Bijou' toi kauniisti ilmoille kaiken siroimman ja hienoimman, mitä
oli piillyt sen rakentajan sielussa. Se oli kevyt ja hauras kuin
munankuori, ja sen vajaan puolen tuuman paksuiset laidat eivät olisi
voineet kestää edes miehen pään suuruisen jäämöhkäleen sysäystä. Ja
vaikka nyt olikin avovettä, ei kulku silti kuitenkaan ollut esteetön
sillä joessa uiskenteli joka suunnalla viljalti rantamuureista
irtautuneita jäälohkareita. Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Fronan
taitava melankäyttö hankki hänelle Corlissin täyden luottamuksen.
Heillä oli edessään ja ympärillään suurenmoinen näky: joki, jonka
tummaa aallokkoa kristallimuurit reunustivat; niiden takana
vihreät metsät, jotka kurottautuivat kesätaivaalla leijailevia
pilvenhattaroita kohti, ja kaiken yllä tulinen aurinko, Joka levitti
lämpöään kuin roihuva valkea. Suurenmoinen näky, mutta jostakin
syystä Corliss tuli ajatelleeksi äitiään ja hänen ikuista teetään,
pehmeitä mattoja, sievisteleviä palvelijattaria ja avaroissa
ikkunoissa viserteleviä kanarialintuja, ja hän tuumi itsekseen,
olisiko äiti voinut ymmärtää hänen nykyistä minäänsä. Ja kun hän
ajatteli takanaan istuvaa naista, tunsi hänen melansa nousevan ja
laskevan, nousevan ja laskevan niin hänen äitinsä naistuttavat taas
tulivat hänen mieleensä Ja kulkivat yksitellen, pitkänä jonona, hänen
ohitseen, ja he olivat hänen mielestään kuin kalpeita hämäränhaamuja,
sen suvun irvikuvia, joka oli täyttänyt ja yhä tulisi täyttämään maan.
Kanootti hipaisi ajelehtivaa jääkappaletta, lensi nuolena kahden
muun lohkareen lomitse ja pääsi ohi juuri vähäistä ennen kuin niiden
välinen aukko sulkeutui. Tommy voihki surkeasti.
"Hyvin tehty", sanoi Corliss rohkaisevasti.
"Hurjapäinen naisihminen! Eikö hän nyt olisi voinut odottaa", murahti
skotlantilainen partaansa.
Frona kuuli hänen sanansa ja naurahti uhkamielisesti. Corliss heitti
häneen silmäyksen olkansa takaa, ja hymyilevä katse, jonka hän sai
vastaukseksi, oli lumoava. Fronan kevyt päähine oli valahtanut
taapäin, ja tuulessa liehuvat kiharat välkkyivät päivänpaisteessa ja
ympäröivät kasvot sädekehällä, joka Vancelle muistutti aurinkoista
aamua Dyen tiellä.
"Minun tekisi mieli laulaa, ellei se hengästyttäisi liikaa.
Esimerkiksi 'Miekkalaulu' tai 'Ankkurilaulu'."
"Tai 'Laulujen laulu'", vastasi Corliss. "Illansuussa hän luokseni
saapui", hän hyräili merkitsevästi.
Frona pisti äkkiä melansa veteen vastakkaiselle puolelle venettä
väistääkseen suurta, teräväsärmäistä lohkaretta eikä ollut
kuulevinaankaan. "Minä voisin jatkaa tätä matkaa vaikka ikuisesti."
"Niin minäkin", vakuutti Corliss lämpimästi.
Mutta Frona ei ollut mitään ymmärtävinään ja jatkoi: "Tiedättekö,
Vance, minä olen niin iloinen siitä, että me olemme ystäviä."
"Minun syyni ei ole, ettemme ole muuta."
"Te ette pysy tahdissa, hyvä herra", nuhteli Frona ja Corliss ryhtyi
vaieten ponnistelemaan eteenpäin.
Kanootti suuntasi kulkunsa virtaa vastaan neljänkymmenenviiden asteen
kulmassa ja eteni kohtisuoraan rannasta. Näin he olivat laskeneet
pääsevänsä länsirannalle juuri vastapäätä lähtökohtaansa, ja sieltä
heillä oli aikomus ponnistella vastavirtaa tyvenemmässä rantavedessä.
Mutta mailin verran särmikkäitä kalliorantoja ja sata yardia
äkkijyrkkää, virrasta kohoavaa jäätikköäyrästä olisi tällöin vielä
erottamassa heitä miehestä, joka odotti heidän apuaan.
"Huoahtakaammepa nyt hetkinen", ehdotti Corliss heidän päästyään
kurimukseen, jossa akanvirta kuljetti kanoottia pitkin korkean
rantamuurin laitaa.
"Kuka voisi uskoa, että olemme toukokuun puolivälissä?" Frona
katsahti hataraa jääseinämää. "Tuntuuko se teistä todelliselta,
Vance?" Tämä pudisti päätään.
"Ei minustakaan. Minä tiedän, että minun, Frona Welsen
ruumiillinen minäni on tässä kanootissa ja meloo henkensä
edestä yhdessä kahden miehen kanssa armon vuonna
kahdeksantoistasataayhdeksänkymmentäkahdeksan Alaskassa Yukon-joella;
tämä on vettä, tuo jäätä. Käsivarteni ovat uupuneet, sydämeni
sykkii hiukan kohtuullista kiivaammin, ja minä hikoilen -- mutta
kuitenkin kaikki on kuin unta. Kuvitelkaahan! Vuosi sitten minä olin
Pariisissa!" Hän hengähti syvään ja katsahti joen yli kaukaiseen
rantaan päin, missä Jakob Welsen teltta loisti metsän syvää vihreyttä
vastaan kuin lumivalkea nenäliina. "Minä en usko, että sellaista
paikkaa on olemassakaan", lisäsi hän. "Ei ole mitään Pariisia!"
"Ja minä olin kaksitoista kuukautta takaperin Lontoossa", sanoi
Corliss mietteissään. "Mutta minä olen tullut uudeksi ihmiseksi
senjälkeen. Lontoo? Nyt ei ole Lontoota. Se on mahdotonta. Kuinka
maailmassa voisi olla niin paljon ihmisiä? Tämä on maailma, ja me
tiedämme, että siinä on hyvin vähän ihmisiä, muuten ei voisi olla
niin paljon jäätä ja vettä ja taivasta. Minä tiedän, että tämä Tommy
mielellään ajattelee erästä paikkaa, jota hän nimittää Torontoksi.
Hän erehtyy. Se on olemassa vain hänen mielessään -- muistona
jostakin varhaisemmasta elämästä. Sitä hän ei tietysti usko, ja se on
aivan luonnollista, sillä hän ei ole filosofi eikä rasita --"
"Pysyttekö vaiti siinä?" sähisi Tommy. "Te lörpöttelette meidät
kadotukseen."
Elämä on lyhyt pohjan perillä, ja ennustuksesta on usein vain lyhyt
matka toteutumiseen. Varoittava suhahdus kävi huokauksen tavoin
läpi ilman, ja sateenkaarenhohtoinen muuri heidän edessään horjui.
Kaikki kolme airoa painuivat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
veteen, ja kanootti hypähti kauemmaksi rannasta. Toinen jäälohkare
toisensa jälkeen, yhteensä tuhansia tonneja, romahti kimaltaen alas
ja murskautui heidän takanaan. Vesi työntyi niiden tieltä ulospäin,
kuohui ja kiehui raivoisana aallokkona, ja kanootti, joka hyppelehti
hurjasti laineilla, sukelsi jyrkän aallonharjan lävitse ja painui
vettä puolillaan takaisin aallonpohjaan.
"Enkö minä sitä sanonut teille, senkin lörpöttelijät!"
"Istukaa hiljaa ja ammentakaa vettä", sanoi Corliss ankaralla
äänellä. "Muuten te pian ette saa sanoa meille mitään."
Hän pudisti päätään Fronalle, ja tämä iski silmää vastaukseksi.
Sitten he molemmat nauroivat salaa, niinkuin lapset, jotka
onnellisesti ovat päässeet pahasta pälkähästä.
Kanootti hiipi varovaisesti äkkijyrkkien, ulkonevien jäätiköitten
varjossa ja soljui äänettömästi viimeistä akanvirtaa ylöspäin.
Siinä kohosi virrasta muuan jyrkkä kieleke -- paljas, vuosisatojen
kuluttama ja uurtama kalliohirviö. Se näytti vihaavan virtaa, joka
sitä lakkaamatta kalvoi, vihaavan sadetta, joka veisti sen karkeaan
pintaan muodottomia vakoja, vihaavan aurinkoa, joka ei tahtonut
hedelmöittää sitä, niin että vihreä, versova elämä olisi peittänyt
sen rumuuden. Virta pieksi sitä kaikin voimin, teki raivoisia
hyökkäysyrityksiä sitä vastaan ja vetäytyi jälleen keskelle uomaansa.
Kallion juurella kuohui kiivas aallokko, ja sen halkeamissa ja veden
uurtamissa koloissa oli näkymätön taistelu käynnissä.
"Nyt! Soutakaa niin paljon kuin jaksatte!"
Tämä oli viimeinen käsky, jonka Corliss saattoi antaa, sillä
kohinassa, johon he nyt olivat joutuneet, miehen ääni hukkui kuin
sirkan soitto maanjäristyksen pauhuihin. Kanootti lensi eteenpäin ja
hypähti äkkiä tyvenestä akanvirrasta kuohuihin. Airot ponnistelivat
tahdissa: ylös, alas, ylös, alas. Vesi loiskui ja kiskoi ja painoi
venettä joka suuntaan yht'aikaa, ja hauras alus, joka ei voinut
totella kaikkia sen oikkuja, vapisi ja värisi pelosta uskaltaessaan
tehdä vastarintaa. Se kääntelehti hermostuneesti oikealle ja
vasemmalle, mutta Frona hoiti peräsintä rautakourin. Yardin matkan
päässä kallionhalkeama irvisteli heitä vastaan. Kanootti hypähti
ja syöksyi eteenpäin, mutta vesi soljui sen alta, eikä se päässyt
paikaltaan. Vuoroon he ajautuivat ulos aukosta, vuoroon pääsivät
tunkeutumaan sisään, puolen yardia eteenpäin ja taas takaisin, ja
kallioportti näytti pilkkaavan heidän ponnistuksiaan.
Viisi minuuttia, joista jokainen oli pitkä kuin ikuisuus, kului,
ennenkuin he viimein pääsivät halkeaman ohi. Vielä viisi minuuttia,
ja se oli sata jalkaa heidän takanaan. Alas, ylös, alas, ylös, kunnes
taivas ja maa ja joki himmenivät olemattomiin ja tietoisuuteen jäi
vain kapea juova -- vaahtojuova, jota toisaalta rajoitti ilkkuva
kallioseinä, toisaalta vihaisesti myllertävä vesi. Tämä kapea juova
oli kaikki, mitä oli olemassa. Jossakin alhaalla oli olevaisen alku
ja jossakin ylhäällä, pauhun ja kuohujen yläpuolella, kaiken loppu,
ja sitä kohti he nyt ponnistelivat.
Frona piti yhä peräsintä raudanlujin kourin. He eivät luopuneet
siitä, minkä kerran saavuttivat, vaan taistelivat saadakseen
haltuunsa yhä enemmän, tuuman tuumalta, alas, ylös, alas, ylös,
ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Tommyn rohkeus olisi horjunut.
Jäälautta, jonka pyörre oli painanut veden alle, sukelsi poreillen
pinnalle hänen aironsa alta, keikahti teräväsärmäisen kärkensä ympäri
ja vaipui uudestaan syvyyteen. Ja Tommy oli näkevinään itsensä
tuon jäälohkareen tavoin hukkuvana, liehuvin hiuksin ja haparoiden
käsillään painuvan veden alle jalat edellä, alemma ja alemma.
Hän tuijotti silmät selällään onnetonta ennusmerkkiä, ja hänen
aironsa pysähtyi kesken vetoa. Samassa silmänräpäyksessä halkeama
taas irvisteli heille vastaan, ja he liukuivat jälleen hiljalleen
vastavirrassa äskeisten kallioitten alapuolella.
Frona makasi pää taapäin heitettynä ja nyyhkytti auringossa, Corliss
läähätti keskituhdolla hukkaanmenneestä voimainponnistuksesta, ja
skotlantilainen istui keulassa pää polviin painettuna huohottaen
ja murtuneena. Kanootti oli hiljaa ajautunut jääseinämän reunalle
ja pysähtynyt siihen lepäämään. Sateenkaarimuuri kohosi kuin
satujen linna, auringonsäteet heijastuivat sen lukemattomiin
kuvastinpintoihin ja verhosivat sen timanttivaippaan. Hopeaiset
purot solisivat sen kristalliseiniä pitkin, ja sen läpinäkyvä
kirkkaus tuntui paljastavan elämän ja kuoleman ja ihmisen pyrkimyksen
salaisuudet, vetävän hunnun toisensa jälkeen syrjään ja tuovan
silmäin eteen himmeän sinihohtoisia kaukonäkyjä, unikuvia, jotka
tarjosivat syvällä suuressa, vilpoisessa helmassaan ikuista lepoa,
ikuista lepoa ja rauhaa.
Muurin sirotekoinen harja, joka kohosi parikymmentä jalkaa heidän
päittensä yläpuolelle, huojui hiljaa edestakaisin aivan kuin
vehnäpelto vienon kesätuulen tuudittamana. Mutta Corliss katsoi
sitä välittämättä vaarasta. Hän ei toivonut muuta kuin saada maata
siinä suuren arvoituksen kynnyksellä, vaan maata ja juoda ilmaa
täysin siemauksin eikä mitään muuta! Dervishi, joka on lakkaamatta
pyörimistään pyörinyt, kunnes kaikki on mustennut hänen silmissään,
voi käsittää kaikkeuden sisimmän olemuksen ja todistaa, että jumaluus
on jakamaton. Samoin se, joka on taukoamatta melonut ja melonut
airollaan, voi pudisteleida vapaaksi rajoituksistaan ja kohottautua
ajan ja paikan yläpuolelle. Niin oli nyt Corlissin laita.
Mutta vähitellen hänen verensä lakkasi virtaamasta niin rajusti, ilma
ei enää tuntunut yhtä sulotuoksuiselta, ja painostava todellisuus
palasi jälleen hänen tietoisuuteensa.
"Meidän täytyy suoriutua tästä", hän sanoi. Hänen äänensä oli kuin
miehen, jonka kurkun pitkällinen juopottelu on käheästi kärventänyt.
Hän pelästyi sitä itsekin, mutta nosti vapisevin käsin melansa ja
työnsi kanootin irti jäämuurista.
"Niin, lähtekäämme kaikin mokomin liikkeelle", sanoi Frona matalalla
äänellä, joka tuntui tulevan jostakin hyvin kaukaa.
Tommy kohotti päätään ja katsahti ylös. "Kai meidän nyt on paras
jättää koko homma sikseen?"
"Käykää käsiksi airoihin!"
"Aiotteko sitten koettaa uudestaan?"
"Käsiksi airoihin!" toisti Corliss.
"Niin kauan kuin sydän kestää, Tommy", lisäsi Frona.
Taas he kamppailivat saman kamppailun, ja koko maailma katosi,
paitsi tuota kuohujuovaa, kohisevaa vettä ja ilkkuvaa aukkoa
kallioitten välissä. Mutta he pääsivät tuuma tuumalta sen ohi,
ja leveä joenmutka heidän edessään lausui heidät tervetulleiksi.
Vain leppymättömän vihainen kalliokärki, jonka juurella vesi yhtä
leppymättömästi kohisi, erotti heidät siitä. Mutta juuri sen kohdalla
kanootti taas alkoi hypellä ja vavahdella, virta soljui sen alta
eivätkä he päässeet paikaltaan. Alas, ylös, alas, ylös liikkuivat
airot, kunnes lopulta tuo kapea juovakin himmeni ja häipyi, ja koko
kamppailu tuli merkityksettömäksi. Heidän sydämensä sykkivät työn
tahdissa, he tulivat ikäänkuin ajan suuriksi heilureiksi. Ja heidän
takanaan ja edessään välkkyivät ikuisuudet, ja ikuisuuksien välillä
he liikuttelivat airojaan hurjasti, koneellisesti: alas, ylös. He
eivät enää olleet ihmisiä, vaan koneita. He pääsivät niin pitkälle,
että heidän aironsa koskettivat vihaista kalliota, mutta eivät
sitä tietäneet, liukuivat takaisin sattumalta onnistuen väistämään
uiskentelevia jäälauttoja, mutta eivät nähneet niitä. Eivät he
myöskään tunteneet, kun aallot löivät venettä ja vilpoisa vaahto
roiskui heidän kasvoihinsa.
Kanootti kääntyi myötävirtaan, ja heidän auringonpaisteessa
välähtelevät aironsa kuljettivat sitä paluusuuntaan joen poikki
Tienhaaraa kohti. Kun he vähitellen tulivat tietoisiksi siitä, mitä
ympärillä tapahtui, ja Tienhaara häämötti heidän edessään ikäänkuin
jonkin uuden maailman ranta, he ryhtyivät soutamaan pitkin, tasaisin,
rauhoittavin aironvedoin. "Kolmas yritys olisi ollut turha", sanoi
Corliss käheästi kuiskaten.