Vance Corliss edistyi melko nopeasti yrityksessään mukautua pohjolan
elämään ja huomasi, että mukautuminen kävi varsin helposti. Vaikka
hänen oma kielensä ei taipunutkaan kirouksiin, niin hän täysin tottui
muiden voimasanoihin syvämietteisimmässäkin keskustelussa. Carthey,
muuan pieni texaslainen, joka jonkun aikaa oli hänen palveluksessaan,
aloitti tai lopetti keskimäärin joka toisen lauseen lievällä
täytesanalla "saakeli." Se oli hänelle ihmetyksen, pettymyksen,
hämmennyksen ja minkä muun tahansa äkillisen mielenliikutuksen
alati toistuva ilmaisu. Eri äänensävyllä ja korolla lausuttuna tämä
monipuolinen voimasana pystyi ilmaisemaan kaikkia tavallisen kielen
vivahduksia. Aluksi se Corlissista joka kerta tuntui kiusalliselta ja
vastenmieliseltä, mutta ennen pitkää hän tottui siihen, oppipa siitä
pitämäänkin ja sitä hartaasti odottamaan. Kerran Cartheyn ajokoira
menetti toisen korvansa tuimassa ottelussa erään Hudsonlahden koiran
kanssa, ja kun nuorukainen kumartui eläimen yli ja havaitsi vahingon,
niin hänen huuliltaan kuuluvan "saakelin" samalla hellästi hyväilevä
ja liikuttavan harras sävy oli Corlissille kuin ilmestys. Nasaretista
tuli muutakin kuin pahaa, hän päätteli, ja kuten aikoinaan Jakob
Welse hän sen mukaan muodosteli elämänkatsomustaan.
Dawsonin seuraelämällä oli kaksi puolta. Kasarmeissa, Welsen kodissa
ja muutamissa muissa perheissä otettiin jokainen sivistynyt mies
mielihyvällä vastaan, ja hän sai täällä seurustella oman säätynsä
naisten kanssa. Täällä oli teekutsuja, päivällisiä, tanssiaisia
ja hyväntekeväisyysiltamia, kuten maailmassa yleensä, mutta nämä
kaikki eivät kuitenkaan täydellisesti tyydyttäneet miehiä. Alhaalla
kaupungissa seurusteltiin toisella, aivan erilaisella, mutta yhtä
suositulla tavalla. Kun maa oli liian nuori, jotta siellä olisi
ollut klubielämää, niin yhteiskunnan miespuoliset jäsenet ilmaisivat
miehuutensa kokoontumalla ravintoloihin -- papit ja lähetyssaarnaajat
olivat ainoat poikkeukset tästä miehuuden ilmaisutavasta.
Ravintoloissa hierottiin ja päätettiin kauppoja, suunniteltiin uusia
yrityksiä, juoruiltiin ja keskusteltiin päivän tapahtumista, ja hyvä,
yleinen toverihenki vallitsi. Mitä erilaisimmat ihmiset tapasivat
toisensa siellä; rahakuninkaat ja koiravaljakon ajajat, vanhat
kullanetsijät ja vastatulleet olivat saman arvoisia. Ja arvattavasti
sen vuoksi, että sahoja ja rakennusaineita oli niukalti, ravintolat
saivat tyydyttää pelihuoneistojen ja kiilloitettujen tanssilattiain
tarpeen. Koska nyt Corlissin pakostakin piti mukautua maan tapoihin,
niin hän pian kotiutui tännekin. Ja Carthey, joka piti häntä suuressa
arvossa, puhui itsekseen: "Saakeli, parasta hänessä sentään on, että
hän pitää siitä niin saakelisti!"
Mutta mukautumisessa on aina tuskallisiakin kohtia, ja vaikka
Corlissin yleinen muutos kävikin helposti, niin oli toisin, mikäli
se koski Fronaa. Tällä tuntui olevan omat lakinsa, aivan erilaiset
kuin muilla ihmisillä, ja hän näytti luulevan, että nainen sai
tehdä sellaista, mikä olisi tuntunut sopimattomalta kapakkaelämään
tottuneista miehistäkin. Ja tämä seikka aiheutti hänen ja Corlissin
ensimmäisen kiusallisen epäsovun.
Frona ajeli mielellään koirineen purevassa pakkasessa, joka pisteli
poskia ja sai veren kiihkeästi virtailemaan suonissa, ruumis
eteenpäin taivutettuna ja joka hetki jokainen jäsen jännitettynä.
Ja eräänä marraskuun päivänä ensimmäisen pakkasen tultua ja
lämpömittarin osoittaessa 65 astetta [Fahrenheitia] alle nollan hän
otti esiin rekensä, valjasti koiransa sen eteen ja hurautti aika
vauhtia joen vartta vievää tietä pitkin. Heti päästyään kaupungin
ulkopuolelle hän hyppäsi reestä ja alkoi juosta sen vieressä. Ja
sillä tavoin, vuoroin juosten, vuoroin ajaen, hän suhahti rantatörmän
alla sijaitsevan intiaanikylän läpi, teki kahdeksan mailin kierroksen
Moosehide Creekiin päin ja sieltä takaisin, kulki joen poikki jäätä
myöten ja kiiti useita tunteja myöhemmin Yukonin länsirantaa pitkin
vastapäätä kaupunkia. Hänellä oli mielessä palata samaa tietä, jota
halkojen ajajat käyttivät, mutta mailin päässä risteyksestä hän
ohjasikin pehmeihin lumikinoksiin ja antoi hengästyneitten koiriensa
hiljakseen lönkyttää eteenpäin.
Pitkin jäänreunaa ja ulkonevien rantakallioitten alitse hän raivasi
tiensä. Milloin hän teki mutkia välttääkseen esiin pistäviä
kallionkielekkeitä, milloin taas hipaisi aivan läheltä jyrkkiä
seinämiä. Ja niin hän äkkiarvaamatta aivan koiriensa edessä huomasi
naisen, joka istui lumessa ja tuijotti joen yli sumupeitteiseen
Dawsoniin päin. Hän oli itkenyt, ja se riitti karkoittamaan Fronan
epäröimisen ja estämään häntä jatkamasta matkaansa. Jäähelmeksi
kangistunut kyynel oli pysähtynyt naisen poskelle, ja hänen silmänsä
olivat sameat ja kosteat; niistä kuvastui toivoton, rajaton tuska.
"Voi!" huudahti Frona seisahduttaen koirat ja astuen naisen luo.
"Oletteko loukkautunut? Voinko auttaa teitä?" hän kyseli, mutta
vieras pudisti vain päätään. "Mutta te ette saa istua täällä.
On lähes seitsemänkymmenen asteen pakkanen, ja te paleltuisitte
muutamassa hetkessä. Teidän poskenne ovat jo valkoiset." Frona hieroi
pakkasen puremia paikkoja kiivaasti kourallisella lunta ja näki
lämpimän punan vähitellen palaavan.
"Pyydän anteeksi." Nainen nousi hieman kankeasti jaloilleen. "Ja
kiitos teille, mutta minun on aivan lämmin, kuten näette." Hän veti
turkkia lujemmin ympärilleen. "Olin vast'ikään hetkiseksi istuutunut."
Frona huomasi, että nainen oli hyvin kaunis, ja hänen naisensilmänsä
ehti silmänräpäyksessä panna merkille upeat nahat, puvun kuosin ja
hameen alta pilkistävien mokkasiinien helmikoristeet. Kaikki tämä
samoin kuin se seikka, että kasvot olivat hänelle vieraat, herätti
hänessä vaistomaisen halun poistua.
"Enkä minä ole loukannut itseäni. Tulin vain hiukan alakuloiseksi
katsoessani tätä surullista, ääretöntä valkeutta, siinä kaikki."
"Niin, voin kyllä ymmärtää sen", vastasi Frona jääden melkein vastoin
tahtoansa paikalleen. "Tällaisessa maisemassa mahtanee olla paljon
surumielistä, vaikka se ei koskaan vaikuta minuun sillä tavoin.
Minulle se esiintyy ankarana ja juhlallisena, mutta ei surumielisenä."
"Se johtuu siitä, että meidän elämämme ovat kulkeneet eri teitä",
lausui toinen miettivä ilme kasvoillaan. "Kaikki riippuu meistä
eikä maisemasta. Jos meitä ei olisi, niin maisema pysyisi samana,
mutta ilman inhimillistä merkitystään. Näinkin sama ajatus on puettu
sanoiksi:
"On ihmissieluun totuus kätkettynä,
sit' kaukaa etsien et koskaan löydä."
Fronan silmät kirkastuivat ja hän jatkoi:
"Sen asuntona meiss' on kussakin
sisäinen, syvin keskus, --
"ja -- ja -- miten se onkaan? Olen unohtanut."
-- "mutta siellä
se lihan kahleihin on kytkettynä --"
Nainen keskeytti äkkiä ja puhkesi kovaan nauruun, jonka katkera sävy
sai Fronan sisäisesti värisemään. Hän teki liikkeen aikoen palata
koiriensa luo, mutta nainen ojensi tuttavallisesti -- aivan niinkuin
Fronalla itsellään oli tapana -- kätensä häntä kohden ja voitti heti
hänen sydämensä.
"Jääkää hetkiseksi juttelemaan kanssani", sanoi vieras nainen
houkutellen. "Siitä on niin kauan, kun viimeksi tapasin naisen, joka"
-- hän pysähtyi etsimään sanaa -- "joka osasi lausua Paracelsusta.
Te olette -- minä tunnen teidät, kuten huomaatte -- te olette Jakob
Welsen tytär, Frona Welse, eikö totta?"
Frona nyökäytti päätään, epäröi ja katsahti salaa tarkkaavaisesti
naiseen. Hän oli täysin tietoinen suuresta, anteeksiannettavasta
uteliaisuudestaan, rehellisestä halustaan oppia tietämään enemmän.
Tämä olento oli niin samanlainen kuin hän ja niin erilainen -- vanha
kuin vanhin ihmissuku ja nuori kuin nuorin ruusuposkinen pienokainen,
sinkautettu tänne kauas sytyttämään ja polttamaan ja ikuinen kuin
ihmissuku itse -- mikä erotti heidät toisistaan, tämän naisen ja
hänet? Hänen viisi aistiansa eivät ilmaisseet hänelle erotusta,
kaikkien elämän lakien mukaan sitä ei ollut, ainoastaan yhteiskunnan
kastijärjestelmän ja yleisen mielipiteen lakien mukaan he eivät
olleet samanlaiset. Näin hän ajatteli niinä hetkinä, joina hänen
etsivä katseensa tutkiskeli toisen kasvoja, ja tilanteessa oli hänen
mielestään jotain ylevää ja samalla kauhistavaa, ikään kuin jos verho
olisi vedetty syrjään ja jumaluuden salaisuus olisi paljastunut.
Hänen mieleensä johtuivat sanat: "Hänen jalkansa koskettaa kadotuksen
polkuja; hänen huoneensa on haudan tiellä, matkalla kuolleitten
kammioihin", ja samassa hetkessä hän elävästi muisti naisen
tuttavallisen, sanoitta suostuttelevan käden ojennuksen, katsoi
toisaalle, yli surullisen, äärettömän valkeuden, ja hänestäkin päivä
alkoi tuntua surumieliseltä.
Hän tunsi hermostuksentapaista väristystä ruumiissaan, mutta sanoi
aivan rauhallisesti: "Tulkaa, lähtekäämme liikkeelle, niin että veri
pääsee kiertämään. En aavistanutkaan, että oli näin kylmää, ennen
kuin pysähdyin." Hän huusi koirilleen: "Hei, Sandy, King, hei!" Ja
taas vieraan naisen puoleen kääntyen hän jatkoi: "Minun on oikein
kylmä ja teidän --"
"Aivan lämmin tietysti. Te olette juossut, ja vaatteenne ovat
kosteat, jota vastoin minä vain olen pitänyt veren tasaisesti
liikkeessä. Näin teidät, kun hyppäsitte reestä sairaalan alapuolella
ja katositte alas jokea kuten lumikenttien Diana. Kuinka minä
kadehdinkaan teitä! Te mahdatte nauttia siitä äärettömästi!"
"Niin teenkin", vastasi Frona yksinkertaisesti. "Minä olen kasvanut
yhdessä koirien kanssa."
"Sehän kuulostaa aivan kreikkalaiselta."
Frona ei vastannut, ja he kävelivät vaiti eteenpäin. Frona olisi
tahtonut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei rohjennut. Hän olisi
tahtonut oman sielunsa autuudeksi oppia tuntemaan toverinsa katkerat,
rikkaat elämänkokemukset ja saada tietää, millaiseksi ne olivat
muodostaneet hänen käsityksensä maailmasta. Ja hän tunsi sääliä ja
surua ja tyytymättömyyttä siitä, ettei tiennyt mitä sanoa eikä mitä
oikeastaan ajatella. Ja hänelle oli suuri helpotus, kun toisen ääni
katkaisi hiljaisuuden.
"Kertokaa", pyysi nainen hartaasti ja melkein käskevästi, "kertokaa
minulle itsestänne! Te olette äsken tullut tänne. Missä olitte sitä
ennen? Kertokaa!"
Näin vaikeus tavallaan oli voitettu, ja Frona jutteli itsestään
teeskennellen tyttömäistä viattomuutta, ikään kuin ei olisi lainkaan
käsittänyt toisen asemaa eikä hänen huonosti salattua katkeruuttaan
siitä, mitä hän oli kadottanut ja mitä Fronalla oli jäljellä.
"Tuossa on tie, jolle te aiotte." He olivat kiertäneet viimeisen
kallionkielekkeen, ja Fronan kumppani osoitti kädellään kohtaa, missä
vuoret väistyivät syrjään muodostaen rotkon, jonka kautta halkoja
ajettiin joen poikki kaupunkiin. "Siellä minä eroan teistä", hän
lopetti.
"Mutta ettekö ole matkalla Dawsoniin?" kysyi Frona. "Alkaa jo olla
myöhäistä, ja teidän olisi paras kiiruhtaa."
"Ei -- -- minä -- --"
Naisen kiusallinen epäröiminen sai Fronan huomaamaan oman
ajattelemattomuutensa. Mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi.
"Me menemme yhdessä kaupunkiin", sanoi hän rohkeasti ja jatkoi
osoittaen ymmärtävänsä toisen epäröimisen syyt: "Minä en välitä
siitä."
Silloin veri syöksähti naisen kylmiin kasvoihin, ja hänen kätensä
ojentautui tutulla tavalla.
"Ei, ei, pyydän teitä", sai hän vaivoin sanotuksi. "Pyydän teitä
-- -- -- minä -- -- -- minä mieluummin vielä jatkan hiukkasen kävelyäni.
Katsokaa! Nyt joku tulee." He olivat nyt ehtineet halkotielle, ja
Fronan kasvot hehkuivat niinkuin vieraan naisen äsken. Kevyt, koirain
vetämä reki ilmestyi juuri kallioitten välistä aivan heidän eteensä.
Ajaja juoksi valjakkonsa vieressä ja huiskutti kättään naisille.
"Vance!" huudahti, kun mies käänsi koiransa hankeen ja pysähdytti
reen. "Mitä te täällä teette? Aikooko teidän yhtiönne ryhtyä
halkokauppoihinkin?"
"Ei, niin hullusti ei ole laita." Hänen kasvonsa loistivat tapaamisen
ilosta hänen puristaessaan Fronan kättä. "Mutta Carthey aikoo
jättää minut -- lähtee tutkimusretkille jonnekin Pohjoisnavalle
päin luullakseni -- ja minä poikkesin tänne joen taakse kysymään De
Bishopilta, tahtoisiko hän astua palvelukseeni."
Hän käänsi päätään ja katsoi uteliaasti Fronan kumppania. Hymy katosi
hänen kasvoiltaan, ja suuttumuksen puna nousi hänen poskilleen.
Frona huomasi, että hän ei mitenkään voinut estää sitä, mikä nyt
tapahtuisi, ja vaikka hänen mielessään syvimmällä kyti kapinoiva
tunne sen julmuudesta ja vääryydestä, niin hän ei voinut muuta kuin
odottaa pienen murhenäytelmän pikaista kärjistymistä. Nainen kohtasi
Corlissin katseen miltei peräytyen, ikäänkuin väistääkseen uhkaavaa
iskua ja hänen ilmeensä rukoili sääliä. Mutta mies katsoi häntä kauan
kylmästi ja käänsi sitten hänelle tyynesti selkänsä. Kun hän teki
tämän, huomasi Frona naisen kasvojen käyvän väsyneiksi ja harmaiksi;
niistä kuvastui räikeästi sama kovuus ja välinpitämättömyys kuin
äskeisestä naurusta, ja katkeruuden paholainen asettui väijymään
hänen silmistään. Näkyi selvään, että sama paholainen juuri oli
pääsemäisillään puhumaan hänen suunsa kautta. Mutta samassa nainen
katsahti Fronaan, ja kaikki muut ilmeet paitsi tuota ääretöntä
väsymystä väistyivät hänen kasvoiltaan. Hän hymyili miettiväisesti
tytölle ja lähti sanaakaan sanomatta kulkemaan tietä pitkin rantaan
päin.
Ja sanaakaan sanomatta Frona hypähti rekeensä ja ajoi tiehensä. Tie
oli leveä, ja Corliss ohjasi koiransa hänen valjakkonsa rinnalle.
Kytevä kapinantunne syttyi liekkiin, ja Frona näytti omistaneen
itselleen hiukkasen vieraan naisen häikäilemättömyyttä.
"Voi teitä kelvotonta!"
Sanat kaikuivat hänen huuliltaan terävinä ja selvinä ja särkivät
hiljaisuuden kuin ruoskan sivallus. Tämä oli niin odottamatonta ja
niin raivoisaa, että Corliss joutui aivan ymmälle eikä tiennyt mitä
tehdä tai sanoa.
"Teitä pelkuri raukkaa!"
"Frona! Antakaa minun --"
Mutta Frona keskeytti hänet. "Ei! Älkää sanoko mitään! Teillä ei voi
olla mitään sanottavaa. Te olette käyttäytynyt alhaisesti. Minä olen
pettynyt teidän suhteenne. Se on kauheata, kauheata!"
"Niin, oli kauheata -- kauheata, että hän kulki teidän kanssanne,
keskusteli teidän kanssanne, että teidät nähtiin yhdessä."
"Ennenkuin Jumalan aurinko lakkaa sinun ylitsesi paistamasta, en minä
sinua hylkää", vastasi Frona.
"Mutta täytyyhän ajatella, mikä sopii --"
"Mikä sopii!" Hän kääntyi Corlissin puoleen ja päästi suuttumuksensa
valloilleen. "Mitä te sitten olette, jos hän on sopimaton? Tekö
tahdotte heittää ensimmäisen kiven, te tekopyhä teeskentelijä?"
"Te ette saa puhua minulle tuolla tavoin. Minä en salli sitä."
Corliss tarttui voimakkain ottein hänen rekeensä, ja suuttumuksestaan
huolimatta Frona tunsi pienen mielihyvän väristyksen.
"Ettekö salli? Raukka!"
Corliss ojentautui ikäänkuin tarttuakseen häneen, ja Frona kohotti
kokoonkäärittyä ruoskaansa lyödäkseen. Corliss ei hievahtanutkaan,
se mainittakoon hänen kunniakseen; hänen kalpeat kasvonsa odottivat
rauhallisina iskua. Silloin Frona käänsikin sen toisaalle, pitkä
siima suhahti ilmassa ja osui koiriin. Kiivasti heiluttaen ruoskaa
ilmassa hän nousi polvilleen rekeen ja kehoitteli eläimiään
kiivaasti. Hänen valjakkonsa oli parempi, ja hän hurahti aika kyytiä
Corlissin edelle. Hän tahtoi paeta tätä, mutta vielä enemmän omaa
itseään ja yllytti koiriaan yhä rajumpaan vauhtiin. Hän ajoi ylös
rantatörmää täyttä ravia ja pyrähti kuin tuulispää kaupungin läpi
kotiin. Hän ei ollut ikinä elämässään ollut sellaisessa mielentilassa
eikä tuntenut niin suurta suuttumusta. Ja jo nyt hän sekä häpesi että
kauhistui ja pelkäsi itseään.