"Niin, mikä oikeastaan on kaiken tarkoitus?" Corliss ojentautui
veltosti ja nosti jalkansa pöydälle. Hän ei ollut erityisen
huvitettu, mutta eversti Trethaway tahtoi välttämättömästi
keskustella vakavasti.
"Siinähän se pulma juuri onkin! Tuo vanha ja alati uusi kysymys,
jonka ihminen singahuttaa kaikkeutta vasten kasvoja." Eversti etsi
jotain lompakostaan. "Katsokaahan" -- hän otti esiin kuluneen
paperipalasen, jolle oli jotain kirjoitettu -- "tämän minä kopioin
jostakin monta vuotta sitten. Kuulkaahan! 'Mikä merkillinen kummitus
onkaan ihminen, tuo tomusta kokoonpantu sairaalloinen muodostuma,
joka vuoroin liikuttelee jalkojaan, vuoroin makaa unen horrostilassa,
joka tappaa, syö, kasvaa, ja synnyttää omia pienoiskuviaan, tuo
olento, jonka hiukset ovat kuin maan ruoho ja jonka kasvoista
kimaltaa kaksi silmää, olento, jonka luulisi saavan lapset
säikkymään. Olento-raukka, joka niin turhan vuoksi ristiriitaisine
himoineen ja haluineen on viskattu tänne lukemattomien kärsimysten
keskelle, raa'an luonnon valtaan, olento, jonka omat esi-isät ovat
petoja ja jonka kohtalona on riistää kanssaihmisiltä heidän henkensä.
Rajattoman lapsellinen, usein ihailtavan rohkea, usein liikuttavan
hyvä. Milloin hän istuutuu keskustelemaan hyvästä ja pahasta ja
jumaluuden olemuksesta, milloin nousee taistelemaan munankuoresta
tai kuolemaan aatteen puolesta!' Ja mikä on tarkoitus?" hän kysyi
kiivaasti ja heitti paperin pöydälle, "tämän sairaan tomuolennon
tarkoitus?"
Corliss haukotteli vastaukseksi. Hän oli ollut matkoilla koko päivän
ja kaipasi vuoteeseensa.
"Tässä minä olen, minä eversti Trethaway, en ole enää nuori, mutta
melko hyvin säilynyt, minulla on hyvä yhteiskunnallinen asema,
varallisuuteni ei ole aivan mitätön, minun ei tarvitse rasittaa
itseäni työllä, ja kuitenkaan en nauti elämästäni, vaan aherran
naurettavalla innolla, joka paremmin sopisi minua puolta nuoremmalle
miehelle. Ja minkä vuoksi? Syödäkseni, tupakoidakseni ja nukkuakseni,
ja mitä ruokaan, tupakkaan ja vuoteisiin tulee, niin ei tässä
matoisessa maailmassa liene toista niin viheliäistä kolkkaa kuin tämä
takamaa, jota sanotaan Alaskaksi."
"Mutta juuri teidän ripeä elämännehän tekee teille mahdolliseksi
pysyä voimissa", vastusteli Corliss.
"Fronan oppeja", pisteli eversti.
"Ja minun ja teidän."
"Ja tomuolennon --"
"Tomuolentoa elävöittää aate, jota te ette ota huomioon --
velvollisuuden, rodun, jumaluuden aate."
"Ja mikä on palkka?" kysyi Trethaway.
"Jokainen hengenveto. Kevätkorento elää vain tunnin."
Eversti kohautti olkapäitään, oli vaiti hetkisen ja tunnusti sitten:
"No niin, en minä voi olla pessimisti, vaikka koettaisinkin.
Kaikkihan me olemme saaneet palkkamme ja minä runsaammin kuin
useimmat muut. Koska sisin tarkoitus on meiltä salattu, niin
tyytykäämme siihen, mikä on meitä lähempänä. Siten saamme tässä
elämässä parhaan palkan."
"Aivan hedonistinen johtopäätös."
"Ja järjellinen. Todistan sen teille heti. Minä voisin ostaa ruokaa
ja vaatteita parillekymmenelle, mutta itse elän vain yhden puolesta;
miksi en elättäisi edes kahta?"
Corliss veti jalkansa pöydältä ja ojentautui suoraksi. "Toisin
sanoen?"
"Minä menen naimisiin ja tuotan yhteiskunnalle hermokohtauksen.
Sellaisista ne pitävät, se on niiden palkka."
"En voi epäillä muuta kuin yhtä naista", sanoi Corliss epäröiden ja
ojensi kätensä.