Kevät lempeine, lämpimine tuulahduksineen oli tullut kuin
taikavoimalla ja viipyi nyt lyhyen, unelmoivan hetken, ennen kuin
puhkesi kesän täyteen kukkaan. Lumi oli kadonnut alamailta ja
laaksoista ja pysytteli enää vain jääpeitteisten harjanteitten
pohjoisrinteillä. Jäänlähtö oli käsissä ja jokainen puro tulvillaan.
Päivä päivältä aurinko nousi aikaisemmin ja laski myöhemmin, kello
kolmelta alkoi valjeta ja yhdeksältä oli vieno hämärä. Pian oli se
aika käsissä, jolloin taivas vyöttäytyy kultavyöhön ja keskiyö on
valoisa kuin keskipäivä. Pajut ja haavat olivat kauan olleet umpulla
ja verhoutuivat paraikaa raikkaaseen, nuoreen vehreyteensä; männyistä
tihkui tuore pihka.
Luonto-äiti oli herännyt talviunesta ja ryhtynyt kiireisiin
kevättoimiinsa. Sirkat soittelivat öisin hiljaisissa tuvissa, ja
aurinko houkutteli esiin hyttyset ontoista puista ja kallionraoista
-- suuret, surisevat, hyväntahtoiset olennot, jotka olivat saaneet
alkunsa menneenä kesänä, maanneet talven tainnoksissa ja nyt
virkosivat suristakseen lyhyen hetken ja kuollakseen uudelleen.
Kaikki maan ja ilman mateleva, ryömivä ja lentävä elämä heräsi
henkiin ja kiiruhti kypsymään, lisääntymään ja kuolemaan. Ne tiesivät
kaikki niin hyvin, että kunhan ne ovat hetkisen hengittäneet tätä
suloista ilmaa, tulee pitkä, kylmä halla, eivätkä antaneet ajan
kulua hukkaan. Törmäpääskyset kaivoivat taas tunneleitaan pehmeihin
saviäyräihin, ja rastaat lauloivat kuusien oksilla. Tikka rummutteli
lakkaamatta puitten latvoissa, ja syksyllä metsän kätkössä teeri
kuherteli ja pöyhisteli upeassa höyhenpuvussaan.
Mutta Yukon-joki ei ollut tietävinäänkään tästä hermostuneesta
kiireestä. Sen tuhannet mailit nukkuivat kylmää, jäykkää, kuollutta
unta. Etelästä palaavat villihanhiparvet pysähtyivät sen rannalle
päästyään, etsivät turhaan katseillaan avovettä ja jatkoivat urheasti
matkaansa pohjoista kohti. Siellä täällä vesi oli murtautunut
pinnalle, mutta yökylmät saivat sen uudelleen jäätymään. Tarina
kertoo, että Yukon kerran pysyi kolme kesää perätysten jäässä, ja
siitä, joka on nähnyt joen, ei tämä tunnu niinkään uskomattomalta.
Mutta kesä odotteli hartaasti avovettä, ja uninen Yukon alkoi
päivisin ojennella jäykistyneitä jäseniään, niin että natisi. Sinne
tänne syntyi jäähän aukkoja, jotka laajenemistaan laajenivat, tai
muodostui repeämiä, jotka yhä kasvoivat eivätkä enää jaksaneet jäätyä
umpeen. Sitten jää irtautui rannoista ja kohosi mahtavaksi valliksi.
Mutta vieläkään joki ei tahtonut myöntyä. Työ oli hidasta, ja
ihminen, joka on tottunut hallitsemaan luontoa kääpiöntaituruudellaan
ja joka kykenee nostamaan maasta vesipatsaita ja hillitsemään
putouksia, ei voinut mitään niille tuhansille ja taas tuhansille
miljoonille tonneille jäätä, jotka eivät tahtoneet antaa virran viedä
itseään Beringin mereen.
Tienhaarassa oli kaikki valmiina jäidenlähtöä varten. Vesitiet ovat
aina olleet valtateistä ensimmäiset, ja Yukon oli koko maan ainoa
valtatie. Ne, jotka olivat matkalla jokea ylöspäin, tervasivat
ruuhiaan ja varustivat sauvoimiaan rautakärjillä, ja ne, joilla oli
matka myötävirtaa, tilkitsivät jokiveneitään ja veistivät kirveillä
ja puukoilla vara-airoja. Jakob Welse kuljeskeli joutilaana ja
nautti häiriytymättömästä levosta, ja Frona oli hyvillä mielin ja
uskoi, että olo teki isälle hyvää. Mutta paroni Courbertin oli kuin
kuumeessa. Hänen etelämainen verensä nousi kapinaan pitkän talvilevon
jälkeen, ja lämmin auringonpaiste kiihoitti hänen mielikuvitustaan.
"Voi, voi! Se ei koskaan lähde! Ei koskaan!" Ja hän seisoi ja katsoi
itsepäistä jäätä ja sinkautteli sille kohteliaita haukkumasanoja.
"Tämä on salaliitto, Bijouraukka, salaliitto meitä vastaan!" Hän
hyväili Bijou'ta, uudenuutukaista kanoottiaan, ikäänkuin se olisi
ollut hevonen.
Frona ja St. Vincent nauroivat ja saarnasivat hänelle
kärsivällisyyden evankeliumia, mutta sen hän tuomitsi kadotuksen
pohjimmaiseen kuiluun. Jakob Welse keskeytti hänet.
"Katsokaa, Courbertin! Eikö tuolla liiku jotain, tuolla vastaisella
rannalla, etelään kallionkielekkeestä?"
"Kyllä näen. Sehän on koira."
"Se liikkuu aivan liian hitaasti ollakseen koira. Frona, tuohan
minulle kiikari!"
Courbertin ja St. Vincent riensivät sitä hakemaan, mutta jälkimmäinen
tiesi sen säilytyspaikan ja palasi voitonriemuisena. Jakob Welse
nosti kiikarin silmiensä eteen ja katsoi tarkasti joen toiselle
rannalle. Se oli mailin etäisyydellä saaresta, ja aurinko huikaisi
niin että oli vaikea erottaa mitään selvästi.
"Se on mies." Hän antoi kiikarin paronille ja tuijotti paljain silmin
samaan suuntaan. "Mitähän tämä merkitsee?"
"Hän ryömii", huudahti paroni. "Mies ryömii nelinkontin. Katsokaa!"
Hän ojensi vapisevin käsin kiikarin Fronalle.
Huikaisevan valkoisen aavikon takaa oli vaikea keksiä niin pientä
tummaa kappaletta, varsinkin kun se vain himmeästi erottautui samoin
tummasta, pensaitten ja maan muodostamasta taustastaan. Mutta Fronan
onnistui kuitenkin riittävän selvästi nähdä mies, ja kun hänen
silmänsä tottuivat valoon, hän erotti jokaisen liikkeen, varsinkin
sen jälkeen kuin mies oli tullut myrskyn kaataman hongan luo. Frona
odotti jännittyneenä, miten kävisi. Kaksi kertaa mies turhaan pani
kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen paksun rungon yli. Kolmannella
kerralla hän äärettömien ponnistuksien jälkeen sai rintansa rungon
yläreunan tasalle ja kaatui avuttomasti päistikkaa sen toisella
puolella olevaan risuläjään.
"Se on mies." Frona ojensi kiikarin St. Vincentille. "Ja hän jaksaa
tuskin ryömiä eteenpäin. Hän kaatui vast'ikään hongan toiselle
puolelle."
"Liikkuuko hän?" kysyi Jakob Welse. St. Vincent pudisti päätään
vastaukseksi. Silloin Welse haki pyssynsä teitänsä ja laukaisi kuusi
laukausta peräkkäin ilmaan.
"Hän liikkuu!" St. Vincent seurasi tarkasti miehen liikkeitä. "Hän
ryömii rantaan päin. Mitä? -- -- Ei, odottakaahan! -- -- Aivan niin!
Hän makaa maassa ja nostaa hattuaan tai jotain muuta kepin nenässä
ilmaan. Hän heiluttaa sitä." Jakob Welse ampui taas kuusi laukausta.
"Hän heiluttaa uudestaan. Nyt hän laski sen alas ja makaa aivan
liikkumattomana."
Kaikki kolme katsoivat kysyvästi Jakob Welseen. Tämä kohautti
olkapäitään. "Enhän minä voi tietää mitään. Valkoihoinen tai
intiaani, luultavasti nälkään nääntymäisillään tai ehkä jotenkin
loukkaantunut."
"Mutta hänhän voi olla kuoleman kielissä", sanoi Frona rukoilevalla
äänellä, ikäänkuin hänen isänsä, joka oli saanut niin paljon aikaan,
olisi kaikkivoipa.
"Me emme voi tehdä mitään."
"Voi kauheata, kauheata!" Paroni väänteli käsiään. "Hän kuolee meidän
silmiemme edessä, emmekä me voi tehdä mitään. Ei", huudahti hän äkkiä
päättäväisesti, "niin ei saa käydä! Minä lähden sinne jäitten yli."
Hän olisi suoraa päätä syössyt rantaa, ellei Jakob Welse olisi
tarttunut häntä käsivarteen. "Älkää hätäilkö, paroni, pysykää
rauhallisena!"
"Mutta --"
"Ei mitään muttaa. Tarvitseeko mies ruokaa vai lääkkeitä vai mitä?
Odottakaa hetkinen! Me yritämme yhdessä."
"Ottakaa minut mukaan" ehdotti St. Vincent heti paikalla. Fronan
silmät loistivat.
Sill'aikaa kuin hän teltassa pani vähän ruokaa kääröön, hankkivat
miehet kuuden-, seitsemänkymmenen jalan pituisen köyden ja sitoivat
sen vyötäisilleen. Jakob Welse ja St. Vincent kiinnittivät itsensä
kumpaiseenkin päähän ja paroni keskikohtaan. Hän vaati ruokamytyn
osalleen ja sitoi sen hihnalla selkäänsä. Frona katsoi rannalta
heidän etenemistään. Ensimmäiset sata yardia kävivät aivan helposti,
mutta hän huomasi heti muutoksen, kun he olivat jättäneet taakseen
jotakuinkin vahvan rantajään. Hänen isänsä, joka kulki etumaisena,
tunnusteli jäätä edestä ja sivultapäin sauvallaan ja muutti suuntaa
tuon tuostakin.
St. Vincent, joka oli viimeisenä, putosi ensimmäisenä jäihin, mutta
ehti saada sauvansa ketterästi pistetyksi avannon poikki reunasta
toiseen, ja molemmat muut kiskoivat hänet ylös. Frona näki heidän
neuvottelevan hetkisen ja paronin kiivaasti osoittelevan ja huitovan
käsillään. Sitten St. Vincent irroitti köyden vyötäisiltään ja
kääntyi rantaa kohti.
"Huhhuhhuh", hän sanoi väristen astuessaan rantaäyrästä ylös Fronan
luo. "Mahdotonta!"
"Mutta miksi muut eivät palanneet?" Fronan ääni kuulosti hiukan
tyytymättömältä.
"He sanoivat tahtovansa yrittää vielä kerran. Tiedäthän, että
Courbertin on itsepäinen mies."
"Ja minun isäni aivan yhtä härkäpäinen", sanoi Frona hymyillen.
"Mutta eikö sinun olisi paras muuttaa vaatteita? Teltassa on kyllä
mitä tarvitset."
"Mitä vielä!" Hän heittäytyi nurmelle Fronan viereen. "Auringossa on
lämmin."
Tunnin ajan he katseillaan seurasivat miehiä, jotka nyttemmin
näyttivät kahdelta kaukaiselta, tummalta täplältä. He olivat päässeet
keskelle jokea ja samalla kulkeneet lähes mailin virtaa ylöspäin.
Frona käytti ahkerasti kiikaria, vaikkakin he usein katosivat
näkyvistä jääharjanteitten taa.
"He tekivät väärin", kuuli hän St. Vincentin valittavan, "sanoessaan,
että vain yrittäisivät vielä kerran. Muuten minä en olisi kääntynyt
takaisin. Mutta he eivät sittenkään voi onnistua, se on tuiki
mahdotonta."
"Mitä -- ei -- sittenkin! He kääntyvät takaisin", ilmoitti Frona.
"Mutta kuule! Mitä tämä merkitsee?"
Jäältä kuului kumeaa pauhinaa, joka muistutti kaukaista ukonjyrinää.
Frona hypähti seisoalleen. "Gregory, eivät suinkaan jäät ole
lähdössä?"
"Ei, ei, olen varma siitä. Kas, nyt se on ohi." Ääni, joka oli
alkanut ylempää, oli painunut virtaa alas ja heikennyt kuulumattomiin.
"Mutta nyt taas!"
Pauhina alkoi uudelleen entistä kumeampana ja uhkaavampana ja sai
rastaat ja oravat vaikenemaan. Juuri heidän kohdaltaan kuuluessaan
se muistutti loitolla kulkevan junan jyrinää. Kolmannella kerralla
jylinä kesti kauemmin ja oli vieläkin raivokkaampi, alkoi
ylhäältäpäin ja heikkeni kuten edellisilläkin kerroilla.
"Voi, miksi he eivät pidä kiirettä!"
Nuo kaksi pilkkua olivat pysähtyneet nähtävästi keskustellakseen.
Frona katsoi tarkkaavasti kiikarillaan joelle päin. Vaikka edellisten
lisäksi oli kuulunut vieläkin yksi jyrähdys, ei hän voinut huomata
jään mitenkään vavahtelevan. Se lepäsi rauhallisena, liikkumatta.
Rastaat alkoivat uudestaan laulaa, ja oravat raksuttelivat iloisesti.
"Älä pelkää, Frona." St. Vincent kietoi suojelevasti käsivartensa
hänen ympärilleen. "Jos vaara on tarjona, niin he tietävät sen
paremmin kuin me ja ottavat ajasta vaarin."
"Minä en koskaan ole nähnyt jäitten lähtevän suuresta joesta",
tunnusti Frona ja alistui rauhallisesti odottamaan.
Tuon tuostakin pauhina kuului uudestaan ja meni taas menojaan, mutta
muuten jäät eivät osoittaneet minkäänlaisia repeämisen oireita,
ja vähitellen nuo kaksi miestä useita kertoja vajottuaan pääsivät
rantaan. Vesi valui heistä virtoinaan, ja he värisivät kylmästä
rantatörmää noustessaan.
"Viimeinkin!" Frona otti isänsä molemmat kädet omiinsa. "Minä luulin,
ettette milloinkaan palaisi."
"Ohoh! Mutta juoksehan nyt hankkimaan meille päivällistä", nauroi
Jakob Welse. "Ei meillä ollut mitään hätää."
"Mutta mitä se sitten oli?"
"Stewart-joki on purkanut jäänsä ja laskenut ne Yukonin jäitten alle.
Kuulimme, kuinka ne natisivat tuolla keskellä jokea."
"Voi, se oli kauhistavaa, kaunistavaa!" huusi paroni. "Ja sitä
onnetonta miesraukkaa emme voi pelastaa!"
"Voimmehan ehkä sittenkin. Päivällisen jälkeen koetamme, kelpaavatko
koirat mihinkään. Mutta kiiruhda, Frona!"
Yritys pelastaa mies koirien avulla epäonnistui. Jakob Welse valitsi
niistä älykkäimmät ja ajoi ne ruokamytyt selässä jäälle. Mutta
ne eivät käsittäneet, mitä niiltä vaadittiin. Joka kerta, kun ne
yrittivät palata, ne ajettiin iskuin, kivenheitoin ja kovin sanoin
takaisin, mutta siitä ne vain hämmentyivät, loittonivat kappaleen
matkaa, nostelivat märkiä, kylmiä käpäliään ja ulisivat surkeasti
rantaan päin.
"Jos vain saisi ne toiselle puolelle, niin kaikki kävisi kuin
leikki. Hei, annahan mennä! Juokse, Chook! Mirjam! Chook! Muuta ei
tarvittaisi, kuin että yksi niistä saataisiin joen poikki."
Viimein Jakob Welsen onnistui saada Mirjam, Fronan valjakkokoira,
seuraamaan paronin ja hänen äskeisiä jälkiä. Koira juoksi urheasti
mistään esteistä välittämättä eteenpäin ja uiskenteli vähän väliä,
mutta päästyään sille kohdalle, missä jäljet päättyivät, se
istuutui neuvottomana jäälle ja palasi vinosti rantaan päin, astui
maihin ylempänä olevalle asumattomalle saarelle ja lönkytti tuntia
myöhemmin leiripaikalle ilman ruokamyttyä. Muut kaksi koiraa, jotka
pysyttelivät kivenheiton matkan päässä rannasta, ratkaisivat pulman
syömällä toistensa kantamukset. Tämän jälkeen päätettiin jättää
yritys sikseen ja koirat kutsuttiin takaisin.
Iltapäivän kuluessa kuului joelta ehtimiseen jyminää, ja yön tullen
se jatkui miltei keskeytymättä, mutta aamupuoleen kaikki oli ohitse.
Joki oli noussut kahdeksan jalkaa ja tulvi monin paikoin yli
äyräittensä. Jää ryski ja rusahteli taukoamatta, ja joka taholla
avautui railoja.
"Stewartin jäät ovat pakkautuneet röykkiöiksi tuolla alempana saarten
luona", selitti Jakob Welse. "Siksi vesi on noussut. Toinen sulku on
syntynyt Stewartin suulle. Kun se murtuu, niin jäät sieltä lähtevät
liikkeelle ja törmäävät alempana olevaa röykkiötä vastaan."
"Entä sitten? Entä sitten?" kyseli paroni maltittomasti.
"Sitten Bijou' pääsee uimaan."
Kun tuli valoisampaa, etsiskelivät he katseillaan miestä joen
toiselta puolelta. Hän ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta heilutti
heikosti kättään vastaukseksi heidän pyssynlaukauksiinsa.
"Nyt emme voi tehdä mitään, ennenkuin jäät ovat lähteneet, paroni,
mutta sitten yritämme Bijou'lla. St. Vincent, eiköhän olisi paras,
että noutaisitte mitä tarvitsette ja nukkuisitte täällä tämän yön. Me
tarvitsemme kolme soutajaa, saamme ehkä Mc Phersonin mukaamme."
"Se on tarpeetonta", kiiruhti St. Vincent vastaamaan. "Salmen jää
on kovaa kuin timantti, ja minä olen täällä auringonnousun aikaan
huomisaamuna."
"Entä minä? Miksi ei minua oteta?" kysyi paroni Courbertin.
Frona nauroi. "Muistakaahan toki, ettemme vielä ole kertaakaan
harjoitelleet."
"Ja huomenna ei taida olla aikaa siihen", lisäsi hänen isänsä. "Kun
jäät kerran pääsevät vapaiksi, niin se käy vauhdilla. Pelkään, että
St. Vincentin, Mc Phersonin ja minun pitää olla veneemme miehistönä.
Valitan, paroni! Jääkää meidän luoksemme vuodeksi, niin kelpaatte."
Mutta paroni Courbertin oli lohduton ja pahalla tuulella puolen
tunnin ajan.