How-Ha oli vain intiaaninainen, jonka esi-isät monissa
polvissa olivat olleet raakoja lihan- ja kalansyöjiä, ja hänen
siveyskäsitteensä olivat yhtä alkuperäiset ja yksinkertaiset kuin
hänen verensä. Mutta hän oli kauan elänyt valkoihoisten keskuudessa
ja saanut käsityksen näiden katsantotavoista, ja vaikka hän
sielussaan halveksikin heidän tapojaan, niin hän kuitenkin oli niihin
täysin perehtynyt. Kymmenen vuotta takaperin hän oli tullut Jakob
Welselle keittäjättäreksi ja oli siitä lähtien tavalla tai toisella
häntä palvellut. Kun hän nyt eräänä koleana tammikuun päivänä
kuultuaan kumean kolkutuksen avasi ulko-oven ja näki tulijan, saivat
hänen tylsät kasvonsa järkytetyn ilmeen. Tavallinen ihminen ei olisi
niin nopeasti tuntenut vierasta, mutta kova koulu, jossa kuolema
yllätti velton ja valpas sai pitää henkensä, oli kehittänyt How-Han
huomiokykyä ja muistia.
How-Ha tarkasti edessään seisovaa naista kiireestä kantapäähän.
Paksun harson läpi hän näki ainoastaan hehkuvat silmät, hiukset
olivat kokonaan peitossa ja _parka_ salasi ruumiin muodot. Mutta
How-Ha tuumi ja katsoi uudestaan. Epämääräiset ääriviivat olivat
hänelle jostakin tutut. Hän katsahti taas harson peittämiin
kasvoihin ja tunsi pään asennon, siitä ei saattanut erehtyä. Sitten
How-Han kasvot taas kadottivat kaiken ilmeikkyyden ja hän syventyi
tutkimaan aivojensa harvoja komeroita, joihin hänen köyhän elämänsä
vaikutelmat olivat koottuina. Siellä ei ollut mitään epäjärjestystä
eikä sekasortoa, ei monimutkaisten sielunliikkeitten aikaansaamia
ristiriitaisia ja epämääräisiä vaikutelmia, ei sotkuisia oppeja
eikä hämmentäviä abstraktioita -- vain yksinkertaisia tosiasioita,
jotka olivat mukavasti ja sopivasti luokitellut. Menneisyyden
varastoista hän silmänräpäyksessä erehtymättä otti esiin, valitsi ja
yhdisteli mitä tarvitsi ja tiesi niin kaiken, mitä hänen tuli tietää
naisesta, joka seisoi hänen edessään, muisti hänen sanansa ja työnsä,
ulkomuotonsa ja menneisyytensä.
"Te parempi mennä pois heti paikalla", neuvoi How-Ha.
"Tahtoisin tavata miss Welsen."
Vieras nainen puhui tasaisella, lujaa tahtoa ilmaisevalla äänellä,
mutta se ei vaikuttanut How-Ha'han.
"Paljon parempi te mennä", hän toisti tylsästi.
"Kas tässä, viekää tämä Frona Welselle ja" -- hän työnsi polvensa
oven ja pielen väliin -- "olkaa hyvä ja jättäkää ovi auki."
How-Ha näytti vihaiselta, mutta otti kirjelipun, sillä kymmenen
vuoden palvelijana-olo oli totuttanut hänet alistumaan ylemmän rodun
tahtoon.
_Saanko tulla teitä tapaamaan?_
_Lucile_.
Siinä koko kirjelipun sisällys. Frona katsahti kysyvästi
intiaaninaiseen.
"Hän potki ovi auki", tämä selitti. "Minä sano hän mennä pian pois?
Häh? Te myös sano niin? Hän ei hyvä nainen. Hän --"
"Ei. Antakaa hänen" -- Frona mietti hetkisen -- "ei, antakaa hänen
tulla tänne."
"Paljon parempi --"
"Menkää!"
How-Ha murisi, mutta ei voinut olla tottelematta. Astuessaan portaita
alas hän kuitenkin himmeän epämääräisesti kummasteli, miksi valkoinen
tai tumma iho muitta mutkitta teki toisesta herran, toisesta
palvelijan.
Frona tuli Lucilea vastaan hymyillen, ojennetuin käsin. Tulija
katsahti ympärilleen, näki hienon kuvastinpöydän yksinkertaisen
aistikkaine korutavaroineen, kaikkialla tuhansittain todistuksia
siitä, että täällä asusti nuori tyttö. Hänen hengittäessään tätä
puhdasta, viihtyisää ilmaa hänen oma nuoruutensa muistui hänen
mieleensä ja katkeroitti hänen mieltään. Sitten hän käänsi huomionsa
pois ulkonaisista seikoista.
"Oli hauskaa, että tulitte", hän kuuli Fronan sanovan. "Olen niin
halunnut tavata teidät jälleen, ja -- mutta olkaa toki hyvä ja
riisukaa yltänne tuo raskas _parka_. Miten paksu se on ja miten
ihanaa nahkaa ja tekoa!"
"Niin, se on Siperiasta." Lucilen teki mieli lisätä: "lahja St.
Vincentiltä", mutta hän sanoi sen sijaan: "Siellä ei ole vielä
totuttu hutiloimaan, kuten huomaatte."
Hän vajosi matalaan keinutuoliin tehden liikkeen, jonka synnynnäinen
sulo ei voinut jäädä Fronan kauneuttarakastavalta silmältä
huomaamatta, istui sitten pää ylpeästi pystyssä ja vaiti kuunnellen
emäntänsä juttelua välinpitämättömän huvitettuna tämän vaivalloisista
yrityksistä pitää keskustelua käynnissä.
"Miksi hän on tullut tänne?" kysyi Frona itseltään puhuessaan
nahoista ja ilmasta ja muista yhdentekevistä asioista.
"Jos te ette sano mitään, Lucile, niin minua alkaa hermostuttaa",
huudahti hän viimein epätoivoissaan. "Onko jotakin tapahtunut?"
Lucile nousi, astui kuvastinpöydän luo ja otti siellä olevien
koruesineitten joukosta siron, Fronaa esittävän pienoiskuvan. "Kas!
Teidän kuvanne! Miten vanha olette tässä?"
"Kuusitoistavuotias."
"Kylmä keijukainen, kylmän pohjolan luoma."
"Meidän veremme lämpenee myöhemmin", puolusteli Frona, "mutta se --"
"Ei silti ole vähemmän lämmin", keskeytti Lucile hänet nauraen. "Ja
kuinka vanha olette nyt?"
"Kahdenkymmenen."
"Kahdenkymmenen!" toisti Lucile hitaasti ja istuutui jälleen. "Te
olette kahdenkymmenen. Minä olen kahdenkymmenenneljän."
"Ero ei ole suuri."
"Mutta meidän veremme lämpenee aikaisin." Lucile singahutti sanat
syytöksen tavoin sen mittaamattoman kuilun yli, jota ikäerotuksen
vähäpätöisyys ei pystynyt täyttämään.
Frona saattoi tuskin peittää hermostumistaan. Lucile meni uudestaan
katsomaan pienoiskuvaa ja palasi taas kuvastinpöydän luota.
"Mitä te ajattelette rakkaudesta?" kysyi hän odottamatta, ja hänen
kasvoilleen levisi äkkiarvaamaton hymy.
"Rakkaudesta?" Fronan ääni värähteli.
"Niin, rakkaudesta. Mitä te tiedätte siitä? Mitä te ajattelette
siitä?"
Hehkuvia, ruusunkarvaisia määritelmiä tulvi Fronan huulille, mutta
hän karkoitti ne ja vastasi:
"Rakkaus on kaiken alttiiksiantamista."
"Olkoonpa niin -- uhraamista. Mutta onko se uhrauksen arvoista?"
"On. Tietysti se on. Kuka sitä voisi epäillä?"
Lucilen silmissä välkkyi hymy.
"Miksi te hymyilette?" kysyi Frona.
"Katsokaa minua, Frona." Lucile nousi tuoliltaan, ja hänen kasvonsa
hehkuivat. "Minä olen kaksikymmentäneljävuotias, en aivan lapsi
enää, mutta en myöskään mikään pelätti. Minulla on sydän, ja minulla
on voimakas, punainen, lämmin veri. Ja minä olen rakastunut. En
kuitenkaan voi muistaa saaneeni korvausta uhristani. Tiedän vain,
että olen uhrannut."
"Ja uhratessanne saitte korvauksen", lausui Frona lämpimästi.
"Vaikka rakkaus olisikin ollut petollinen, niin te kuitenkin olette
rakastanut, te olette elänyt, elänyt täyteläistä elämää. Eikö siinä
kyllin?"
"Minä ymmärrän", sanoi Lucile. "Te tahdotte sanoa minulle, että
tiedätte kaiken, että olette kulkenut silmät auki ja ymmärtänyt. Ja
vaikka te tuskin olette ehtinyt viedä huulianne maljan reunalle,
niin te muka olette aavistanut miltä pohjasakka maistuu ja että sen
maku on hyvä. Oh! Ja Frona, minä tiedän, että te olette kypsynyt
nainen ettekä kallista korvaanne pikkumaisuuksille, mutta" -- hän
naputti kapealla sormella otsaansa -- "se on mennyt teille tänne. Se
on juovuttava juoma, ja te olette liiaksi maistellut sen kuohuja.
Mutta juokaa malja pohjaan ja sanokaa sitten, että juoma on hyvä!
Ei, Jumala varjelkoon!" hän huudahti intohimoisesti. "Onhan hyvääkin
rakkautta olemassa, puhdasta ja kirkasta. Sellainen pitäisi teidän
saada osaksemme, ei naamioitua valerakkautta."
Frona oli tapansa -- heidän yhteisen tapansa -- mukaan tarttunut
Lucilea käsivarteen ja ottanut hänen kätensä omaansa. "Minä tunnen,
että te olette väärässä, mutta en osaa vastata teille. Osaisin,
mutta kuinka uskaltaisin? Minulla olisi vain ajatuksia teidän
tosiasioitanne vastaan. Minä, joka olen kokenut niin vähän, en voi
saada teitä vakuutetuksi, jolla on rikas elämä takananne."
"'Sen, joka ei tyydy yhteen elämään, on kestettävä usean elämän
kuolema.'"
Lucile puki näihin tuskan sanoihin oman tuskansa, ja Frona, joka
ymmärsi hänet, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja nyyhkytti
hänen rinnallaan. Lucilenkin katkera ilme katosi hetkeksi, ja hän
painoi salaa kevyen, äidillisen suudelman Fronan hiuksille. Mutta
pian kulmat taas rypistyivät, huulet saivat kovan ilmeen, ja hän
työnsi tytön luotaan.
"Tehän aiotte mennä naimisiin Gregory St. Vincentin kanssa?"
Frona säpsähti. Heidän kihlauksestaan oli vasta kaksi viikkoa
kulunut, eivätkä he olleet siitä kenellekään kertoneet. "Kuinka te
sen tiedätte?"
"Te olette vastannut." Lucile tarkkasi Fronan avomielisiä kasvoja,
jotka niin peittelemättä ilmaisivat kaiken, ja tunsi samaa kuin
taitava miekkailija taistellessaan vast'alkajan kanssa, jonka käsi
vielä on epävarma ja joka alituisesti antautuu vaaraan. "Kuinkako
minä tiedän?" Hän nauroi katkerasti. "Kun mies äkkiä jättää naisen
sylin, viimeiset suudelmat ja viimeiset valheet vielä huulillaan --"
"Ja --"
"Ja unohtaa palata tuohon syliin."
"Niinkö?" Welsen veri kuohahti, karkoitti kuin tulinen aurinko usvat
Fronan silmistä ja sai ne säihkymään. "Tämän takia te siis tulitte.
Minun olisi pitänyt arvata se, jos olisin viitsinyt kiinnittää
huomiota Dawsonin juoruihin."
"Ei ole vielä liian myöhäistä." Lucilen huulet värähtelivät. "Ja
kaikki riippuu teistä."
"Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa?
Aiotteko kertoa minulle, mitä hän on tehnyt, mitä hän on ollut
teille. Sanon teille, että se on turhaa vaivaa. Hän on mies, niinkuin
te ja minä olemme naisia."
"Ei", valehteli Lucile niellen hämmästyksensä. "Minä tiesin, ettei
senlaatuinen menettely vaikuttaisi teihin, että te olette liian ylevä
siihen. Mutta -- oletteko ajatellut minua?"
Frona veti syvään henkeään ja jännitti käsivartensa ikäänkuin
puolustaakseen oikeuttaan mieheen, jonka Lucile tahtoi häneltä
riistää.
"Aivan ilmetty isänne", huudahti Lucile. "Voi teitä taipumattomia
Welsejä!"
"Mutta minä tiedän, että hän ei ole teidän arvoisenne, Frona Welse",
hän jatkoi, "minun arvoiseni kyllä. Hän ei ole kunnioitettava mies,
ei jalo eikä hyvä. Hänen rakkautensa ei ole teidän rakkautenne
vertainen. Ei hän kykenekään rakastamaan, intohimo on kaunein nimi,
jonka hänen tunteelleen voi antaa. Sitä te ette halua. Mutta parempaa
hän ei voi teille antaa. Mitä te sitten annatte hänelle? Itsenne?
Mieletöntä tuhlausta! Mutta teidän isänne kaltainen --"
"Vaiti! Minä en tahdo kuulla enempää. Te teette väärin." Frona
keskeytti hänet ja jatkoi loistavan epäjohdonmukaisesti: "Mitä te
sitten antaisitte hänelle?"
"Muutaman intohimon hetken", kuului valmis vastaus, "palavan
onnenhuumauksen ja helvetin katumustuskat, jotka hän ansaitsee kuten
minäkin. Niin me säilyttäisimme tasapainon, ja kaikki olisi niinkuin
olla pitää."
"Mutta -- mutta --"
"Sillä hänessä on paholainen", jatkoi Lucile, "kiehtova paholainen,
joka viehättää minua, kautta sieluni, ja rukoilkaa Jumalaa, Frona,
ettette koskaan opi sitä tuntemaan. Sillä teissä ei ole tuota
paholaista, minun taas on hänen kaltaisensa ja arvoisensa. Tunnustan
suoraan, että meidän suhteemme on vain viehättymystä. Hänen tunteensa
ei ole kestävämpi kuin minunkaan. Toinen ei ole toistansa parempi, se
on juuri onnellisinta kaikesta."
Frona nojautui taapäin tuolissaan ja katseli kauan vierastaan. Lucile
odotti hänen sanovan jotain. Oli aivan hiljaista.
"Mitä tuumitte?" kysyi Lucile viimein matalalla, uteliaalla äänellä
ja nousi ottaakseen _parkan_ ylleen.
"En mitään. Minä vain odotin."
"Minä olen sanonut sanottavani."
"Antakaa minun sitten sanoa teille, etten ymmärrä teitä", sanoi
Frona kylmästi. "Minun on jostain syystä mahdoton käsittää teidän
vaikuttimianne. Teidän puheissanne on ollut jotain alhaista. Siitä
olen kuitenkin vakuutettu, että te jostain käsittämättömästä syystä
tänään olette ollut itsellenne uskoton. Älkää kyselkö, sillä kuten
äsken sanoin, en ole siitä itsekään selvillä, mutta kaikesta
huolimatta olen varma siitä, että en ole erehtynyt! Tiedän, että te
ette ole se Lucile, jonka tapasin metsätiellä joen tuolla puolen. Hän
oli oikea Lucile, tiedän sen, vaikka tapasinkin hänet vain ohimennen.
Nainen, joka tänään on täällä, on vieras nainen. Minä en tunne häntä.
Joskus on tuntunut siltä, kuin hän olisi Lucile, mutta harvoin.
Tämä nainen on valehdellut, valehdellut minulle ja valehdellut
minulle itsestään. Se, mitä hän sanoi miehestä, on vain hänen oma
käsityksensä, jos sitäkään, sillä onhan hän voinut valehdella
hänestäkin. Luultavasti niin onkin. Mitä te siitä arvelette?"
"Että te olette hyvin viisas tyttö, Frona. Että te joskus puhutte
enemmän totta kuin luulettekaan. Ja joskus taas olette sokeampi kuin
voitte uneksia."
"Teissä on jotain, mistä minä voisin pitää, mutta te olette
piilottanut sen niin taitavasti, etten minä voi sitä löytää."
Vastaus pyrki Lucilen huulille, mutta hän pysyi vaiti, veti turkin
ylleen ja kääntyi lähteäkseen.
Frona saattoi hänet itse ulko-ovelle, ja How-Ha mietti mielessään,
miksi valkoihoiset eivät toimineet niiden lakien mukaan, joita he
itse olivat laatineet.
Kun ovi oli sulkeutunut, Lucile sylkäisi kadulle. "Hyi. St. Vincent!
Hyi! Sinun nimesi on saastuttanut minun kieleni!" Ja hän sylkäisi
toistamiseen.
* * * * *
"Sisään!"
Kehoituksen saatuaan Matt Mc Carthy tarttui ovenripeen, työnsi oven
auki ja sulki sen huolellisesti jälkeensä.
"Kas, tekö siinä olette!" St. Vincent katsahti synkästi ja
hajamielisesti vieraaseensa, heräsi sitten mietteistään ja ojensi
kätensä. "Terve, terve, Matt-ukkoseni! Ajatukseni olivat penikulmien
päässä, kun te astuitte sisään. Istuutukaa, olkaa hyvä. Tupakkaa on
tuossa vieressänne. Vetäiskääpä sauhu koetteeksi ja sanokaa, mitä
siitä pidätte."
"Mahtoivat hänen ajatuksensa olla penikulmien päässä", tuumi Matt
itsekseen, sillä tiellä pimeässä hän äsken oli sivuuttanut naisen,
joka epäilyttävästi muistutti Lucilea. Mutta hän lausui: "Te siis
täällä haaveilette, ja ihmekös tuo!"
"Miten niin?" kysyi kirjeenvaihtaja iloisesti.
"Siten vain, että minä tapasin äsken vähän matkan päässä Lucilen
tuolla tiellä, ja hänen korkojensa jäljet osoittivat teille päin.
Niillä naikkosilla on paha kieli, kun niiksi tulee", Matt nauraa
hihitti.
"Niin, sehän se onkin pahinta kaikesta." St. Vincent puhui aivan
suoraan. "Mies katsoo heihin ohimennen, ja he vaativat, että sitä
kestäisi ikuisesti."
"Vanhasta rakkausjutusta on hiukan hankala selviytyä, häh?"
"Hankalaa, totta vie! Ja te ymmärrätte sen. Kyllä minä huomaan, Matt,
että te olette kokenut yhtä ja toista aikoinanne."
"Vai aikoinani! Pyydän ilmoittaa, etten vielä ole liian vanha
huvittelemaan hiukkasen."
"Tietysti, tietysti ette. Sen voi kyllä lukea teidän silmistänne.
Lämmin sydän ja etsivä silmä, Matt!" Hän löi vierastansa
sydämellisesti nauraen olalle.
"Mutta te viette minusta kyllä voiton, Vincent. Te olette tehnyt
paljon syntiä naisihmisiä kohtaan, siitä ei ole epäilemistä. Monta
kevytmielistä suuteloa te olette antanut ja monta sydäntä särkenyt.
Mutta oletteko koskaan tuntenut sitä, mikä on totisinta kaikesta?"
"Mitä tarkoitatte?"
"Totisinta kaikesta -- se on -- no niin, oletteko koskaan ollut isä?"
St. Vincent pudisti päätään.
"En minäkään. Mutta oletteko sitten rakastanut, niinkuin isä rakastaa
lastaan?"
"Enpä tiedä. En juuri ole."
"Mutta minä olen. Ja se on totisinta kaikesta, sanon teille. Jos mies
koskaan on lasta imettänyt, niin minä olen sen tehnyt, tai ainakaan
ei paljoa puutu. Se oli tyttölapsi, ja nyt hän on kasvanut naiseksi,
ja minä rakastan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin hänen
oikea isänsä. Ikävä kyllä en eläessäni ole rakastanut useampaa kuin
yhtä naista paitsi häntä, ja tuo toinen oli toisen miehen vaimo.
Minä en hiiskunut siitä koskaan kenellekään sanaakaan, en hänelle
itselleenkään. Mutta hän kuoli, Jumala häntä siunatkoon."
Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän näki ajatuksissaan
vaaleahiuksisen, germaanilaistyyppisen naisen, joka kuten eksynyt
auringonsäde eleli Dyea-joen rannalla olevassa kauppatalossa. Hän
katsahti äkkiä ylös ja huomasi St. Vincentin hajamielisesti, omiin
ajatuksiinsa vaipuneena tuijottavan lattiaan.
"Ja nyt heretään hulluttelemasta, St. Vincent!"
Kirjeenvaihtaja heräsi vastahakoisesti mietteistään ja kohtasi
irlantilaisen läpitunkevan katseen.
"Oletteko te rohkea mies, St. Vincent?"
Hetkisen he tutkivat toisiaan sielun pohjia myöten, ja Matt olisi
voinut vannoa sillä hetkellä havainneensa toisen katseen levottomasti
horjuvan.
Hän iski voitonriemuisesti nyrkkinsä pöytään. "Kautta Jumalan, te
ette ole!"
Kirjeenvaihtaja veti tupakat omalle puolelleen ja pyöritteli
savuketta sormiensa välissä. Hän teki sen huolellisesti, ja
hienonhieno paperi kiertyi risahdellen hänen sormissaan niiden
vapisematta, mutta paidankauluksen alta kohosi tumma puna, joka
leviämistään levisi ja sai koko kasvot liekehtimään.
"Hyvä on. Luultavasti se pelastaa minun käteni saastaisesta
tehtävästä. Vincent, se tyttölapsi, joka nyt on kasvanut naiseksi,
nukkuu tänä yönä Dawsonissa. Jumala meitä auttakoon, teitä ja minua,
me emme laske päätämme levolle niin viattomina ja puhtaina kuin hän!
Vincent, kuulkaa minua, te ette koskaan tule satuttamaan kättänne
häneen, ette hänen miehenään enempää kuin muutenkaan."
Paholainen, josta Lucile oli puhunut, alkoi herätä eloon, riehuva,
mieletön paholainen.
"Minä en pidä teistä", jatkoi Matt. "Syyt pidän omana tietonani.
Mutta muistakaa, mitä minä teille sanon: jos te olisitte niin hurja,
että ottaisitte hänet vaimoksenne, niin ette koskaan saisi nähdä
kirotun hääpäivänne loppua ettekä lähestyä morsiusvuodetta. Mies,
minä voisin lyödä teidät kuoliaaksi näillä käsilläni, jos sitä
tarvittaisiin. Mutta minulla on syytä toivoa, että tästä suoriudutaan
siistimmälläkin tavalla. Älkää hätäilkö! En minä tee teille mitään."
"Senkin irlantilaisroisto!"
Paholainen pääsi äkkiarvaamatta valloilleen, ja Mc Carthy huomasi
revolverin piipun suuntautuvan ohimoansa kohti.
"Onko se ladattu?" hän kysyi. "Luulenpa, että se on. Mutta miksi te
viivyttelette? Ettekö aio laukaista?"
Kirjeenvaihtajan sormi liikahti, ja varoittava napsahdus kuului.
"Laukaiskaa nyt, laukaiskaa, minä sanon! Ikäänkuin te kykenisitte,
horjuvine katseinenne."
St. Vincent yritti kääntää katseensa toisaalle.
"Katsokaa minuun, mies!" käski Mc Carthy. "Katsokaa minua silmiin,
kun teette sen!"
St. Vincentin täytyi tahtomattaan kääntää päänsä ja kohdata
irlantilaisen katse.
"Nyt!"
St. Vincent puri hammasta ja painoi liipasinta -- ainakin hän oli
tekevinään sen, kuten ihminen unessa luulee toimivansa. Tahto
käski kättä toimimaan, mutta mielen hermostuneisuus pidätti sitä
täyttämästä käskyä.
"Tuosta vapisevasta sormiraukasta ei taida olla siihen tekoon." Matt
nauroi kärsivää vastustajaansa vasten kasvoja. "Kääntäkää ase vain
toisaalle ja laskekaa hana hiljaa, aivan hiljaa ja varovaisesti."
Hänen rauhoittava äänensä hiljeni lopulta miltei kuulumattomiin.
St. Vincent totteli, antoi revolverin pudota kädestään ja vaipui
tuskin kuuluvasti huoahtaen hervottomana tuolille. Hän koetti
suoristautua, mutta kaatui pöytää vasten ja kätki kasvot velttoihin
käsiinsä. Matt veti rukkaset käsiinsä, katsoi säälivästi murtunutta
miestä, astui sitten ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.