Mutta Corliss tuli sittenkin Fronan luo, jopa ennen päivän
päättymistä. Pieni katkera itsetutkistelu oli osoittanut hänelle,
miten lapsellinen hän oli ollut. Epäonnistuminen koski häneen
kylläkin kovasti, mutta ajatus, että he nyt eivät voisi olla mitään
toisilleen, että viimeinen vaikutelma, minkä Frona hänestä oli
saanut, olisi huono, koski yhtä kovasti, jopa tavallaan kovemminkin.
Ja kaiken tämän lisäksi hän oli todenteolla häpeissään. Hän oli
luullut voivansa kohdata tällaisen pettymyksen miehekkäämmin,
varsinkin koska ei edeltäkäsin suinkaan ollut varma asiastaan.
Hän meni siis Fronan luo, saattoi hänet sotilasasunnoille ja onnistui
hänen avullaan poistamaan epäsoinnun, jonka aamupäivä oli jättänyt
heidän välilleen. He keskustelivat järkevästi, ilman katkeruutta,
olisipa Corliss pyytänyt anteeksikin, ellei Frona olisi häntä siitä
estänyt.
"Te ette ole tehnyt mitään, mistä ansaitsisitte moitetta", hän sanoi.
"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, niin olisin arvattavasti
menetellyt samoin ja ollut vielä paljon kiivaampi. Sillä kiivas te
todella olitte!"
"Mutta jos te olisitte ollut minun asemassani ja minä teidän",
vastasi Corliss tehden heikon yrityksen laskea leikkiä, "niin teidän
ei olisi laisinkaan tarvinnut olla kiivas."
Frona hymyili iloisena siitä, että Corlissin mieli ei enää ollut
aivan yhtä raskas.
"Mutta valitettavasti meidän yhteiskuntamme viisas järjestys ei salli
sellaista osien vaihtoa", lisäsi Corliss etupäässä jotain sanoakseen.
"Ahaa! Tässä minun jesuiittamaisuuteni taas tulee näkyviin", nauroi
Frona. "Minä voisin asettua yhteiskunnan viisaan järjestyksen
yläpuolelle."
"Ette kai tarkoittane, että -- että --"
"Kas niin, tietysti te olette kauhuissanne kuten tavallisesti. Ei, en
minä olisi niin julkea, että puhuisin suoraan suuni puhtaaksi, mutta
minä voisin antaa hienon vihjauksen ja siten päästä samaan tulokseen,
vaikkakin hienotunteisemmin. Erotus on siis aivan epäoleellinen."
"Voisitteko todella?" kysyi Corliss.
"Varmasti voisin, jos asianhaarat vaatisivat. Minä en voisi antaa
sen, minkä uskon elämäni onneksi, luisua käsistäni taistelematta
siitä. Sen tekevät ainoastaan kirjasankarit ja hempeämieliset
ihmiset. Minun isälläni on aina tapana sanoa, että minä olen
taistelijaluonne. Siitä, mitä pidän suurena ja pyhänä, siitä
taistelisin, vaikka taivas lankeaisi päälleni."
"Te olette tuottanut minulle niin paljon iloa, Vance", sanoi hän
heidän erotessaan parakkien portilla. "Ja kaikki tulee jatkumaan
kuten ennenkin. Ja muistakaa, minä tahdon tavata teidät yhtä usein
tai mieluummin useammin kuin tähän asti."
Mutta muutaman muodollisen käynnin jälkeen Corliss unohti tien
Jakob Welsen kotiin ja upottautui työhönsä. Menipä hän aika-ajoin
ulkokultaisuudessa niin pitkälle, että onnitteli itseään Fronan
vastauksen johdosta ja kuvitteli mielessään, miten surulliseksi
perhe-elämän koko tulevaisuus olisi muodostunut, jos Frona ja hän
kaikkine ristiriitaisine mielipiteineen olisivat joutuneet yhteen.
Mutta tämä oli vain satunnaista. Tavallisesti Fronan ajatteleminen
tuotti hänelle nälkää, miltei ruumiillisen nälän kaltaista, ja sen
ainoa parannuskeino oli raskas työ, jota ei koskaan saanut puuttua.
Mutta kaikki matkat, leirielämä ja kaivosmittaukset vapauttivat hänet
ajattelemasta Fronaa vain hänen valveilla ollessaan. Nukkuessaan
hän ei voinut pitää puoliaan, ja Del Bishop, joka oli paljon hänen
kanssaan, kiinnitti huomiota hänen rauhattomuuteensa ja kuunteli
tarkoin hänen unessa lausumiaan sanoja.
Kullankaivaja yhdisteli havaintojaan ja teki useista pikkuhuomioista
oikean johtopäätöksen. Tähän ei tarvittukaan varsin suurta
älykkäisyyttä. Tuo yksinkertainen seikka, ettei Corliss enää käynyt
Fronaa tervehtimässä, riitti todistamaan, että hän oli kosinut ja
saanut rukkaset. Mutta Del meni askelta edemmäksi ja päätteli, että
St. Vincent oli kaikkeen syypää. Hän oli useita kertoja nähnyt
kirjeenvaihtajan Fronan seurassa milloin missäkin ja oli siitä
vihoissaan.
"Kyllä minä vielä sille näytän", hän murahteli eräänä iltana heidän
asustaessaan teltassaan Gold Bottomin tienoilla.
"Mille sille?" kysyi Corliss.
"Millekö? Sille sanomalehtiherralle, sille juuri!"
"Ja mistä syystä?"
"Hm! Periaatteelliset syyt. Miksi te ette antanut minun nutistaa sitä
sinä iltana seurahuoneen edustalla?"
Corliss nauroi muistaessaan tuon tapahtuman. "Miksi te löitte häntä,
Del?"
"Yleinen periaate", tämä tokasi vastaukseksi ja pysyi sitten vaiti.
Mutta rankaisuhalukaan ei saanut Del Bishopia unohtamaan
pääharrastustaan, ja paluumatkalla hän pysähtyi Eldoradon ja Bonanzan
tienristeykseen.
"Kuulkaahan, Corliss", hän äkkiä alkoi. "Tiedättekö te, mitä
merkitsee 'saada hajua jostakin'?" Hänen isäntänsä nyökäytti
myöntävästi päätään. "Hyvä, minä olen saanut hajua eräästä asiasta.
Minä en ole koskaan pyytänyt teiltä mitään, mutta nyt tahtoisin, että
te viipyisitte täällä huomiseen. Tuntuu siltä, kuin ei hedelmätilani
olisikaan enää kaukana. Tunnen aivan selvästi kypsien appelsiinien
tuoksun."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Corliss. "Mutta vielä parempi on, että
minä lähden suoraa päätä Dawsoniin ja te tulette jälkeenpäin, kun
olette nuuskinut tarpeeksenne."
"Ei -- ei", vastusteli Del. "Minä sanoin, että olin saanut hajua
jostakin, ja te pääsette osalliseksi leikistä. Te ette ole tyhmä
mies ja olette lukenut hiton paljon kirjoistanne. Kemiassa ja muussa
semmoisessa te olette aika mestari, mutta kun pitää lukea ilman
rillejä, mitä luonto on kirjoittanut maan pintaan, silloin teidän
nöyrä palvelijanne on hyvä olemassa. Nyt on niin, että minä olen
keksinyt teorian."
Corliss nosti kätensä ylös ja oli kauhistuvinaan niin valtavaa
uutista. Kullankaivajaa alkoi suututtaa.
"Niin, naurakaa te, naurakaa! Mutta se perustuu juuri teidän omaan
mieliteoriaanne syöpymisistä ja joen uoman muutoksista. En minä
turhanpäiten ollut kahta vuotta meksikolaisten luona pocketeja
etsimässä. Mistä te luulette, että tämä Eldoradon kulta tulee,
joka on aivan rosoista eikä näytä koskaan olleen veden huuhdonnan
alaisena. Häh? Tähän te tarvitsitte silmälasejanne. Kirjat ovat
tehneet teidät lyhytnäköiseksi. Mutta sama se! Ei tässä nyt ole
juuri pocketeista kysymys, mutta kyllä minä tiedän, mitä ajan
takaa. En minä ole vain huvin vuoksi tutkinut laaksojen pohjia.
Minä osaisin minuutissa ilmoittaa teille kirjanoppineille enemmän
Eldoradon laaksonpohjan maaperästä kuin te itse saisitte tutkituksi
koko kuukauden pitkinä sunnuntaina. Mutta mitä siitä, älkää panko
pahaksenne. Jääkää te tänne minun kanssani huomiseen, niin voitte
sitten ostaa tilan minun tilani vierestä, sen minä takaan."
"Olkoon menneeksi! Voinhan minä levätä ja tutkia muistiinpanojani,
sill'aikaa kuin te nuuskitte iänikuista joenuomaanne."
"Enkö minä sanonut, että olen jo saanut hajua jostakin?" kysyi Del
moittivasti.
"Ja enkö minä luvannut jäädä? Mitä muuta te voitte vaatia?"
"Saada hankkia teille hedelmätilan, en muuta. En mitään muuta kuin
että te tulette mukaan nuuskimaan hiukkasen."
"En minä kaipaa teidän mahdottomia hedelmätilojanne. Minä olen
väsynyt ja rasittunut; ettekö voisi jättää minua rauhaan? Minä
olen mielestäni liiankin myöntyväinen, kun olen suostunut teidän
mieliksenne jäämään tänne. Te voitte kyllä hukata aikaa nuuskimiseen,
mutta minä aion pysyä teltassa. Ymmärrättekö nyt?"
"Hitto vie, olettepa te kiitollinen. Kautta Metusalemin hyppyjen,
minä otan eropassit kahden minuutin päästä, ellette sitä ennen
ammu minua kuoliaaksi. Tätä varten minä sitten olen valvonut öitä
ja tuuminut teoriaani ja koko ajan aikonut ottaa teidät mukaan,
sill'aikaa kuin te olette kuorsannut ja mutissut Fronasta ja taas
Fronasta --"
"Riittää jo! Vaiti!"
"Hemmetissä! Jos minä en tietäisi enempää kullankaivamisesta kuin te
kosimisesta --"
Corliss ryntäsi häntä kohti, mutta Del väistyi syrjään, puristi,
kätensä nyrkkiin, pyörähti sivullepäin ja asettui vakavaan
puolustusasentoon.
"Odottakaahan vähän", hän huusi, kun Corliss näytti uudestaan aikovan
hyökätä hänen kimppuunsa. "Silmänräpäys vain! Jos minä annan teille
selkään, tuletteko silloin minun kanssani tuonne rinteelle?"
"Tulen."
"Ja jos ette saa selkäänne, niin saatte ampua minut. Se on rehellistä
peliä! Kas niin!"
Vancella ei ollut mitään voitonmahdollisuuksia, ja sen Del hyvin
tiesi. Hän leikki vastustajansa kanssa, oli milloin hyökkäävinään,
milloin peräytyvinään, veti Corlissia nenästä ja katosi tuon
tuostakin hänen näkyvistään mitä kiusoittavimmalla tavalla. Vance
huomasi pian, että hän ei hallinnut ruumistaan, ja hänen seuraava
huomionsa oli, että hän makasi lumessa ja vähitellen tuli tajuihinsa
jälleen.
"Mi-mitä te teitte minulle?" hän sammalsi kullankaivajalle, jonka
sylissä hänen päänsä lepäsi ja joka hieroi hänen otsaansa lumella.
"Te kelpaatte te", sanoi Del nauraen auttaessaan horjuvaa toveriaan
jaloilleen. "Te olette oikeata lajia. Minä kyllä näytän teille
konstini joskus. Teillä on vielä paljon, paljon opittavaa, mitä
ei löydy kirjoista. Mutta nyt ei ole aikaa. Nyt meidän täytyy
pystyttää telttamme tänne, ja sitten te tulette minun kanssani tuonne
rinteelle."
"Heh-heh", hihitti hän myöhemmin, kun he asettelivat Yukon-uunin
savutorvea paikoilleen. "Vähän hidas ja likinäköinen, ei oikein
voinut seurata minua. Mutta kyllä te vielä opitte."
"Ottakaa kirves ja lähdetään!" komensi hän, kun teltta oli valmiina.
Del kulki edellä Eldoradon uomaa ylös, lainasi taltan, lapion ja
pannun eräästä majasta ja painalsi French Creekin suulla kohoavia
harjanteita kohti. Vance tunsi itsensä vielä hiukan araksi, mutta
oli jo saanut hyvän tuulensa takaisin ja nautti tilanteesta. Hän
kulki aivan liioitellun nöyrästi voittajansa kintereillä, ja hänen
ylenpalttinen myöntyväisyytensä ja kuuliaisuutensa palvelijaansa
kohtaan huvitti tätä sanomattomasti.
"Te kelpaatte, ei teissä ole mitään vikaa." Del viskasi työaseet
maahan ja tutki tarkoin lumisen maanpinnan nousuja ja laskuja.
"Ottakaa nyt tämä kirves, kavutkaa tuonne mäelle ja hakatkaa minulle
vähän kuivia halkoja."
Kun Corliss toi viimeisen sylyksensä, oli kullankaivaja poistanut
lumen ja sammalen useilta kohdin, niin että maassa saattoi huomata
ristinmuotoisen kuvion.
"Koetan päästä sen kimppuun kahdelta suunnalta", hän selitti.
"Ehkä se löytyy täältä, ehkä tuolta, ehkä ylempää; mutta jos minun
aavistuksissani on vähänkään perää, niin tämä on oikea paikka. Tuolla
ylempänä kalliopohja on syvemmällä, siellä saisi kaivaa enemmän ja
löytäisi kai myös enemmän, mutta tässä pääsee vähemmällä. Juuri tässä
on rantaäyräs. Se ei voi olla paria jalkaa syvemmällä. Me tarvitsemme
nyt vain osviittoja, sitten tungetaan sisään sivultapäin."
Puhuessaan hän sytytteli tulia sinne tänne paljaille kohdille.
"Älkää nyt vain luulko, Corliss, että tämä on pocket'ien etsintää.
Tähän kelpaa mikä oppipoika tahansa, mutta pocket'ien etsintä" --
hän suoristi selkänsä ja puhui juhlallisella äänellä -- "se on
syvintä tiedettä ja hienointa taidetta. Se on tarkkaa työtä, ja siinä
tarvitaan tuntoa sormenpäissä ja käsi, johon voi luottaa. Kun te
olette kaksi kertaa päivässä polttanut pannunne sinisenmustaksi ja
lapiollisesta soraa saanut huuhdotuksi muutaman sirusen kultahiekkaa,
niin se on kullanhuuhtomista, semmoista se on. Sen minä teille sanon,
että ennen minä seuraan pocket'in suonta kuin syön ruokaa."
"Kai te sittenkin tappelette vielä mieluummin."
Bishop jäi miettimään. Hän näytti yhtä tarkkaavaiselta, kuin jos
olisi paraikaa huuhtonut noita muutamia kultahiekkasiruja. "En, en
sittenkään. Ehdottomasti minä valitsisin pocket'ien kaivamisen. Minä
sanoin teille, Corliss, että se on vaarallinen tauti. Jos te sen
joskus saatte, niin teistä ei ole mihinkään. Siitä ei parane koskaan.
Katsokaa minua! Opiumi-unetkin ovat vain leikkiä siihen verrattuina."
Hän meni erään tulen luo ja sammutti sen. Sitten hän kohotti
talttaansa, teräskärki tunkeutui maahan, ja kuului kirkas helähdys,
ikäänkuin taltta olisi osunut kallioon.
"Ei ole sulanut enempää kuin kaksi tuumaa", mörähti Del kumartuen
maahan ja tunki sormensa kosteaan multaan. Edellisen vuoden lehdet
olivat palaneet, mutta hän sai käsiinsä ja kiskoi maasta kourallisen
juuria.
"Hemmetti!"
"Mitä nyt?" kysyi Corliss.
"Hemmetti!" toisti hän rauhallisella äänellä ja löi multaisia juuria
pannun kylkeä vasten.
Corliss tuli lähemmäksi ja kumartui paremmin nähdäkseen.
"Odottakaahan!" hän huudahti, otti käteensä pari kolme
multakokkaretta ja hieroi niitä sormiensa välissä. Jotain kirkkaan
keltaista alkoi loistaa.
"Hemmetti!" sanoi kullankaivaja melkein kuulumattomasti. "Siinä oli
ensimmäiset kolikot. Se alkaa ruohon juurista ja jatkuu alas asti."
Pää käännettynä sivullepäin, nenä pystyssä, silmät suljettuina,
pullistetuin ja värähtelevin sieraimin hän äkkiä nousi seisomaan ja
haisteli ilmaa. Corliss katsoi ihmeissään ylös.
"Häh", mörähti kullankaivaja. Sitten hän veti syvän henkäyksen.
"Ettekö nyt tunne appelsiinien tuoksua?"