Seuraavana aamuna Bash, muuan Jakob Welsen intiaaneista, tuli
Corlissin luo tämän vielä ollessa makuulla. Hän toi Fronalta
lyhyen kirjelapun, jossa tämä pyysi kaivosinsinööriä niin pian
kuin mahdollista tulemaan hänen luokseen. Muuta ei sanottu, ja
Corliss mietti miettimistään, mitä tämä oikeastaan tiesi. Mitä Frona
tahtoi hänelle sanoa? Tuo tyttö oli hänelle vielä monessa suhteessa
tuntematon suure -- nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, eilisen
päivän kokemuksen valossa -- niin että hänen oli mahdotonta arvata.
Tahtoiko Frona ehkä kartoittaa hänet luotaan selvistä, helposti
arvattavista syistä? Käyttää sukupuolensa oikeuksia hyväkseen ja
nöyryyttää häntä vielä enemmän? Sanoa, mitä hän hänestä ajatteli,
kylmästi harkituin sanoin? Vai katuiko hän, tahtoiko hän hyvittää
sen ansaitsemattoman töykeyden, jota oli häntä kohtaan osoittanut?
Kirje ei ilmaissut katumusta eikä suuttumusta, ei antanut mitään
johtolankaa, se sisälsi vain muodollisesti esitetyn toivomuksen, että
hän tulisi Fronaa tervehtimään.
Ihmekö siis, jos Corliss oli sekä levoton että utelias astellessaan
hänen luokseen puolenpäivän lähetessä. Hän ei tiennyt, ollako hyvin
arvokas vai ei, ja päätti, että Fronan esiintymisen sävy saisi
määrätä hänenkin kantansa. Mutta kiertelemättä, suoralla tavallaan,
jota Corliss jo oli oppinut ihailemaan, Frona heti poisti hänen
epäilyksensä ja riensi häntä vastaan. Ensimmäinen silmäys hänen
kasvoihinsa, ensimmäinen kädenkosketus, ennenkuin Frona oli sanonut
sanaakaan, ilmaisivat Corlissille, että kaikki oli hyvin.
"Olen iloinen siitä, että tulitte", alkoi Frona. "En saa rauhaa
itseltäni, ennen kuin olen nähnyt teidät ja sanonut teille, miten
pahoillani olen eilisestä ja miten häpeissäni --"
"No älkäähän nyt! Eihän se niin vaarallista ollut." He seisoivat
vielä, ja Corliss astui askelen häntä lähemmäksi. "Vakuutan teille,
että osaan panna arvoa teidän menettelyynne. Teoreettisesti katsoen
se oli ylevä ja ansaitsi suurinta kiitosta, mutta suoraan sanoen
siinä oli paljon --"
"Aivan niin."
"Paljon moittimisen aihetta yhteiskunnan kannalta katsottuna. Ja
ikävä kyllä me emme voi jättää sitä asianhaaraa huomioon ottamatta.
Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin teillä ei ole syytä olla
pahoillanne eikä häpeissänne mistään."
"Se oli hyvin ystävällisesti sanottu", huudahti Frona herttaisesti,
"mutta se ei ollut totta, ja sen te kyllä itsekin tiedätte. Te
tiedätte, että tarkoititte hyvää, te tiedätte, että minä loukkasin
teitä, häpäisin teitä, te tiedätte, että minä käyttäydyin kuin
torimuija, ja te tiedätte, että minä olin teistä aivan kauhea."
"Ei, ei!" Corliss nosti kättään ikäänkuin suojatakseen Fronaa hänen
omilta iskuiltaan.
"Kyllä! Ja minulla on äärettömästi syytä hävetä. Voin sanoa vain
yhden seikan puolustuksekseni: nainen oli liikuttanut minua syvästi
-- niin syvästi, että olin itkemäisilläni. Silloin te astuitte
näyttämölle -- tiedätte, mitä teitte -- ja säälini häntä kohtaan
herätti minussa suuttumuksen teihin, ja -- niin, minä kiihdyin ja
hermostuin niin, etten ole koskaan elämässäni kokenut mitään sen
kaltaista. Se oli kai hysteeristä. Oli miten oli, minä en ollut oma
herrani."
"Me emme kumpikaan olleet sitä."
"Nyt te ette pysy totuudessa. Minä tein väärin, mutta te hillitsitte
itsenne silloin niin kuin nytkin. Mutta istuutukaahan! Tässä me
seisomme, ikäänkuin te tahtoisitte olla valmis juoksemaan tiehenne,
kun minä taas alan raivota."
"Ette kai te sentään ole niin julma", sanoi Corliss naurahtaen ja
työnsi taitavasti tuolinsa niin, että valo lankesi Fronan kasvoille.
"Sanokaamme mieluummin, että te ette ole sellainen pelkuri. Kyllä
minä mahdoin olla kauhea eilen. Minähän melkein olin lyödä teitä. Ja
aivan varmasti te olitte rohkea silloin, kun ruoska uhkasi teitä.
Ettehän te edes nostanut kättänne puolustautuaksenne."
"Tulevathan koirat, joita teidän ruoskanne kohtaa, siitä huolimatta
nuolemaan kättänne ja saamaan hyväilyjä."
"Ergo?" kysyi Frona suoraan.
"Ergo, siihen ei voi perustaa mitään", sanoi Corliss kaksimielisesti.
"Mutta joka tapauksessa te siis annatte minulle anteeksi?"
"Niinkuin itse toivon saavani anteeksi."
"Silloin minä olen iloinen -- mutta tehän ette ole tehnyt mitään,
mitä teidän pitäisi saada anteeksi. Te toimitte käsityksenne mukaan
ja minä omani mukaan. Kas, nyt minä sen keksinkin!" Hän löi käsiään
yhteen ilosta. "En minä ollut vihainen teille eilen enkä käyttäytynyt
sopimattomasti teitä kohtaan enkä edes uhannut teitä. Kaikki tyyni
oli ihan persoonatonta. Te vain edustitte yhteiskuntaa, joka herätti
minun vihani ja suuttumukseni, ja sen edustajana te saitte kestää
hyökkäyksen. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän ja annan täyden tunnustuksen teidän kekseliäisyydellenne.
Mutta samalla kuin te nyt tällä tavoin vapautatte itsenne kaikesta
syyllisyydestä ettekä enää myönnäkään tehneenne väärin minua kohtaan
eilen, te teette sen tänään. Te pidätte minua kaiken sen edustajana,
mikä teistä on ahdasmielistä, alhaista ja halveksittavaa, ja se on
hyvin väärin. Vain muutama hetki sitten minä sanoin, että teidän
katsantotapaanne teoreettisesti saattoi pitää oikeana. Mutta se ei
ole oikea, kun yhteiskunta otetaan lukuun."
"Mutta te käsitätte minut väärin, Vance. Kuulkaahan!" Frona tarttui
hänen käteensä, ja hän oli tyytyväinen saadessaan kuunnella.
"Minä olen aina pysynyt siinä vakaumuksessa, että kaikki, mikä
on olevaista, on hyvää. Myönnän vallitsevan yleisen mielipiteen
oikeutuksen, valitan, että niin täytyy olla, mutta myönnän sen, sillä
ihminen on sellaiseksi luotu. Mutta myönnän sen vain yhteiskunnan
jäsenenä. Minä itse yksilönä katson niitä asioita toiselta kannalta.
Ja miksi en tekisi sitä? Miksi eivät yksilöt saisi katsoa asioita
siltä kannalta? Ettekö ymmärrä? Nyt minä pidän teitä syyllisenä.
Eilen joella te ette kunnioittanut minun katsantotapaani. Te
käyttäydyitte yhtä ahdasmielisesti kuin se yhteiskunta olisi
käyttäytynyt, jota te edustatte."
"Te siis tahdotte saarnata kahta oppia", totesi Corliss, "toista
valittuja, toista joukkoja varten. Te tahdotte olla kansanvaltainen
teoriassa ja ylimysvaltainen käytännössä. Totta tosiaan, teidän
kantanne on läpeensä jesuiittamainen."
"Luultavasti te ensi hetkenä olette valmis myöntämään, että kaikki
ihmiset syntyvät vapaiksi ja samanarvoisiksi, että he syntyessään
saavat joukon luonnollisia oikeuksia. Kuitenkin te aiotte antaa Del
Bishopin tehdä työtä hyväksenne. Mikä tasa-arvoisen ja vapaan miehen
oikeus saa hänet tekemään teidän työtänne ja teidät antamaan sen
tapahtua?"
"Ei", sanoi Corliss. "Minun pitäisi hiukan muodostella kantaani
tasa-arvoisuudesta ja oikeuksista."
"Ja jos te ryhdytte sitä muodostelemaan, niin joudutte häviölle,
sillä silloin te ainoastaan pakostakin lähestytte minun kantaani,
joka ei ole ensinkään niin jesuiittamainen eikä niin hurja kuin
miksi te olette sen tuominnut. Mutta älkäämme nyt hukuttautuko
viisasteluihin. Minä tahdon saada tietää mitä voin. Kertokaa minulle
sen vuoksi tästä naisesta."
"Aihe ei ole juuri erikoisen miellyttävä", vastusteli Corliss.
"Mutta minä tahdon saada tietää."
"Se tieto ei voi olla terveellinen."
Frona löi kärsimättömästi kengänkärkeään lattiaan ja tutki häntä
tarkasti.
"Hän on kaunis, hyvin kaunis", hän koetti alkaa. "Eikö teistäkin?"
"Kaunis kuin kadotus."
"Mutta kaunis joka tapauksessa", väitti Frona itsepäisesti.
"On kyllä, jos niin tahdotte sanoa. Ja yhtä julma, kova ja säälimätön
kuin kaunis."
"Ja kuitenkin hänen kasvonsa olivat pehmeät ja hänen silmänsä
kyyneleiset, kun hän istui yksin tien vieressä ja minä tapasin hänet
siellä. Ja naisen vaisto sanoo minulle, että minä näin hänestä
puolen, jolle te olette sokea. Ja se näky oli niin valtava, että
kun te ilmestyitte, niin minun mieleeni ei mahtunut mitään muuta
kuin valitus 'voi surkeutta, surkeutta!' Ja hän on nainen niinkuin
minäkin, ja minä luulen, että me olemme hyvinkin samanlaiset.
Ajatelkaahan, hän siteerasi Browningia --"
"Ja viime viikolla", keskeytti Corliss, "hän hävitti pelissä
kolmekymmentätuhatta Jack Dorseyn kultaa -- Dorseyn, jonka koko
omaisuus jo oli kahdesti pantattu. Mies löydettiin seuraavana aamuna
lumesta."
Frona ei vastannut, vaan astui palavan kynttilän luo ja pisti
sormensa liekkiin. Sitten hän ojensi sitä Corlissia kohti, niin että
tämä saattoi nähdä punoittavan ja kirvelevän ihon.
"Kas, minä käytän vertausta. Tuli on hyvin hyvä, mutta minä käytän
sitä väärin ja saan rangaistukseni."
"Te unohdatte", väitti Corliss vastaan, "että tuli vaikuttaa
sokeasti, luonnonlaille kuuliaisena. Lucile toimi vapaasti. Mitä hän
on päättänyt tehdä, sen hän on tehnyt."
"Te itse unohdatte, että Dorsey aivan samoin toimi vapaasti. Mutta te
sanoitte Lucile. Onko se hänen nimensä? Minä tahtoisin tuntea hänet
paremmin."
Corliss alkoi toden teolla kauhistua. "Älkää sanoko niin! Te
loukkaatte minua, kun puhutte tuolla tavoin."
"Ja miksi, jos saan luvan kysyä?"
"Koska -- koska --"
"Niin, miksi?"
"Koska minä kunnioitan naista syvästi. Frona, te olette aina vaatinut
suoruutta, ja nyt minä voin käyttää sitä hyväkseni. Se loukkaa
minua kunnioitukseni takia teitä kohtaan, koska en saata kärsiä
saastutuksen lähestyvän teitä. Kun minä näin teidät tuon naisen
seurassa tiellä, niin -- te ette voi käsittää, miten kärsin."
"Saastutuksen?" Fronan huulet puristuivat, ja tuskin huomattava
voitonriemun välke loisti hänen silmistään.
"Niin juuri, saastutuksen, loan", toisti Corliss. "On sellaista, mitä
hyvän naisen on paras olla tietämättä. On mahdotonta kahlata loassa
ja säilyä tahrattomana."
"Mainiota!" huudahti Frona iloisesti ja innostuneena. "Te sanoitte,
että hänen nimensä on Lucile, te olette kertonut minulle tosiseikkoja
hänestä, ja teillä on varmasti tiedossa monia muita. Jos on
mahdotonta kahlata loassa ja pysyä tahrattomana, niin kuinka on
teidän laitanne?"
"Mutta minä olen --"
"Mies, tietysti. Hyvä! Koska te olette mies, niin te saatte antautua
kosketuksiin loan kanssa; koska minä olen nainen, niin en saa tehdä
sitä. Saastutus tarttuu, eikö niin? Kuinka te siis rohkenette olla
täällä minun luonani? Ulos!"
Corliss nosti nauraen kättään. "Minä antaudun. Teidän muodollinen
logiikkanne on minulle liikaa. Minä en voi muuta kuin turvautua
korkeampaan logiikkaan, jota te ette tunnusta."
"Ja se on?"
"Voiman logiikka. Mies ei tingi vaatimuksistaan naiseen nähden."
"Silloin minä ahdistan teitä omalla pohjallanne", jatkoi Frona
kiihkeästi. "Ajatelkaa vain Lucilea. Mitä mies on tahtonut, sen hän
on saanut. Niin olette te ja kaikki miehet tahtoneet aikojen alusta.
Sitä Dorsey-raukkakin tahtoi. Te ette voi vastata, antakaa siis minun
sanoa jotain tuon korkeamman logiikan johdosta, jota te nimitätte
voimaksi. Minä olen tavannut sen ennen; minä tunsin sen teissä eilen,
reessä."
"Minussa?"
"Teissä juuri, kun ojentauduitte ja tahdoitte tarttua minuun. Te ette
voinut masentaa alkuperäistä intohimoa ettekä tiennyt, että olitte
sen vallassa. Mutta minä kuvittelen, että teidän kasvojenne ilme
hyvin suuresti muistutti luolaihmisen ilmettä hänen varastaessaan
naista. Te olisitte voinut tehdä minulle väkivaltaa."
"Silloin pyydän teiltä anteeksi. En voinut uneksiakaan --"
"Kas niin, nyt te jo pilaatte kaiken. Minä -- minä suorastaan pidin
teistä sen vuoksi. Ettekö muista, että minäkin olin luolaihminen,
joka heilutti ruoskaa päänne yläpuolella? Mutta nyt te ette pääsekään
minusta vähällä, herra Kaksimieli, vaikka olettekin luopunut
taistelusta." Fronan silmät loistivat vallattomasti, ja hänen
poskiinsa muodostui pienet hymykuopat. "Aikomukseni on vetää naamari
teidän kasvoiltanne."
"Minä olen pehmeä kuin savi savenvalajan käsissä", vastasi Corliss
nöyrästi.
"Silloin teidän täytyy johdattaa mieleenne yhtä ja toista. Ensiksi,
kun minä olin hyvin nöyrä ja puolustelin itseäni, niin te teitte sen
minulle helpommaksi sanomalla, että tuomitsitte käytökseni ainoastaan
sen vuoksi, että se oli yhteiskunnan kannalta väärä. Muistatteko?"
Corliss nyökäytti päätään.
"Sitten hetken kuluttua, kun te olitte syyttänyt minua
jesuiittamaisuudesta, minä käänsin keskustelun Lucileen ja sanoin,
että tahdon saada tietää kaiken minkä voin."
Taas hän nyökäytti päätään.
"Ja minä sain tietää juuri sen, mitä odotinkin. Sillä ei kulunut kuin
pari minuuttia, ennenkuin te aloitte puhua loasta ja saastutuksesta
ja mudassa kahlaamisesta sovelluttaen kaiken tämän minuun. Siinä ovat
teidän molemmat kantanne, herraseni. Te ette voi pitää kiinni muuta
kuin toisesta, ja olen vakuutettu, että valitsette jälkimmäisen.
Minä olen oikeassa, te teette sen. Ja te ette ollut rehellinen
tuomitessanne käytöstäni vain yhteiskunnan kannalta katsottuna. Minä
pidän rehellisyydestä."
"Niin", alkoi Corliss, "minä olin tietämättäni epärehellinen. Mutta
en tiennyt sitä, ennen kuin tarkempi selvittely teidän avullanne
avasi silmäni. Sanokaa mitä tahdotte, Frona, mutta minun käsitykseni
naisesta on sellainen, että hänen ei tule joutua tekemisiin minkään
epäpuhtaan kanssa."
"Mutta emmekö me voi olla kuin jumalat, jotka tuntevat hyvän ja
pahan?"
"Me emme ole jumalia." Corliss pudisti surumielisesti päätään.
"Mutta miehet kai toki ovat?"
"Tuo on uudenaikaisen naisen puhetta", sanoi Corliss kulmiaan
rypistäen. "Tasa-arvoisuus, äänioikeus ja muuta sellaista."
"Älkää nyt viitsikö", vastusteli Frona. "Te ette tahdo ettekä voi
ymmärtää minua. Minä en ole mikään naisasianainen, minä en aja uuden
naisen, vaan uuden naisellisuuden asiaa. Ja sen vuoksi, että minä
olen suora, sen vuoksi, että tahdon olla luonnollinen ja rehellinen
ja tosi, ja sen vuoksi, että olen johdonmukaisesti oma itseni, sen
vuoksi te käsitätte ja tuomitsette minut väärin. Minä koetan olla
johdonmukainen ja luulen onnistuvani aika hyvin. Mutta te ette voi
nähdä mitään järkeä minun johdonmukaisuudessani, ehkä siksi, ettette
ole tottunut johdonmukaisiin, luonnollisiin naisiin, vaan pikemminkin
tunnette vain kasvihuonekukkia -- noita kauniita, avuttomia, hyvin
pyöristettyjä ja täyteläisiä pikku olentoja, jotka ovat niin siunatun
viattomia ja syntisen tietämättömiä. He eivät ole luonnollisia
eivätkä voimakkaita eivätkä voi antaa lapsilleenkaan luonnollisuutta
eikä voimaa perinnöksi."
Hän vaikeni äkkiä. He kuulivat jonkun astuvan eteiseen ja raskaitten,
pehmeitten askelten lähestyvän.
"Olemmehan me ystäviä?" lisäsi Frona kiireesti ja Corliss vastasi
katseellaan.
"En kai häiritse, vai mitä?" Dave Harney irvisti merkitsevästi ja
katsoi juhlallisesti ympärilleen, ennen kuin tuli kättelemään.
"Ette ensinkään", vastasi Corliss. "Me olemme kiusanneet toisiamme
niin kauan, että odottamalla odotimme, että kuka tahansa tulisi. Jos
te nyt ette olisi tullut, niin me pian olisimme riidelleet, eikö
totta, miss Welse?"
"Minusta hän ei kuvaa tilannetta aivan täsmällisesti", sanoi Frona
hymyillen. "Kyllä me jo olimme alkaneet riidellä."
"Te näytätte hiukan kiihoittuneilta", arvosteli Harney ja antoi koko
velton ruumiinsa vaipua lepotuolin patjoihin.
"Mitä kuuluu nälänhädästä?" kysyi Corliss. "Onko yhteiskunnan
puolelta ryhdytty toimenpiteisiin?"
"Ei tarvittu yhteiskunnan apua. Miss Fronan isäukko ehti edelle.
Pelästytti heidät puolikuoliaiksi, luulen minä. Kolmetuhatta meni
jäätä pitkin jokea ylös töihin, puolitoistatuhatta lähti myötävirtaa
etelään, ja heti markkinat tulivat helpommiksi. Niin juuri Welse
oli laskenutkin, että kaikki olivat odottaneet hintain nousua
ja pidättäneet hallussaan kaikki elintarpeet, jotka heidän oli
onnistunut saada kynsiinsä. Muutamien olo tuli sen kautta kahta
tukalammaksi, ja niin he aika joukolla lähtivät meren rannikolle päin
ja veivät kaikki koirat mennessään. Minä sanon teille" -- hän nousi
juhlallisesti istumaan -- "nyt kannattaa ostaa koiria. Niiden hinnat
tulevat nousemaan huikeasti keväällä, kun tavarain kuljetus pääsee
vauhtiin. Minä olen jo saanut kokoon sata otusta ja aion saada sata
dollaria nettoa jok'ikisestä."
"Niinkö luulette?"
"Niin minä luulen. Meidän kesken sanoen -- se on tietysti salaisuus
-- minä ensi viikolla lähetän pari miestä etelään ostamaan viisisataa
otusta parasta lajia, mitä voi löytää. Niin minä aion. Minä olen
liian kauan asustanut tässä maassa antaakseni tilaisuuden mennä
sormieni lomitse."