Jouluviikon alussa alkoi tulva French Hillille. Corliss ja Bishop
eivät olleet kiirehtineet kertomaan löydöstään; he tutkivat paikan
tarkasti, ennenkuin mittasivat alueet, ja antoivat vain muutamille
harvoille läheisille tuttaville salaisuudesta tiedon. Näitä olivat
Harney, Trethaway, muuan vastatullut hollantilainen, jolta pakkanen
oli vienyt molemmat jalat, pari upseeria, eräs Del Bishopin hyvä
ystävä, jonka kanssa hän oli ollut kullanhaussa Blanck Hills
Countryssä, tienristeyksessä asuva pesijävaimo ja -- Lucile. Hän
joutui mukaan Corlissin toimesta, joka itse mittasi ja merkitsi hänen
alueensa; eversti sai sen sijaan tehtäväkseen viedä hänelle perille
kutsun tulla rikastumaan.
Maan tavan mukaan nämä osalliset tarjoutuivat luovuttamaan puolet
voitostaan molemmille löytäjille. Corliss ei suostunut ehdotukseen.
Del oli samaa mieltä, vaikkakaan ei samoista siveellisistä
vaikuttimista. Hänellä oli ilmankin tarpeeksi. "Minä saan näinkin
kaksi kertaa suuremman hedelmätilan ostetuksi kuin olin tuuminut",
hän selitti, "ja jos saisin enemmän rahaa, niin en totta totisesti
ymmärrä, mitä minä sillä tekisin."
Suuren kultalöydön jälkeen Corliss piti luonnollisena, että hänen
piti hankkia toinen palvelija, mutta kun hän eräänä päivänä toi
telttaan teräväsilmäisen kalifornialaisen, vimmastui Del.
"Ei ikimaailmassa!" hän huusi raivoissaan.
"Mutta tehän olette nyt rikas mies", vastasi Vance, "eikä teidän
tarvitse tehdä työtä."
"Rikas, hitto vieköön", karjui toinen. "Välipuhe on sellainen, että
te ette saa erottaa minua palveluksestanne, ja minä aion pysyä siinä
juuri niin kauan kuin minua haluttaa -- ymmärrättekö?"
Perjantaiaamuna kaikki osakkaat kokoontuivat valtion asiamiehen
luo saadakseen osuutensa merkityiksi kirjoihin. Uutinen levisi
heti kaikkialle, viiden minuutin kuluttua olivat ensimmäiset
matkalla paikalle, ja puolta tuntia myöhemmin koko kaupunki oli
jalkeilla. Estääkseen mielivaltaisuutta, kuten rajapaalujen siirtoa
ja julistusten hävittämistä löytöalueellaan, Vance ja Del saatuaan
asiansa valtion asiamiehen luona suoritetuiksi lähtivät paikalle.
Mutta koska heillä oli hallituksen sinetit omistuskirjoissaan, eivät
he pitäneet kiirettä, ja keskeytymätön ihmisvirta riensi heidän
ohitseen. Puolitiessä Del sattui katsahtamaan taakseen ja näki
St. Vincentin, joka nopein askelin ja asiaankuuluva reppu selässä
kiiruhti eteenpäin. Juuri sillä kohden tie teki jyrkän mutkan, eikä
ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
"Älkää sanoko minulle mitään. Olkaa niinkuin ette tuntisi minua",
varoitti Del kiivaasti ja veti puhuessaan karvalakin kasvoilleen,
niin että oli aivan mahdotonta tuntea häntä. "Kas, tuolla on avanto!
Painautukaa vatsallenne juomaan ja olkaa niinkuin ette näkisi
mitään. Ja jatkakaa sitten yksin matkaanne. Minulla on nyt täällä
omia asioita järjestettävänä. Ja äitinne rakkauden kautta, älkää
sanoko sanaakaan minulle eikä tuolle otukselle. Älkää näyttäkö sille
naamaanne!"
Corliss totteli ihmeissään ja astui tiensyrjään, laskeutui pitkäkseen
lumeen ja ammensi vettä tyhjällä maitoastialla. Bishop kumartui
ikäänkuin sitoakseen mokkasiininsa hihnaa. Juuri kun St. Vincent ehti
hänen kohdalleen, hän sai solmun sidotuksi ja ryntäsi kuumeisella
kiireellä eteenpäin, ikäänkuin olisi tahtonut voittaa takaisin
hukkaanmenneen ajan.
"Odottakaahan, hyvä mies!" huusi kirjeenvaihtaja hänelle.
Bishop katsahti nopeasti taakseen ja painalsi eteenpäin. St. Vincent
lähti juoksemaan ja sai hänet hetken kuluttua kiinni.
"Viekö tämä tie --?"
"French Hillille", keskeytti Del. "Siitä voitte olla varma! Juuri
tämä tie! Hyvästi vain!"
Hän syöksyi kauheata vauhtia eteenpäin, ja sanomalehtimies juoksi
hänen perässään ilmeisesti yrittäen pysyä hänen seurassaan. Corliss
näki heidän menevän ymmärtämättä vielä hituistakaan kaikesta tästä,
mutta kun hän huomasi kullankaivajan äkkiä poikkeavan oikealle
kädelle, Adams Creekille vievälle tielle, selvisi hänelle kaikki,
eikä hän voinut olla itsekseen naurahtamatta.
Myöhään illalla Del lopen uuvuksissa, mutta riemuiten tuli heidän
telttaansa.
"En minä tehnyt hänelle mitään", hän huusi, ennenkuin oli vielä
sisälläkään. "Antakaa minulle jotain syötävää." Hän tarttui
teekannuun ja antoi kuuman virran valua alas kurkustaan. "Silavaa tai
vanhoja mokkasiineja tai kynttilänpätkiä, kaikki kelpaa."
Sitten hän heittäytyi peitteelle ja alkoi hieroa kankeita
säärilihaksiaan, sill'aikaa kuin Corliss käristi silavaa ja pani
papuja hänen lautaselleen.
"Mitäkö sille kuuluu?" hän jutteli ihastuksissaan ja suu täynnä.
"Siitä voitte olla rauhassa, että se ei tullut French Hillin
harjanteille. 'Miten pitkä matka sinne on, hyvä mies?' (Del matki St.
Vincentin alentuvaista äänensävyä.) 'Kuinka pitkä matka sinne on?'
(Alentuvaisuus oli kadonnut.) 'Miten pitkä matka on French Hillille?'
(Nöyrästi.) 'Kuinka pitkälti luulette sinne olevan?' (Hyvin nöyrästi
ja ääni vapisten pidätetyistä kyynelistä.) 'Kuinka pitkä' -- -- --"
Kullankaivaja remahti nauramaan, sai teen väärään kurkkuun ja rupesi
yskimään niin, että kertomus keskeytyi.
"Minnekö jätin sen?" hän jatkoi selvittyään yskästään. "Sille
selänteelle, jolla Indian-joen lähteet ovat, hän jäi tuulen
pieksämänä, hengästyneenä, aivan menneenä miehenä. Töintuskin oli
miestä kömpimään lähimpään telttaan, siinä kaikki. Minulla on myöskin
viisikymmentä mailia takanani, niin että nyt en aio muuta kuin
nukkua. Hyvää yötä! Älkää herättäkö minua aamulla."
Hän kääriytyi peitteisiin, ja Vance kuuli hänen pian unissaan
mutisevan: "Kuinka pitkä matka sinne on, hyvä mies? Kuulkaahan,
kuinka pitkä matka sinne on?"
* * * * *
Lucile tuotti Corlissille pettymyksen.
"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä", hän sanoi eversti
Trethawaylle. "Minä luulin, että hän nyt voisi tulla riippumattomaksi
seurahuoneen elämästä."
"Voitto ei tule heti paikalla", huomautti eversti.
"Mutta voisihan hän ottaa kiinnityksen, niin lupaava kun hänen
palstansa on. Sitä paitsi minä olen suorastaan tarjonnut hänelle
muutaman tuhannen korottoman lainan, mutta hän ei ottanut sitä
vastaan. Ei muka tarvinnut sitä, oli kyllä hyvin kiitollinen ja
sanoi, että olin tervetullut hänen luokseen, milloin vain tahdoin
tulla."
Trethaway hymyili ja leikki kellonvitjoillaan. "Niin, mitä arvelette?
Te ja minä vaadimme varmaan elämältä täälläkin jotain muuta kuin
niin sanotun jokapäiväisen leivän. Hän kaipaa seurustelua aivan
niinkuin me muutkin, ehkä enemmänkin. Ajatelkaa, että hän joutuisi
pois seurahuoneelta -- miten sitten kävisi? Voisiko hän mennä
sotilasasuntoihin ja tehdä kapteenin puolison tuttavuutta, käydä
kohteliaisuuskäynneillä mrs Schovillen luona tai seurustella
tuttavallisesti Fronan kanssa? Huomaatteko nyt? Tahtoisitteko te
keskellä päivää näyttäytyä hänen seurassaan kadulla?"
"Tahtoisitteko itse?" kysyi Vance.
"Hyvin mielelläni", vastasi eversti epäröimättä.
"Niin minäkin, mutta --" Hän vaikeni ja tuijotti synkästi tuleen.
"Mutta mitä sanotte hänen innokkaasta seurustelustaan St. Vincentin
kanssa? Hehän ovat aina yhdessä."
"Niin, se ihmetyttää minua", myönsi Trethaway. "St. Vincentin
minä kyllä ymmärrän. Hän tahtoo pitää monta rautaa tulessa, ja
onhan Lucilella oivallinen kultapalsta French Hillin edullisimalla
alueella. Huomatkaa mitä sanon, Corliss, me voimme aivan varmasti
määrätä päivän, jolloin Frona suostuu tulemaan St. Vincentin vaimoksi
-- jos hän koskaan suostuu."
"Ja se on --?"
"Se päivä, jolloin St. Vincentin ja Lucilen suhde on lopussa."
Corliss näytti miettiväiseltä, ja eversti jatkoi:
"Mutta Lucilea minä en ymmärrä. Miten ihmeessä sellainen mies kuin
St. Vincent voi häntä miellyttää?"
"Hänen makunsa ei ole huonompi kuin -- kuin muidenkaan naisten",
puuttui Vance kiivaasti puheeseen. "Minä olen varma siitä, että --"
"Fronalla ei ole huono maku, eikö niin?"
Corliss teki äkkikäännöksen ja astui huoneesta jättäen eversti
Trethawayn hymyilemään juroa hymyään.
Vance Corliss ei voinut aavistaakaan, miten moni ihminen tuona
jouluviikkona suoraan tai epäsuorasti ajoi hänen asiaansa. Varsinkin
kahdella miehellä se oli sydämellä, toisella hänen tähtensä, toisella
Fronan tähden. Eldoradossa, aivan French Hillin lähellä, oli Pete
Whipplen kaivos. Hän oli vanhimpia maahanmuuttaneita, ja hänen
vaimonsa oli tummaihoinen, ei erittäin kaunis alkuasukas, jonka
intiaaniäiti noin kolmekymmentä vuotta sitten Kutlihissa, Suuren
Deltan mailla, oli joutunut venäläisen turkiskauppiaan vaimoksi.
Eräänä sunnuntaiaamuna Bishop astui heidän tupaansa saadakseen
jutella hetkisen Whipplen kanssa, mutta vaimo sattui olemaan yksin
kotona. Hänen englanninkielensä oli kauheaa sekasotkua, joka tuotti
kuulijalle kärsimystä, niin että Bishop päätti lähteä tiehensä
heti kun oli polttanut piipullisen ja täyttänyt kohteliaisuuden
vaatimukset. Mutta kun vaimo oli päässyt jutun alkuun, ei Bishop
tyytynytkään yhteen piipulliseen, vaan täytti ja poltti toisen
toisensa jälkeen, ja jos vaimo joskus näytti aikovan vaieta, niin hän
kehoitti häntä jatkamaan. Hän kuunteli ja mörähteli ja naureskeli
itsekseen tuon tuostakin pistäen väliin "hemmettejään", jotka tarkoin
ilmaisivat hänen mielenkiintonsa monia eri asteita ja vivahduksia.
Kesken kertomustaan nainen otti ränstyneestä arkusta esiin vanhan,
kuluneen, nahkakantisen kirjan ja pani sen pöydälle heidän välilleen.
Vaikk'ei hän avannutkaan sitä, niin hän kuitenkin lakkaamatta sekä
katsein että kädenliikkein viittasi siihen, ja joka kerta, kun hän
sen teki, tuli Bishopin silmiin ahne kiilto. Lopulta, kun vaimo ei
enää osannut sanoa mitään uutta ja oli toistanut samat asiat useaan
kertaan, Del veti kultapussinsa taskustaan. Mrs Whipple otti vaa'an
punnuksineen esiin ja punnitsi sadan dollarin arvosta kultaa. Sen
jälkeen Del Bishop lähti kulkemaan ylös telttaansa päin tiukasti
puristaen saalistaan ja ryntäsi Corlissin luo, joka istui vuoteellaan
paikaten mokkasiinejaan.
"Vielä minä sille näytän", huusi hän tullessaan, näpsäytti kirjaa
sormellaan ja heitti sen vuoteelle.
Corliss katsoi kysyvästi häneen ja avasi kirjan. Paperi oli vuosien
kellastamaa ja kosteudesta turmeltunutta, ja kirja oli venäjäksi.
"En minä tiennytkään, että te osaatte venäjää, Del", sanoi hän
leikillisesti. "Minä en osaa lukea riviäkään."
"En minäkään eikä Whipplen eukko liioin. Häneltä minä tämän sain.
Mutta hänen isäukkonsa -- hän oli täysi ryssä, kuten tiedätte -- hän
luki sitä ääneen. Ja niin Whipplen eukko tietää, mitä ukko tiesi, ja
minä tiedän myös."
"Ja mitä te kolme sitten tiedätte?"
"Siitä olisi paljon kerrottavaa", vastasi Bishop sävyisästi.
"Odottakaa te vain ja tarkatkaa minun merkkitultani, ja kun näette
sen savun nousevan, niin tekin saatte tietää."
* * * * *
Matt Mc Carthy tuli jouluviikolla jäätiköitten yli Dyeasta Dawsoniin,
sai selville Fronan ja St. Vincentin suhteen eikä ollut siitä
hyvillään. Dave Harney antoi hänelle tarkat tiedot, ja niitä täydensi
vielä Lucile, jonka kanssa hän oli hyvissä väleissä. Mahdollisesti
hän antoi muiden ennakkoluulojen vaikuttaa itseensä -- miten olikaan,
hän asettui niiden puolelle, jotka eivät suosineet kirjeenvaihtajaa.
Heidän oli mahdotonta sanoa, miksi he eivät pitäneet St. Vincentistä,
totta oli vain, että tämä yleensä ei ollut miesten suosiossa. Se
voi ehkä johtua siitä, että hän naisten rajattoman ihailun esineenä
saattoi kaikki kilpailijansa varjoon, sillä hänen käytöksestään
miesseurassa ei kenelläkään voinut olla pahaa sanaa sanottavana. Hän
ei milloinkaan esiintynyt kerskailevasti eikä ylimielisesti ja oli
vähintään yhtä toverillinen kuin he muutkin.
Matt ei kuitenkaan vielä tyytynyt Lucilen ja Harneyn tiedonantoihin
-- varsinkaan, koska hän kuultuaan Lucilen ja asianomaisen henkilön
läheisestä suhteesta ei katsonut voivansa pitää edellisen antamia
tietoja aivan luotettavina -- ja langetti oman tuomionsa vasta
tavattuaan St. Vincentin itsensä Jakob Welsen luona. Lämminsydämisenä
ja nopeana panemaan päätöksensä täytäntöön Matt ei kauan viivytellyt.
"Minun pitää menetellä arvoni mukaisesti, nyt kun olen näitä
Eldoradon suuruuksia", hän selitti kulkiessaan rinnettä ylös Dave
Harneyn luo korttia pelaamaan. Itsekseen hän lisäsi: "Ja jos ei
paholainen pidä poikastaan silmällä, niin kyllä minä sen teen hänen
sijastaan."
Mutta useammin kuin kerran illan kuluessa hän sai aihetta epäillä
omaa arvosteluaan. Hän vaivasi pääparkaansa, mutta ei tullut hullua
viisaammaksi. St. Vincent teki kuin tekikin luotettavan vaikutuksen.
Hän oli yksinkertainen, hilpeä, luonnollinen, kansanvaltainen
mielipiteiltään, laski leikkiä ja antoi hyvätuulisesti muiden laskea
leikkiä kustannuksellaan. Matt ei huomannut hänessä teeskentelyn
jälkeäkään.
"Nuuskikoot koirat hautaani", hän tuumi itsekseen katsoen kättä, joka
oli täynnä valtteja. "Vanhuusko se alkaa jäähdyttää verta suonissani?
Mitä syytä minulla olisi olla suutuksissani siitä, että naiset
pitävät noin kauniista pojasta, että ne suloiset olennot hymyilevät
hänelle ja lämpenevät nähdessään hänet? Kirkkaat silmät katsovat
mieluimmin urhoollisia miehiä. He kauhistuvat sodan julmuutta ja
verisyyttä, mutta kukapa pikemmin saisi heidät kadottamaan sydämensä
kuin juuri tuollainen sotamies julmuri? Ja miksipä ei? Poika on ollut
urhoollinen, ja tytöt palkitsevat häntä hellillä hymyilyillään. En
minä sen vuoksi saa nimittää häntä paholaisen penikaksi. Hyi sinua,
Matt Mc Carthy-vanhus, jolta elämän nesteet jäätyvät ja kesä katoaa
sydämestä. Mikä vanha mörkö sinusta onkaan tullut? Mutta odotapas
vielä hiukkasen, Matt", lisäsi hän ajatuksissaan. "Odotapas, kunnes
saat tietää, miten hän antaa kättä."
Tilaisuus tuli piankin, kun St. Vincent, Frona vastapelaajanaan, sai
kaikki kolmetoista tikkiä.
"Iso slammi", huusi Matt. "Vincent, poikaseni, hyvin pelattu! Kättä
päälle!"
Vincentin kädenpuristus ei ollut liioitellun lämmin, eikä myöskään
veltto, mutta Matt pudisti epäilevästi päätään. "Mitä tämä touhu
auttaa?" mutisi hän itsekseen sekoittaessaan kortteja seuraavaa jakoa
varten. "Sinä vanha höperö! Koeta nyt ensin saada selville, mitä
pikku Frona tästä asiasta ajattelee, ja ryhdy sitten vasta toimimaan."
"Mc Carthy on aika velikulta", vakuutti Dave Harney myöhemmin tullen
St. Vincentin avuksi, jota irlantilaisen karkeat pilapuheet eivät
jättäneet rauhaan. Ilta oli loppuun kulunut, ja vieraat vetivät
päällysvaatteita ylleen. "Eikö hän kertonut teille, mitä hän
näki tuomiokirkossa ulkomailla käydessään? Se oli jotenkin tähän
tapaan, näin hän on sen minulle kertonut. Hän tuli tuomiokirkkoon
jumalanpalveluksen aikana ja näki papit ja kuoripojat kauhtanoissaan
ja katsoi, kun pyhää savua suitsutettiin, ja ajattele, Dave', sanoi
hän minulle, 'siellä ne sauhuttivat, vaikka ei ollut yhtään hyttystä
näkyvissä'."
"Totta joka sana", tunnusti Matt punastumatta. "Oletteko sitten
koskaan kuulleet siitä kerrasta, kun Dave ja minä saimme hyvät
humalat tiivistetystä maidosta?"
"Voi kauheata!" huusi mrs Schoville. "Mutta miten se on mahdollista?
Kertokaa!"
"Se oli siihen aikaan, kun Forty Milessa oli kova kynttiläpula. On
pakkanen, ja Dave hiipii minun koppiini kuluttamaan hetken aikaa ja
iskee silmänsä minun maitoastiaani 'Mitäs sinä sanoisit kulauksesta
Moranin hyvää whiskyä?' sanoo hän ja katsoo maitoastiaa. Minulle
tuli vesi suuhun jo ajatellessani, se täytyy minun tunnustaa.
'Mutta ei siitä kannata puhua', sanon minä, 'kun pussi on tyhjää
täynnä'. 'Kynttilät maksavat kymmenen dollaria tusina', sanoo hän,
'dollarin kappale. Annatko minulle kuusi pulloa maitoa, jos saat
pullon parasta lajia tuota ainetta?' 'Miten sinä sitä saisit?'
sanon minä. 'Luota minuun', sanoo hän. 'Anna tänne kannut. Ulkona
on kylmä, ja minulla on muutama kynttilävalin!' Ja tämä on täyttä
totta, sanon minä teille, ja jos joskus tapaatte Bill Moranin, niin
hän voi sen todistaa. Niin, Dave Harney vei kuusi kannua, antoi
maidon jäätyä kynttilävalimiin ja möi sen kynttilöinä Bill Moranille
whiskypullosta."
Niin pian kuin Harney naurulta sai äänensä kuuluville, sanoi hän:
"Kaikki on, niinkuin Mc Carthy kertoo, mutta hän on jättänyt puolet
pois. Etkö arvaa, Matt?"
Matt pudisti päätään.
"Niin, minulla ei silloin ollut yhtään maitoa eikä paljoa
sokeriakaan, ja siksi minä laimensin kolme maitokannullista vedellä,
ja se riitti kynttilöiden tekoon. Ja sillä tavoin minulla oli maitoa
kahviini kuukaudeksi."
"Nyt olisi minun vuoroni, Dave", selitti Mc Carthy, "ja jos sinä nyt
et olisi minun isäntäni, niin minä voisin saada naiset kauhistumaan
sinun hävyttömiä kujeitasi. Mutta saat nyt olla rauhassa tämän
kerran, Dave. Sano nyt hyvästi vieraillesi, meidän pitää päästä
liikkeelle."
"Ei, nuori herraseni", sanoi hän St. Vincentille, joka lähti
Fronan kanssa kulkemaan rinnettä alas. "Tänä iltana hänen vanha
kasvatuspappansa saattaa hänet kotiin."
Mc Carthy nauroi hiljaiseen tapaansa ja tarjosi käsivartensa
Fronalle, sillä välin kuin St. Vincent yhtyen muiden kanssa nauramaan
nololle asemalleen peräytyi ja lyöttäytyi miss Mortimerin ja paroni
Courbertinin seuraan.
"Mitä se merkitsee, mitä minulle on kerrottu teistä ja Vincentistä?"
kysyi Matt muitta mutkitta heidän erottuaan muista. Hän suuntasi
harmaitten silmiensä läpitunkevan katseen tyttöön, mutta sai yhtä
terävän katseen vastaukseksi.
"Miten minä tietäisin, mitä te olette kuullut?" sanoi Frona.
"Kun ihmiset puhuvat neitosesta ja miehestä, jotka molemmat ovat
kauniit ja nuoret ja naimattomat, niin voiko se merkitä muuta kuin
yhtä?"
"Mitä sitten?"
"Sitä, mitä on tärkeintä maailmassa."
"Mitä, mitä?" Frona oli hieman suutuksissaan eikä huolinut auttaa
häntä.
"Avioliittoa tietysti", sai Matt sanotuksi. "Sanotaan, että näyttää
siltä, kuin te kaksi tuumisitte sellaisia."
"Onko myös sanottu, että se on totta?"
"Eikö riitä, että näyttää siltä?" kysyi Matt.
"Ei -- ja te olette niin vanha, että teidän pitäisi ymmärtää enemmän,
Matt. Mr St. Vincent ja minä -- me olemme ystäviä, siinä kaikki.
Mutta olettakaamme, että olisi niinkuin te sanotte, entä sitten?"
"Kerrotaan vielä muutakin", jatkoi Mc Carthy. "Sanotaan, että St.
Vincent on hyvin läheisissä suhteissa erääseen kaupungin naikkoseen
-- Lucile on hänen nimensä."
"Mitä siitä?"
Frona jäi odottamaan vastausta, ja Mc Carthy tuijotti häneen mykkänä.
"Minä tunnen Lucilen ja pidän hänestä", jatkoi Frona katkaistakseen
hiljaisuuden ja ilmeisesti koettaen auttaa Mattia taas jäljille.
"Tunnetteko te hänet? Ettekö pidä hänestä?"
Matt aikoi sanoa jotakin, rykäisi ja pysyi vaiti. Viimein hän
epätoivoissaan sai sanotuksi: "Totisesti, Frona, minun tekisi mieli
antaa teille vitsaa."
Frona nauroi. "Ettepä uskalla. Minä en enää juoksentele paljain
jaloin Dyeassa."
"Älkää nyt kiusatko minua."
"En minä kiusaa. Ettekö pidä hänestä, Lucilesta?"
"Mitä siitä?"
"Aivan samaa minä äsken kysyin -- mitä siitä?"
"No niin, minun pitää puhua teille selvää kieltä, ja muistakaa, että
minä olen kyllin vanha ollakseni isänne. On sopimatonta, hävyttömän
sopimatonta, että mies seurustelee hyvän nuoren tytön kanssa --"
"Kiitos", sanoi Frona nauraen ja niiasi. Sitten hän lisäsi puolittain
katkerasti. "On ollut toisia, jotka --"
"Ketä tarkoitatte?" huudahti Matt kiivaasti.
"En ketään, jatkakaa vain. Mitä te sanoittekaan?"
"Että on häpeällistä, kun mies seurustelee teidän kanssanne ja
samalla aikaa rakastelee hänen kaltaisiaan."
"Miksi?"
"Ja tulee suoraa päätä loasta ja saastuttaa teidän puhtautenne. Ja te
voitte kysyä, miksi!"
"Mutta odottakaahan hiukkasen, Matt! Olkoon niin kuin te oletatte!"
"Viis minä olettamisista", hän mörähti. "Minä puhun tosiasioista."
Frona puri huultaan. "Olkoonpa niinkin, sama tuo! Mutta antakaa
minunkin kosketella tosiasioita. Milloin te viimeksi tapasitte
Lucilen?"
"Miksi te sitä tahdotte tietää?" kysyi Matt epäluuloisesti.
"Se on yhdentekevää. Sanokaa, milloin?"
"Aikaisin eilen illalla, jos teidän niin välttämättä pitää saada se
tietää. Mitä se nyt teitä hyödyttää?"
"Ja te tanssitte hänen kanssaan?"
"Pienen villin virginia-tanssin vain ja muutaman katrillin -- niissä
minä olen mestari."
Frona kulki eteenpäin hänen vieressään ja näytti vaipuneen syviin
mietteisiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, lumi vain narisi heidän
mokkasiiniensa alla.
"Mitä nyt?" kysäisi Matt onnettoman näköisenä.
"Mitä ajattelette?" kysyi hän uudestaan hetken vaitiolon jälkeen.
"Enpä juuri mitään", vastasi Frona. "Minä vain tuumin, kuka meistä
on saastaisin, mr St. Vincent, te vai minäkö, joka olen hyvin
tuttavallisesti seurustellut teidän molempien kanssa."
Mc Carthy ei ollut tottunut väittelemään yhteiskunnallisista
kysymyksistä, ja vaikka hän epämääräisesti tunsi, että Frona on
väärässä, niin hän ei voinut pukea ajatustaan sanoiksi. Siksi hän
viisaasti, vaikk'ei erikoisen miehekkäästi, ohjasi keskustelun
turvallisemmille aloille.
"Te olette ilkeä vanhaa Mattianne kohtaan", hän väitti, "joka
tarkoittaa teidän parastanne ja sen vuoksi joutuu teidän
pilkattavaksenne."
"En minä ole ilkeä."
"Olette kyllä."
"Niinkö?" Hän kumartui Mattin puoleen ja suuteli häntä. "Kuinka minä
voisin olla suutuksissani, kun muistelen Dyean päiviä?"
"Niin, Frona kultaseni, tepä sen sanoitte. Minä olen vain tomua
teidän jalkainne alla, te saatte astua minun ylitseni -- mitä
tahansa, kunhan ette ole minulle suutuksissanne. Minä voisin kuolla
teidän edestänne, mennä vaikka hirteen voidakseni tehdä teidät
onnelliseksi. Minä voisin tappaa sen miehen, joka teille tuottaa
surua, vaikkapa vain hiukkasenkin, ja sitten mennä suoraa tietä
kadotukseen hymyilevin kasvoin ja iloisin sydämin."
He olivat pysähtyneet Fronan oven eteen, ja hän puristi kiitollisena
Mattin käsivartta. "En minä ole suutuksissani, Matt. Mutta paitsi
isää te olette ainoa ihminen maailmassa, jonka olisin sallinut puhua
tästä -- tästä asiasta niinkuin te olette tehnyt. Ja vaikka minä
pidän teistä niin paljon, Matt, ehkä enemmän nyt kuin koskaan, niin
olisin kuitenkin hyvin pahoillani, jos mainitsisitte sen toiste.
Teillä ei ole siihen oikeutta. Tämä asia koskee minua yksin. Ja te
teette väärin --"
"Kun estän teitä sokeasti kulkemasta vaaraa kohti?"
"Vaikkapa niinkin, jos tahdotte."
Matt mutisi jotain, mitä ei voinut kuulla.
"Mitä te sanotte?" kysyi Frona.
"Että te voitte sulkea suuni, mutta ette sitoa käsiäni."
"Matt, rakas Matt, te ette saa!"
Vastauksena oli taas epäselvä murina.
"Ja minä tahdon, että te nyt heti lupaatte minulle, ettette sekaannu
elämääni sanoin ettekä teoin."
"Sitä minä en lupaa."
"Teidän täytyy."
"Minä en tahdo. Sitä paitsi alkaa tulla kylmä seisoessa, ja teidän
varpaanne voivat paleltua, nuo ruusunväriset pikku varpaat, joista
minä joskus Dyeassa vedin tikkuja. Menkää sisään nyt vain, Frona
pikkuinen, ja hyvää yötä."
Hän työnsi tytön ovesta sisään ja lähti tiehensä. Tultuaan
rakennuksen nurkalle hän äkkiä pysähtyi ja katsoi lumelle lankeavaa
varjoaan. "Matt Mc Carthy, sinä olet aika hupsu. Milloinpa kukaan
Welse ei olisi itse tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Sinä käyttäydyt,
niinkuin et koskaan olisi ollut tekemisissä sen itsepäisen sukukunnan
kanssa, sinä kovan onnen poika."
Sitten hän jatkoi matkaansa yhä murahdellen itsekseen, ja joka
murahduksen kuullessaan hänen jäljessään juokseva valpas susikoira
pörrötti selkäkarvansa ja näytti hampaitaan.