"Herätkää, unikeot, herätkää!"
Frona hypähti vuoteeltaan Del Bishopin ensi kertaa huutaessa, mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt saada hametta ylleen ja mokkasiineja
paljaihin jalkoihinsa, oli hänen isänsä väliverhon toisella puolen
vetänyt teltan oviliuskan syrjään ja juossut ulos.
Jäänlähtö oli alkamassa. Frona saattoi kolkossa hämärässä nähdä,
miten jäätelit hipaisivat itse rantatörmää, nousivatpa paikka-paikoin
sen ylikin, niin että suuria möhkäleitä sinkosi monen jalan päähän
rannalle. Sadan yardin päässä joella valkea aavikko ja harmaa taivas
aamuhämärässä sulautuivat yhteen. Kumeata jyskettä ja hiljaista
rytinää kuului pimeydestä.
"Milloin jäät lähtevät liikkeelle?" kysyi hän Deliltä.
"Eivät ainakaan hituistakaan aikaisemmin kuin me tahtoisimme.
Katsokaahan!" Hän osoitti jalallaan jään alta tulvivaa vettä,
joka ahnaasti ryömi yhä lähemmäksi heitä. "Se nousee jalan verran
kymmenessä minuutissa."
"Hätääkö?" vastasi hän ivallisesti Fronan kysymykseen. "Ei vähääkään.
Täytyyhän niiden joskus lähteä. Nuo saaret" -- hän osoitti kädellään
virtaa alas -- "eivät jaksa kestää suurempaa painetta. Jos ne eivät
päästä jäitä menemään, niin jäät lakaisevat ne rauhassa tieltään.
Sitä ei ole epäilemistäkään. Mutta minun täytyy luikkia takaisin
taas. Meidän puolellamme on alavampaa maata. Viidentoista tuuman
korkeudelta vettä lattialla, ja Mc Phersonin ja Corlissin voi käydä
hullusti vuoteissaan."
"Sanokaa, että Mc Phersonin pitää olla valmiina sen varalta, että
häntä tarvitaan", huusi Jakob Welse hänen jälkeensä ja sanoi sitten
Fronalle: "Nyt St. Vincentin olisi aika tulla salmen poikki."
Paroni, joka seisoi rannalla paljain jaloin ja värisi, katsoi
kelloaan. "Kymmentä vaille kolme", hän sanoi, ja hänen hampaansa
kalisivat.
"Eikö teidän olisi paras mennä noutamaan mokkasiininne?" kysyi Frona.
"Kyllä te ehditte."
"Ja sitten ehkä koko suurenmoinen näytelmä jäisi minulta näkemättä.
Kuulkaa!"
Jostakin -- oli mahdotonta päättää mistä -- kuului voimakasta
ryskettä, joka taas äkkiä taukosi. Jäät olivat lähteneet liikkeelle.
Hitaasti, hyvin hitaasti ne kulkivat virtaa alas. Ei mitään
vavahtelua, ei korviasärkevää melua eikä suurenmoisia, valtavia
voimannäytteitä; ei mitään muuta kuin rauhallinen, valkoinen virta
tiukkaan sulloutunutta jäätä, niin tiukkaan, ettei näkynyt tippaakaan
vettä. Sen täytyi olla siellä jossakin syvällä pinnan alla, mutta
sitä olisi tuskin uskonut. Kuului epäselvää surinaa ja hillittyä
narsketta, mutta se oli niin hiljaista, että täytyi jännittää
korvansa sitä kuullakseen.
"Voi! Missä se suurenmoinen näytelmä nyt on? Tämähän on petkutusta!"
Paroni pui vihoissaan joelle nyrkkiä, ja Jakob Welsen tuuheat
kulmakarvat painuivat alaspäin ikäänkuin salatakseen silmien juroa
hymyä.
"Hahaha! Minua naurattaa! Minä näytän sille pitkää nenää! Katsokaa,
minä uhmaan sitä!"
Näin sanoen paroni Courbertin hypähti jäälautalle, joka oli melkein
hipaissut hänen jalkojaan. Tämä tapahtui niin äkkiä, että kun Jakob
Welse yritti tarttua häneen, hän oli jo poissa.
Jäitten vauhti oli jo lisääntynyt ja äskeinen heikko surina tullut
äänekkäämmäksi. Taitavasti pysytellen tasapainossa, aivan kuin
sirkusratsastaja, ranskalainen kulki vinhaa vauhtia eteenpäin pitkin
joen reunaa. Hetki hetkeltä hänen ratsunsa tuli yhä epävakaisemmaksi,
ja viisikymmentä jalkaa ratsastettuaan sen selässä hän hypähti
ketterästi maihin. Nauraen hän palasi muitten luo ja sai vaivojensa
palkaksi pari kolme voimakasta manausta Jakob Welsen miehekkäimmästä
sanavarastosta.
"Minkä vuoksi?" kysyi Courbertin loukkaantuneena.
"Minkäkö vuoksi?" toisti Jakob Welse suuttuneena ja osoitti
tasaisesti ohikiitävää virtaa.
Suuren jäälautan etumainen pää oli painunut joen pohjaan päin
kolmekymmentä jalkaa alempana, ja toinen pää nousi pystyyn. Koko
sen jäljessä tuleva jääpaljous rutistui kuin paperiarkki. Sitten
tuo mahtava möhkäle pyörähti kokonaan ylösalaisin, niin että sen
liejuinen alapinta tuli päällepäin. Mutta sen taakse oli kasaantunut
kokonainen röykkiö uusia möhkäleitä, jotka saattoivat sen niin kovaan
puristukseen, että se lensi ilmaan ja putosi räiskähtäen allaan
vierivään sohjoon sinkouttaen joitakin lohkareita rannallaseisojain
jalkoihin. Joutuessaan nyt syrjittäin kovaan paineeseen äskeinen
mahtava jäälautta hajosi pirstaleiksi ja katosi.
"Hyvä Jumala!" Paronin ääni oli vakava ja kunnioittava.
Frona otti toisella kädellä paronia, toisella isäänsä kädestä.
Jää kiiti nyt vinhaa vauhtia heidän ohitseen. Jossakin heidän
alapuolellaan raskas lohkare ajautui rantaäyrästä vasten, ja maa
vapisi heidän jalkainsa alla. Sitä seurasi toinen, joka kulki
lähempänä pintaa, ja he ehtivät tuskin peräytyä, ennenkuin se
kohosi pystyyn ja jatkoi ylpeästi matkaansa tonnin verran pohjasta
irtautunutta mutaa selässään. Sama uudistui vielä kerran, jäälautta
kurottautui kuin suunnattoman suuri käsi maalle päin, riuhtaisi kolme
pahaa aavistamatonta mäntyä juurineen maasta ja vei ne muassaan.
Päivä oli nyt valjennut, ja Yukon oli rannasta rantaan tulvillaan
valkoista, kiitävää jäätä. Ylemmäksi patoutuneen veden paineesta
virran vauhti oli kiihtynyt huimaavaksi. Rantaäyräs oli pitkin
pituuttaan lohkeillut ja kovertunut, ja saari järkkyi ja vapisi
perustuksiaan myöten.
"Oi, tämä on suurta, suurta!" Frona hyppeli ihastuksesta molempien
miesten välissä. "Vieläkö te puhutte petkutuksesta, paroni?"
"Oo!" Hän pudisti päätään. "Oo, minä olen väärässä, minä olen kurja
olento. Mutta eikö tuo ole suurenmoista! Katsokaa!"
Hän osoitti virran mutkassa olevaa saariryhmää, jonka kohdalla mailin
levyinen joki jakautui useihin uomiin. Tämä oli edullista veden,
mutta ei sulloutuneen jään kannalta. Saarien terävät, kiilanmuotoiset
kärjet pistivät syvälle jäävirtaan ja viskasivat lohkareet korkealle
ilmaan. Mutta niitä tuli yhä uusia, ja paine ajoi ne vähitellen
rannalle, niin että puitten väliin syntyi uljaita jäävuoria.
"Tuonne voisi hyvin muodostua jääruuhka", sanoi Jakob Welse. "Annahan
kiikari tänne, Frona!" Hän katseli sillä kauan ja tarkasti. "Se
kasvaa ja laajenee. Tarvittaisiin vain lohkare oikealla hetkellä ja
oikeaan paikkaan, niin --"
"Mutta joki laskee."
Jäät olivat laskeutuneet kuusi jalkaa rantaäyrään alapuolelle, ja
paroni Courbertin merkitsi niiden tason kepillään.
"Miesraukkamme on tuolla paikoillaan, mutta ei liiku enää."
Oli kirkas päivä, ja aurinko tuli esiin koillisesta. He katselivat
kukin vuoroonsa joen yli.
"Katsokaa! Eikö tämä ole ihmeellistä?" Courbertin osoitti merkkiään.
Vesi oli taas laskenut jalan verran. "Mutta sehän on harmillista,
julman harmillista! Nyt ei ruuhkasta tule mitään!"
Jakob Welse katsoi häneen vakava ilme kasvoillaan.
"Mitä? Tuleeko?" kysyi paroni toivorikkaana.
Frona katsoi kysyvästi isäänsä.
"Ruuhkat eivät aina ole miellyttäviä", vastasi tämä lyhyesti
naurahtaen. "Kaikki riippuu paikasta, johon ne muodostuvat, ja siitä,
missä itse sattuu olemaan."
"Mutta katsokaa, miten joki laskee! Senhän voi nähdä paljain silmin."
"Vielä ei ole liian myöhäistä." Jakob Welse katsahti saariryhmään
päin ja näki jäävuorien kasvaneen ja tulleen lähemmäksi toisiaan.
"Menkää telttaan, Courbertin, ja vetäkää jalkaanne mokkasiinit, jotka
löydätte uunin vierestä. Menkää vain! Teiltä ei jää mitään näkemättä.
Ja sinä, Frona, sytytäppäs valkea ja keitä meille kahvia."
Puolen tuntia myöhemmin joki oli laskenut kaksikymmentä jalkaa, mutta
siitä huolimatta jäät kasaantumistaan kasaantuivat.
"Nyt leikki vasta alkaa. Katsokaa nyt tarkkaan, te kuumaverinen
gallialainen! Vasemmalle! Nyt se alkaa!"
Courbertin näki, miten jäät sulkivat salmen, jota Jakob Welse
osoitti, ja valkoinen muuri kohosi saarien väliin. Jäävirran vauhti
hidastui hidastumistaan ja pysähtyi. Silmänräpäyksessä joki alkoi
nousta niin kiivaasti, ettei mikään muu kuin taivaankansi näyttänyt
voivan sen nousua pysähdyttää. Niinkuin heidän herätessään jäälautat
taas tunkeutuivat rantaäyrään yli maalle, ja mutaista vettä valui
virtanaan niiden edellä.
"Mon Dieu! Tämä ei todellakaan ole miellyttävää!"
"Eikö tämä nyt ole suurenmoista, paroni?" kiusoitteli Frona. "Mutta
teidän jalkanne kastuvat."
Paroni peräytyi rannalta viime hetkessä, ja samassa pieni jäävyöry
peitti juuri sen paikan, jolla hän oli seisonut. Nouseva vesi oli
sullonut jäät muuriksi, joka kohosi rinnan korkeuteen saaren rannasta.
"Kyllä se laskee, kunhan ruuhka murtuu. Kas, nousu hidastuu jo. Se on
murtunut."
Frona katsoi jäämuuria, joka yhdisti nuo kaksi saarta toisiinsa.
"Eipä olekaan", hän sanoi.
"Mutta vesi ei enää nouse yhtä mahtavasti kuin äsken."
"Mutta nousee kuitenkin."
Paroni joutui hetkeksi ymmälle, mutta sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat. "Nyt minä ymmärrän! Jossakin ylempänä on toinen ruuhka.
Sehän on aivan erinomaista, eikö olekin?"
Frona tarttui rauhoittavasti hänen käteensä ja sanoi: "Kuulkaahan
nyt! Olettakaamme, että ylempi sulku pettää ja alempi kestää!"
Paroni katsoi häntä vakavasti silmiin, kunnes täydelleen käsitti
hänen sanainsa merkityksen. Hän punastui, hengähti hätäisesti,
ojentautui suoraksi ja heitti päänsä taapäin. "Silloin ei muuta kuin
puh! Ja te ja minä ja teltta, veneet, tuvat, puut ja Bijou', kaikki
tyynni joudumme suorinta tietä kadotukseen!"