Corliss hellitti kädenpuristuksensa, ja tyytymättömyys kuvastui hänen
kasvoistaan. "Entä St. Vincent?"
"Se on arvoitus vain teille, ei minulle."
"Siis Lucilen --?"
"Ei, ei suinkaan. Hänellä oli pieni eriskummallinen päähänpisto, ja
hän toteutti sen näppärästi."
"Minä en käsitä." Corliss hieroi kädellään otsaansa.
Trethawayn huulet vetäytyivät ylimieliseen hymyyn. "Ei teidän
tarvitsekaan. Kysyn teiltä vain, tahdotteko tulla todistajana
vihkiäisiini."
"Mielelläni. Mutta kylläpä te kuljitte kiertoteitä päästäksenne
perille. Se ei ole teidän tapaistanne."
"Niin kävi silloinkin, kun puhuin hänen kanssaan", sanoi eversti ja
kiersi ylpeästi viiksiään.
* * * * *
Luoteisalueen ratsastavan poliisin kapteeni on virka-asemansa
nojalla oikeutettu hätätilassa toimittamaan porvarillisen vihkimisen
samoinkuin rankaisemaan lainrikoksista. Siksi eversti Trethaway
eräänä päivänä meni kapteeni Alexanderin luo ja sopi hänen kanssaan
siitä, että vihkiminen tapahtuisi seuraavana aamupäivänä. Sieltä
tuleva sulhasmies lähti Fronan luo. Hän kiiruhti selittämään, että
Lucile ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, mutta -- no niin, asia oli
niin, että Lucile ei tuntenut seudun naisia, ja lisäksi eversti
tiesi, kenen Lucile tahtoisi pyytää todistajaksi, jos hän rohkenisi.
Hän toimi siis omalla vastuullaan. Ja hän tiesi, että tämä yllätys
tuottaisi Lucilelle suuren ilon.
Frona hämmästyi äärettömästi kuullessaan uutisen. Eihän ollut
kulunut kuin pari päivää siitä, kun Lucile oli käynyt hänen
luonaan vaatimassa häneltä St. Vincentiä, ja nyt oli eversti
Trethawayn vuoro. Hän oli jo silloin tajunnut, että Lucile
salasi häneltä jotain, mutta nyt hänen käytöksensä tuntui kaksin
verroin vilpilliseltä. Oliko siis sittenkin totta, että Lucile
möi rakkautensa? Nämä ajatukset lensivät nopeasti hänen aivojensa
läpi, sillä välin kuin eversti levottomana katseli häntä. Hän oli
vastaamaisillaan kieltävästi ja tiesi, että hänen piti vastata pian,
mutta Trethawayn rohkeus, jota hän ei voinut olla ihailematta, sai
hänet muuttamaan mielensä. Niin hän melkein vastoin tahtoaan kuunteli
sydämensä ääntä ja lupasi tulla.
Tunnelma oli kuitenkin hieman painostava ja kylmä, kun nuo neljä
seuraavana päivänä tapasivat toisensa kapteeni Alexanderin
yksityisessä työhuoneessa. Lucile näytti olevan purskahtamaisillaan
itkuun millä hetkellä tahansa ja kaikin voimin koettavan hillitä
mielenliikutusta, jota häneltä ei olisi saattanut odottaa. Frona
puolestaan ei yrityksistään huolimatta saanut herätetyksi eloon
myötätuntoa, joka olisi karkoittanut jäykkyyden heidän väliltään.
Tämä vaikutti vuorostaan Vanceen ja teki hänen käytöksensä
everstiäkin kohtaan pingoitetuksi.
Eversti Trethaway näytti pudistaneen kaksikymmentä vuotta
voimakkailta hartioiltaan, eikä ikäero sulhasen ja morsiamen
välillä ensinkään häirinnyt Fronaa hänen nähdessään heidät
yhdessä. "Hän on elänyt elämänsä hyvin", ajatteli hän ja katsahti
sitten vaistomaisesti, ikäänkuin salaa toivoen, Corlissiin. Mutta
jos sulhanen oli nuortunut, niin sama tunnustus täytyi antaa
Corlissillekin. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli luopunut
ruskeista viiksistään, ja sileiksi ajellut kasvot, jotka uhkuivat
terveyttä ja voimaa, näyttivät ihmeteltävän poikamaisilta, ja siitä
huolimatta paljas ylähuuli ilmaisi lujuutta ja päättäväisyyttä, jota
siinä aikaisemmin ei ollut huomannut. Sitä paitsi piirteet näyttivät
käyneen voimakkaammiksi, ja silmiin, joiden katse aina oli ollut
lempeä ja luja, oli nyt tullut lisäksi jotain karua ja kovaa, jonka
elämän kamppailu ja toimeliaisuus tuovat muassaan -- se toimintakyvyn
ja tarmon leima, joka on ominainen jokaiselle toiminnan miehelle,
ajakoonpa hän sitten koirilla, kyntäköön merta tai ohjailkoon
valtakuntien kohtaloita.
Kun yksinkertaiset juhlamenot olivat ohitse, Frona suuteli Lucilea,
mutta tältä ei jäänyt huomaamatta, että hän ei tehnyt sitä
välittömästi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Trethaway,
joka alusta alkaen oli huomannut Fronan kylmyyden, käytti tilaisuutta
hyväkseen keskustellakseen hänen kanssaan, sillä välin kuin kapteeni
Alexander ja Corliss kohteliaasti onnittelivat hänen vaimoaan.
"Mitä nyt, Frona?" kysyi eversti kiertelemättä. "Toivottavasti ette
tullut tänne vastoin tahtoanne. Olen pahoillani, en teidän tähtenne,
sillä jos olette teeskennellyt, niin ette sitä ansaitse, vaan Lucilen
tähden. Te teette väärin häntä kohtaan."
"Tässä on ollut teeskentelyä alusta alkaen." Fronan ääni vapisi.
"Minä tein parhaani -- olin toivonut onnistuvani paremmin -- mutta en
voinut teeskennellä tunteita, joita minulla ei ole. Olen pahoillani,
mutta -- -- olen pettynyt. Ei, en voi selittää, kaikkein vähimmin
teille."
"Puhukaamme suoraan, Frona! Tarkoitatte St. Vincentiä."
Hän nyökäytti päätään.
"Silloin tiedän, mitä teillä on mielessä. Ensiksikin" -- hän katsahti
sivullepäin ja kohtasi Lucilen levottoman katseen -- "ensiksikin hän
äskettäin kävi teidän luonanne ja sanoi teille, mitä ajatteli St.
Vincentistä. Toiseksi te juuri sen vuoksi ajattelette, että hänen
sydämellään ei ole mitään tekemistä tämän päivän tapahtuman kanssa,
että hän ei välitä minusta vähääkään, lyhyesti sanoen, että hän menee
naimisiin minun kanssani saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman ja
tullakseen rikkaaksi. Eikö niin?"
"Eikö siinä sitten ole kylliksi? Voi, eversti Trethaway, minä olen
pettynyt, surkeasti pettynyt hänen suhteensa, teidän suhteenne ja
itseni suhteen."
"Älkää nyt olko lapsellinen. Minä pidän teistä liian paljon
antaakseni teidän noin pettää itseänne. Kaikki on käynyt liian
nopeasti, siinä kaikki. Te ette ole voinut seurata asiain kulkua.
Kuulkaahan nyt! Me olemme pitäneet sitä salassa, mutta hän
kuuluu valittujen joukkoon, joilla on alueita French Hillillä.
Hänen osuutensa on osoittautunut tuottavimmaksi kaikista, lupaa
vähintään puolen miljoonaa, ja kaikki se kuuluu yksinomaan hänelle.
Luuletteko, ettei hän niillä rahoilla voisi matkustaa minne tahansa
ja hankkia itselleen asemaa? Mitä siis siihen tulee, niin te yhtä
hyvin voisitte epäillä, että minä otan hänet rahojen tähden. Frona,
hän pitää minusta, ja minä sanon teille, että hän on liian hyvä
minulle. Toivon, että tulevaisuudessa voin osoittaa ansaitsevani
hänet. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä! Teidän mielestänne hänen
kiintymyksensä minuun on tullut kovin äkkiä, eikö totta? Mutta nyt
voitte saada tietää, että meidän kiintymyksemme toisiimme on peräisin
siltä ajalta, jolloin minä ensiksi tulin tähän maahan, ja että se
siitä lähtien on kasvamistaan kasvanut. St. Vincent? Joutavia! Minä
tiesin sen koko ajan. Lucile oli saanut päähänsä, että koko mies ei
ollut teidän pikkusormennekaan arvoinen, ja sen vuoksi hän koetti
vaikuttaa asiain kulkuun. Miten hän onnistui St. Vincentiin nähden,
sitä ette saa koskaan tietää. Minä sanoin hänelle, että hän ei
tuntenut Welsejä, ja niin hän sanoi itsekin jäljestäpäin. Kas niin
se oli, uskokaa tai olkaa uskomatta." "Mutta mitä te ajattelette St.
Vincentistä?"
"Se nyt ei oikeastaan kuulu tähän, mutta minä sanon teille
rehellisesti, että olen samaa mieltä kuin Lucile. Mutta nyt tahtoisin
saada tietää, miten aiotte suhtautua Lucileen?"
Frona ei vastannut, vaan palasi muitten luo. Lucile näki hänen
tulevan ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin. "Hän on sanonut teille
--?"
"Että minä olen lapsellinen hupakko. Ja taidanpa ollakin." Hän
hymyili. "Varmastikin olen. En voi sitä nyt oikein selittää,
mutta -- --"
Kapteeni Alexanderin mieleen juolahti äkkiä jokin häitä koskeva
sukkeluus, ja hän veti everstin muassaan uunin luo saadakseen sen
kerrotuksi. Vance seurasi heitä.
"Tämä on ensi kerta", sanoi Lucile, "ja se merkitsee minulle enemmän,
niin paljon enemmän kuin -- -- useimmille naisille. Minua peloittaa.
Mutta minä rakastan häntä, rakastan sydämestäni!" Ja kun sukkeluus
oli saatu kerrotuksi ja herrat tulivat takaisin, nyyhkytti hän:
"Rakas, rakas Frona!"
Samassa silmänräpäyksessä -- sopivampaa hän ei olisi voinut valita --
Jakob Welse astui sisään kolkuttamatta ja päällysvaatteet yllä.
"Kuokkavieras tulee", hän tervehti. "Joko kaikki on ohitse? Vai
niin!" Lucile katosi hänen mahtaviin karhunnahkaturkkeihinsa.
"Eversti, kätenne tänne, pyydän anteeksi tunkeutumiseni ja suon
teille anteeksi, ettette kutsunut minua. Terve, Corliss! Kapteeni
Alexander, hyvää päivää!"
"Mitä pahaa minä olen tehnyt?" valitti Frona, sai hänkin
karhunnahkasyleilyn ja puristi isänsä kättä, niin että melkein otti
kipeätä.
"Tahdoin tulla tänne avuksi", kuiskasi Jakob Welse ja vastasi Fronan
kädenpuristukseen.
"No niin, eversti, en tiedä, miten olette aikonut juhlia tätä päivää,
ja se onkin yhdentekevää. Saatte kuitenkin luopua suunnitelmistanne.
Minulla on pöytä katettuna kotona, ja siellä on myöskin ainoa
rehellinen laatikko samppanjaa napapiirin tällä puolen. Te tietysti
tulette mukaan, Corliss, ja --" Hänen katseensa liukui kapteeni
Alexanderin ohitse, ja sekunnin vaitiolo syntyi.
"Tietysti." Vastaus tuli nopeasti, mutta Luoteisalueen korkein
viranomainen oli kuitenkin ehtinyt ottaa huomioon kaikki tämän
epävirallisen teon mahdolliset seuraukset. "Tulitteko ajaen?"
Jakob Welse nauroi ja osoitti jalkojaan, joissa oli mokkasiinit.
"Jalkaisinko, ei kiitos!" Kapteeni astui nopeasti ovea kohti.
"Reet ovat kunnossa, ennenkuin olette valmiit lähtemäänkään. Kolme
kappaletta, kilisevin kulkusin."
Trethawayn ennustus toteutui. Dawsonin asukkaat hieroivat silmiään,
kun nuo kolme rekeä, ajajina kolme punatakkista poliisimiestä,
hurauttivat sen pääkatua pitkin, ja hieroivat uudelleen nähdessään,
ketkä istuivat reissä.
* * * * *
"Me aiomme viettää hiljaista elämää", kertoi Lucile Fronalle.
"Klondyke ei ole koko maailma, ja parashan meillä on jäljellä."
Mutta Jakob Welse oli hiukan eri mieltä. "Me olemme antaneet
kannatuksemme tälle asialle", hän sanoi kapteeni Alexanderille, ja
kapteeni Alexander sanoi, ettei hänen tapansa ollut peräytyä.
Mrs Schoville oli ensimmäinen, joka antoi ukkosen jyrähdellä, määräsi
muitten naisten kannan ja oli alituisesti järkytetty ja suunniltaan.
Lucile ei aluksi seurustellut kenenkään muun kuin Fronan kanssa.
Mutta Jakob Welsen, joka harvoin kävi vieraskäynneillä, saattoi
usein tavata eversti Trethawayn kodista, ja tavallisesti hän vei
jonkun muassaan sinne. "Onko teillä mitään erikoista tänä iltana?"
oli hänellä tapana kysyä kohdatessaan sattumalta tuttaviaan. "Eikö,
no tulkaa sitten minun kanssani." Joskus hän sanoi sen viattomasti
kuin lammas, joskus taas käskevä ilme tuuheilla kulmillaan, ja sai
tavallisesti toisen suostumaan. Näillä miehillä oli vaimot, ja niin
hän kylvi hajaannuksen siemeniä vastapuolueen riveihin.
Pian huomattiin, että eversti Trethawayn luona oli tarjona muutakin
kuin mietoa teetä ja juorupuhetta; siksi kirjeenvaihtajat, insinöörit
ja matkustajat vaelsivat usein hänen kotiinsa vievää tietä, ja
paikkakunnan johtavat miehet näyttivät heille esimerkkiä. Siten
Trethawayn kodista tuli jonkinlainen keskus, ja kun se kerran oli
saanut tukea kauppa-, raha- ja virkamiespiirien taholta, niin sen
yhteiskunnallisen aseman täytyi olla taattu.
Ainoa ikävä seuraus mrs Schovillen ja hänen kaltaistensa naisten
vastarinnasta oli, että heidän oma elämänsä tuli yksitoikkoisemmaksi
ja että he kadottivat uskonsa eräihin homehtuneisiin,
epäjohdonmukaisiin periaatteihin. Sitä paitsi kapteeni Alexander
paikkakunnan ylimpänä virkamiehenä oli tärkeä henkilö, ja Jakob
Welse merkitsi samaa kuin yhtiö, jonka kanssa ei ollut hyvä joutua
huonoihin väleihin. Eipä siis aikaakaan, niin oli jäljellä vain
puolisen tusinaa, jotka kaikesta huolimatta pysyivät kylmäkiskoisina,
mutta heitä pidettiin eksyneenä laumana.