Gregory St. Vincentistä tuli ennen pitkää tärkeä tekijä Dawsonin
seuraelämässä. Sanomalehtimiesliiton edustajana hän oli tuonut
muassaan joukon parhaita suosituksia ja oli niin ollen tervetullut
vieras kaikkialle, minne tuli. Vähitellen kaikki tiesivät, että hän
oli suuri tutkimusretkeilijä, joka oli nähnyt ja kokenut monenlaista
joka maan kolkassa. Ja kuitenkin hän oli niin vaatimaton, ettei hänen
sankarimaineensa ärsyttänyt ketään, ei edes miehiäkään. Vähän väliä
hänen tielleen sattui vanhoja tuttuja. Jakob Welsen hän oli tavannut
St. Michaelsissa syksypuoleen vuotta '88, vähän ennen kuin kulki
Beringin salmen poikki jäätä myöten. Noin kuukautta myöhemmin Isä
Barnum (joka oli tullut Lower-joelta pitämään huolta sairaalasta)
oli kohdannut hänet parin sadan mailin päässä St. Michaelsista
pohjoiseen. Kapteeni Alexander, poliisiupseeri, oli yht'aikaa hänen
kanssaan sattunut käymään Englannin lähetystössä Pekingissä. Ja
Bettles, muuan toinen paikkakunnan vanhimmista asukkaista, oli nähnyt
hänet Fort o' Yukonissa yhdeksän vuotta takaperin.
Ja niin Dawson, joka aina katsoi satunnaisia kävijöitä karsain
silmin, otti hänet avosylin vastaan. Varsinkin hän oli naisten
suosikki. Huvitusten keksijänä ja toimeenpanijana hän sai johdon
käsiinsä, ja pian sillä alalla ei saatu mitään aikaan ilman häntä.
Hän ei ainoastaan tullut avustamaan näytäntöjen toimeenpanemisessa,
vaan huomaamatta ja ikäänkuin luonnostaan koko hankkeen johtajaksi.
Frona poti, kuten hänen ystävänsä väittivät, Ibsen-kuumetta, ja
niin oli päätetty esittää "Nukkekoti", jossa Frona sai Noran
osan. Corlissin, joka tavallaan oli vastuunalainen yrityksestä
koska hän ensiksi oli sitä ehdottanut, piti olla Torvaldina,
mutta hänen harrastuksensa näytti laimenneen; ainakin hän pyysi
vapautusta syyttäen kiireellisiä töitä. Vastustelematta St.
Vincent otti Torvaldin osan esittääkseen. Corliss oli läsnä
yhdessä harjoituksessa. Lieneekö syynä ollut, että hän oli väsynyt
neljänkymmenen mailin ajosta vai että Torvaldin useita kertoja piti
panna kätensä Noran vyötäisille ja leikkien hyväillä hänen korvaansa,
seuraus oli, että Corliss ei koskaan tullut toista kertaa.
Paljon työtä hänellä kyllä oli, ja milloin hän ei ollut matkoilla,
hän useimmiten keskusteli Jakob Welsen ja eversti Trethawayn kanssa.
Suuria yrityksiä heidän puheensa koski, sitä todistaa parhaiten
se, että yksin Welsen osuus niissä nousi miljooniin. Corliss oli
ennen kaikkea työn ja toiminnan mies, ja huomatessaan, että hänen
perusteelliset teoreettiset opintonsa tarvitsivat käytännöllisen
kokemuksen tukea, hän innostui tekemään työtä kahta uutterammin.
Jopa hän ihmetteli niiden henkilöiden tietämättömyyttä, jotka
olivat antaneet hänelle niin vastuunalaisen toimen vain hänen
opintomenestyksensä perusteella, ja tämän hän sanoi Trethawayllekin.
Eversti, joka kyllä huomasi, mitä Corlissilta puuttui, piti hänestä
hänen suoruutensa vuoksi ja ihaili hänen työintoaan ja nopeaa
käsityskykyään.
Del Bishop, joka aikaisemmin ei ollut suostunut tekemään kenenkään
muun työtä kuin omaansa, oli ruvennut Corlissin palvelukseen, koska
hän siten saattoi paljon paremmin valvoa omaa etuaan ja oikeastaan
oli oma herransa. Hänellä oli mitä parhaat työkalut ja oivallinen
koiravaljakko, ja hänen päätehtävänään oli tutkia jokien poukamia
ja pitää silmät ja korvat avoinna. Hetkeksikään hän ei unohtanut
olevansa "Pocket-kaivaja" ja alituisesti hän etsiskeli pocket'eja
[vanhoja joenuoman syvennyksiä, joihin kultaa on kerääntynyt], eikä
tämä harrastus mitenkään estänyt häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
Päivä päivältä hän lisäsi havaintovarastoaan kultahiekkakerrostumista
ja maaperän laadusta käyttääkseen sitä hyväkseen keväällä, kunhan
routa sulaisi ja puroissa virtaava vesi auttaisi häntä seuraamaan
kultasuonia joenuomasta reunamille ja lähteelle asti.
Corliss oli kelpo työnantaja, maksoi hyvän palkan ja piti oikeutenaan
vaatia miehiltään samaa kuin itseltäänkin. Ne, jotka antautuivat
hänen palvelukseensa, joko karaistuivat entistä voimakkaammiksi
työntekijöiksi ja pysyivät hänen luonaan tai jättivät hänet ja
moittivat häntä kiivaasti. Jakob Welse pani paljon arvoa tähän
ominaisuuteen ja kiitteli kaivosinsinööriä milloin vain sai siihen
tilaisuuden. Frona oli tyytyväinen sitä kuullessaan, sillä hän
piti siitä mistä isäkin ja oli erikoisesti tyytyväinen siitä, että
Corliss sai kiitosta osakseen. Mutta tämä eli nyt niin vajonneena
työhönsä, että he tapasivat toisensa harvemmin kuin aikaisemmin,
jotavastoin St. Vincent anasti yhä suuremman osan hänen ajastaan.
St. Vincentin terve, optimistinen elämänkatsomus miellytti Fronaa,
ja hänen ulkonainen olemuksensa vastasi Fronan luonnollisen
ihmisen, rotuihmisen, ihannetta. Ensimmältä hän, kuten jokunen
muukin, oli hieman epäillyt St. Vincentin merkillisten seikkailujen
todenperäisyyttä, mutta hänen kertomataitonsa ja monet todistukset,
jotka vahvistivat hänen sanojaan, olivat haihduttaneet kaikki
epäilykset. Sen, joka vähänkin tunsi maapallon eri osia, täytyi
tunnustaa, että hän oli kerrottavastaan selvillä. Nuori Soley,
joka edusti Bannock's News-yhtiötä, ja Fairweatherin palveluksessa
oleva Holmes muistivat hänen suurta huomiota herättäneen paluunsa
ihmisten ilmoille vuonna '91. Ja Sid Winslow, joka oli ollut Pacific
Coast-lehden toimittajana, oli tutustunut häneen matkailijaklubissa
vähän sen jälkeen kuin hän oli astunut maihin Yhdysvaltain
tullialuksesta, jossa hän oli tullut pohjoisesta. Lisäksi Frona
selvästi huomasi, että kokemukset olivat painaneet leimansa koko
hänen maailmankatsomukseensa. Sitä paitsi hänessä oli voimakasta
alkuperäisyyttä ja intohimoista rotuylpeyttä, joka veti vertoja
Fronalle itselleen. Corlissin pysytellessä poissa he olivat paljon
yhdessä, tekivät ajoretkiä koiravaljakolla ja tulivat vähitellen
hyviksi tuttaviksi.
Tämä ei tietystikään ollut Corlissille mieleen, varsinkaan, koska
kirjeenvaihtaja useimmiten oli läsnä silloinkin, kun hän joskus
ehti hetkisen olemaan Fronan seurassa. Corlissia St. Vincent ei
miellyttänyt, ja muutkin miehet, jotka olivat selvillä seurahuoneen
tapahtumasta, pysyttelivät epäröivällä kannalla hänen suhteensa.
Trethaway oli ollut kyllin varomaton pari kertaa lausuakseen
hänestä halventavan arvostelun, mutta hänen ihailijansa puolustivat
häntä niin kiivaasti, että eversti siitä lähtien hienotunteisesti
pysyi vaiti. Kerran Corliss kuullessaan mrs Schovillen puhkeavan
ylenpalttisiin ylistyksiin uskalsi epäluuloisesti hymähtää, mutta
Fronan äkillinen punastuminen ja hänen kulmakarvojensa rypistyminen
saivat hänet hillitsemään itsensä.
Toisen kerran hän ajattelemattomasti tuli maininneeksi seurahuoneella
sattuneen mellakan. Hän oli kiihoittunut ja olisi varmaan kertonut
tuon illan tapahtumat tavalla, joka ei olisi ollut hänelle itselleen
suuremmaksi kunniaksi kuin mr St. Vincentillekään, ellei Frona olisi
tietämättään sulkenut hänen huuliaan, ennenkuin hän oli oikeastaan
päässyt alkuunkaan.
"Minä tiedän", hän sanoi. "Mr St. Vincent on minulle kertonut. Hän
näki teidät luullakseni ensi kerran sinä iltana. Te taistelitte
urhoollisesti hänen puolellaan -- te ja eversti Trethaway. Hän lausui
ihastuksensa peittelemättä, oli tosiaan oikein haltioissaan."
Corliss teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, ettei asia hänen mielestään
ansainnut mitään huomiota.
"Älkäähän nyt! Hänen sanojensa mukaan te esiinnyitte loistavasti,
ja se oli minusta hyvin hauska kuulla. Mahtaa olla suurenmoista ja
terveellistä antaa alkuperäiselle luonnolle silloin tällöin vapaat
ohjakset. Suurenmoista meille, jotka olemme heittäneet taaksemme
luonnon ja tulleet heikoiksi ja liikakypsiksi. Pudistaa pois kaikki
ulkokultaisuus ja riehua myrskyn lailla. Ja kuitenkin sisäisin
minämme katsoo kaikkea rauhallisena ja intohimottomana ja sanoo:
'Tämä on minun toinen minäni. Katsokaa! Minä, joka nyt olen levossa,
hallitsen kuitenkin kaikkea. Tämä minun toinen, muinainen, hurja,
vanhempi minäni raivoaa silmittömästi kuin peto, mutta minä olen
erilläni kaikesta, tuomitsen ja käsken hänen jatkaa tai lopettaa!
Voi, jospa olisin mies!"
Corliss ei voinut olla leikillisesti hymyilemättä, ja Frona asettui
heti puolustuskannalle.
"Sanokaa minulle, Vance, miltä se tuntui! Enkö kuvannut sitä oikein?
Oliko teillä se tunne, että olitte kaiken yläpuolella, katselijana?"
Corlissin mieleen johtui sen hetken ylpeys, jolloin hän oli lyönyt
miehen tajuttomaksi, ja hän nyökäytti päätään.
"Ja te olitte ylpeä?" kysyi Frona hellittämättä. "Vai häpesittekö?"
"Hiukan kumpaistakin, mutta enemmän edellistä kuin jälkimäistä",
tunnusti Corliss. "Sillä hetkellä tunsin luullakseni mieletöntä
riemua; sitten jäljestäpäin tuli häpeä, ja minä valvoin puolen yötä."
"Entä lopuksi?"
"Lopuksi olin kai ylpeä. En voinut sille mitään. Kun aamulla heräsin,
tuntui minusta siltä, kuin olisin ansainnut kannukseni. Olin
rajattoman ylpeä, ja rintani paisui tuon tuostakin tyytyväisyydestä
omaan itseeni -- vaistomaisesti, en ollut oikeastaan itse siitä
tietoinen. Sitten häpeä palasi, ja minä koetin keksiä järkisyitä
puolustuksekseni saadakseni takaisin kadottamani kunnioituksen
itseäni kohtaan. Lopuksi ylpeys kuitenkin pääsi voitolle. Taistelu
oli ollut rehellinen ja kunniallinen, enkä minä ollut etsinyt
sitä. Parhaat vaikuttimet pakottivat minut siihen. Minä en kadu ja
menettelisin aivan samoin uudestaan, jos tarvittaisiin."
"Se on oikein se!" Fronan silmät säteilivät. "Entä miten mr St.
Vincent suoriutui?"
"Hänkö? -- -- -- Hyvin kai, minun luullakseni. Minä pidin niin
tarkoin silmällä toista minääni, etten kiinnittänyt siihen huomiota."
"Mutta hänhän ehti tarkata teitä."
"Mahdollisesti. Minä tunnustan laiminlyöntini. Olisin ollut
huomaavaisempi, jos olisin tullut ajatelleeksi, että asia oli teille
mielenkiintoinen -- suokaa minulle anteeksi. Olin aivan liian
keltainen ehtiäkseni yht'aikaa itse pitämään puoliani ja tarkkaamaan
lähimmäisiäni."
Corliss oli lähtiessään tyytyväinen siitä, ettei ollut saanut
sanotuksi, mitä oli aikonut, eikä voinut olla ihailematta St.
Vincentiä, joka älykkäästi oli ennakolta torjunut kaikki epäedulliset
huomautukset kertomalla asian hänelle ominaisella, miellyttävän
vaatimattomalla tavalla.
* * * * *
Kaksi miestä ja yksi nainen! Mitkä tekijät voisivat aikaansaada
valtavamman inhimillisen murhenäytelmän kuin nämä kolme? Kuten aina
on käynyt ihmiskunnan historiassa aina niiltä ajoilta lähtien,
jolloin ensimmäinen esi-isä laskeutui puuhun rakennetusta pesästään
ja alkoi kulkea pää pystyssä, niin kävi nyt Dawsonissa. On selvää,
että oli vähäpätöisempiäkin tekijöitä, joista Del Bishop ei suinkaan
ollut vähimmin vaikuttava, hän kun toimeliaana miehenä epäröimättä
puuttui asioihin ja kiiruhti niiden kulkua. Tämä tapahtui Corlissin
ja Del Bishopin ollessa matkaleirissä Miller Creekin lähellä.
Jälkimmäisen piti siellä koota haltuunsa suuri määrä niukasti kultaa
tuottavia maaosuuksia, joita ainoastaan suurliike saattoi edullisesti
käyttää hyväkseen.
"Minä en tuota totisesti tuhlaakaan kynttilöitä, kun kerran
maailmassa olen tehnyt löydön", tokaisi kullankaivaja selvittäessään
kahvia jääpalasella. "En totta totisesti."
"Öljyäkö sitten?" kysyi Corliss, voiteli samassa paistinpannun
silavalla ja kaatoi siihen jotain seosta.
"Öljyä, hitto vie! Te ette näe minun jälkiäni savulta, kun minä
lähden kulkemaan luvattuun maahan taskut pullollaan ja silmät
paistaen kuin auringot. Kuulkaas! Mitäs pitäisitte nyt juuri tällä
hetkellä mehukkaasta paistista sipulin ja paistettujen perunain ja
vihanneksien kera? Armias auta, jos en minä sitä ensimmäiseksi tilaa!
Ja sitten pidetään viikko umpeen hauskaa -- Seattlessa tai Friscossa,
samantekevää ja sitten --"
"Sitten rahat ovat lopussa ja mars työnhakuun taas!"
"Kautta sukupuunne, ee-i!" huusi Bishop täyttä kurkkua. "Minä
suljen rahapussin niin että lupsahtaa, ennenkuin lähden hummaamaan,
ja sitten, kun se on ohi, niin mars Etelä-Kaliforniaan. Jo aikoja
sitten minä olen vesi suussa ajatellut hedelmäinviljelystilaa; sen
saa sieltäpäin neljälläkymmenellä tuhannella. Sitten ei tarvitse
raataa tällä tavoin ja saada kelvotonta ruokaa vaivan palkaksi.
Kaikki on valmiiksi ajateltuna, palkkaan miehiä töitä tekemään,
pehtorin pitämään heitä silmällä, ja minä, koko ihanuuden omistaja,
elän sillä, mitä maa tuottaa. Tallissa aina pari arohevosta valmiina
satuloitaviksi, kun minun tekee mieli lähteä pocketeja etsimään. On
siellä pocketeja kuulemma idässäpäin."
"Eikö teillä taloa olisikaan viljelyksillänne?"
"Olisi toki! Hajuherneitä pitkin seiniä ja takapuolella vihannesmaa
-- turkinpapuja ja pinaattia ja retiisejä, kurkkuja ja parsaa,
turnipsia, porkkanoita, kaalia ja muuta semmoista. Ja sisällä muija,
joka vetäisi minua kotiin taas, kun olen pocket-jahdilla. Kuulkaas,
tehän tiedätte kaiken, mikä kaivostöihin kuuluu. Oletteko te koskaan
kiertänyt maailmaa ja nuuskinut pocketeja? Ettekö? No varokaa
sitä sitten! Ne ovat pahemmat kuin viina, hevoset ja kortinpeluu.
Naisetkin ovat ilmaa vain, jos tulevat liian myöhään. Jos te joskus
tunnette pocketkuumeen oireitakaan, niin menkää heti paikalla
naimisiin. Se on ainoa pelastuksen keino, eikä sekään aina auta.
Minun olisi pitänyt tehdä se aikoja sitten, silloin minusta olisi
tullut jotakin. Hitto, miten paljon hyvää minulta on elämässäni
mennyt hukkaan vain pocketien takia! Minä sanon teille, Corliss,
teidän pitää mennä naimisiin ja nyt heti paikalla. Minä puhun suoraa
puhetta. Varokaa itseänne ettei teidän käy niinkuin minun, älkääkä
pysytelkö nuorenamiehenä kauemmin kuin Jumala tahtoo."
Corliss nauroi.
"Totta minä tarkoitan. Minä olen teitä vanhempi ja tiedän, mitä
sanon. Ja nyt Dawsonissa on tyttö, jonka minä tahtoisin nähdä teidän
hallussanne. Te olette luodut toisianne varten, te kaksi."
Corliss ei ollut enää sillä asteella, jolla Bishopin sekaantuminen
olisi tuntunut hänestä röyhkeydeltä. Hän oli tullut huomaamaan, miten
leirielämä, makaaminen samojen peitteitten alla, tasoittaa kaikki
luokkaeroavaisuudet ja tekee miehet veljiksi keskenään. Siksi hän
vain jatkoi paistamistaan ja oli vaiti.
"Miksi ette ryhdy leikkiin ja vie häntä?" kysyi Del itsepäisesti.
"Ettekö muka ole rakastunut? Kyllä minä tiedän, että te olette, mitäs
te muuten tulisitte kotiin niinkuin leijailisitte yläilmoissa aina
kun olette tavannut hänet. Leikkikää leikki loppuun, niin kauan kuin
teillä on tilaisuus. Niin, niin, semmoinen se minullakin kerran oli,
Emmy nimeltä, herttaisin kullanmuru, mitä ajatella saattaa, ja me
sovimme mainiosti yhteen. Mutta minä etsin pocketeja, etsin ja etsin
ja annoin ajan valua käsistäni. Ja sitten suuri, musta halkokauppias
rupesi häntä mielistelemään, ja minä päätin puhua suuni puhtaaksi,
mutta tahdoin ensin saada nuuskituksi yhden pocketin lisää, ei
enempää kuin yhden ainoan, ja kun palasin, niin hän oli rouva Joku
Muu. Olkaa te siis varuillanne. Siellä se nyt on se kynäherra, se
otus, jota minä vähän kuritin seurahuoneen ulkopuolella. Siellä
se panee parastaan ja pääsee suosioon, ja te täällä kiertelette
maita ihan niinkuin minä ja annatte avioliiton luisua sormistanne.
Huomatkaa, mitä minä sanon, Corliss! Jonakin kauniina pakkaspäivänä
te tulette Dawsoniin ja tapaatte heidät talosilla. Niin tässä käy. Ja
sitten teillä ei ole muuta iloa tässä elämässä kuin kullanetsintä."
Ajatus oli Corlissille niin vastenmielinen, että hän vihaisesti käski
Bishopia vaikenemaan.
"Mitä? Miksi?" kysyi tämä niin murheellisen näköisenä, että Corlissin
täytyi nauraa.
"Mitä te sitten tahdotte, että minä tekisin?" hän kysyi.
"Mitäkö? Sen minä sanon teille kuin ystävälle ainakin. Heti kun
olette tullut takaisin, niin te menette hänen luokseen. Sopikaa
kohtauksista hänen kanssaan, niin usein, että teidän pitää panna
ne paperille muistiin taaksenne kaikki. Olkaa hyvin paljon hänen
kanssaan, niin ettei tuo toinen pääse väliin. Älkää laskeutuko tomuun
hänen eteensä -- ei hän ole sitä lajia -- mutta älkää myöskään olko
liiaksi olevinanne. Juuri keskiväliltä. Ja sitten joskus, kun näette,
että on hyvällä tuulella ja hymyilee teille, niin kuin hänellä on
tapana, niin kosikaa. Enhän minä voi tietää, mitä hän teille sanoo,
sen saatte itse kuulla. Muta älkää viivytelkö liikaa. Parempi
aikaisin kuin ei milloinkaan. Ja jos se kynäherra tulee häiritsemään,
niin antakaa sille päin naamaa -- niin että tuntuu. Se saa hänet
rauhoittumaan. Tai vielä parempi on, jos sanotte hänelle pari sanaa
kahden kesken. Sanokaa, että teillä on hiton paha sisu ja että
teillä on vanhemmat oikeudet siihen löytöön ja että jos hän tulee
sinne nuuskimaan, niin hakkaatte häneltä pään poikki." Bishop nousi,
ojentautui suoraksi ja meni ulos ruokkimaan koiria. "Älkää unohtako
hakata siltä päätä poikki", hän huusi mennessään. "Ja jos se tuntuu
teistä pahalta, niin kutsukaa minut apuun. Silloin hänen ei tarvitse
kauan odottaa."