"Sääli? Pardon! Se olisi suurenmoista!"
"Ei, ei, paroni, en minä sitä tarkoittanut. Mutta sääli, että te ette
ole anglosaksilakien. Rotu voisi olla teistä ylpeä."
"Ja te, Frona, te olisitte kunniaksi gallialaiselle rodulle."
"Kas niin, siinäkö te taas seisotte ja latelette kohteliaisuuksia
toisillenne!" Del Bishop irvisteli heille ja näytti aikovan juosta
tiehensä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. "Mutta lähtekäähän siitä
liikkeelle! Eräässä tuvassa tuolla alempana on sairaita, ja ne pitää
saada sieltä pois. Teitä tarvitaan siellä. Mutta älkää viivytelkö
koko päivää", hän huusi olkansa takaa kadotessaan puitten taa.
Joki nousi nousemistaan, vaikkakin hitaasti, ja heti tultuaan
alavalle maalle he saivat kahlata nilkkoja myöten vedessä.
Luoviessaan sinne tänne puitten lomitse he tulivat veneen luo, joka
oli vedetty tänne edellisenä syksynä. Kolme "heikkokinttua", joiden
oli onnistunut päästä näin syvälle sisämaahan jäitä myöten, oli
asettunut veneeseen telttoineen, rekineen ja koirineen. Mutta heidän
turvapaikkansa oli arveluttavan lähellä jääröykkiötä, joka rusahteli
ja narskui tuskin kahdentoista jalan päässä.
"Tulkaa pois sieltä, senkin hullut!" huusi Jakob Welse ohikulkiessaan.
Del Bishopkin oli juostessaan heidän ohitseen käskenyt heidän
mennä hiiteen sieltä makaamasta, mutta miehet eivät ymmärtäneet.
Eräs heistä nosti pelokkaat ja hölmistyneet kasvonsa laidan yli,
toinen makasi velttona poikkiteloin veneessä, ja kolmas, jolla oli
kauppapalvelijan ulkonäkö, huojutteli ruumistaan edestakaisin ja
valitti yksitoikkoisella äänellä: "Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Paroni pysähtyi ja ravisteli häntä. "Hitto vie!" hän huudahti.
"Ottakaa jalat avuksenne, mies, älkääkä huutako Jumalaa! Omat
jalkanne! Nouskaa pystyyn ja lähtekää liikkeelle! Pois täältä
rannalta! Metsään, minne tahansa!"
Koettipa hän kiskoakin miestä veneestä, mutta tämä löi häntä
raivoisasti eikä suostunut.
Pian he tulivat aukealle paikalle, missä oli mökki aivan lähellä
rantaa. Sen tasaisella turvekatolla makasi kaksi sairasta miestä
peittoihin kääriytyneinä, sillä välin kuin Bishop, Corliss ja Jakob
Welse kahlasivat tuvassa kokoillen vaatteita ja muuta tavaraa. Ulkona
oli vettä parin jalan korkeudelta, mutta tuvassa, joka lämmön vuoksi
oli kaivettu puolittain maan sisään, vesi nousi vyötäisiin.
"Älkää päästäkö tupakkaa kastumaan", huusi toinen sairaista heikolla
äänellä katolta.
"Hiiteen koko tupakka", kirkui toinen. "Pitäkää huolta jauhoista! Ja
sokerista", hän lisäsi ajateltuaan hetkisen.
"Nähkääs neiti, Bill ei itse tupakoi", selitti edellinen mies
Fronalle. "Mutta kai te kuitenkin pidätte siitä huolen", hän rukoili.
"Kas tässä! Ja pitäkää nyt suunne kiinni!" Del ojensi hänelle
tupakkarasian, ja mies tarttui siihen niin innokkaasti, kuin se olisi
ollut täynnänsä kultakolikolta.
"Enkö minä voisi jotenkuten auttaa?" kysyi Frona ja katsoi katolle.
"Ette! Niillä on keripukki. Niitä ei auta muu kuin kuiva maa ja
raa'at perunat." Del Bishop katsahti Fronaan. "Mutta mitä teillä on
täällä tekemistä? Juoskaa pian takaisin tuonne ylemmäksi kuivalle
maalle."
Mutta samassa rannan jäämuuri valtavasti jyskähdellen horjahti maalle
päin. Viidenkymmenen tonnin jäämöhkäle lensi nurinniskoin, roiskautti
mutaista vettä heidän päälleen ja paiskautui juuri oven eteen.
Toinen, pienempi möhkäle ajautui ulkonevia nurkkahirsiä vastaan,
niin että koko rakennus horjahteli. Courbertin ja Jakob Welse olivat
sisällä.
"_Après vous_", kuuli Frona paronin sanovan ja isänsä huvitettuna
naurahtavan. Ja kohtelias ranskalainen astui kuin astuikin viimeisenä
ulos, pujotteleiden jäälautan ja katon välitse.
"Kuules Bill, jos alempi ruuhka kestää, niin me olemme hukassa",
sanoi tupakkamies toverilleen.
"Se on varma se", kuului vastaus. "Kerran Nulatossa minä jouduin
näkemään, kuinka virta lakaisi Bixbie-saaren putipuhtaaksi niinkuin
äitimuori keittiönlattian."
Miehet kokoontuivat kiireesti Fronan ympärille.
"Tämä ei käy päinsä. Meidän täytyy kantaa heidät teidän asuntoonne,
Corliss." Näin sanoen Jakob Welse ketterästi kiipesi tuvan katolle ja
katsahti suureen muuriin päin. "Missä Mc Pherson on?" hän kysyi.
"On istunut viimeisen tunnin ajan kuin kivettyneenä hajareisin
kattonsa harjalla."
Jakob Welse heilautti käsivarttaan. "Ruuhka murtuu. Kas, nyt se menee
menojaan!"
"Ei tullutkaan keittiönlattia lakaistuksi tällä kertaa, Bill",
sanoi tupakkamies. "Ei tullut", vastasi järkähtämättömän
levollinen Bill. Koko joki näytti lähteneen liikkeelle. Jäävuori
murskautui lukemattomista kohdista, ja joka taholta kuului maasta
kiskoutuneitten puitten ryskettä ja rytinää.
Corliss ja Bishop ottivat huostaansa Billin ja lähtivät Mc Phersonin
asunnolle päin, ja Jakob Welse ja paroni olivat juuri saaneet hänen
kumppaninsa katonräystään yli, kun mahtava jäälohkare lensi suoraan
vasten rakennusta. Frona näki sen tulevan ja huudahti varoittaen,
mutta samassa hirsiseinät hajosivat kuin korttitalo. Courbertin
ja sairas mies viskautuivat raunioitten ulkopuolelle, mutta Jakob
Welse katosi niiden keskelle. Frona riensi paikalle, mutta isä ei
yrittänytkään nousta. Hän kiskoi häntä ylöspäin saadakseen hänen
suunsa vedenpinnan yläpuolelle, mutta ei onnistunut. Silloin hän
haparoi käsillään vedessä, kunnes huomasi, että isän oikea käsi oli
jäänyt puristuksiin hirsien väliin. Hän ei jaksanut saada niitä
liikkumaan, mutta työnsi niiden väliin yhden katonseipäistä, jotka
olivat olleet saven ja turpeitten alla. Se oli epämukava nostokanki
ja sopi huonosti tarkoitukseensa, sillä kun hän heittäytyi sen
varaan, taipui se ja uhkasi taittua. Hän yritti varovaisemmin
uudestaan, kunnes hirsi viimein liikahti ja Jakob Welsen
mudankarvainen pää nousi vedestä.
Hän hengähti syvään kerran toisensa jälkeen ja huudahti: "Tämäpä
maistuu hyvältä!" Sitten hän lisäsi katsahtaen ympärilleen: "Frona,
Del Bishop on mies, joka ei lörpöttele turhia."
"Miten niin", kysyi Frona ällistyneenä.
"Muistathan, että hän sanoi, että sinä kyllä aina tulet toimeen."
Hän suuteli tytärtään, ja sitten he molemmat nauraen sylkäisivät
mudan huuliltaan. Samassa Courbertin tulla pyörähti tuvan raunioitten
takaa.
"En ole koskaan nähnyt tämän vertaista", hän huudahti nauraen. "Hän
on hullu, aivan raivohullu. Eikä häntä saa mitenkään rauhoittumaan.
Hänen pääkallonsa murskautui hänen pudotessaan, ja hän kadotti
tupakkansa. Mutta hän ei sure muuta kuin jälkimmäistä."
Pääkallo ei kuitenkaan ollut murskautunut, se oli vain saanut viiden
tuuman pituisen haavan.
"Teidän täytyy odottaa, kunnes muut palaavat, minä en voi auttaa
kantamaan." Jakob Welse osoitti oikeata käsivarttaan, joka riippui
velttona ja voimattomana. "Nyrjähti vain, ei muuta", hän selitti, "ei
yksikään luu mennyt poikki."
Samassa paroni näyttelijän elein osoitti Fronan jalkaa. "Katsokaa,
vesi on laskenut ja jättänyt jälkeensä jokihelmen, jalokiven!"
Fronan kuluneet mokkasiinit olivat lionneet hajalle, ja pieni,
valkoinen varvas pilkisti loasta.
"Silloinhan minä olen hyvin rikas, paroni, sillä minulla on yhteensä
kymmenen samanlaista."
"Kukapa sitä kieltäisi, kukapa sitä kieltäisi!" huudahti paroni
vilkkaasti.
"Mikä lystikäs, hassu ja herttainen ihminen te olettekaan!"
"Suutelen kättänne!" Hän polvistui ritarillisesti lokaan.
Frona vetäisi kätensä vapaaksi, hautasi sekä sen että toisen hänen
tuuheaan tukkaansa ja pudisteli hänen päätänsä. "Mitä minun pitää
hänelle tehdä, isä?"
Jakob Welse kohautti nauraen olkapäitään, ja Frona nosti Courbertinin
kasvot itseään kohti ja suuteli häntä suulle. Jakob Welse tiesi,
ettei kukaan ollut tästä enemmän hyvillään kuin hän itse.
* * * * *
Joki oli nyt laskenut tavalliselle talvitasolleen, ja jäät soljuivat
rauhallisesti saaren ohitse. Mutta laskiessaan se oli jättänyt
jälkeensä rannalle kahdenkymmenen jalan korkuisen jäämuurin, josta
suuria lohkareita sinkosi maalle päin kasvavien ja kaatuneitten
puitten ja mutaisten kukkien ja ruohojen joukkoon ikäänkuin jonkin
pohjolan hirviön jättiläiskidasta. Aurinko ei pysynyt toimettomana,
ja sen sulattama vesi huuhtoi mudan ja loan jääröykkiöitten pinnalta,
kunnes ne kimalsivat kuin timanttikukkulat päivänpaisteessa tai
hohtivat loistavan sinisinä. Mutta jäälohkareet olivat ajautuneet
päällekkäin huiskin haiskin, ja tuon tuostakin sattui, että välkkyvä
torni tai sateenkaarenhohtoinen minareetti romahti virtaan. Eräässä
niistä lovista, jotka siten syntyivät, loikoi kanootti Bijou', ja sen
ympärille olivat kokoontuneet kaikki Tienhaaran kansalaiset metsään
vedetyn veneen asukkaita ja sairaita miehiä lukuunottamatta.
"Ei ei, kyllä kahdessa miehessä on ihan tarpeeksi." Tommy Mc
Pherson vilkuili ympärilleen odottaen, että muut yhtyisivät häneen.
"Kolmannesta olisi kanootissa vain kiusaa."
"Siinä pitää kiskoa lujasti, muuten on turha koettaakaan", sanoi
Corliss. "Ja te tiedätte kyllä, Tommy, että kolme miestä ei ole
liikaa."
"Kyllä kahdessa on tarpeeksi."
"Minä pelkään, että meidän täytyykin suoriutua kahden."
Skotlantilais-kanadalainen ei voinut salata tyytyväisyyttään. "Niin,
kolmannesta ei olisi muuta kuin haittaa. Ja kyllä te tulette toimeen."
"Ja teidän tulee olla toinen näistä kahdesta, Tommy", jatkoi Corliss
järkähtämättömästi.
"Ee-i. Onhan tässä muitakin kuin minä."
"Eipä olekaan. Courbertin ei tiedä, miten airoa on pidettävä kädessä.
St. Vincent ei voi päästä salmen yli, kuten hyvin ymmärrätte. Mr
Welsen toinen käsi on käyttökelvoton. Ei siis ole muita mahdollisia
kuin te ja minä, Tommy."
"En minä tahdo udella, mutta eikö tuo Anakin poika olisi juuri sopiva
mies? Kyllä hän osaa ohjata venettä." Skotlantilainen ei ollut
erikoisen ihastunut karskiin kullankaivajaan, mutta hän oli havainnut
hänet rohkeaksi mieheksi ja koetti tätä keinoa pelastaakseen nahkansa.
Del Bishop astui pienen piirin keskelle, oli vaiti hetkisen ja katsoi
joka miestä suoraan kasvoihin, ennenkuin alkoi puhua.
"Onko täällä joku, joka sanoo, että minä olen pelkuri?" kysyi hän
käyden suoraan asiaan. Taas hän katsoi kaikkia silmiin. "Tai onko
täällä joku, joka tahtoo syyttää minua siitä, etten aina olisi
toiminut, niinkuin kunnon miehen tulee?" Ja taas hän tutki kaikkien
kasvoja. "Hyvä on! Minä vihaan vettä, mutta en ikänäni ole sitä
pelännyt. Minä en osaa uida, mutta olen pudonnut veneenlaidan yli
useampia kertoja kuin ihmisen on helppo muistaa. Minä en osaa soutaa
kupsahtamatta selälleni veneen pohjalle. Ja mitä peränpitoon tulee,
niin sanovathan ne, jotka sen asian paremmin ymmärtävät, että
kompassissa oli kolmekymmentäkaksi viivaa, mutta kun minun pitää
ohjata, niin kyllä niitä on ainakin saman verran lisää. Ja niin totta
kuin pienet omenat ovat Jumalan luomat, niin minä joudun vallan
sekaisin, kun saan melan käteeni. Minä olen kaatanut kumoon melkein
jok'ainoan kanootin, johon olen jalallani astunut, ja puhkaissut
pohjan kahdesta. Minä olen kellahtanut veteen Canyonissa, ja White
Horsen alapuolella minut ongittiin ylös. Osaan soutaa tahdissa vain
yhden ainoan miehen kanssa, ja se mies on teidän nöyrin palvelijanne.
Mutta minä sanon teille, hyvät herrat, että jos minua tarvitaan, niin
minä istuudun Bijou'hun ja soudan sen vaikka hiiteen, ellei se kaadu
kumoon tiellä."
Paroni Courbertin syleili häntä huutaen haltioissaan: "Niin totta
kuin Jumala on luonut pienet omenat te olette mies!"
Tommyn kasvot olivat aivan valkeat, ja hän alkoi itse puhua
päästäkseen hiljaisuudesta, joka seurasi Delin puhetta. "Enhän minä
tahdo sanoa, etten osaa hoitaa airoja tai että minulla ei olisi onni
matkassa, mutta ennenkuin me pääsemme mihinkään, niin saamme uuden
jääsulun niskaamme. Minun mielestäni olisi liian uhkarohkeata lähteä
nyt. Odotetaan, kunnes joki on jäistä vapaa, sanon minä."
"Se ei käy päinsä, Tommy", sanoi Jakob Welse. "Älkää ensinkään
yrittäkö keksiä verukkeita!"
"Mutta ymmärtäähän sen nyt --"
"Riittää jo", keskeytti Corliss hänet. "Tulettehan mukaan?"
"Enkä tule. Minä --"
"Suu kiinni!" Del oli jo syntyessään saanut vahvat keuhkot ja
voimakkaan äänen, ja hänen kirkaisunsa sai skotlantilaisen peloissaan
kyyristymään kokoon.
"Katsokaa, katsokaa!" Verrattuna Delin sumutorveen Fronan ääni
helähti kuin kirkas hopea hänen juostessaan puiden lomitse rantaan
päin. "Katsokaa! Katsokaa! Sinistä vettä, sinistä vettä! Odottakaa
hiukkasen, niin minä tulen teidän kanssanne!"
Kolme mailia ylempänä, juuri siinä, missä Yukon tekee kauniin
kaarroksen länteenpäin, näkyi pieni tilkkunen sinistä. Se tuntui
uskomattomalta pitkän, kovan talven jälkeen. Mutta Mc Pherson, jonka
mieli ei ollut ylenmäärin herkkä, koetti luikkia tiehensä.
"Malttakaahan hiukan", puolusteli hän, kun Del Bishop tarttui häntä
kaulukseen. "Olen unohtanut piippuni."
"Jos ei muuta syytä ole, niin saatte kauniisti pysyä täällä, Tommy",
kiusoitteli Del. "Lainaisin teille mielelläni piippuni, ellei omanne
pistäisi esiin tuosta taskusta."
"Minä tarkoitin tupakkaa."
"Kas, tässä on." Hän työnsi tupakkamassinsa Tommyn vapiseviin käsiin.
"Kyllä teidän on paras riisua takkinne. No! Minä autan. Ja meidän
kesken, Tommy, jos ette nyt osoita olevanne mies, niin minä totta
totisesti en tahdo tietää teistä mitään."
Corliss oli heittänyt paksun villapaidan yltään voidakseen liikkua
vapaammin, ja kun Frona tuli takaisin, näkyi selvästi, että hänkin
oli keventänyt pukuaan. Päällysnuttu ja -hame olivat kadonneet, ja
tumma, verkainen alushame ulottui puolisääreen.
"Teillä ei ole hätää, te kyllä tulette toimeen", sanoi Del
hyväksyvästi.
Jakob Welse katsoi huolestuneena tytärtään ja meni hänen luokseen.
Frona etsi parast'aikaa sopivaa melaa. "Ethän toki aikone --", isä
alkoi.
Frona nyökäytti päätään.
"Tehän voittekin pitää perää", huudahti Mc Pherson. "Minulla on vaimo
kotona, puhumattakaan kolmesta lapsesta."
"Olemmeko valmiit?" Corliss kohotti Bijou'n keulaa ja katsahti
taakseen.
Kuohuva vesi seurasi jäitä kintereillä. Courbertin tarttui
kanootin perään ja kantoi sitä äyrästä alas, ja Del piti huolta
vastahakoisesta Tommystä. Tasainen jäälautta, joka oli veteen päin
kallellaan, sai tehdä laiturin virkaa.
"Astukaahan keulaan, Tommy."
Skotlantilainen mutisi itsekseen, mutta kuuli Bishopin raskaan,
uhkaavan hengityksen takaansa ja totteli. Frona sai veneen pysymään
tasapainossa hyppäämällä itse perään.
"Minä osaan pitää perää", vakuutti hän Corlissille, joka nyt ensi
kerran huomasi hänen aikovan lähteä mukaan.
Hän katsahti kysyvästi Jakob Welseen ja sai tämän suostumuksen.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehoitteli Del kärsimättömästi. "Älkää
kuluttako kallista aikaa!"