"Väsyttääkö?"
Jakob Welse laski molemmat kätensä Fronan olkapäille, ja hänen
silmistään loisti kaikki se rakkaus, jota kankea kieli ei pystynyt
ilmaisemaan. Joulukuusen kynttilät olivat palaneet loppuun,
illan juhlallisuudet ohi, ja parisenkymmentä lasta oli vastikään
onnellisina lähtenyt lumikenttien halki koteihinsa, viimeinenkin
vieras oli poistunut, ja jouluaatto ja joulupäivä olivat
sulautumaisillaan yhteen.
Frona palkitsi isän hellyyden iloisella katseella, ja he istuutuivat
suuriin, mukaviin nojatuoleihin kummallekin puolen tulisijaa, jossa
viimeiset halonmyhkyrät olivat raunioiksi sortumaisillaan.
"Ja ensi vuonna tähän aikaan, mitenkähän on silloin?" näytti Jakob
Welse kysyvän hehkuvalta halolta, ja aivan kuin ennustaen tämä äkkiä
leimahti liekkiin ja hajosi räiskyväksi kipinäsateeksi.
"Ihmeellistä", hän jatkoi ja karkoitti tulevaisuusajatukset
tullakseen iloisemmalle mielelle. "Nämä viimeiset kuukaudet, jotka
sinä olet ollut täällä luonani, ovat olleet kuin pitkä, keskeytymätön
ihme. Me olemme tavanneet toisiamme hyvin vähän, sittenkuin sinä
olit lapsi, Frona, ja joskus ajatellessani minun on vaikea tajuta,
että sinä todella olet minun lapseni, luu minun luustani ja veri
minun verestäni. Dyean pörrötukkaista villikissaa, tuota tervettä,
luonnollista pikku olentoa, ei ollut vaikea huomata oikeaksi
Welseksi. Mutta nyt, naisena, sellaisena kuin olet ollut Yukonia
pitkin tultuasi -- ei, minä en tunne sinua, minä -- --" Hän ei
keksinyt sanoja ja ojensi avuttomana kättään. "Minä melkein toivon,
etten olisi antanut sinulle kasvatusta, että olisin pitänyt sinut
luonani, että me olisimme kokeneet ja uskaltaneet, onnistuneet ja
epäonnistuneet yhdessä. Silloin minä olisin tuntenut sinut nyt, kun
me istumme tässä tulen ääressä. Nyt minä en tunne sinua. Siihen
Fronaan, jonka minä tunsin, on tullut lisäksi jotain -- miksi sitä
sanoisinkaan -- jotain monimutkaista, jota minä en ymmärrä."
"Ei." Hän viittasi Fronaa pysymään vaiti. Tämä tuli isänsä luo,
polvistui hänen jalkainsa juureen, painoi päänsä hänen syliinsä ja
tarttui lujasti ja lämpimästi hänen käteensä. "Ei, tuota en aikonut
sanoa. En löytänyt oikeita sanoja. Anna minun koettaa uudestaan.
Kaiken alla sinussa on säilynyt syntyperäsi leima. Kun lähetin sinut
luotani, tiesin panevani sen vaaralle alttiiksi, mutta minä luotin
veren voimaan ja uskalsin. Lähdettyäsi epäilin ja pelkäsin, odotin
ja rukoilin ajatuksissani ja toivoin, joskus uskaltamatta luottaa
toivon toteutumiseen. Ja sitten koitti tuo päivien päivä. Kun minulle
kerrottiin, että sinun veneesi lähestyi, tuntui minusta siltä,
kuin olisi toisella puolellani astunut kuolema, toisella ikuinen
elämä. 'Onko hän kestänyt, onko hän kestänyt?' -- nuo sanat pyörivät
aivoissani ja olivat tehdä minut hulluksi. Oliko Welse pysynyt
Welsenä? Oliko veri voittanut? Oliko nuori vesa varttunut suoraksi,
solakaksi ja voimakkaaksi, raikkaan vehreäksi ja elinvoimaiseksi?
Vai oliko se kuihtunut ja surkastunut, olivatko sen elämännesteet
kuivuneet tuossa maailmassa, joka oli niin toisenlainen kuin pieni,
yksinkertainen ja luonnollinen Dyean maailma?
"Se oli päivien päivä, ja kuitenkin kärsin silloin sanomattomia
epäilyksen ja odotuksen tuskia. Tiedät, että olin yksin elänyt
vuosikausia ja yksin taistellut, ja sinä, ainoa omainen, olit ollut
kaukana poissa. Olinko erehtynyt antaessani sinun lähteä? -- --
Kun sinun veneesi tuli esiin niemekkeen takaa, niin minua melkein
peloitti katsoa sinnepäin. Ei kukaan ole koskaan sanonut minua
pelkuriksi, mutta sinä hetkenä olin lähempänä pelkuruutta kuin
koskaan aikaisemmin. Minun olisi ollut helpompi katsoa kuolemaa
kasvoista kasvoihin. Se oli mieletöntä. Miten minä olisin voinut
tietää, olivatko nuo vuodet tehneet sinulle hyvää vai pahaa, kun näin
sinut pienenä pilkkuna joella? Kuitenkin katsoin katsomistani, ja
ihme alkoi, ja minä sain varmuuden. Sinä seisoit peräsimen ääressä.
Sinä olit Welse. Tuo tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta totta on, että
se merkitsi hyvin paljon. Sitä käytöstä saattoi odottaa oikealta
Welseltä, ei tavalliselta naiselta. Ja kun Bishop putosi jokeen ja
sinä ryhdyit toimeen yhtä tarmokkaasti kuin vastikään hoitaessasi
peräsintä ja äänesi kaikui ja intiaanit taipuivat tahtoosi -- silloin
tuo päivä oli päivien päivä."
"Minä koetin aina parastani -- ja muistin", kuiskasi Frona. Hän hiipi
ylemmäksi, kunnes sai käsivartensa isän kaulaan ja päänsä hänen
rintaansa vasten. Isä hyväili häntä toisella kädellään ja antoi
toisen leikkiä hänen loistavilla kultakiharoillaan.
"Sanoin äsken, että suvun leima ei ollut sinusta hävinnyt, mutta
sinussa oli samalla jotain uutta. Minä olen tarkannut ja tutkinut
ja koettanut päästä sen perille. Olen ylpeänä istunut sinun
vieressäsi pöydässä, mutta samalla tuntenut mitättömyyteni. Kun puhut
pikkuasioista, niin minä olen kyllin suuri seuratakseni sinua; kun
puhut suurista asioista, olen liian pieni. Minä luulen tuntevani
sinut, ymmärtäväni sinua, silloin sinä äkkiä olet kadonnut, minä
olen pettynyt. Hullu vain ei tunne omaa tietämättömyyttään, minä
olen kyllin viisas tunteakseni omani. Mitä minä tiedän taiteesta,
runoudesta, musiikista? Ja ne ovat sinulle suuria asioita,
merkitsevät sinulle enemmän kuin ne pikkuasiat, joita minä pystyn
ymmärtämään. Ja minä olin sokeasti, mielettömästi toivonut, että
me voisimme olla saman hengen lapsia, niinkuin olemme samaa lihaa
ja verta. Minusta on tuntunut katkeralta, mutta minä olen oppinut
ymmärtämään, ettei toisin voi olla.
"Mutta kuitenkin ajatus, että oma lapseni joutuu kauas minusta, kasvaa
minun ylitseni, huumaa minua. Hyvä Jumala! Minä olen kuullut sinun
lukevan Brovningiasi -- ei, ei, älä sano mitään -- ja tarkannut
ilmeitten vaihtelua kasvoillasi, ylevyyttä ja intohimoa, joka niistä
kuvastui, ja sillä välin ovat sanat sisällyksettöminä kaikuneet
korviini. Se on ollut viedä minulta järjen. Ja mrs Schoville istuu
siinä teeskennellen järjetöntä ihastusta eikä ymmärrä enempää kuin
minäkään! Olisin voinut kuristaa hänet.
"Ja joskus öisin olen salaa kuin varas sulkeutunut huoneeseeni
tutkimaan Brovningiasi. Sanat ovat minulle sisällyksettömät. Olen
lyönyt nyrkillä päähäni kuin mielipuoli, ikäänkuin se auttaisi minua
ymmärtämään. Minun elämäni on kulkenut määrättyä, syvää ja kapeata
uraa pitkin, jolta se ei ole päässyt poikkeamaan. Minä olen tehnyt
tehtäväni ja tehnyt sen hyvin, mutta nyt en enää voi lähteä uusille
urille. Minua, joka olen voimakas ja tottunut hallitsemaan, joka
olen uhmannut kohtaloa, minua, joka voisin ostaa tuhat tuollaista
maalaajaa ja runoniekkaa sieluineen päivineen, minua pilkkaavat
muutamat painetut paperiarkit, jotka saa parilla senttipahasella."
Hän vaikeni hetkeksi ja silitti Fronan hiuksia.
"Mutta palaanpa vielä asiaan. Minä olin yrittänyt mahdottomia,
taistellut välttämättömyyttä vastaan. Olin lähettänyt sinut luotani
hankkimaan itsellesi sitä, mitä itseltäni puuttui, ja haaveillut,
että me sittenkin pysyisimme yhtenä. Ikäänkuin kaksi ja kaksi olisi
kaksi. Tulos on, että veri yhdistää meidät, mutta sinä olet oppinut
vieraan kielen. Kun puhut sitä, niin minä olen mykkä. Ja katkerinta
kaikesta on, että minä tiedän, että uusi kieli on suurempi. En tiedä,
miksi olen sanonut kaiken tämän, tunnustanut heikkouteni --"
"Isä, sinä suurin miehistä!" Frona kohotti päätään ja katsoi
häntä onnesta hymyillen silmiin samalla työntäen taapäin tuuheita
teräksenharmaita hiuksia, jotka peittivät isän korkeata otsaa. "Sinä,
joka olet taistellut niin valtavan taistelun ja saanut suurempia
aikaan kuin yksikään näistä maalaajista ja runoniekoista! Sinä, joka
niin hyvin tunnet kehityksen lain! Etkö sinä saisi kuulla samaa
valitusta oman isäsi huulilta, jos hän nyt istuisi vieressäsi ja
katsoisi sinua ja työtäsi?"
"Kyllä, kyllä! Sanoinhan, että ymmärrän. Älkäämme keskustelko sitä
-- -- -- hetken heikkous. Minun isäni oli suuri mies."
"Niin on minunkin."
"Hän pyrki eteenpäin elämänsä loppuun asti. Hän taisteli suuren,
pitkän taistelun."
"Niin minunkin."
"Ja taisteli kuolemaan asti."
"Niin minunkin isäni tulee tekemään. Niin me kaikki Welset teemme."
Jakob Welse pudisti Fronaa leikillisesti, hänen hyvä tuulensa palasi
jälleen. "Mutta minä aion myydä kaiken -- kaivokset, liikkeen, kaiken
-- ja tutkia Browningia."
"Siis taistelua sittenkin. Sinä et voi luonnollesi mitään, isä."
"Miksi sinä et ollut poika?" kysyi isä äkkiä. "Miten mainio mies
sinusta olisi tullut! Nyt, kun olet nainen, luotu tekemään jonkun
miehen onnelliseksi, sinun täytyy jättää minut -- huomenna,
ylihuomenna, vuoden kuluttua, kuka tietää kuinka pian. Nyt tiedänkin,
minne ajatukseni on pyrkinyt. Tunnen tämän kohtalon välttämättömyyden
ja oikeudenmukaisuuden, niinkuin tiedän sinunkin sen tuntevan. Mutta
mies, Frona, kuka on mies?"
"Älä puhu siitä", vastusteli Frona. "Kerro minulle isäsi taistelusta,
viimeisestä suuresta, yksinäisestä taistelusta Treasure Cityssä.
Heitä oli kymmenen yhtä vastaan, ja hän taisteli hyvin. Kerro!"
"Ei, Frona! Huomaatko, että me nyt ensi kerran elämässämme
keskustelemme vakavasti isänä ja tyttärenä. Sinä et ole saanut äidin
kasvatusta etkä isänkään, sillä minä luotin vereen ja annoin sinun
mennä. Mutta tulee jolloin äidin neuvo on tarpeen, ja sinä, sinä et
ole koskaan äitiä tuntenut."
Frona tunsi hetken vakavuuden eikä enää vastustellut. Hän odotti,
mitä isä sanoisi, ja hiipi entistä lähemmäksi häntä.
"Sano minulle, mikä on sinun ja tuon miehen St. Vincentin, suhde?"
"En -- en tiedä. Mitä tarkoitat?"
"Älä koskaan unohda, Frona, että valintasi on vapaa, että viimeinen
sana on sinun. Kuitenkin minä mielelläni olisin selvillä -- -- --
minä voisin -- -- -- ehkä -- -- -- voisin kenties neuvoa sinua, en
mitään muuta. Mutta neuvon -- -- --"
Tässä kaikessa oli jotain sanomattoman pyhää, mutta Frona ei
kuitenkaan voinut puhua. Sen sijaan että hän olisi sanonut yhden
ratkaisevan sanan, hän tunsi, miten ajatukset tulvivat hänen
mieleensä. Voiko isä sittenkään ymmärtää? Eikö heidän välillään
ollut jotain, joka esti häntä käsittämästä niitä vaikuttimia, mitkä
hänelle, Fronalle, olivat määrääviä? Voisiko isän synnynnäinen
filosofia, jonka tervettä totuutta Frona itse niin voimakkaasti
puolusti, sittenkään luoda hänelle samoja elämänlakeja, kuin Frona
itse saavuttamaansa filosofiaan nojaten oli asettanut toimintansa
ohjeiksi. Mutta sitten hän tuli ikäänkuin ulkoapäin ajatelleeksi omia
ajatuksiaan ja epäilyksiään ja karkoitti ne luotaan, koska ne eivät
olleet rehelliset isää kohtaan, ja sanoi päättäväisesti:
"Meidän välillämme ei ole mitään, isä. Mr St. Vincent ei ole sanonut
mitään. Me olemme hyviä ystäviä, pidämme toisistamme, me olemme hyvin
hyviä ystäviä -- siinä kaikki."
"Sanoit, että pidätte toisistanne, että sinä pidät hänestä. Silläkö
tavalla kuin naisen tulee pitää miehestä, jotta hän kunniallisesti
voi liittää elämänsä häneen, antautua hänelle? Voisitko hetken
tullen sanoa niinkuin Ruth: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun
Jumalasi minun Jumalani'?"
"En -- tai kenties, mutta minä en voi, en uskalla ajatella enkä
olla ajattelematta, sanoa enkä olla sanomatta sitä -- nyt. Se on
suurin tunnustus. Kun se tulee, niin sen pitää tulla ilman että
kukaan tietää, kuinka tai miksi, valtavana, kirkkaana salamana,
ilmestyksenä, salaamatta mitään, saattaen kaiken ilmi totuuden
häikäisevään kirkkauteen. Niin minä ainakin kuvittelen."
Jakob Welse nyökäytti päätään vaiti miettien ja osoittaen, että
hän ymmärsi, mutta jatkoi omia ajatuksiaan. "Mutta miksi sinä tätä
kysyit, isä? Miksi aloit puhua mr St. Vincentistä? Onhan minulla
ollut muitakin miesystäviä."
"Mutta muut eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta kuin St.
Vincent. Meidän kahden täytyy olla rehellisiä toisiamme kohtaan
ja antaa toisillemme anteeksi se tuska, jonka siten toisillemme
tuotamme. Minun mielipiteenihän merkitsee yhtä vähän kuin kenen muun
hyvänsä, ja erehtyväisyys on kaikkien ihmisten yhteinen kirous. Minä
en voi selittää tunteitteni syytä. Mutta lyhyesti sanoen minä en pidä
Vincentistä."
"Varsin yleinen arvostelu miesten kesken", vastasi Frona
vastustamattomasti joutuen puolustuskannalle.
"Yksimielisyys vahvistaa vain minun kantaani", selitti isä ilmeisesti
haluamatta saada aikaan väittelyä. "Mutta minä en saa unohtaa, että
arvostelen häntä miehen tavalla. Hänen naissuosionsa täytyy johtua
siitä, että naiset arvostelevat toisin kuin miehet, aivan samoin kuin
he ruumiillisesti ja sielullisesti eroavat miehistä. Tämä on liian
vaikeata selittää, minä olen itselleni uskollinen ja koetan olla
oikeudenmukainen."
"Mutta etkö voi esittää mitään määrätympää?" kysyi Frona pyrkien
paremmin ymmärtämään hänen kantaansa. "Etkö voi tarkemmin määritellä
tunnettasi?"
"Tuskinpa uskallan. Välittömiä tunteita ei juuri voi sanoin ilmaista.
Mutta voinhan koettaa. Welsen suvussa ei koskaan ole ollut pelkuria.
Pelkuruuteen ei koskaan voi luottaa, se on hiekalle rakentamista tai
kuin inhoittava tauti, joka salassa tekee hävitystyötään ja millä
hetkellä hyvänsä voi puhjeta esiin."
"Mutta minun nähdäkseni mr St. Vincent, jos kukaan, on mies, jota ei
voi syyttää pelkuruudesta. Minun on mahdoton ajatellakaan sitä."
Hänen kasvojensa huolestunut ilme koski Jakob Welseen. "Minä en
tiedä mitään pahaa St. Vincentistä. En voi todistaa, että hän olisi
sitä, miltä hän näyttää. Kuitenkaan en voi tunteilleni mitään,
olenhan vajavainen ihminen. Jotain olen kuitenkin kuullut, minulle on
kerrottu eräästä kurjasta kapakkametelistä seurahuoneella. Huomaa,
Frona, minä en sano mitään pahaa metelistä enkä paikasta -- miehet
ovat miehiä -- mutta kerrotaan, että hän sinä iltana ei käyttäytynyt
niinkuin miehen tulee."
"Mutta isä, sinähän sanoit, että miehet ovat miehiä. Meistä olisi
parempi, jos he olisivat toisenlaisia, sillä maailma olisi silloin
varmasti parempi, mutta meidän täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin
he ovat. Lucile --"
"Ei, ei, sinä ymmärrät minut väärin. Minä en tarkoittanut häntä, vaan
tappelua. Hän ei -- -- hän oli pelkuri."
"Mutta sinähän sanoit, että niin kerrotaan. Hän kertoi minulle siitä
itse pian tapahtuman jälkeen, enkä luule, että hän olisi uskaltanut,
jos -- --"
"Minä en lausunut tätä minään syytöksenä", keskeytti Jakob
Welse hänet äkkiä. "Olenhan kuullut sen vain huhuna, ja miesten
ennakkoluulot häntä vastaan riittävät selittämään sen. Eihän sen
sitäpaitsi tarvitse merkitä mitään. Minun ei olisi pitänyt mainita
sitä, ovathan kelpo miehet ennenkin jänistelleet. Unohtakaamme nyt
vain koko juttu. Minä tahdoin neuvoa sinua, mutta olen kenties
menetellyt taitamattomasti. Mutta Frona", hän nosti tyttärensä
kasvoja puoleensa, "muista ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta,
ensimmäiseksi ja viimeiseksi, että olet minun tyttäreni ja että minä
tiedän, että sinun elämäsi on sinun pyhää omaisuuttasi eikä minun,
että on sinun asiasi määrätä sen suunta. Itsesi on sinun elämäsi
elettävä, ja jos minä olisin vaikuttanut siihen, et olisi elänyt omaa
elämääsi. Silloin et myöskään olisi ollut oikea Welse, sillä yksikään
Welse ei ole vielä kärsinyt sortoa. Mieluummin he ovat kuolleet
tai raivanneet itselleen tien kaukaisiin seutuihin. Niin, jos sinä
esimerkiksi katsoisit parhaiten ja luonnollisimmin toteuttavasi
yksilöllisyytesi tanssitalossa, niin minä olisin pahoillani, mutta
huomispäivänä antaisin sinulle luvan mennä seurahuoneelle. Olisi
typerää estää sinua, eikä se sitäpaitsi olisi meidän tapaistamme.
Welset ovat aina olleet yksimielisiä, monta tappiota ja toivotonta
tilannetta he ovat kestäneet yhtenä miehenä. Yleinen mielipide ei
meikäläiselle merkitse mitään, se on olemassa niitä alhaisia henkiä
varten, jotka ilman sitä vajoaisivat yhä syvemmälle lokaan. Heikkojen
täytyy taipua tai taittua, ei voimakkaitten. Joukko ei ole mitään,
yksilö on kaikki, yksilö hallitsee joukkoa ja laatii sille lait. Mitä
siitä, mitä maailma sanoo! Käyköön miten käy, sinä olet kuitenkin
minun tyttäreni ja menettelet niinkuin sinun Welsenä tulee, ja
taivaan ja helvetin, itse Jumalan edessä me kaksi pysymme uskollisina
toisillemme, Frona, me, joiden suonissa sama veri virtaa."
"Minä olen niin pieni sinun rinnallasi, isä", kuiskasi Frona, ja
hänen suutelonsa hyväili Jakob Welseä kuin syksyn karisevan lehden
lempeä kosketus.
Ja takkavalkean lämmön haihtuessa huoneesta isä kertoi heidän
esiäidistään ja siitä voimakkaasta Welsestä, joka oli yksin
taistellut suuren taistelun ja kuollut taistellessaan Treasure
Cityssä.