Rannan lähetessä elämä viihtyisine leiritulineen ja
puolipäivälepoineen ja ennen kaikkea siunattu Toronto paikallaan
pysyvine taloineen ja vilisevine katuineen palasivat Tommyn mieleen.
Joka kerta, kun hän ojentautui eteenpäin, painoi päänsä alas ja
kosketti airollaan vettä, kadut laajenivat ja tulivat ikäänkuin
lähemmäksi. Ja joka kerta, kun aironveto päättyi ja hänen päänsä
nousi ylös, saari oli hypähtänyt lähemmäksi. Pää painui taas alas, ja
kadut olivat luonnollista kokoa, se nousi, ja Jakob Welse ja kaksi
muuta miestä seisoivat rannalla kolmen vedon mitan päässä.
"Enkö minä sitä teille sanonut?" huusi Tommy heille voitonriemuisesti.
Mutta sen sijaan, että olisi ohjannut maihin, Frona käänsi kanootin.
Tommyltä jäi veto kesken, ja hänen aironsa kolahti pohjaan.
"Nostakaa aironne!" Corlissin ääni oli terävä ja ankara.
"Enkä nosta!" Tommy katsahti kapinallisesti kiusaajaansa ja kiristeli
hampaitaan vihasta ja pettymyksestä.
Virta painoi kanoottia alaspäin, ja Frona jaksoi vain pysyttää sitä
paikallaan. Corliss ryömi polvillaan keulaan päin.
"Minä en tahdo tehdä teille pahaa, Tommy", sanoi hän hiljaa ja
hillitysti. "Nostakaa siis aironne ja olkaa mies."
"En."
"Silloin minä voin tappaa teidät", jatkoi Corliss yhtä rauhallisesti
ja veti metsästyspuukkonsa tupesta.
"Mutta mitäpä, jos minä en sittenkään tahdo?" kysyi skotlantilainen
yrmeästi, mutta vetäytyi samalla kauemmaksi.
Corliss painoi hiljaa veistä Tommyn selkään, juuri sydämen kohdalle.
Kärki lävisti hitaasti paidan ja kosketti ihoa. Se ei pysähtynyt eikä
kiiruhtanut vauhtiaan, vaan jatkoi matkaansa yhtä hitaasti. Tommy
kyyristyi väristen kokoon.
"Mies, mies, älkää! Ottakaa se pois!" huusi hän, "Minä lupaan."
Frona oli kalmankalpea, mutta hänen katseessaan oli kova kiilto, ja
hän nyökäytti hyväksyvästi päätään.
"Me koetamme päästä virtaa ylöspäin tätä rantaa myöten ja kulkea joen
poikki ylempää", huusi hän isälleen. "Kuinka? En kuule. Tommyko?
No häntä hiukan peloittaa, mutta se ei ole niin vaarallista." Hän
heilutti airoaan hyvästiksi. "Me palaamme pian, isä rakas, hyvin
pian."
Stewart-joki oli aivan vapaana jäistä, ja he kulkivat neljännesmailin
matkan sitä ylöspäin, sitten suoraan sen suun poikki ja jatkoivat
Yukonia pitkin. Mutta kun he olivat pelastettavan miehen kohdalla,
tuli uusi vastus heidän tielleen. Mailia ylempänä oli asumaton saari,
jonka pitkälle ulottuva hiekkasärkkä jakoi joen kahtia aina äskeisiin
ohipääsemättömiin kallioihin asti. Satoja tuhansia tonneja jäätä oli
viskautunut särkälle, niin että se muodosti kimaltelevan harjanteen.
"Meidän täytyy kantaa kanootti särkän yli", sanoi Corliss, kun Frona
käänsi sen ulommaksi rannasta.
Kanootti lensi nuolena kapean salmekkeen poikki hiekkasärkän
puolelle, ja Frona keksi pienen syvennyksen, jonka kohdalta muuri
ei ollut aivan yhtä jyrkkä. He nousivat jäälohkareelle, joka ilman
tukea veden yläpuolella riippuen ulkoni ainakin kolmekymmentä
jalkaa muurista. Miten syvälle sen toinen pää oli haudattuna
jääseinän sisään, siitä ei voinut sanoa mitään varmaa. He kiipesivät
kimaltelevan harjanteen huipulle kiskoen kanoottia perässään ja
katsoivat ympärilleen. Joka taholla suunnaton määrä päällekkäin
ajautuneita jäälauttoja, toinen toistaan suurempia, jotka saivat olla
viimeksi tulleitten, auringonpaisteessa äärettömien jalokivien lailla
loistavien vaikeitten lohkareitten alustoina.
"Onpa tämä mukava kävelypaikka", sanoi Tommy pilkallisesti, "kun
seuraava jäätulvakin voi tulla millä hetkellä tahansa." Hän istuutui
päättäväisesti. "Ei kiitos, minä en lähde tästä mihinkään."
Frona ja Corliss kulkivat edelleen kantaen kanoottia välillään.
"Persialaiset ruoskivat orjiaan saadakseen heidät taisteluun", sanoi
Frona katsoen taakseen. "Minä en koskaan ennen ymmärtänyt sitä. Eikö
teidän olisi paras palata häntä noutamaan?"
Corliss teki sen ja pakotti murisevan apulaisensa kulkemaan edellä.
Kanootti ei oikeastaan painanut paljoakaan, mutta jyrkissä nousuissa
ja äkkikäännöksissä heillä kuitenkin oli siitä täysi työ. Aurinko
heloitti täydeltä terältä. Sen kirkkaus rasitti heidän silmiään, hiki
tihkui joka huokosesta, ja he olivat aivan hengästyksissään.
"Voi, Vance, tiedättekö -- --"
"Mitä?" Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja heilautti kättään.
"Toivoisin, että olisin syönyt enemmän aamiaiseksi."
Corliss murahti myötätuntoisesti. He olivat tulleet harjanteen
keskikohdalle ja saattoivat nähdä joen ja sen toisella puolen aivan
selvästi miehen ja hänen hätämerkkinsä. Alempana näkyi kodikas,
vihannuuden verhoama Tienhaara. He katsahtivat Yukonin leveää mutkaa,
joka hymyili veltosti, ikäänkuin se ei minä hetkenä hyvänsä olisi
ollut valmis vuodattamaan kidastaan kuolemaa ja hävitystä. Heidän
jalkainsa alla jää laskeutui loivasti ja muodostui pienoisrotkon,
joka jäi syvään varjoon.
"Astukaahan eteenpäin, Tommy", pyysi Frona. "Me olemme puolitiessä,
ja tuolla on vettä."
"Vettäkö te ajattelette viedessänne ihmisraukkaa kuolemaan", sähisi
Tommy.
"Minä pelkään, että te olette tehnyt jonkin hyvin suuren synnin,
Tommy", sanoi Frona pudistaen moittivasti päätään, "muuten ette niin
pahasti pelkäisi kuolemaa." Hän huoahti ja nosti kanoottia omalta
puoleltaan. "No niin, onhan se luonnollistakin. Te ette osaa kuolla
--"
"Enkä tahdo kuolla", keskeytti Tommy rajusti.
"Mutta jokaiselle tulee hetki, jolloin hänen täytyy kuolla, hetki,
jolloin ei voi muuta kuin kuolla. Ehkäpä tämä on sellainen."
Tommy liukui varovaisesti välkkyvän kielekkeen yli ja hypähti
leveälle jäälautalle. "Se oli hyvin sanottu", sanoi hän irvistäen,
"mutta ettekö te luule, että minä osaan itse arvostella ne asiat
omasta puolestani. Miksi minä en saisi ajatella niinkuin minä tahdon?"
"Siksi, että te ette ajattele niinkuin teidän pitää. Voimakkaat
ihmiset ovat kaikkina aikoina hallinneet sellaisia kuin te olette. He
ovat opettaneet teidän kaltaisillenne, milloin ja miten heidän tulee
kuolla, johtaneet heitä kuolemaan, ruoskineet heitä kuolemaan."
"Te osaatte sanoa sen niin kauniisti", sanoi Tommy "Ja niin
taitavasti. Eikä minun taida kannattaa valittaa, kun te kuvailette
sitä niin hienosti."
"Te olette todella taitava", nauroi Corliss, kun Tommy oli jatkanut
matkaa alas rotkoon ja kadonnut näkyvistä. "Mutta kyllä se itsepäinen
lurjus tulee väittelemään vielä matkalla ikuiseen tuomioon."
"Missä te olette oppinut soutamaan?" kysyi Frona.
"Yliopistossa -- urheiluna", vastasi Corliss lyhyesti. "Mutta
katsokaa! Eikö tämä ole ihanaa?" Vesi oli sulaessaan muodostanut
lätäkön rotkon pohjaan. Frona ojentautui pitkäkseen maahan ja painoi
kuumat huulensa sen raikkaaseen veteen. Hänen siinä maatessaan
hänen mokkasiiniensa pohjat -- tai oikeammin jalkapohjansa, sillä
mokkasiinit ja sukat olivat repaleina, -- tulivat näkyviin. Ne olivat
hyvin valkoiset, mutta jää oli monesta kohden leikannut ne verille.
"Niin sievät ja kauniit ja pehmeät", mutisi Tommy. "Ei luulisi, että
ne voisivat johtaa vahvaa miestä kadotukseen."
"Kun te noin napisette, niin kuljette sitä kohti aika kyytiä",
vastasi Corliss vihaisesti.
"Neljäkymmentä mailia tunnissa", tokaisi Tommy ja jatkoi matkaansa
iloisena siitä, että oli saanut sanoa viimeisen sanan.
"Odottakaahan! Teillä on kaksi paitaa. Lainatkaa minulle toinen!"
Skotlantilainen katsoi kysyvästi taakseen, kunnes ymmärsi, mitä
Corliss tarkoitti. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi kulkuaan.