"Mr Harney, hauska tavata teidät! Dave, eikö niin, Dave Harney?"
Dave Harney nyökäytti päätään, ja Gregory St. Vincent kääntyi Fronan
puoleen. "Te huomaatte, miss Welse, miten pieni maailma on. Mr Harney
ja minäkään emme ole aivan vieraita toisillemme."
Kultakuningas tutki puhujan kasvoja, kunnes muisti alkoi kirkastua.
"Odottakaahan!" hän huudahti St. Vincentin aikoessa sanoa jotain.
"Luulen päässeeni perille teistä. Teillä ei ollut partaa siihen
aikaan. Katsotaanpas, -- '86, syksyllä '87, kesällä '88 -- kas
silloin se oli! Kesällä vuonna '88 minä kuljin lautalla Stewart-jokea
alas, lastina hirvenlihaa, ja koetin kiiruhtaa parhaani mukaan
ehtiäkseni perille, ennenkuin lihat pahenisivat. Niin, ja te
tulitte Yukonia alas Linderman-veneellä. Ja minä väitin, että oli
keskiviikko, ja toverini, että oli perjantai, ja te oikaisitte ja
sanoitte, että oli sunnuntai, niin kai se oli. Yhdeksän vuotta
sitten! Ja me vaihdoimme paistit jauhoihin ja hiivaan ja -- ja -- ja
sokeriin! Hitto vie! Hauska nähdä teidät!"
He paiskasivat kättä uudestaan.
"Tulkaa minua tervehtimään", kutsui Harney jättäessään heidät.
"Minulla on aika sievä pieni mökki tuolla kukkulalla ja toinen
Eldoradon rannalla. Oveni on aina avoinna. Tulkaa ja viipykää niin
kauan kuin haluatte. Ikävää, että minun pitää jättää teidät niin
pian, mutta minun täytyy pistäytyä seurahuoneelle perimään saataviani
-- sokeria. Miss Frona kertoo kyllä teille."
"Te olette hämmästyttävä, mr St. Vincent!" Frona oli
lyhyesti selostanut Harneyn sokeripulajutun ja palasi nyt
mieltäkiinnittävämpiin asioihin. "Maa oli kai autiona kahdeksan
vuotta sitten, ja te kuljitte siis tosiaankin silloin sen läpi.
Kertokaa minulle siitä!"
Gregory St. Vincent kohautti olkapäitään.
"Siitä ei voi paljoakaan kertoa. Se oli surkean epäonnistunut juttu,
pelkkiä ikäviä kokemuksia eikä mitään, mistä kannattaisi ylpeillä."
"Kertokaa kuitenkin! Sellaiset seikat huvittavat minua. Ne tuntuvat
olevan todellisempaa, varsinaisempaa elämää kuin tavalliset
jokapäiväiset tapahtumat. Sanoitte epäonnistunut. Se edellyttää
yritystä saavuttaa jotain. Mitä te yrititte?"
St. Vincent huomasi Fronan peittelemättömän harrastuksen, ja se
oli hänelle mieleen. "Hyvä, jos tahdotte, niin voinhan kertoa
teille muutamin sanoin kaiken, mitä minulla on kerrottavana.
Olin saanut mielettömän päähänpiston raivata uuden tien maailman
ympäri ja innokkaana tiede- ja sanomalehtimiehenä, ennen kaikkea
sanomalehtimiehenä, olin päättänyt samota läpi Alaskan, mennä
jäätä pitkin Beringin salmen poikki ja matkustaa Eurooppaan
Pohjois-Siperian kautta. Aie oli suurenmoinen, nuo seudut kun olivat
suurimmaksi osaksi koskematonta maata, mutta minä epäonnistuin.
Pääsin onnellisesti salmen poikki, mutta Itä-Siperiassa minun
kävi hullusti. Tamerlan oli kaikkeen syypää, niin olen tottunut
puolustautumaan."
"Mikä Odysseus!" Mrs Schoville löi käsiään yhteen ja liittyi heidän
seuraansa. "Nykyajan Odysseus! Miten runollista!"
"Mutta Othello hän ei ole", vastasi Frona. "Hänen kielensä on laiska.
Hän lopettaa kertomuksensa juuri kun on tullut jännittävimpään
kohtaan ja salaperäisesti viitannut kaukaisessa muinaisuudessa
eläneeseen mieheen. Te menettelette väärin meitä kohtaan, mr St.
Vincent, ja me olemme aivan onnettomat, kunnes te selitätte, miten
Tamerlan pakotti teidät keskeyttämään matkanne."
St. Vincent naurahti ja näytti vain hyvin vastenmielisesti alistuvan
kertomaan matkoistaan. "Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian,
hävitti hän tulella ja miekalla valtioita ja kaupunkeja maan
tasalle ja hajoitti heimoja kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta
kulki sekasortoisin joukoin yli maan paeten hurjien valloittajien
verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin,
arktisen alueen rajoille, siten syntyi mongolilainen asutus -- enkö
väsytä teitä?"
"Oi, ette suinkaan!" huudahti mrs Schoville. "Tämä on hurmaavaa!
Teidän kertomatapanne on niin eloisa. Se johtaa minun mieleeni --"
"Macaulayn", sanoi St. Vincent hyväntahtoisesti nauraen. "Te
tiedätte, että olen sanomalehtimies, ja hänellä on ollut voimakas
vaikutus tyyliini. Mutta lupaan koettaa kertoa yksinkertaisemmin.
Palataksemme asiaan, jos näitä mongoliheimoja ei olisi ollut, niin
minun matkani ei olisi keskeytynyt. Sen sijaan, että minun täytyi
naida ihrainen prinsessa ja oppia heimojen välisen sodankäyntitavan
salaisuudet ja varastamaan poroja, olisin voinut muitta mutkitta
rauhassa matkustaa Pietariin."
"Oi niitä sankareita, tästähän joutuu aivan kiihdyksiin, eikö totta,
Frona? Mutta kertokaa nyt porojen varastamisesta ja ihraisesta
prinsessasta!"
Valtion asiamiehen rouva loisti ihastuksesta katsoessaan St.
Vincentiin, ja saatuaan Fronalta kehoituksen jatkaa tämä kertoi
edelleen:
"Rannikon asukkaat olivat eskimoja, iloisia, tyytyväistä ja rauhaa
rakastavaa kansaa. He kutsuivat itseään nimellä 'Oukilion' eli
merenmiehet. Minä ostin heiltä koiria ja ruokaa, ja he kohtelivat
minua oivallisesti. Mutta he olivat Chow Chuen-kansan, sisämaassa
asuvan, myös hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow
Chuenkansa oli hurjaa, sotaista väkeä, jolla oli kaikki villien
mongolien julmuus ja heidän paheellisuutensa kaksinkertaisena. Heti
kun olin lähtenyt rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, ryöstivät
minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi."
"Mutta eikö siellä ollut venäläisiä?" kysäisi mrs Schoville.
"Venäläisiäkö? Chow Chuen-kansan keskuudessa?" St. Vincentin täytyi
nauraa. "Maantieteellisesti he kyllä kuuluvat valkean tsaarin
valta-alueeseen, mutta valtiollisesti eivät. Lienevätkö edes koskaan
kuulleet hänestä puhuttavankaan. Älkää unohtako, että Siperian
koilliskolkka peittyy napaseutuja verhoavaan usvaan, on '_terra
incognita_', minne ei moni ole jalallaan astunut ja mistä ei kukaan
ole palannut."
"Mutta tehän --"
"Minä satun olemaan poikkeus. Miksi he minut säästivät, en tiedä.
Mutta niin sattui käymään. Ensi alussa minua kohdeltiin kurjasti,
naiset ja lapset löivät minua, pukunani oli turkit, jotka olivat
täynnänsä syöpäläisiä, ja ravintonani muiden ruoanjätteet. Heillä ei
ollut sydäntä nimeksikään. Kuinka onnistuin kestämään tuon kaiken, on
minulle arvoitus; tiedän ainoastaan, että alkuaikoina tuon tuostakin
mietin itsemurhaa. Siitä minut tuona aikana pelasti vain se seikka,
että kärsimykset ja alennustila pian tekivät minut siihen liian
tylsäksi ja järjettömäksi. Olin puolikuollut vilusta ja nälästä ja
kärsin sanomatonta kurjuutta ja pahoinpitelyä -- ihmekö siis, jos
muutuin elukan kaltaiseksi.
"Näin jäljestäpäin se on kuin unennäköä. Eräitä aukkoja muistini ei
pysty täyttämään. Muistan hämärästi, että minut sidottiin rekeen ja
että minua kuljetettiin pitkiä matkoja toisesta leiristä toiseen. He
näyttelivät kai minua, kuten me näyttelemme norsuja ja villi-ihmisiä.
Kuinka kauas eri suuntiin tällä tavoin sain matkustella näissä
hämärän maissa, sitä en uskalla sanoa, mutta varmastikin tulin
kulkeneeksi tuhansia penikulmia. Tullessani tajuihini ja uudelleen
ihmiseksi olin ainakin tuhannen mailin päässä siitä paikasta, missä
minut vangittiin.
"Oli kevätaika, ja kun avasin silmäni, tuntui minusta siltä,
kuin olisin palannut kaukaisesta, unohdetusta menneisyydestä.
Vyötäisilläni oli hirvennahkahihna, joka myös oli kiinnitetty rekeen.
Pidin molemmin käsin hihnasta kiinni aivan kuin posetiivinsoittajan
apina, sillä hihna oli syönyt ihoni araksi ja täyteen haavoja. Äkkiä
lensi päähäni sukkela keino, päätin tekeytyä taipuisaksi ja nöyräksi.
Sinä iltana tanssin ja lauloin ja tein parhaani huvittaakseni
kiusaajiani, sillä olin päättänyt, etten enää antautuisi siihen
kohteluun, joka oli pimittänyt sieluni. Hirvimiehet ja merenmiehet
kävivät kauppaa keskenään ja merenmiehet valkoihoisten, varsinkin
valaanpyytäjien, kanssa. Niinpä minä kerran myöhemmin huomasin,
että eräällä naisella oli pelikortit, ja tein niillä muutamia
jokapäiväisiä temppuja, jotka saivat kansan aivan ymmälle.
Esitin heille myöskin juhlallisesti, kuten sopii, niitä harvoja
silmänkääntäjäntemppuja, jotka satuin tuntemaan. Seurauksena oli,
että arvoni heti tunnustettiin, sain parempaa ruokaa ja paremmat
vaatteet.
"Lyhyesti sanoen minusta nyt vähitellen tuli vaikutusvaltainen
henkilö. Ensin vanhukset ja naiset tulivat kysymään minulta neuvoja,
myöhemmin päällikötkin. Mitättömät lääketieteelliset tietoni, joita
aina olin valmis tarjoamaan, olivat minulle hyvään tarpeeseen, ja
minä tulin korvaamattomaksi. Minä, entinen orja, saavutin aseman
heidän johtomiestensä joukossa, ja niin pian kuin olin perehtynyt
heidän tapoihinsa, tunnustettiin minulle ylin määräämisvalta niin
rauhan kuin sodankin toimissa. Porot olivat heidän vaihtotavaraansa,
heidän arvoyksikkönsä, ja alituisesti me joko ryöstelimme niitä
naapuriheimoilta tai saimme puolustaa omia laumojamme heidän
hyökkäyksiltään. Minä paransin heidän sodankäyntitapansa, opetin
heille edullisempia menetelmiä ja sain heidän yrityksensä menestymään
niin vauhdikkaasti, ettei ainoakaan naapuriheimo kyennyt tekemään
heille vastarintaa.
"Mutta vaikka olinkin tullut mahtavaksi mieheksi, niin en silti ollut
päässyt sen lähemmäksi vapautta. Se oli todella naurettavaa; olin
nyt mennyt liian pitkälle ja tehnyt itseni liian arvokkaaksi heille.
Heidän ystävällisyydellään ei nyt ollut rajoja, mutta toisaalta he
pitivät minua mustasukkaisen tarkasti silmällä. Sain mennä ja tulla
ja komennella mieleni mukaan, mutta kun kauppamatkueet lähtivät
rannikolle, niin en saanut seurata niitä. Se oli liikkumisvapauteni
ainoa rajoitus.
"Mutta korkea asema on aina horjuva, ja kun ryhdyin muuntelemaan
heidän valtiomuotoaan, niin minun taas kävi hullusti. Minun oli
onnistunut yhdistää parisenkymmentä naapuriheimoa liittoon, jonka
kautta riitaisuudet tulivat ehkäistyiksi, ja minut valittiin tämän
liiton päämieheksi. Mutta vanha Pi-Une oli mahtavin alipäälliköistä
-- jonkinlainen kuningas -- ja ennenkuin hän luopui yliherruudesta,
hän vaati minulta kaikenlaisia kunnianosoituksia. Ensimmäinen ehto
oli, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Hän vaati sitä
jyrkästi. Minä tarjouduin luopumaan päämiehenpaikasta, mutta siitä
hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan ja sitten --"
"Ja sitten", toisti mrs Schoville äärimmilleen jännittyneenä.
"Sitten minä nain Ilswungan -- nimi on Chow Chuenkieltä ja merkitsee
villiporoa. Ilswunga-raukka! Hän oli kuin Swinburnen Iseult ja minä
hänen Tristraminsa. Kun viimeksi näin hänet, leikki hän korteilla
Irkutskin lähetysasemalla eikä suostunut menemään kylpyyn."
"Voi kauhistusta! Kello on kymmenen!" Mrs Schoville oli viimeinkin
huomannut miehensä, joka antoi hänelle merkkejä huoneen ovelta. "Olen
niin pahoillani siitä, etten voi kuulla kaikkea, mr St. Vincent,
kuinka te pääsitte pakenemaan ja muuta sellaista. Mutta teidän
pitää tulla minua tervehtimään. Minä olen aivan kuolemaisillani
uteliaisuudesta."
"Ja minä kun luulin, että te olette ensikertalainen, heikkokinttu,
näillä mailla", sanoi Frona vaatimattomasti, kun St. Vincent sitoi
lakkinsa korvalappujen nauhat ja käänsi kauluksen pystyyn aikoen
lähteä.
"Minä en pidä mahtipontisesta esiintymisestä", hän vastasi
jäljitellen Fronan vaatimattomuutta. "Se ei tunnu luotettavalta ja
onkin teeskentelyä. Ja sellaiseen lankeaa niin helposti. Katsokaahan
noita veteraaneja, 'hapantaikinoita', kuten he ylpeästi nimittävät
itseään. Vain sen vuoksi, että he ovat olleet maassa muutamia vuosia,
he pitävät itseään oikeutettuina käyttäytymään raa'asti ja näyttämään
metsistyneiltä, vieläpä ylpeilemään siitä. He eivät itse tiedä sitä,
mutta kerskailua se on. Kehittäessään silmiinpistäviä erikoisuuksiaan
he kehittävät teeskenteleväisyyttä itseään kohtaan, ja siten koko
heidän elämänsä on valhetta."
"Minä en usko, että te olette aivan oikeassa", sanoi Frona
puolustaen sankareitaan. "Olen aivan samaa mieltä kuin tekin asiasta
ylimalkaan, vihaan teeskentelyä ja kerskailua, mutta useimmat näistä
meidän veteraaneistamme olisivat erikoisia missä maassa ja missä
olosuhteissa tahansa. Erikoisuus on heissä itsessään, se ilmaisee
heidän olemustaan. Ja olen varma siitä, että juuri se saa heidät
lähtemään vieraille maille. Tavallinen ihminen pysyy tietysti kotona."
"Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, miss Welse", sanoi St.
Vincent myöntyväisesti. "Minä en suinkaan tarkoittanut heitä
kaikkia, vaan ainoastaan niitä harvoja heistä, jotka todella
ovat teeskentelijöitä. Enemmistö on, kuten sanoitte, rehellistä,
luonnollista, kunnon väkeä."
"Sittenhän meidän ei tarvitse riidellä. Mutta mr St. Vincent,
ennenkuin lähdette, pyytäisin saada kysyä teiltä, tahtoisitteko
huomisiltana tulla tänne? Me harjoittelemme näytelmäkappaleita
jouluksi, ja minä tiedän, että te voisitte olla meille suureksi
avuksi. Ja eiköhän se teistä itsestännekin olisi hauskaa? Kaikki
täkäläiset nuoret ovat huvitettuja asiasta -- virkamiehet,
poliisiupseerit, matkustelevat herrasmiehet ja niin edespäin,
puhumattakaan meidän kauniista naisistamme. Te tulette varmaan
pitämään heistä."
"Aivan varmasti. Huomisiltana, niinhän sanoitte?" kysyi hän vielä
hyvästellessään.
"Huomisiltana. Hyvää yötä!"
"Kelpo mies", tuumi Frona itsekseen palatessaan ovelta, "ja loistava
rotunsa edustaja."