaikkivaltias Jumala!"
He käänsivät päätään. Valtava jäävuori tuli vyöryen mutkan takaa, ja
sen oikea reuna, joka ei suoriutunut käännöksestä, törmäsi rantaan ja
viskasi suunnattoman määrän jäitä ylös ilmaan.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Tässä me nyt sittenkin olemme niinkuin
rotat loukussa", voivotteli Tommy, ja hänen aironsa jäi veteen
roikkumaan.
"Soutakaa!", huusi Corliss hänen korvaansa, ja kanootti hypähti
eteenpäin.
Frona ohjasi virran poikki, melkein suoraan Tienhaaraa kohti,
mutta kun hiekkasärkälle, jonka yli he äsken olivat kulkeneet,
romahtaen viskautui miljoonia tonneja jäätä, katsahti Corliss häneen
levottomana. Frona pudisti hymyillen päätään ja hiljensi samalla
vauhtia.
"Se ei käy", hän kuiskasi ja katsoi taakseen. Jäät olivat parin sadan
jalan päässä heistä. "Ainoa pelastuksemme on pysytellä niiden edellä
ja samalla vähitellen pyrkiä lähemmäksi toista rantaa."
Hän ohjasi venettä niin jyrkästi virran poikki kuin suinkin uskalsi
antamatta silti sen ja jäitten välimatkan lyhetä.
"Minä en kärsi tätä vauhtia", yritti Tommy kerran napista, mutta
Corlissin ja Fronan pahaaennustava vaikeneminen sai hänet jatkamaan
soutamistaan.
Jäämuurin etureunasta ulkoni viiden tai kuuden jalan paksuinen ja
lähes tuhannen neliöyardin laajuinen jäälaatta. Se kynti vettä niin
voimakkaasti, että kummallekin puolelle muodostui syvät, kuohuvat
vaot. Tommy huomasi sen ja olisi kadottanut kaiken tarmonsa, ellei
Corliss kahden aironvedon välillä olisi survaisut häntä selkään
aironsa lappeella.
"Kyllähän me voimme pysytellä edellä", sanoi Frona läähättäen, "mutta
meidän pitää samalla ajatella maihinpääsyä."
"Keula edellä rantaan heti kun se näyttää mahdolliselta", neuvoi
Corliss. "Ja heti paikalla, kun se törmää rantaan, niin me hyppäämme
veneestä ja juoksemme."
"Sanokaa kiipeämme. Miten hyvä, että hameeni on näin lyhyt!"
Jäät olivat törmänneet kallioista vasenta rantaa vastaan, mutta se
oli työntänyt ne luotaan, ja ne ajautuivat nyt oikeata rantaa kohti.
Etumainen ulkoneva lohkare suuntasi kulkunsa juuri Tienhaaraa kohti.
"Jos te katsotte taaksenne, niin minä muserran teidän päänne
airollani", uhkasi Corliss.
"Oi -- voi", vaikeroi Tommy.
Mutta Corliss katsoi taakseen ja Frona samoin. Suuri lohkare
viskautui rannalle. Kuului kamala ryske, ja saari näytti tärisevän;
pehmeätä maata kiskoutui irti viidenkymmenen jalan alalta.
Parisenkymmentä mäntyä horjui kiivaasti edestakaisin ja kaatui, ja
niiden paikalle kohosi jääkukkula, joka kasvoi, sortui ja kasvoi
uudelleen. Alempana, vain muutaman jalan päässä, Del Bishop juoksi
rantatörmälle, ja pauhun läpi he epäselvästi kuulivat hänen huutavan:
"Joutukaa, joutukaa!" Sitten rannan jäämuuri alkoi luhistua, ja hän
sai kiireimmän kaupalla peräytyä. "Iskekää ensimmäiseen mahdolliseen
aukkoon", sanoi Corliss läähättäen.
Fronan huulet liikkuivat; hän yritti puhua, mutta ei onnistunut,
nyökäytti sitten päätään merkiksi siitä, että oli kuullut. He
lensivät vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin kristalliseinän viertä ja
etsivät paikkaa, josta nopeasti voisivat päästä maihin. Tienhaara
jäi heidän taakseen, ja he kuulivat paetessaan jäitten ryskeen sen
rantoja vastaan.
Kiitäessään Roubeaun saaren ja Tienhaaran välisen salmen suun poikki
he äkkiä huomasivat suoraan edessään jääseinän halkeaman. Kanootti
syöksyi siihen täyttä vauhtia ja lensi puolittain ylös vedestä,
nousten viettävälle jäälaatalle. Kaikki kolme hyppäsivät yht'aikaa
rannalle, mutta sen sijaan että molemmat muut tarttuivat kanoottiin
kiskoakseen sen ylös, Tommy, joka oli istunut keulassa, ei ajatellut
mitään muuta kuin omaa pelastumistaan. Ja hänen yrityksensä olisikin
onnistunut, ellei hän olisi kiivetessään luiskahtanut ja kaatunut
puolitiehen. Hän nousi puoleksi, luiskahti ja kaatui uudelleen.
Corliss, joka tuli hänen jäljessään laahaten kanoottia perässään,
astui hänen ylitseen. Tommy ojensi kätensä ja tarttui veneen
laitaan. Vetäjät, joilla oli täysi työ entisestäkin taakastaan,
eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. Corliss katsoi taakseen ja
kirkaisi Tommylle, että hänen piti päästää heidät menemään, mutta
tämä tarrautui yhä lujemmin veneen laitaan, ja hänen kasvonsa
vääntyivät kuolemantuskasta kuin hukkuvan. Heidän takanaan ryskivät
jäät. He tunsivat jo lähestyvän hävityksen esimakua ja ponnistelivat
epätoivoisesti saadakseen veneen rantaäyrään huipulle. Mutta taakka
oli heille nyt ylivoimainen, ja he vaipuivat polvilleen. Sairas mies
karkasi istualleen ja nauroi hurjasti.
Ensimmäiset jäät törmäsivät Roubeaun saarta vastaan, se vapisi
perustuksiaan myöten, ja jäät horjuivat heidän jalkainsa alla.
Frona otti airon ja löi sillä skotlantilaista rystyille, ja samassa
silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti otteensa, Corliss ryntäsi hurjaa
vauhtia ylöspäin kiskoen kanoottia perässään, ja Frona työnsi sitä
takaapäin. Kristalliseinä kiertyi kokoon kuin paperiarkki, ja sen
poimuihin katosi Tommy kuin mehiläinen komean kämmekän lehtien väliin.
He vaipuivat uupuneina maahan. Mutta suunnaton jäälohkare singahti
rannan jääröykkiöstä ja vaappui heidän yläpuolellaan. Frona yritti
nousta, mutta vaipui polvilleen, ja Corlissin täytyi tempaista hänet
ja kanootti vaaran alta. He kaatuivat uudestaan maahan, mutta tällä
kertaa puitten alle, missä aurinko pujotteli säteitään vihreitten
männynneulasien läpi, rastaat lauloivat oksilla ja sirkkaparvi
soitteli lämpimässä.