"Oh, miss Welse, suolaveden, voimakkaan suolaveden ja mahtavat aallot
ja raskaat veneet, jotka kestävät kaikki säät, ne minä tunnen.
Mutta suolatonta vettä ja noita kevyitä kanootteja, munankuoria,
keijujen kuplia, jotka henkäys, huokaus, pelkkä sydämen liian
voimakas sykähdys saa kumoon, niitä minä en laisinkaan ymmärrä."
Paroni Courbertin hymyili säälien itseään ja jatkoi: "Mutta se on
ihastuttavaa, suurenmoista. Minä olen katsonut ja kadehtinut. Toivon
kerran saavani oppia."
"Se ei ole vaikeata", puuttui St. Vincent puheeseen. "Eihän, miss
Welse? Ruumis ja mieli vain tarkoin tasapainossa --"
"Aivan kuin nuorallatanssijalla."
"Te olette parantumaton", nauroi Frona. "Minä luulen aivan varmasti,
että te osaatte ohjata kanoottia aivan yhtä hyvin kuin mekin."
"Tekö siis osaisitte -- te, nainen?" Ranskalainen maailmankansalainen
ei voinut olla alituisesti ihmettelemättä yankee-naisten
itsenäisyyttä ja toimintakykyä. "Mitä te olette oppinut?"
"Kun olin hyvin pieni tyttö, opin taidon Dyeassa intiaaneilta. Mutta
ensi keväänä, kun jäät ovat lähteneet joesta, me annamme teille
ensimmäisen opetuksen, mr St. Vincent ja minä. Sitten te olette
oppinut jotain uutta palatessanne sivistyksen helmaan. Te tulette
varmaan pitämään siitä."
"Niin viehättävän opettajan johdolla", mutisi paroni ritarillisesti.
"Mutta luuletteko te, mr St. Vincent, että minä koskaan opin niin
paljoa, että se on minusta hauskaa. Onko se teistä hauskaa, teistä,
joka aina pysyttelette taustassa harvasanaisena, salaperäisenä,
ikäänkuin voisitte, mutta ette tahtoisi tehdä meitä osallisiksi
laajojen kokemustenne ikuisesta viisaudesta." Hän kääntyi äkkiä
Fronan puoleen. "Kerroinhan teille, että me olemme vanhoja ystäviä.
Siksi minulla on oikeus tehdä hänelle kiusaa. Eikö olekin, mr St.
Vincent?"
Gregory nyökäytti päätään, ja Frona sanoi: "Te olette tietysti
nähneet toisenne jossain maailman äärissä."
"Yokohamassa", vastasi St. Vincent lyhyesti, "yksitoista vuotta
sitten, kirsikkain kukinta-aikaan. Mutta paroni Courbertin tuomitsee
minua väärin ja osuu samalla arkaan kohtaan. Minä pelkään näet
puhuvani liian paljon itsestäni, kun kerran pääsen alkuun."
"Se olisi ystävienne syy; te olette heidän marttyyrinsa", puolusteli
Frona. "Kertomuksenne ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ystävänne
eivät malta olla vaatimatta yhä uusia."
"Kertokaahan meille kanoottijuttu", pyysi paroni. "Oikein hyvä ja
pöyristyttävä."
He istuutuivat lähemmäksi mrs Schovillen roihuavaa takkavalkeata,
ja St. Vincent kertoi Box Canyonin valtavasta pyörteestä, White
Horse-koskien suvannon kauhistavasta kurimuksesta ja pelkurimaisesta
toveristaan, joka kiersi rantoja pitkin ja antoi hänen suoriutua
omin neuvoin -- yhdeksän vuotta sitten, kun Yukonia pitkin ei vielä
kuljettu.
Puolta tuntia myöhemmin mrs Schoville ryntäsi sisään, Corliss
kintereillään.
"Voi tätä mäkeä! Olen aivan hengästynyt!" hän läähätti riisuessaan
käsineitään. "Koskaan ei minulla ole ollut näin huono onni",
huudahti hän seuraavassa hetkessä. "Tästä näytelmästä ei tule
koskaan mitään. Ainakaan minä en tule olemaan rouva Linden! Kuinka
minä voisin? Krogstad on lähtenyt Indian-joelle, eikä kukaan tiedä,
milloin hän palaa. Krogstad (Corlissille) on mr Maybrick, kuten
tiedätte. Ja mrs Alexander on hermostunut eikä voi liikkua minnekään.
Tänään ei siis voi olla harjoitusta, se on aivan surkeata!" Hän
asettui näyttämöasentoon ja lausui: "_Niin, sen tein ensi hädässä!
Mutta siitä on vuorokausi kulunut, ja tällä ajalla olen huomannut
uskomattomia seikkoja tässä talossa! Helmerin täytyy saada tietää
kaikki! Tämän onnettoman salaisuuden täytyy tulla ilmi! Voi Krogstad,
te tarvitsette minua ja minä_ minä tarvitsen teitä, ja te olette
kaukana Indian-joella enkä minä saa enää koskaan nähdä teitä."
Muut taputtivat käsiään.
"Ainoa palkkani siitä, että lähdin ulos ja annoin teidän kaikkien
odottaa, oli, että tapasin tämän lystikkään herrasmiehen." Hän työnsi
Corlissia peremmälle. "Vai niin, ettekö te ole tavanneet toisianne!
Paroni Courbertin, mr Corliss. Jos te teette suuren löydön, niin minä
neuvon teitä myymään mr Corlissille. Hänellä on Kroisoon varat, ja
hän ostaa kaiken, mikä kannattaa. Ja jos ette onnistukaan niin hyvin,
niin myykää kuitenkin. Katsokaa, hän on ihmisystävä ammatissaankin.
Mutta voisitteko uskoa (hän kääntyi koko seuran puoleen), tämä
lystikäs herrasmies tarjoutui saattamaan minua mäkeä ylös perille
asti ja juttelemaan koko matkan, mutta kieltäytyi jyrkästi tulemasta
sisään katsomaan harjoitusta. Mutta hänen saatuaan kuulla, ettei
harjoitusta olekaan, mieli kääntyi kuin tuuliviiri. Tässä hän nyt on
ja väittää käyneensä Miller Creekillä, mutta meidän kesken puhuen ei
kukaan voi tietää, mitä pimeyden tekoja --"
"Pimeyden tekoja! Katsokaahan!" keskeytti Frona osoittaen
merenvahapiippua, joka pisti esiin Vancen takintaskusta. "Piippu!
Onnittelen!"
Hän ojensi kätensä, ja Corliss pudisti sitä iloisesti.
"Kaikki on Delin syytä", hän nauroi. "Kun minä kerran astun suuren,
valkoisen valtaistuimen eteen, niin hän saa vastata siitä synnistä."
"Edistysaskel se on joka tapauksessa", väitti Frona. "Nyt ei puutu
muuta kuin pieni viaton kirous silloin tällöin."
"Vakuutan teille, etten ole aivan oppimaton silläkään alalla",
vastasi Corliss. "Koiria ei voi muuten ajaa. Kyllä minulla on
varastossa voimasanoja hiidestä perunamaahan ja takaisin taas, jos
suvaitsette, kadotuksen alimpaan kuiluun. Kautta Faaraon luiden
ja Juudaan veren vaikuttavat aika hyvin ajokoiriin, mutta parasta
sanavarastoani en valitettavasti voi naisille esittää. Lupaan teille
kuitenkin, kautta kaikkien hiiden --"
"Kauheata!" huusi mrs Schoville työntäen sormet korviinsa.
"Madame", sanoi paroni Courbertin vakavasti. "On tosiasia,
surkuteltava tosiasia, että pohjolan koirat saattavat useampia
sieluja kadotukseen kuin kaikki muut syyt yhteensä. Eikö totta? Jätän
asian herrojen ratkaistavaksi."
Sekä Corliss että St. Vincent todistivat juhlallisesti samaa ja
saivat hyvin keksityillä, tärisyttävillä koirajutuillaan mrs
Schovillen kerran toisensa jälkeen puhkeamaan huudahduksiin.
* * * * *
St. Vincent ja paroni jäivät aterialle valtion asiamiehen rouvan luo
jättäen Fronan ja Corlissin kahden kesken kulkemaan rinnettä alas.
Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta pidentääkseen kävelyään he tekivät
mutkan oikealle ja kulkivat lukemattomien, alas kaupunkiin vievien
jalkapolkujen ja ajoteitten poikki. Oli kirkas pakkaspäivä joulukuun
keskivaiheilla; kalpea puolipäivänaurinko oli vaivoin jaksanut nousta
eteläisen taivaanrannan takaa, epäonnistunut yrityksessään kohota
taivaanlaelle ja alkoi nyt häpeissään laskeutua maan alle. Sen
viistot säteet taittuivat liiteleviin huurrehiukkasiin, niin että
koko ilma oli täynnä kimaltelevaa timanttiusvaa, joka loisti, säteili
ja säihkyi valoa ja tulta, kylmää kuten ympäröivä avaruus.
He kulkivat tässä lumotussa kirkkaudessa, lumi natisi heidän
askeltensa alla, ja hengitys kohosi salaperäisinä, opaalinhohtoisina
kiemuroina heidän huuliltaan. Kumpikaan ei puhunut eikä tahtonut
puhua, niin kaunista oli kaikki. Heidän jalkainsa alla, taivaan
mahtavan holvin kattamana, lepäsi "kultakaupunki" kuin musta pilkku
valkealla lakeudella kurjana ja likaisena, ihmisen voimattomana
uhkavaatimuksena äärettömyydelle.
Aivan läheltä kaikui äkkiä miesten kehoitushuutoja, ja he
pysähtyivät. Kuului kimakkaa haukuntaa, narskuvia askelia, ja
härmäinen susikoiravaljakko tempoi kielet riipuksissa ja kuolaisin
suin rinnettä ylös ja kääntyi heidän edessään kulkevalle tielle.
Reessä oli pitkä, kapea, kuusipuinen arkku, jonka muoto ilmaisi
matkan tarkoituksen. Pari koiranajajaa, nainen, joka kulki kuin
unissaan, ja mustapukuinen pappi olivat hautajaissaattueena. Muutamaa
askelta edempänä koirilla taas oli jyrkkä nousu edessä, kuului
haukuntaa, huutoja ja ruoskanläimäyksiä, ja tunnoton ruumis lähestyi
lähestymistään jäiseen maahan kaivettua lepokammiotaan.
"Sortunut valloittaja."
Corliss huomasi, että heidän ajatuksensa olivat kulkeneet samoja
teitä, ja vastasi: "Voi näitä vilua ja nälkää vastaan kamppailevia
urhoja! Minusta on niin helppo käsittää, että maailmaa hallitsevat
rodut ovat tulleet juuri pohjolasta, joka miehilleen kasvattaa
voimakkaan uskalluksen ja kestävyyden, järkähtämättömän uskon ja
kärsivällisyyden."
Frona loi häneen kaunopuheisen katseen.
"_Me iskimme miekoin_", lausui Corliss, "_ja miekkani oli minulle
rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on
miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme,
ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden
veressä, jotka portteja vartioivat_."
"Mutta tunnetteko te myös tämän kaiken, Vance?"
"Luulen, että alan tuntea. Pohjola on opettanut minua ja opettaa yhä.
Vanha saa uuden merkityksen. Mutta en sittenkään tiedä. Se on kuin
ääretöntä itsensäihailua, suurenmoista unta."
"Mutta ettehän te ole mongoli ettekä neekeri ettekä polveudukaan
heistä."
"Niin, minä olen isäni poika, ja sukuni palautuu noihin meren
kuninkaihin, jotka eivät koskaan maanneet savuisten kattohirsien alla
eivätkä tyhjentäneet simamaljaa kotoisen lieden ääressä. Täytyy olla
jokin syy, miksi mustat rodut ovat takapajulla, miksi germaanit ovat
levinneet laajemmalle kuin mikään muu rotu koskaan on levinnyt. Rodun
perinnön täytyy merkitä jotain, muuten minäkään en olisi totellut
sitä ääntä, joka kutsui minua tänne kauas pohjolaan."
"Se on suuri rotu, Vance! Puolet maasta on sen perintöä ja koko
meri. Ja kaiken tämän se on saavuttanut muutaman kymmenen miespolven
aikana, ajatelkaahan, ja tänä päivänä se ulottuu laajemmalle kuin
koskaan. Hävittäjä ja musertaja kansankuntien joukossa! Rakentaja ja
lakiensäätäjä! Vance, minun rakkauteni rotua kohtaan on intohimoinen,
mutta Jumala antaa sen anteeksi, sillä siinä tunteessa ei ole mitään
alhaista. Suuri rotu, suuret tarkoitusperät! Ja jos se kerran
musertuu, niin se on musertuessaankin suuri. Muistatteko:
"_Ygdrasilin saarni taipuu, mutta ei vielä taitu, vanha puu huokaa,
ja Jötun Loke pääsee kahleistaan. Varjot voihkivat Helin tiellä,
kunnes Surtin liekit ovat nielleet puun. Hrym purjehtii idästä, vedet
kuohuvat, maailman käärme kiemuroi raivoissaan. Käärme ruoskii vettä,
kotka kirkuu ja nokkii kuolleitten ruumiita. Nalgfarin alus levittää
purjeensa. Surt tulee etelästä leiskuvin liekein, hänen miekastaan
välkkyy Val-jumalan aurinko_!"
Corlissista tuntui siltä, kuin olisi hänen vieressään kulkeva,
turkkeihin puettu Frona ollut valkyria, joka leijaili ihmisten ja
jumalien viimeisen häviön yllä, ja hän tunsi viehättyneenä veren
oudosti, kiihoittavasti virtailevan suonissaan.
"_Kalliot halkeavat, jättiläiset vapisevat; ihmiset astuvat Helin
tietä, ja taivas ratkeaa. Päivä pimenee, maa painuu valtameren
helmaan, taivaalta putoavat kirkkaat tähdet, tuli nielee elämän puun,
liekit kohoavat itse taivasta kohti_."
Hän seisoi vasten kimaltelevaa ilmaa, kulmakarvat ja silmäripset
valkeina huurteesta; timanttiusva ympäröi hänen hiuksiaan ja
kasvojaan, ja etelään kallistuva aurinko valoi hänen ylitseen
punertavaa hohdettaan. Corlissille hän oli kuin rodun hengetär.
Suvun muinaiset muistot saivat hänet valtoihinsa, ja nuo menneen
ajan vaaleaveriset, keltatukkaiset jättiläiset tuntuivat hänestä
niin omituisen läheisiltä. Hän katsoi Fronaan, ja suuri muinaisuus
astui hänen eteensä, ja hän tunsi omassa olennossaan unohdettujen
taistelujen temmellyksen ja raivon kaikua. Hän kuuli myrskyn
ulvonnan ja Pohjanmeren vaahtopäisten aaltojen pauhinan, hän näki
teräväkeulaiset sota-alukset ja mertakulkevat Pohjan miehet, nuo
rotevat voimakasrintaiset luonnonvoimien jälkeläiset, miekan ja melan
miehet, joitten ryöstö ja hävitys oli vitsauksena etelän lämpimille
maille. Kahdenkymmenen vuosisadan taistelujen melske kaikui hänen
korvissaan, ja alkuperäisyyden kaipuu tuli hänessä voimakkaaksi. Hän
tarttui intohimoisesti Fronan käsiin.
"Olkaa ihana morsiameni, Frona! Ihana morsiameni rinnallani!"
Frona säpsähti ja katsoi häneen kysyvästi. Sitten hän käsitti
Corlissin sanain täyden merkityksen ja vetäytyi vaistomaisesti
kauemmaksi. Aurinko heitti viimeisen värähtelevän säteen yli maan ja
katosi. Ilma lakkasi kimaltamasta, ja päivä pimeni. Kaukaa ylhäältä
kuului ajokoirien surullinen ulvonta.
"Ei", keskeytti Corliss, nähdessään hänen aikovan sanoa jotain.
"Älkää puhuko! Minä tiedän vastaukseni -- teidän vastauksenne -- niin
-- olin mieletön. Tulkaa, menkäämme alaspäin!"
Vasta kun he olivat jättäneet mäentörmän taakseen, kulkeneet
tasangon poikki ja tulleet sahan kohdalla joelle, teki jokapäiväisen
elämän hyörinä ja pyörinä heille mahdolliseksi puhua. Corliss oli
kulkenut silmät alakuloisesti maahan luotuina, Frona pää pystyssä,
katse levottomasti harhailen ja silloin tällöin heittäen silmäyksen
toveriinsa. Kun heidän myllyn luona piti astua puusillan yli,
oli tämä liukas, ja Corlissin estäessä Fronaa lankeamasta heidän
katseensa kohtasivat toisensa.
"Minä -- minä olen hyvin pahoillani", sanoi Frona epäröiden. Ja
sitten ikäänkuin itsepuolustukseksi: "Se oli niin -- -- en ollut
odottanut sitä -- juuri nyt."
"Muuten te olisitte ollut varuillanne ja estänyt minua puhumasta?"
"Luulen, että olisin tehnyt sen. Minä en tahtonut tuottaa teille
tuskaa --"
"Te siis odotitte, että tämä tulisi joskus."
"Odotin ja pelkäsin. Mutta minä olin toivonut -- -- -- Vance, minä en
tullut Klondykeen mennäkseni naimisiin. Pidin teistä alusta alkaen
ja olen pitänyt enemmän ja enemmän -- en koskaan niin paljoa kuin
tänään, mutta --"
"Mutta te ette ole koskaan ajatellut minua mahdollisena
aviomiehenänne -- niin kai aiotte sanoa."
Puhuessaan hän katsoi Fronaa terävästi sivultapäin ja hänen
kohdatessaan tämän tutun, avomielisen katseen ajatus, että hän nyt
kadottaisi hänet, oli viedä häneltä järjen.
"Olen kyllä", Frona heti vastasi. "Minä olen ajatellut teitä sillä
tavoin, mutta se ei ole oikein onnistunut, en tiedä miksi. Teissä on
niin paljon, mistä pidän, niin paljon --"
Corliss koetti kädenliikkeellä saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei
antanut estää itseään.
"Niin paljon, mitä ihailen. Tunsin teitä kohtaan lämmintä ystävyyttä,
läheistä, tositoverillista ystävyyttä, mutta en muuta. Muunlaatuista
tunnetta en kaivannutkaan, mutta jos se olisi herännyt, niin se olisi
ollut tervetullut."
"Tervetullut, niinkuin odottamaton, epämieluisa vieras."
"Miksi te ette auta minua, Vance, sen sijaan että teette tämän
minulle vielä vaikeammaksi. Tiedän, että teistä tuntuu raskaalta,
mutta luuletteko, että minä en kärsi. Kärsin teidän tuskanne takia ja
lisäksi tiedän, että kun hylkään rakkaan ystävän kosinnan, tämä rakas
ystävä luopuu minusta. Minun ei ole helppo erota ystävistäni."
"Ymmärrän, kaksinkertainen vahinko, sekä ystävä että kosija
kadotetut. Mutta niiden sijaan ei ole vaikea saada uusia. Luultavasti
paikkani oli täytetty jo ennenkuin puhuinkaan. Vaikka minä olisinkin
pysynyt vaiti, olisi käynyt aivan samoin. Aika parantaa kaiken, tulee
uusia tuttavuuksia, uusia ajatuksia ja kasvoja, miehiä, jotka ovat
kokeneet hurmaavia seikkailuja --"
"Tuo ei hyödytä mitään, Vance, sanokaa mitä tahdotte. Minä en ala
riidellä kanssanne. Voin ymmärtää, mitä tunnette --"
"Jos minä tunnun niin riidanhaluiselta, niin lienee paras, että
jätän teidät rauhaan." Hän pysähtyi äkkiä, ja Frona seisahtui hänen
viereensä. "Tässä tulee Dave Harney. Hän saattaa teidät kotiin.
Tästähän on vain pari askelta."
"Te ette ole ystävällinen itsellenne ettekä minulle." Frona puhui
taas täysin varmalla äänellä. "Minä en suostu siihen, että me
näin eroamme ainiaaksi. Tämä kaikkihan sattui niin vast'ikään,
että me emme voi suhtautua siihen järkevästi. Teidän täytyy tulla
minun luokseni, kunhan me molemmat olemme rauhallisemmat. Te
menettelette lapsellisesti." Hän vilkaisi hätäisesti lähestyvään
miljoonanomistajaan. "Minä en katso ansainneeni tätä teiltä. En
suostu luopumaan ystävyydestämme. Pysyn vaatimuksessani, että teidän
pitää tulla minun luokseni ja että kaikki jää ennalleen."
Corliss pudisti päätään.
"Terve, terve!" Dave Harney nykäisi lakkiaan ja laahusti veltosti
katua pitkin heitä kohti. "Miksi ette tehneet, niinkuin minä neuvoin?
Koirat ovat nousseet dollarin puntaa kohti eilisestä ja nousevat yhä.
Iltaa, miss Frona ja mr Corliss! Onko meillä sama matka?"
"Miss Welsellä on." Corliss nosti lakkiaan ja kääntyi lähteäkseen.
"Minne teillä on kiire?" kysyi Dave.
"Eräs henkilö odottaa minua", valehteli Corliss.
"Älkää unohtako tulla minua katsomaan", muistutti Frona.
"Pelkään, että minulla nykyjään on liiaksi työtä. Hyvästi! Näkemiin,
Dave!"
"Varjelkoon!" Dave katsoi pitkään hänen jälkeensä. "Se mies osaa
tehdä työtä. Aina ahkerana ja suurissa puuhissa. Miksikähän hän ei
suostunut koirakauppoihin?"