Vance Corliss seisoi salin nurkassa nojaten soittokoneeseen ja
syventyneenä vilkkaaseen keskusteluun eversti Trethawayn kanssa.
Jälkimmäinen oli virkeä, teräväkatseinen ja voimakkaan näköinen mies
ja näytti huolimatta harmaista hiuksistaan ja yli kuudestakymmenestä
vuodestaan kolmenkymmenen ikäiseltä. Hän oli vanha, kokenut
kaivosinsinööri, taitonsa ja maineensa vuoksi arvossapidetyimpiä
alallaan, ja edusti amerikkalaista yhtiötä, joka oli yhtä mahtava
kuin Corlissin edustama englantilainen. Nämä kaksi miestä olivat
tulleet keskenään hyviksi ystäviksi, ja ammattiasioissa he jo olivat
ehtineet olla toisilleen suureksi avuksi. Ja oli hyvä, että he
vetivät yhtä köyttä, nuo kaksi, joiden hallussa ja vallassa olivat
ne mahtavat rahavarat, joilla kaksi kansallisuutta edisti tuon
napaseutujen rajamaan kehitystä.
Huone oli täpötäynnä väkeä ja ilma sakeana tupakansavusta. Satakunta
nahkoihin ja lämpimänvärisiin villavaatteihin puettua miestä
seisoskeli katselijoina seinävierillä. Puheensorina antoi kaikelle
yleisen toveruuden leiman. Huolimatta eriskummallisesta ulkonäöstään
huone ei niin paljon muistuttanut julkista huvittelupaikkaa kuin
kotoista olohuonetta, johon perheenjäsenet päivätyön jälkeen
kokoontuvat, öljylamput ja talikynttilät tuikkivat himmeästi savun
läpi, ja suuret, kuumuuttaan hehkuvat rautauunit ratisivat ja
rätisivät tervetuliaisiksi.
Lattialla pyöri toistakymmentä paria valssin sävelten tahdissa.
Kiilloitettuja paidanrintoja ja hännystakkeja ei näkynyt. Miehillä
oli päässä suden- tai majavannahkalakit, joiden tupsukoristeiset
korvalaput lepattivat, ja jaloissa hirven- tai mursunnahasta
valmistetut jalkineet, mokkasiinit tai _muclucit_. Siellä täällä
naisillakin oli mokkasiinit, mutta useimmat tanssivat kevyissä,
silkkisissä tanssikengissä. Huoneen toisessa päässä olevan suuren
avoimen oven kautta näkyi toinen huone, jossa oli vieläkin
enemmän tungosta. Tanssisoiton tauotessa kuului tästä huoneesta
korkkien pauketta ja lasien kilinää, jota säesti arpanappulain ja
rulettipallojen lakkaamaton naksutus ja raksutus.
Salin pienempi ovi avautui, ja jäistä ilma-aaltoa seurasi huoneeseen
turkkeihin kääriytynyt nainen. Kylmä viima syöksähti lämpimään
muodostuen usvaksi, joka lähellä lattiaa kiertyen ja kiemurrellen
verhosi tanssijain jalat, kunnes kuumuus sen lopulta voitti.
"Te tulette kuin kylmän kuningatar, Lucile", tervehti eversti
Trethaway tulijaa.
Tämä nyökäytti päätään, naurahti ja keskusteli iloisesti Trethawayn
kanssa riisuessaan päällysvaatteitaan. Mutta Corlissia hän ei ollut
huomaavinaankaan, vaikka tämä seisoi tuskin metrin päässä hänestä.
Puolisen tusinaa tanssijoita odotti kärsivällisesti pienen välimatkan
päässä, että hän lopettaisi juttelunsa everstin kanssa. Piano ja
viulu soittivat paraikaa schottischin alkusoittoa, ja Lucile kääntyi
lähteäkseen. Mutta äkillinen mielijohde sai Corlissin astumaan hänen
luokseen. Hän ei ollut sitä laisinkaan suunnitellut, ei uneksinutkaan
tekevänsä mitään sellaista.
"Olen hyvin pahoillani", hän sanoi.
Lucilen silmät säihkyivät suuttumuksesta hänen kääntyessään Corlissin
puoleen.
"Tarkoitan mitä sanon", toisti Corliss ojentaen kättään. "Olen hyvin
pahoillani. Minä käyttäydyin kuin raakalainen ja pelkuri. Annatteko
minulle anteeksi?"
Nainen epäröi, ja hänen katseensa, jonka kokemukset olivat tehneet
teräväksi ja tarkaksi, etsi Corlissin menettelyn vaikutinta. Sitten
hänen kasvojensa ilme kävi pehmeäksi, ja hän puristi ojennettua
kättä. Hänen silmissään oli lämmin, kostea kiilto.
"Kiitos", hän sanoi.
Mutta odottavat miehet olivat käyneet kärsimättömiksi, ja Lucile
pyörähti tiehensä kauniin nuorukaisen kanssa, jolla oli keltainen
siperialainen sudennahkalakki. Corliss tuli takaisin toverinsa luo
selittämättömän tyytyväisenä ja ihmetellen tekoansa.
"Se on kirottu häpeä." Everstin katse seurasi yhä vielä Lucilea, ja
Vance ymmärsi. "Corliss, minä olen elänyt kuusikymmentä vuotta ja
elänyt ne hyvin, mutta tiedättekö, nainen on minulle salaperäisempi
ilmiö nyt kuin koskaan. Katsokaa heitä, katsokaa heitä kaikkia!"
Hänen katseensa kulki koko joukon yli. "Perhosia he ovat, pelkkää
valoa ja laulua ja naurua, ja tanssivat tanssimistaan aina kadotuksen
portille asti. Ei vain Lucile, vaan muut myös. Katsokaahan nyt Mayta,
jolla on madonnan otsa ja kieli kuin katupojalla. Ja Myrtle -- totta
totisesti on kuin joku Gainsborough'n vanhoista englantilaisista
kaunottarista olisi astunut kankaaltaan huvitellakseen vuosisadan
loppuun Dawsonin tanssisaleissa. Ja Laura tuolla, miten ihana hän
olisikaan äitinä! Ettekö voi nähdä häntä pitäen lasta käsivarrellaan
ja painaen sitä rintaansa vasten? He ovat kyllä parhaat joukosta,
tiedän sen, uusi maa houkuttelee aina parhaat, mutta kaikki ei
kuitenkaan ole niinkuin olla pitäisi, Corliss, jokin on hullusti.
Minun kiihkokauteni on jo ohi, ja minä näen selvemmin ja tarkemmin.
Minusta tuntuu, kuin pitäisi uuden Kristuksen nousta julistamaan
uutta pelastusta nykyajalle -- taloudellista tai yhteiskunnallista,
se on yhdentekevää. Maailma tarvitsee sitä."
Huone tyhjeni aika-ajoin melkein kokonaan, kun yleisöä tanssien
väliajoilla virtaili suuresta ovesta toiseen huoneeseen, missä
korkit paukkuivat ja lasit kilisivät. Eversti Trethaway ja Corliss
menivät seuraavalla kerralla virran mukana ravintolaan, missä
viisikymmentä miestä ja naista seisoskeli. He joutuivat Lucilen ja
keltaisen sudennahkalakin naapureiksi. Mies oli kieltämättä hauskan
näköinen, ja poskille kohonnut puna ja silmien lämmin hehku vain
korostivat hänen kauneuttaan. Olisi ollut väärin väittää hänen olevan
juovuksissa, sillä hän saattoi täydellisesti hallita itseään, mutta
hän oli tuon autuudentunteen vallassa, jonka rypäleen mehu tuottaa.
Hän puhui hiukan kovaäänisesti, ja hänen kielensä oli kerkeä ja
kekseliäs -- sanalla sanoen: hän oli juuri tuossa epämääräisessä
tilassa, jossa sekä paheet että hyveet pyrkivät liioiteltuihin
ilmauksiin.
Kun hän kohotti lasiansa, niin hänen vieressään seisova mies
sattui töytäisemään hänen käsivarttaan. Sudennahkalakki pyyhkäisi
viinin hihastaan ja sanoi suoraan, mitä ajatteli moisesta
kömpelyydestä. Hänen sanansa eivät olleet erikoisen kohteliaat, ja
oli odotettavissa, että ne herättäisivät pahaa verta. Ja sen ne
tekivätkin; toisen miehen nyrkki osui sudennahkalakin alle niin
voimakkaasti, että lakin omistaja horjahti Corlissia kohden. Mutta
loukattu mies ei vieläkään jättänyt uhriaan rauhaan. Naiset hiipivät
pois huoneesta jättäen taistelukentän miehille, joista toiset
yrittivät sekaantua asiaan, toiset taas tahtoivat antaa asianomaisten
tapella rauhassa ja rehellisesti.
Mutta sudennahkalakki ei näyttänytkään olevan halukas taistellen
selviytymään pälkäästä, jonka itse oli aikaansaanut, vaan koetti
käsillään kasvojaan suojellen päästä pakoon. Väkijoukko kehoitti
meluten häntä puolustautumaan ja tappelemaan. Hän kokosi kaiken
rohkeutensa aikoen yrittää, mutta kun vastustaja taas karkasi hänen
päällensä, niin se petti, ja hän vetäytyi syrjään.
"Antakaa hänen olla! Hän ansaitsee sen!" huudahti eversti Vancelle,
kun tämä näytti aikovan sekaantua asiaan. "Hän ei tahdo tapella. Jos
hän tahtoisi, niin luulenpa, että antaisin hänelle anteeksi."
"Mutta minä en siedä nähdä häntä noin rääkättävän. Kun hän edes
puolustautuisi, niin se ei näyttäisi niin kurjalta."
Veri virtasi nuorukaisen nenästä ja silmän yläpuolella olevasta
naarmusta, kun Corliss asettui väliin. Hän koetti pidättää miehiä
erillään toisistaan, mutta työnsi kuumaveristä hyökkääjää liian
voimakkaasti taaksepäin, niin että tämä kadotti tasapainonsa ja
kaatui. Kapakkatappelussa on jokaisella puoluelaisia, ja ennenkuin
Vance ehti huomatakaan, löi eräs miehen ystävistä häntä niin, että
hän tuskin pysyi jaloillaan. Del Bishop, joka oli tunkeutunut
paikalle, hyökkäsi suoraa päätä sen miehen kimppuun, joka oli
ahdistanut hänen isäntäänsä, ja ottelu tuli yleiseksi. Väkijoukko
jakautui puolueisiin ja otti osaa mellakkaan.
Eversti Trethaway unohti, että hänen kiihkokautensa oli ohi, ja
ryntäsi heiluttaen kolmijalkaista tuolia kädessään ketterästi
taistelun tuoksinaan. Pari ratsupoliisia, jotka olivat vapaina
virantoimituksesta, seurasi häntä, ja muutaman muun avulla he
suojelivat sudennahkalakkista miestä.
Vaikka tappelu oli hurja ja meluisa, niin se ei kuitenkaan häirinnyt
asioitten rauhallista kulkua muualla kuin juuri itse tappelupaikalla.
Ravintolan toisessa päässä jatkui juomain tarjoilu, ja viereisestä
huoneesta kuului soitto ja tanssi. Pelurit eivät olleet keskeyttäneet
peliänsä, ja vain lähimpien pöytien ääressä osoitettiin jonkun verran
mielenkiintoa koko juttua kohtaan.
"Hakataan se maahan ja viskataan ulos!" irvisteli Del Bishop
taistellessaan hetkisen Corlissin rinnalla.
Corliss irvisti takaisin ja koetti torjua nyrkiniskulla erään
vantteran koiranajajan hyökkäyksen. Tämä kaatui maahan, mutta
veti Corlissin muassaan taistelevien jalkoihin, painoi hänet
lujasti itseään vasten, ja äkkiä Corliss tunsi vastustajansa
iskevän hampaansa hänen korvaansa. Salamannopeasti hän näki
tulevaisuutensa, itsensä korvapuolena, ja samassa silmänräpäyksessä
hän keksien pelastuskeinon painoi peukalonsa vasten miehen silmiä.
Tappelupukareita kaatui hänen päälleen, ja moni tallasi häntä
jaloillaan, mutta kaikki tuntui hänestä himmeältä ja kaukaiselta. Hän
tiesi vain, että kun hän painoi peukaloitaan syvemmälle, niin miehen
hampaat vavahtivat. Hän painoi vielä hiukkasen (-- vielä vähän ja
mies olisi kadottanut näkönsä --), ja hampaat hellittivät otteensa.
Kun hän tämän jälkeen selvisi mellakasta ja pääsi jaloilleen
tarjoilupöydän ääreen, niin hän oli kadottanut kaiken
vastenmielisyyden tappelemista kohtaan. Hän oli huomannut kaikesta
huolimatta olevansa hyvin samanlainen kuin muut miehet, ja
ruumiinosan kadottamisen uhka oli pyyhkinyt pois kahdenkymmenen
vuoden kulttuurin. Peli ilman panosta ei maistu peliltä, ja
Corliss huomasi nyt myöskin, miten toisin todellinen tappelu,
jossa elämä on panoksena, saa veren kuumenemaan kuin terveelliset
ruumiinharjoitukset voimistelusalissa. Noustessaan jaloilleen hän
näki erään oravannahkaturkkisen miehen kohottavan oluthaarikkaansa
aikoen viskata sillä muutaman askelen päässä seisovaa Trethawayta
päähän. Ja sormet, jotka olivat tottuneet käsittelemään
koetinputkea ja vesivärejä, puristuivat nyrkkiin, ja hän survaisi
haarikanheittäjää suulle. Ase kirposi miehen kädestä, ja hän itse
horjahti maahan. Vance seisoi hetkisen kuin sokaistuna, sitten hän
huomasi lyöneensä miehen tajuttomaksi -- ensi kerran elämässään -- ja
tunsi ilon väristyksen ruumiissaan.
Eversti Trethaway kiitti häntä katseellaan ja huusi: "Lähtekää ulos!
Koettakaa päästä ovelle, Corliss!"
Syntyi aika mellakka, ennenkuin ovet voitiin saada auki, mutta
eversti, joka ei ollut luopunut kolmijalkaisesta tuolistaan, sai
vastustajat hajoitetuiksi, ja myrskyisä väkijoukko ryntäsi kadulle.
Kuten tällaisissa tappeluissa on tapana, lakkasivat vihollisuudet
heti tämän jälkeen, ja joukko hajautui. Molemmat poliisit palasivat
puoluelaistensa avustamina sisään valvomaan järjestystä, mutta
Corliss ja eversti jatkoivat sudennahkalakin ja Del Bishopin
seuraamina matkaansa katua ylöspäin.
"Tuli ja leimaus! Tuli ja leimaus!" huudahti eversti Trethaway
innoissaan. "Vielä sitä voimaa riittää! Minä tunnen itseni
kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi tämän jälkeen. Corliss, kätenne!
Onnittelen teitä sydämellisesti, oikein sydämellisesti! Suoraan
sanoen minä en olisi uskonutkaan sitä teistä. Te hämmästytätte minua,
sir, hämmästytätte suuresti."
"Niin itseänikin", vastasi Corliss. Kiihoitus oli rauennut, ja
hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heikoksi. "Ja te olitte myöskin
hämmästyttävä. Te käytitte sitä tuolia niin että --"
"No niin, kyllä minä todella suoriuduin aika hyvin. Näittekö -- mutta
katsokaahan tänne!" Hän piti asetta yhä vielä kädessään lujasti
puristaen sitä ja yhtyi muiden kanssa nauramaan itselleen.
"Ketä minulla on kunnia kiittää, hyvät herrat?"
He olivat pysähtyneet kadunkulmaukseen, ja mies, jonka he olivat
pelastaneet, ojensi kätensä.
"Nimeni on St. Vincent", hän jatkoi, "ja --"
"Miten se oli?" Del Bishop tuli äkkiä innostuneeksi asiasta.
"St. Vincent, Gregory St. Vincent --"
Bishopilla oli jo nyrkki ojossa, ja Gregory St. Vincent kellahti
raskaasti lumihankeen. Eversti kohotti vaistomaisesti tuoliaan ja sai
siten Corlissin avulla kullankaivajan pysymään alallaan.
"Oletteko järjiltänne, mies?" kysyi Vance.
"Senkin inhoittava otus! Toivon, että olisin lyönyt kovemmin!" oli
vastaus. "No, olkoon sitten! Päästäkää minut, en minä lyö häntä enää.
Päästäkää minut, minä menen kotiin. Hyvää yötä."
Kun he auttoivat St. Vincentin jaloilleen, niin Vance olisi voinut
vannoa kuulleensa everstin salaa naureskelevan. Tämä tunnustikin sen
myöhemmin selittäen:
"Se oli niin hullunkurista ja odottamatonta." Mutta hän hyvitti
rikoksensa saattamalla St. Vincentin kotiin.
"Mutta miksi te löitte häntä?" kysyi Corliss neljännen kerran sen
jälkeen kuin oli tullut asuntoonsa, mutta ei saanut vastausta.
"Inhoittava matelija", mutisi kullankaivaja irvistellen peitteittensä
alta. "Miksi tekin estitte minut? Voi kun olisin lyönyt kahta vertaa
kovemmin!"