"Nukkekodilla" oli suurenmoinen menestys. Mrs Schovillen
ihastuksenpurkaukset olivat niin rajattomat ja liioittelevat, että
Jakob Welse, joka sattui seisomaan lähellä häntä, heitti leimuavan
katseen hänen paksuun, valkoiseen kaulaansa ja itsetiedottomasti
puristi sormensa ikäänkuin tahtoen kuristaa olemattoman henkitorven.
Dave Harney oli myöskin ylen ihastunut esitykseen, vaikkakin Noran
filosofia tuntui hänestä hiukan epäilyttävältä, ja hän vannoi
puritaanisten jumaliensa kautta, että aasimaisempaa tolvanaa kuin
Torvald ei olisi voinut löytää kummaltakaan pallonpuoliskolta. Miss
Mortimer, joka muuten ei hyväksynyt sitä suuntaa, jota Ibsen edusti,
myönsi, että näyttelijät olivat pelastaneet kappaleen, Matt Mc Carthy
taas selitti julkisesti, ettei hän syyttänyt Nora-kultaa mistään;
valtion asiamiehelle hän kuitenkin kahden kesken tunnusti, ettei
olisi haitannut, jos sinne tänne olisi sovitettu jokunen laulunpätkä
ja pukutanssi.
"Tietysti Nora-pikkuinen oli oikeassa", väitti hän Harneylle heidän
kulkiessaan Fronan ja St. Vincentin jäljessä. "Minä tahtoisin nähdä
--"
"Kalossit --"
"Hitto vieköön sinut kalosseinesi!" huusi Matt raivoissaan.
"Minä vain sanon", jatkoi Harney häiriytymättä, "että kalossien
hinta nousee pilviin asti, kunhan ehditään jäänlähtöön. Kolme unssia
parilta, siitä voit lyödä vetoa. Nyt saat parin unssilla ja voit
pistää kaksi unssia taskuusi. Hyvä kauppa, Matt, vai mitä?"
"Pahus vieköön sinut kauppoinesi päivinesi! Minä ajattelen koko ajan
Nora-lapsukaista."
He jättivät hyvästi Fronalle ja St. Vincentille ja jatkoivat
vähitellen matkaansa tähtien alla seurahuonetta kohti.
Gregory St. Vincent huoahti kuuluvasti:
"Viimeinkin!" "Miksi viimeinkin?" kysyi Frona osoittamatta
uteliaisuutta.
"Viimeinkin saan tilaisuuden sanoa teille, miten suurenmoinen olitte.
Te esititte loppukohtauksen ihanasti, niin hyvin, että minusta tuntui
siltä, kuin olisitte todella ainiaaksi kadonnut elämästäni."
"Mikä onnettomuus!"
"Se oli kauheata!" "Mitä vielä!"
"Se oli. Sovitin kaiken itseeni. Te ette ollut Nora, te olitte Frona,
enkä minä Torvald, vaan Gregory. Kun te olitte lähdössä ja seisoitte
matkatamineissa, laukku kädessä, oli minun miltei mahdotonta pysyä
paikallani ja lausua viimeiset sanani. Ja kun ovi paukahti kiinni
ja te olitte poissa, oli esirippu ainoa pelastukseni. Se saattoi
minut jälleen todellisuuteen, muuten olisin syössyt teidän jälkeenne
katsojain silmien edessä."
"Merkillistä, miten osa voi vaikuttaa esittäjäänsä", sanoi Frona
miettiväisenä.
"Tai pikemmin -- --" alkoi St. Vincent.
Frona ei vastannut, ja he kulkivat ääneti eteenpäin. Frona oli yhä
illan lumoissa, ja hänen Norana tuntemansa haltioituminen ei ollut
vielä haihtunut. Sitäpaitsi hän luki St. Vincentin rivien välistä,
ja häntä painosti se arkuus, mitä nainen tuntee kohdatessaan miehen
suuren lähestymisen kynnyksellä.
Oli kirkas, kylmä yö, ei liian kylmä -- vain neljäkymmentä astetta
pakkasta --, ja maa verhoutui pehmeään valovaippaan. Se ei levinnyt
tähdistä, ei myöskään kuusta, joka viipyi jossakin maan toisella
puolella. Kaakosta luoteeseen taivaanrantaa reunusti hillityn vihreä
valojuova, josta tämä kalpea hohde sai alkunsa.
Äkkiä valkea valovyö aivan kuin heijastajan heittämänä ilmestyi
taivaanlaelle. Yö muuttui silmänräpäyksessä aavemaiseksi päiväksi ja
tuntui taas palatessaan entistään mustemmalta. Mutta kaakosta päin
alkoi näkyä äänetöntä liikettä. Hehkuva, vihertävä valolähde kiehui
ja kuohui, vuoroin laskeutuen, vuoroin ylöspäin pyrkien ja ojennellen
suuria, ruumiittomia käsiään ylempiä ilmakerroksia kohti. Uudelleen
jättiläissalama välähti halki avaruuden, taivaanrannasta sen lakeen
ja eteenpäin, yhä eteenpäin, aina toiseen taivaanrantaan asti. Mutta
kaari ei kestänyt, ja sen alla ammotti musta yö. Taas uudestaan
ilmestyi valo; leveämpänä, kestävämpänä, syvempänä, tuhlaten
säteitä oikealle ja vasemmalle se häikäisevänä polkuna tavoitteli
taivaanlakea, sivuutti sen ja painui kohti maan toista rantaa.
Taivaan silta oli viimein valmiina, ja se kesti.
Tämä valon voitto karkoitti hiljaisuuden maasta, ja kymmentuhatta
susikoiraa päästi ilmoille haikean, yksiäänisen ulvonnan. Fronaa
vapisutti, ja St. Vincent laski kätensä hänen vyötäisilleen. Nainen
tunsi miehen kosketuksen ja samalla epämääräisen onnen värähdyksen.
Hän ei vastustellut. Ja susikoirain valittaessa hänen jalkainsa alla
ja revontulten räiskyessä hänen päänsä yläpuolella hän painautui
lähemmäksi miestä.
"Tarvitseeko minun puhua?" kuiskasi mies.
Frona laski väsyneen päänsä hänen olalleen, ja he katsoivat yhdessä
taivaan leimuavaa holvia, jolta tähdet himmenivät ja katosivat.
Kiihtyen ja taas laimeten, ikäänkuin valtavan poljennon mukaan
sykähdellen loistava väritulva levisi yli taivaan. Korkeuden
kangaspuissa kutoutui majesteetillisesta purppurasta ja syvästä
merenvihreästä liekehtivin kutein ja säkenöivin loimin hienonhieno,
läpikuultava ja satumainen harso, joka kevyesti laskeutui kummeksivan
yön silmäin eteen.
Äkkiarvaamatta röyhkeä musta käsivarsi hajoitti taivaan sillan.
Valokaari särkyi säpäleiksi. Avautui pimeitä kuiluja; ne laajenivat
ja yhtyivät toisiinsa. Värien ja valon voitetut joukot painuivat
arasti taivaanrantaa kohden. Yön holvikupu kaareutui jälleen
mittaamattoman korkeana, tähdet palasivat yksitellen, ja susikoirien
ulvonta alkoi uudelleen.
"Minulla on sinulle niin vähän tarjottavana, rakkaani", sanoi mies
miltei katkera sävy äänessään. "Kulkijan epävakainen kohtalo."
Ja nainen otti hänen kätensä, painoi sitä rintaansa vasten ja toisti
sanat, jotka eräs jalo nainen ennen häntä oli lausunut: "Maja ja
palanen leipää sinun kanssasi, Richard."