Siellä, missä luonto on kova ja karu, ihmisetkin helposti tulevat
samanlaisiksi. Elämä on ystävällistä ainoastaan lauhkeissa maissa,
missä aurinko heloittaa lämpimänä ja maa on antelias. Britannian
sumuinen, kostea ilmanala tekee asukkaista juoppoja, ruusunhohtoiset
itämaat houkuttelevat loistaviin lootus-unelmiin. Pohjolan raju ja
hurja valkoihoinen jättiläinen ei peittele vihaansa, vaan iskee
muitta mutkitta nyrkkinsä vihamiestä vasten kasvoja. Notkea,
velttoliikkeinen etelämaalainen hymyilee lempeästi, odottaa
tilaisuutta ja suorittaa tekonsa takaapäin, kun ei kukaan näe,
harkitusti ja herättämättä melua. Tarkoitus on molemmilla sama,
keinot vain erilaiset, ja niihin juuri ilmanala ja sen seurausilmiöt
määräävästi vaikuttavat. Molemmat ovat syntisiä ihmisiä, kuten
vaimosta syntyneet ammoisista ajoista ovat olleet, mutta toinen tekee
syntinsä avoimesti, Jumalan kaikkinäkevien silmien edessä, toinen
-- ikäänkuin Jumala ei näkisi -- verhoaa vääryytensä kaunisteltuun
vaippaan ja peittelee sitä kuin jotain salaperäistä pyhää.
Tällaiset ovat ihmisen tavat aina sen mukaan, miten aurinko hänen
ylitsensä paistaa ja tuulet hänen maillaan puhaltelevat, riippuvaiset
hänen suvustaan, hänen isänsä ja äitinsä perinnöstä. Jokainen ihminen
on useitten voimien yhteisvaikutuksen tulos, joiden painostus on
häntä itseään voimakkaampi ja jotka muovaavat hänen olentonsa
ennakolta määrättyyn muotoon. Mutta jos hänellä on terveet jalat,
niin hän voi karata ja joutua uuden painostuksen alle. Hän voi
pakenemistaan paeta, jokainen uusi painostus lyö häneen leimansa,
ja lopullinen muoto on kaikkien vaikutusten yhteinen tulos. Vaihda
kehdossa makaava lapsi toiseen, ja alhaissyntyinen orja kykenee
kantamaan purppuraa yhtä majesteetillisesti kuin synnynnäinen
ruhtinas, ja kuninkaan lapsi anoo almua yhtä nöyrästi ja ryömii
ruoskan alla yhtä viheliäisenä kuin konsanaan hänen alhaisin
alamaisensa. Tyhjävatsainen Chesterfield, joka sattuu saamaan hyvän
aterian, ahmii yhtä vilpittömästi kuin minkä sikolätin asukkaat
tahansa. Ja epikurolainen oppii eskimon likaisessa majassa ylistämään
valaan ja mursun rasvaa -- tai kuolee.
Niinpä vasta-asutetussa, kylmässä, kolkossa ja vihamielisessä
pohjolassa etelän velttous pian kirposi ihmisistä, ja he alkoivat
uutterasti ahertaa. Samalla irtautui heistä viljalti sivistyksen
kiiltokuorta -- kaikki sen turhamaisuus, suurin osa sen heikkoutta
ja ehkä joitakin sen hyviäkin puolia. Olkoonpa niinkin, mutta he
säilyttivät suuret perintötavat ja elivät ainakin rehellisesti,
nauroivat vilpittömästi ja katsoivat toinen toistansa suoraan silmiin.
Siksi ei naisten, jotka ovat syntyneet 53:nnen leveysasteen
eteläpuolella ja kasvaneet elämän päivänpuolella, ole hyvä
liikuskella pohjolassa, ellei heidän luonteensa ole voimakas
ja luja. Olkootpa he kuinka hennot ja lempeät ja tunteelliset
tahansa, olkoonpa, että heidän silmänsä eivät ole kadottaneet
loistoaan eivätkä kummeksivaa katsettaan ja että heidän korvansa
ovat tottuneet vain helliin sanoihin, jos vain heidän elämän
käsityksensä on terve ja horjumaton, jos he sen avulla kykenevät
ymmärtämään ja antamaan anteeksi, niin heille ei tapahdu mitään
pahaa, ja he saavat ymmärtämystä osakseen. Ellei, niin he saavat
nähdä ja kuulla sellaista, mikä heitä loukkaa, saavat kärsiä paljon
ja kadottavat uskonsa ihmisiin, ja se on onnettominta, mitä heille
voi sattua. Heitä pitäisi silloin hellästi hoivata, ja se olisi
heidän miehisten sukulaistensa tehtävä, mitä läheisempien, sitä
parempi. Olisi myöskin viisasta etsiä heille asunto Dawsoniin päin
viettävältä vuorenrinteeltä tai vielä kernaammin vastarannalta,
Yukonin länsipuolelta. Heidän ei pitäisi kulkea ulkosalla ilman
turvaa ja seuraa, ja tuvan takana oleva rinne olisi sopivin paikka
heidän lepäillä ja hengittää raitista ilmaa. Siellä heidän korviaan
ei särkisi kovaa elämänkamppailua käyvien miesten karkea puhe.
* * * * *
Vance Corliss kuivasi viimeisen tinalautasen ja asetti sen hyllylle,
sytytti piippunsa ja heittäytyi lavitsalle tuijottamaan French
Hillillä sijaitsevan mökkinsä sammalilla tiivistettyyn kattoon. Mökki
oli harjanteen päässä, lähellä Eldorado Creekiä, yleisen kulkutien
reunassa, ja sen ainoa ikkuna loisti iltaisin iloisesti myöhäisille
kulkijoille.
Ovi potkaistiin auki, ja Del Bishop tulla kompuroi tupaan halkotaakka
selässään. Hengitys oli peittänyt hänen kasvonsa niin lujaan
huurteeseen, että hän ei voinut puhua. Tämä tila oli miehelle aina
sangen tuskallinen, ja hän pisti sen vuoksi päänsä kiireimmän
kaupalla uunin yläpuolelle, kuumaan ilmavirtaan. Ei kestänyt
kauankaan, ennenkuin kuura alkoi sulaa ja valua virtoina tulikuumalle
uunille, jolle vesipisarat hurjasti hyppelivät. Sitten jää alkoi
lohkeilla parrasta, putoilla palasina uunin kannelle ja pihisten
uiskennella siinä, kunnes se kuumina höyryinä haihtui yläilmoihin.
"Tehän havainnollistatte kaikki aineen kolme ilmenemismuotoa", nauroi
Vance matkien Bishopin kivettynyttä ilmettä, "kiinteän, juoksevan, ja
höyrymäisen. Hetken päästä te kai esitätte kaasua."
"S-s-se oli hyvin sanottu", sai Bishop vaivoin lausutuksi
irroitellessaan itsepäistä jääsirua ylähuulestaan, kunnes se viimein
räiskähtäen putosi uunille.
"Miten kylmää mahtaa olla, Del? Viisikymmentä?"
"Vai viisikymmentä!" toisti kullankaivaja äärettömän halveksivalla
äänellä kasvojansa kuivaten. "Elohopea on tuntikausia ollut jäässä,
ja pakkanen on kiristynyt kiristymistään. Vai viisikymmentä! Minä
panen uudet kintaani teidän vanhoja pieksujanne vastaan siitä, että
ei ole hiukkastakaan alle seitsemänkymmenen."
"Niinkö luulette?"
"Lyödäänkö vetoa?"
Vance nyökkäsi nauraen päätään.
"Celsiusta vai Fahrenheitia?" kysäisi Bishop alkaen äkkiä epäillä.
"No jos te niin välttämättä tahdotte saada vanhat pieksuni, niin
voitte saada ne ilman vedonlyöntiäkin", vastasi Vance ollen
loukkaantuvinaan toisen heikkouskoisuudesta.
Del suutahti ja heittäytyi toiselle vuoteelle. "Sanoitteko nyt
mielestänne jotain hyvin kekseliästä?" Kun ei saanut vastausta, luuli
hän osanneensa oikeaan, kääntyi selälleen ja alkoi hänkin tutkia
kattosammalia.
Neljännestunnissa hän ehti kyllästyä tähän ajanvietteeseen. "Eikö
pelattaisi vähän korttia ennen maatapanoa?" hän ehdotti.
"Miksikäs ei!" Corliss nousi pystyyn, ojentautui suoraksi ja siirsi
öljylampun hyllyltä pöydälle. "Riittääköhän tuo öljy?" tuumi hän
katsottuaan miten korkealle se ulottui säiliössä.
Bishop otti kortit esiin ja tutki lampun sisällystä. "Niin, tietysti
minä olen unohtanut täyttää sen. Nyt on liian myöhäistä. Kai se nyt
tämän pelin ajaksi riittää."
Corliss otti kortit ja alkoi sekoittaa, mutta keskeytti äkkiä ja
sanoi: "Meillä on pitkä matka edessä, Del, noin kuukauden päästä,
maaliskuun puolivälissä luultavasti, Stuart-jokea pitkin Mc
Questionille, Mc Questionia ylös ja takaisin pitkin Mayoa; sitten
maitse Mazy Maylle, Henderson Creekille."
"Indian-joen varrella?"
"Ei", vastasi Corliss jakaessaan, "vaan juuri Stuartin ja Yukonin
yhtymäkohdan alapuolella. Ja sitten takaisin Dawsoniin ennen
jäänlähtöä."
Kullankaivajan silmät loistivat. "Siellä vasta tulee meille touhua,
totisesti! Oletteko saanut vihiä jostain?"
"Sain sanan Parkerilta, joka on työssä Mayon varsilla, eikä Mc
Phersonkaan ole vedellyt unia Hendersonilla -- niin, häntä te ette
tunnekaan. He eivät pidä suurta melua, ja eihän voi sanoa mitään
varmaa, mutta -- --"
Bishop nyökäytti päätään tietävästi, ja Corliss käänsi valttikortin
esille. Del ryhtyi laskemaan ja oli juuri saavinaan tulokseksi
kaksikymmentäneljä, kun ulkoa alkoi kuulua ääniä ja ovea jytistettiin
kiivaasti.
"Astukaa sisään", hän huusi, "älkääkä pitäkö niin pahaa melua.
Katsokaahan" -- hän kääntyi Corlissin puoleen ja levitti korttinsa
pöydälle -- "viisitoista -- kahdeksan, viisitoista -- kuusitoista
ja kahdeksan tekee kaksikymmentäneljä. Minulla on onni matkassa,
minulla!"
Corliss nousi nopeasti jaloilleen. Bishop käänsi päätään. Kaksi
naista ja mies olivat raskain askelin astuneet tupaan ja seisoivat
ovella äkkinäisen valon huikaisemina.
"Kautta kaikkien profeettojen! Cornell!" Bishop pudisti miehen kättä
ja veti häntä peremmälle. "Muistattehan Cornellin, Corliss, Jake
Cornellin?"
"Kuinka minä olisin voinut unohtaa!" vastasi insinööri lämpimästi ja
pudisti miehen kättä. "Se oli viheliäinen yö, jona te annoitte meille
yösijan viime syksynä, yhtä surkea kuin hirvenpaisti, jota saimme
aamiaiseksi, oli erinomaista."
Jake Cornell, joka oli julman näköinen ja pörröinen kuin metsäläinen,
nyökäytti päätään ja laski suuren kopsapullon pöydälle. Hän nyökäytti
toistamiseen ja tuijotti hurjasti ympärilleen. Huomattuaan uunin hän
meni sen luo, nosti kantta, sylkäisi suun täydeltä keltaista sylkeä
ja palasi pitkin askelin takaisin.
"Totta kai minä sen yön muistan", alkoi hän puhua jylisevällä äänellä
jään lohkeillessa hänen partaisilta poskiltaan. "Ja on riivatun
hauska nähdä teidät taas, sen minä sanon." Äkkiä hän näytti muistavan
jotain ja lisäsi hiukan nolona: "Toisin sanoen, me olemme kaikki
riivatun iloiset nähdessämme teidät, eikö totta, tytöt?" Hän kääntyi
ja kehoitti päätään nyökäyttäen seuralaisiaan tulemaan lähemmäksi.
"Blanche, kultaseni, mr Corliss -- hm -- -- hauska tehdä teidät
tutuiksi keskenänne. Cariboo Blanche, sir, Cariboo Blanche."
"Hauska tavata teidät." Cariboo Blanche ojensi ujostelematta kätensä
ja katsoi Corlissia suoraan silmiin. Hän oli kaunispiirteinen,
vaaleaihoinen nainen, jonka ulkomuoto kerran oli ollut miellyttävä,
mutta jonka piirteet nyt olivat käyneet teräviksi ja koviksi kuin
ahavoituneen miehen.
Tyytyväisenä seurustelutaitoonsa Jake Cornell rykäisi ja esitti
toisen seuralaisensa. "Mr Corliss -- Neitsyt, saanko esitellä. Hm!"
Nähdessään Corlissin silmissä kysyvän ilmeen hän toisti: "Niin juuri,
Neitsyt. Ei mitään muuta."
Tyttö hymyili ja kumarsi, mutta ei ojentanut kättään. Corliss oli
hänen arvostelunsa mukaan kaupunkilaisherra, ja hänen rajoitettu
kokemuksensa sanoi hänelle, että sellaisten keskuudessa ei pidetä
hienona antaa kättä.
Corliss haparoi kädellään ilmaa, kumarsi sitten ja katsoi häneen
uteliaasti. Neitsyt oli tumma kaunotar, jolla oli matala otsa ja
moitteeton vartalo, ja niin alhaista lajia kuin tuo kauneus olikin,
niin hänen elämää uhkuva olemuksensa ei kuitenkaan voinut olla
viehättämättä Corlissia. Hän näytti olevan elämää tulvillaan, ja
hänen nopeat, vaistomaiset liikkeensä tuntuivat johtuvan punaisen
veren ja elinvoiman yltäkylläisyydestä.
"Kaunis ja terve ilmestys tuo, vai mitä arvelette?" kysyi Jake
Cornell tyytyväisenä seuraten isäntänsä katsetta.
"Älkää nyt taas siinä lörpötelkö, Jake!" tokaisi Neitsyt vastaan
ja veti suunsa halveksivasti suppuun tehdäkseen vaikutuksen
Vanceen. "Minun mielestäni teidän paremmin sopisi pitää huolta
Blanche-raukasta."
"Niin, asia on niin, että meidän on käynyt varsin hullusti", kertoi
Jake. "Blanchen jalat kastuivat tuolla joella vähän matkan päässä ja
ovat kai nyt paleltuneet."
Blanche hymyili Corlissin taluttaessa häntä uunin luona olevalle
tuolille ja puri huultaan, etteivät muut huomaisi, miten hän kärsi.
Kun Neitsyt ryhtyi riisumaan hänen märkiä jalkineitaan, kääntyi
Corliss toisaalle, ja Bishop lähti etsimään sukkia ja mokkasiineja.
"Ei se noussut ylemmäksi kuin nilkkoihin", selitti Cornell
tuttavallisesti, "mutta riittää sekin tällaisena iltana."
Corliss nyökäytti myöntävästi päätään.
"Näimme, että täällä oli valoa, ja -- hm -- sitten me tulimme.
Ettehän pane pahaksenne?"
"En, en suinkaan --"
"Ettekö pidä meitä tunkeilevina?"
Corliss sai hänet rauhoittumaan laskien kätensä hänen olalleen ja
painaen hänet ystävällisesti istumaan. Blanche huoahti helpotuksesta.
Hänen märät sukkansa olivat ripustetut kuivamaan ja höyrysivät jo
jalkojen nauttiessa Bishopin avaroitten siwash-töppösien suloisesta
lämmöstä. Vance tarjosi Cornellille tupakkaa, mutta tämä otti esiin
kourallisen sikareja ja ojensi kaikille.
"Hävyttömän huonoa tietä juuri näillä tienoin", hän huomautti
pasuunaäänellään samassa heittäen kaunopuheisen katseen pöydälle
asettamaansa pulloon. "Lähteensilmät tekevät jään petolliseksi, ja
ennenkuin arvaatkaan, se murtuu." Hän kääntyi uunin ääressä istuvan
naisen puoleen. "Miltä tuntuu, Blanche?"
"Suloiselta", tämä vastasi laiskasti ojennellen ruumistaan ja
asetellen jalkojaan, "vaikka sääret eivät olekaan yhtä norjat kuin
lähtiessämme."
Cornell katsoi kysyvästi isäntäänsä, otti sitten pullon ja alkoi
kaataa siitä neljään tinapikariin ja tyhjään mehulasiin.
"Miltähän maistuisi lasi totia?" puuttui Neitsyt puheeseen. "Tai
punssia? Onko teillä sitruunamehua?" Hän kääntyi Corlissin puoleen.
"Onko? Mainiota!" Nyt hän suuntasi mustat silmänsä Deliin. "Hei,
kokki! Kattila tulelle ja vettä kiehumaan! Katsokaa tänne, kaikki
tyynni! Tämä on Jaken lempijuoma, antakaa minun näyttää teille. Onko
teillä sokeria, mr Corliss? Entä muskottia? Tai kanelia? Sama se!
Pitäkää kiirettä, kokki!"
"Eikö hän ole kultainen?" sanoi Cornell Vancelle tuttavallisesti
heidän katsellessaan, miten Neitsyt hämmensi höyryävää lientä.
Mutta Neitsyt välitti nyt vain Corlissista. "Älkää kuunnelko häntä",
hän neuvoi. "Hän on nyt jo enemmän kuin puoleksi sekaisin; joka
pysähdyspaikassa on maistellut."
"No, no kultaseni --", vastusteli Jake.
"Älä sinä sano minua kullaksesi", kivahti Neitsyt nyrpeästi. "Minä en
pidä sinusta."
"Miksi et?"
"Siksi -- --" Hän kaatoi punssin huolellisesti pikareihin ja tuumi.
"Siksi, että sinä haiset tupakalle. Ja juopottelet. Minä pidän
siivoista, parrattomista nuorista miehistä."
"Älkää huoliko hänen loruistaan", varoitti Cornell. "Tuon hän sanoo
vain saadakseen minut aivan järjiltäni."
"Kas niin", komensi Neitsyt. "Nouskaa pystyyn nyt ja kippis!"
"Kenen malja", huusi Blanche uunin luota.
Kohotetut pikarit jäivät keskitiehen.
"Kuningattaren, Jumala häntä siunatkoon", ehdotti Neitsyt innokkaasti.
"Ja Billin", keskeytti Del Bishop.
Taasen lasit nousivat hiukkasen.
"Minkä Billin", kysyi Neitsyt epäillen.
"Mc Kinleyn."
Neitsyt hymyili armollisesti. "Kiitos, kokki, te olette kunnon mies.
No, nyt aletaan uudestaan. Tämä malja juodaan seisoaltaan. Eläköön
kuningatar, Jumala häntä siunatkoon, ja Bill Mc Kinley!"
"Pohjaan!" kuului Jake Cornellin ukkosääni, ja pikarit lyötiin
pöytään, niin että paukahteli.
Vance Corliss huomasi, että tämä kaikki häntä huvitti. Hän muisti,
mitä Frona oli sanonut, ja ajatteli ironisesti, että nytpä hän
juuri oppi tuntemaan elävää elämää, kartutti kokemustensa sarjaa.
Nämä olivat juuri Fronan sanat, ja ne pyörivät lakkaamatta hänen
mielessään. Sitten Fronan kihlaus St. Vincentin kanssa muistui
hänen mieleensä, ja hän teki Neitsyen onnelliseksi pyytämällä häntä
laulamaan. Mutta Neitsyt ujosteli ja taipui vasta, kun Bishop oli
esittänyt "Kiitävän pilven" lukemattomat säkeistöt. Neitsyen ääni oli
heikko ja sen laajuus ehkä puolitoista oktaavia, alaäänien sävy oli
sangen kummallinen ja ylä-äänet kuuluivat ohuilta ja eksyneiltä. Hän
lauloi kuitenkin "Sun kultias en kaipaa" niin liikuttavasti, että
Cornellin silmiin tuli kostea kiilto hänen kuunnellessaan pelkkänä
korvana ja äkillisen, oudon hartauden valtaamana.
Kättentaputukset olivat vilkkaat, ja heti niiden tauottua Bishop
esitti laulajattaren, "Bow Bellsin tenhottaren", maljan, ja Jake
yhtyi tuumaan huutaen "pohjaan", niin että kajahteli.
* * * * *
Kahta tuntia myöhemmin Frona Welse koputti ovelle. Kiivas, selvä
kolkutus tunki läpi sisällä vallitsevan hälinän ja sai Corlissin
avaamaan oven.
Frona huudahti iloisesti huomatessaan, kenen luokse oli saapunut.
"Tekö -- Vance! En tiennytkään teidän asuvan täällä."
Corliss pudisti hänen kättään ja asettui oviaukon tielle. Heidän
takaansa kuului Neitsyen nauru ja Cornellin remuisa renkutus.
"Mitä nyt?" kysyi Corliss. "Onko jotain tapahtunut?"
"Minun mielestäni te voisitte pyytää minua sisään." Fronan äänessä
oli moitetta ja kärsimättömyyttä. "Minä satuin astumaan jääsohjoon,
ja jalkani voivat paleltua."
"Voi taivas varjele!" kuului Corlissin selän takaa Neitsyen rehevä
ääni, ja Blanche ja Bishop yhtyivät hänen kanssaan nauramaan
Cornellille, joka täyttä kurkkua puolustautui. Corlissista tuntui,
kuin olisi kaikki veri hänen ruumiistaan syöksynyt poskiin. "Mutta te
ette voi tulla sisään, Frona! Ettekö kuule?"
"Minun täytyy päästä." Frona piti kiivaasti puoliaan. "Jalkani ovat
paleltumaisillaan."
Corliss alistui, väistyi syrjään ja sulki oven hänen jälkeensä.
Joutuessaan niin äkkiä pimeydestä valoon Frona pysähtyi hetkiseksi,
mutta sai pian näkönsä jälleen ja tarkasteli ympäristöään.
Ahtaan huoneen ilma oli paksuna tupakansavusta, joka raittiista
ulkoilmasta tulijaan vaikutti tympäisevästi. Pöydällä olevasta
suuresta kattilasta kohosi kiemurteleva höyrypatsas ilmaan. Neitsyt
puolustautui Cornellia vastaan pitkällä sinappikauhalla, pujahteli
nopsasti takaa-ajajansa käsistä ja sivalsi tuon tuostakin keltaista
voidetta hänen kasvoihinsa. Uunin luona istuva Blanche oli kääntynyt
katsomaan, miten leikki päättyisi, ja Del Bishop istui lasi kädessä
ja tervehti "hyvä"-huudoin jokaista onnistunutta lusikansivallusta.
Kaikkien kasvot punoittivat.
Vance nojasi aivan hervottomana ovea vasten. Koko tilanne tuntui niin
käsittämättömän mahdottomalta. Hänet valtasi mieletön halu nauraa,
mutta hän sai esiin vain käheän yskähdyksen. Mutta Frona, jonka jalat
kävivät yhä tunnottomammiksi, huomasi tarvitsevansa pikaista apua ja
astui peremmälle. "Terve, Del!" hän huudahti.
Del tunsi äänen, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän kääntyi hitaasti
ja vastenmielisesti Fronaan päin. Tämä oli heittänyt _parkansa_
päähineen taapäin, ja hänen pakkasesta punaposkiset, raikkaat
kasvonsa, joita tumma nahka reunusti, olivat kuin kimppu
päivänsäteitä, jotka ovat päässeet tunkeutumaan kurjaan, pimeään
onkaloon. Kaikki tunsivat hänet, sillä kukapa ei olisi tuntenut
Jakob Welsen tytärtä. Neitsyt pudotti pelästyksestä huudahtaen
sinappilusikan kädestään, ja Cornell hieroi tahriintunutta naamaansa
ja vaipui nolona lähimmälle tuolille. Cariboo Blanche oli ainoa, joka
säilytti mielenmalttinsa, hän vain hymyili hiljaa itsekseen.
Bishopin onnistui saada suustaan jotain tervehdyksentapaista, mutta
sen jälkeen hän ei kyennyt katkaisemaan yleistä hiljaisuutta.