Kevään tullen alkoi Dawson tyhjenemistään tyhjetä. Jotkut lähtivät
sen vuoksi, että olivat hankkineet itselleen kaivososuuksia, toiset
taas siksi, että eivät olleet sitä tehneet, ostivat saatavissa
olevat koirat ja huristivat Dyeaa alas, niin kauan kuin jää kesti.
Sattumalta keksittiin, että Dave Harney omisti useimmat näistä
koirista.
"Aiotteko tekin lähteä?" kysyi Jakob Welse häneltä eräänä päivänä,
kun keskipäivän aurinko ensi kerran lämmitti, niin että tuntui.
"Enpä taida lähteä. Minä saan kolme dollaria puhdasta voittoa
mokkasiiniparista, ostin niitä nähkääs varastoon, puhumattakaan
saappaista. Kuulkaahan, Welse, eikö niin, että te koetitte nolata
minut siinä sokerijutussa, vai miten?"
Jakob Welse hymyili.
"Mutta hitto vie, minä olen hoitanut asiani hyvin. Onko teillä
kumikalosseja?"
"Ei ole, loppuivat alkutalvesta."
Dave nauraa hikersi. "Ja se, joka sai ne loppumaan, ei ollut kukaan
muu kuin minä omassa persoonassani."
"Älkäähän nyt! Minä olin antanut kauppiaalle määräyksen, että niitä
ei saanut myydä tukuittain."
"Eikä myytykään. Pari mieheen ja pari sataa ostajaa, mutta minun
rahoillani ne maksettiin eikä kenenkään muun. Niin, tehän kysyitte,
lähdenkö minä minnekään. En kai tänä vuonna. Huuhdonta on käsissä."
Hendersonilla tehtiin huhtikuun puolivälissä löytö, joka näytti
lupailevan suurenmoisia tuloksia, ja se houkutteli St. Vincentin
lähtemään Stewart-joelle. Vähää myöhemmin Jakob Welse, jolla oli
etuja valvottavina Gallagher Gulchissa ja joka oli iskenyt silmänsä
White-joen kuparikaivoksiin, lähti samoille seuduille, ja Frona
seurasi häntä, sillä huvi ja virkistys oli isänkin matkan varsinainen
tarkoitus. Nyt olivat myöskin Corliss ja Del Bishop, jotka kuukauden
ajan olivat kierrelleet Mayon ja Mc Questionin seutuja, asettuneet
Hendersonin vasemman haaran varrelle, missä heillä oli joukko
kaivosalueita tutkittavinaan.
Mutta toukokuuhun päästäessä kevät oli edistynyt niin pitkälle,
että virtajäitten kulkeminen alkoi käydä vaaralliseksi, ja kelin
ollessa viimeisillään kullanetsijät lähtivät Stewart-joen suulla
sijaitseville saarille, missä he asettuivat tilapäiseen leiriin
tai nauttivat asumuksien omistajien vieraanvaraisuutta. Corliss ja
Bishop sijoittuivat Tienhaaraan (saari oli saanut nimensä siitä, että
maahan tulevilla matkueilla oli tapana tässä hajaantua ja lähteä
eri tahoille), missä Tommy Mc Phersonilla oli mukava asunto. Paria
päivää myöhemmin Jakob Welse ja Frona palasivat uskaliaalta retkeltä
White-joelle ja pystyttivät telttansa Tienhaaran yläpäässä kohoavalle
kukkulalle. Kevään ensimmäiset "heikkokintut" saapuivat uupuneina
perille ja asettuivat leiriin jäänlähtöön asti. Lisäksi oli vielä
matkustajia, jotka kelirikon pakottamina tulivat maihin rakentamaan
ruuhia ja odottamaan avovettä tai tekemään kanoottikauppoja
saarelaisten kanssa. Huomattavin näistä oli paroni Courbertin.
"Oh! Suurenmoista! Loistavaa! Eikö olekin?" hän huudahti Fronan
tavatessa hänet ensi kerran pian hänen saapumisensa jälkeen.
"Mikä?" kysyi Frona ja ojensi kätensä.
"Te, te -- --" Hän nosti lakkiaan. "Hyvin ihana!"
"Olen varma --", alkoi Frona.
"Ei, ei!" Hän pudisti innokkaasti kiharaista päätään. "En tarkoita
teitä. Katsokaa!" Hän kääntyi ja osoitti kanoottia, josta Mc Pherson
vastikään oli puijannut häneltä kolminkertaisen hinnan.
"Vai niin, kanootti!" Fronan ääni kuulosti hieman pettyneeltä.
"Ei, ei! Pardon!" Hän polki suutuksissaan maata. "Se ei ole niin. En
tarkoita teitä. Enkä kanoottia. Se on -- oh! Nyt minä keksin sen! Se
on teidän lupauksenne. Eräänä päivänä, muistatteko, madame Schovillen
luona, me puhuimme kanootista ja minun taitamattomuudestani, joka on
surullinen, ja te lupasitte, te sanoitte --" "Että antaisin teille
ensimmäisen opetuksen." "Ja eikö se ole ihanaa? Kuulkaa! Ettekö
kuule? Veden loisketta -- oh, loisketta -- syvällä pinnan alla. Pian
vesi virtaa vapaana. Tässä on kanootti! Tässä minä tapaan teidät!
Ensimmäinen opetustunti! Ihanaa, ihanaa!"
Tienhaaran naapurisaarta nimitettiin Roubeaun saareksi, ja sen erotti
edellisestä kapea salmeke. Tänne saapui eräänä päivänä St. Vincent,
kun jää enää vaivoin kannatti ja hänen koiransa pikemin uivat kuin
juoksivat maihin. Hän kulkikin viimeisenä sen talven jäitä. Hän
joutui asumaan John Borgin, harvasanaisen, synkän erakon tupaan.
Onnettomuudekseen hän kaikista tarjona olevista asumuksista valitsi
juuri tämän ja päätti jäädä sinne odottamaan avovettä.
"All right!" sanoi Borg hänen kysyessään asuntoa. "Heittäkää
kapineenne tuonne nurkkaan. Bella laittaa vuoteenne kuntoon."
Sitten hän ei sanonut sanaakaan, ennenkuin illalla ilmoitti: "Te
olette kyllin vanha keittääksenne itse ruokanne. Kun nainen on saanut
ruokansa valmiiksi, niin saatte pitää huolta omastanne."
Nainen eli Bella oli kaunis, nuori intiaanityttö, kaunein, minkä
St. Vincent koskaan oli nähnyt. Hänen ihonsa ei ollut likaisen
tumma kuten intiaanien tavallisesti, vaan vaalean pronssinvärinen,
kasvonpiirteet olivat pehmeämmät ja sulavammat kuin useimmilla hänen
rotunsa naisilla.
Illallisen jälkeen Borg istui pöydän ääressä nojaten kyynärpäitään
pöytään ja leukaansa ja poskiansa suuriin, muodottomiin käsiinsä,
poltti pahanhajuista siwashtupakkaa ja tuijotti suoraan eteensä.
Tuijottamista olisi luullut syväksi mietiskelyksi, jos katse olisi
ollut inhimillisempi tai jos hän olisi silloin tällöin muuttanut sen
suuntaa; nyt hänen ilmeensä oli kuin unissakulkijan.
"Oletteko kauankin ollut tässä maassa?" kysyi St. Vincent yrittäen
aikaansaada keskustelua.
Borg suuntasi synkeät silmänsä häneen ja näytti katsovan hänen
sisäänsä ja lävitsensä ja samalla kuitenkin unohtaneen koko hänen
olemassaolonsa. Hän tuntui hautovan mielessään jotain suurta
ja tärkeää -- luultavasti syntejään, arveli kirjeenvaihtaja
hermostuneesti pyöritellen savuketta sormissaan. Tämä oli jo ehtinyt
tuoksuvina savurenkaina haihtua ilmaan, ja hän aikoi ottaa toisen,
kun Borg äkkiä avasi suunsa:
"Viisitoista vuotta", hän sanoi ja vaipui uudelleen kaameaan
mietiskelyynsä.
Ainakin puolen tuntia tämän jälkeen St. Vincent istui ikäänkuin
noiduttuna ja tutki hänen läpitunkemattomia kasvojaan. Pää oli
luonnottoman suuri ja raskas, niin että tarvittiin hänen paksu
häränkaulansa sitä kannattamaan. Oli kuin runsaskätinen, antelias
luonto itse olisi sen noin suurikokoiseksi laatinut, ja kaikilla sen
osilla oli alkuperäisyyden leima. Tuuheissa, paksuissa pörröhiuksissa
oli siellä täällä harmaita täpliä, ja niiden välissä kiemurteli
sormenpaksuisia, painavia, kiillottoman mustia kiharoita, jotka
tuntuivat pilkkaavan vanhuutta. Takkuinen parta, joka paikoitellen
jätti posket paljaiksi, toisin paikoin taasen muodosti tuuheita
mättäitä, oli paljon harmaampi. Se rehenteli hänen kasvoillaan ja
valui sotkuisena rinnalle, mutta ei onnistunut peittämään kuoppaisia
poskia eikä kokoonpuristunutta suuta. Huulet olivat ohuet, ja suu
ilmaisi julmuutta, mutta vain intohimotonta julmuutta. Otsa ei
näyttänyt kuuluvan näihin kasvoihin, ja kuitenkin se juuri tarvittiin
täydellistämään niiden epäsäännöllisyyttä. Sillä se oli jalomuotoinen
ja voimakas, korkea ja leveä otsa. Se oli valtavan hengen tyyssija ja
varustus; kaikkitietäväisyys olisi voinut asustaa sen turvissa.
Bella, joka pesi astioita ja asetti niitä hyllylle Borgin selän taa,
sattui pudottamaan raskaan tinamaljan. Huoneessa oli hyvin hiljaista,
niin että äkillinen räminä kuului sitäkin räikeämmältä. Samassa
silmänräpäyksessä Borg kaatoi tuolinsa kumoon ja nousi liekehtivin
silmin ja kasvot suonenvedontapaisesti kouristuneina jaloilleen.
Bella päästi omituisen, eläimellisen kauhunkiljahduksen ja lysähti
hänen jalkojensa juureen. St. Vincent tunsi hiustensa nousevan
pystyyn ja kamalien, kylmien väreitten käyvän selkäpiitään pitkin.
Sitten Borg nosti tuolinsa ja istui taas niinkuin äskenkin poski
käden varassa ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena eteensä. Sanaakaan ei
lausuttu, Bella jatkoi työtään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,
ja St. Vincent pyöritti vapisevin sormin savukettaan ja epäili
nähneensä unta.
Jakob Welse nauroi, kun sai kuulla tapahtuman. "Juuri hänen
tapaistaan", hän sanoi, "sillä hänen tapansa ovat yhtä omituiset kuin
hänen ulkomuotonsakin. Hän on lähimmäisiään vierova metsäläinen, on
ollut maassa useampia vuosia kuin hänellä on täällä tuttavia. Totta
puhuen en usko, että hänellä on ainoatakaan ystävää koko Alaskassa,
ei edes intiaanien keskuudessa, vaikka hän aika-ajoin onkin paljon
oleskellut heidän parissaan. He nimittävät häntä 'Surulliseksi
pääksi', mutta 'Tuittupää' sopisi ainakin yhtä hyvin, sillä hän on
äkkipikainen ja kovakourainen suuttuessaan. On siinä miehessä sisua!
Jokin pieni väärinkäsitys syntyi kerran hänen ja Arctic Cityssä
olevan asiamiehemme välillä -- Borg oli muuten oikeassa, asiamies oli
erehtynyt -- ja sen jälkeen hän ei antautunut mihinkään tekemisiin
yhtiön kanssa, vaan eli pelkällä lihalla kokonaisen vuoden. Sitten
minä satuin tapaamaan hänet Tananassa, ja selitettyäni hänelle asian
hän suostui jälleen ostamaan meiltä."
"Tytön hän on tuonut Whiten lähteiltä", kertoi Bill Brown St.
Vincentille. "Welse luulee olevansa uranuurtaja niillä tienoilla,
mutta siinä leikissä Borg milloin hyvänsä voisi saada hänet matiksi,
sillä hän on ollut siellä vuosikausia sitten. Niin, kyllä hän on
kummallinen mies! Minua ei huvittaisi olla hänen asuin toverinaan."
Mutta St. Vincent ei ollut millänsäkään isäntänsä omituisuuksista,
sillä hän vietti enimmän osan aikaansa Tienhaarassa Fronan ja
paronin seurassa. Eräänä päivänä hän kuitenkin syyttömästi joutui
Borgin raivon uhriksi. Kaksi ruotsalaista, jotka olivat ammuskelleet
oravia saaren toisessa päässä, oli tullut Borgin tuvalle tulitikkuja
lainaamaan ja pysähtynyt juttelemaan päivänpaisteiselle pihamaalle.
St. Vincent ja Borg pitivät heille seuraa, jälkimmäinen silloin
tällöin lausuen jonkin yksitavuisen ajatuksen, ja Bella pesi
vaatteita taempana, tuvan oven luona. Pesusaavi oli kotitekoinen ja
kömpelö ja puolillaankin ollessaan liian raskas naisen kannettavaksi.
St. Vincent huomasi Bellan vaivalloisesti retuuttavan sitä ja
kiiruhti, häntä auttamaan.
Kantaen saavia välillään he nyt lähestyivät mäentörmää aikoen
kaataa veden siitä alas. St. Vincent oli kompastua lumisohjossa, ja
saippuavettä roiskahti ilmaan. Bellankin jalka luiskahti, ja sitten
vuorotellen milloin toisen, milloin toisen. Bella nauraa hihitti, ja
St. Vincent nauroi hänkin. Kevättä oli ilmassa ja heidän veressään,
ja tuntui ihanalta elää. Vain talvinen sydän olisi sellaisena
päivänä kieltänyt hymyilemästä. Taas Bella luiskahti ja putosi äkkiä
istualleen maahan. Molemmat nauroivat iloisesti, ja St. Vincent
tarttui hänen molempiin käsiinsä vetääkseen hänet ylös. Mutta yhdellä
harppauksella ja vihaisesti karjuen Borg oli heidän kimpussaan,
irroitti heidän kätensä ja työnsi St. Vincentin niin kiivaasti
syrjään, että tämä horjahti muutamia askeleita taapäin ja oli kaatua.
Sitten uudistui taanoisen illan kohtaus, Bella lyyhistyi ja mateli
sohjossa, ja hänen herransa seisoi julmistuneena hänen edessään.
"Muistakaa", sanoi hän käheällä kurkkuäänellä kääntyen St. Vincentin
puoleen. "Te nukutte ja keitätte ruokanne minun tuvassani. Se
riittää! Jättäkää naiseni rauhaan!"
Tämän jälkeen kaikki kävi entistä kulkuaan, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut. St. Vincent karttoi Bellaa ja näytti unohtavan hänen
olemassaolonsa. Mutta ruotsalaiset palasivat omaan osaansa saarta
nauraen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle, joka kerran oli saava niin
suuren merkityksen.