"Ja miksi minä en olisi ylpeä rodustani?"
Fronan posket punoittivat ja silmät säkenöivät. He olivat molemmat
muistelleet lapsuuttaan, ja hän oli kertonut Corlissille äidistään,
jota hän vain himmeästi muisti. Valkeaihoiseksi ja vaaleatukkaiseksi,
tyypilliseksi germaaniksi hän itse äidin kuvitteli, ja isän
ja vanhan Andyn kertomukset olivat tätä kuvaa varmentaneet ja
täydentäneet. Keskustelu oli sitten kääntynyt rotuun yleensä,
ja Frona oli innostuksen puuskassa lausunut ajatuksia, jotka
tuntuivat vanhoillisemmasta Corlissista vaarallisilta eivätkä oikein
tosiseikkojen mukaisilta. Hän piti itseään liian ennakkoluulottomana
voidakseen tuntea rotu- tai kansallisuusylpeyttä ja oli nähnyt
sopivaksi nauraa Fronan epäkypsille vakuutuksille.
"Kaikki kansat", hän jatkoi, "pitävät itseään parhaana rotuna, se on
aivan yleinen ominaisuus ja lapsellista, luonnollista itserakkautta,
hyvin terveellistä ja hyvin hyvää, mutta siitä huolimatta ilmeisesti
väärää. Juutalaiset uskoivat olevansa Jumalan valittu kansa ja
luulevat vieläkin --"
"Ja niinpä he ovatkin jättäneet syvän jäljen historiaan", keskeytti
Frona.
"Mutta aika ei ole osoittanut heidän käsitystään oikeaksi. Ja
teidän tulee ottaa huomioon vielä toinenkin puoli. Paremman kansan
täytyy pitää kaikkia muita huonompina. Tämä sopii juuri teille. Oli
kerran suurempaa olla roomalainen kuin kuningas, ja kun roomalaiset
joutuivat vastatusten teidän hurjien esi-isienne kanssa Germanian
metsissä, niin he nostivat pään pystyyn ja sanoivat: 'He ovat
huonompaa kansaa kuin me, barbaareja'."
"Mutta nyt me olemme olemassa. Me olemme ja roomalaiset eivät ole.
Aika ratkaisee. Tähän asti me olemme kestäneet koetuksen, ja kaikki
merkit antavat aihetta uskoa, että me vastedeskin tulemme kestämään.
Meillä on parhaat edellytykset!"
"Itserakkautta!"
"Odottakaahan! Tutkitaanpa asiaa!"
Puhuessaan Frona vaistomaisesti oli tarttunut Corlissin käteen.
Kosketus sai hänen sydämensä kiivaasti lyömään, veren kuohahtamaan ja
ohimot sykkimään. Naurettavaa, mutta suloista, hän ajatteli. Tällä
tavalla hän mielellään jatkaisi väittelyä vaikka aamuun asti.
"Tutkitaanpa asiaa", toisti Frona ja veti kätensä pois joutumatta
vähääkään hämilleen. "Me olemme taistelija- ja työntekijärotua,
maanvalloittajia. Me teemme työtä ja taistelemme ja olemme kestäneet
työssä ja taistelussa, vaikka toivoa olisi kuinka vähän tahansa.
Me olemme sitkeitä ja vastustusvoimaisia, mutta kykenemme siitä
huolimatta mukautumaan mitä erilaisimpiin oloihin. Voiko intiaani,
neekeri tai mongoli koskaan kukistaa teutonia? Varmasti ei!
Intiaanilla on kyllä kestävyyttä, mutta ei mukautuvaisuutta; jos
hän ei mukaudu, niin hän kuolee, jos hän koettaa mukautua, niin hän
kuolee kuitenkin. Neekerillä on mukautuvaisuutta, mutta hänellä on
orjan luonto ja häntä täytyy johtaa. Kiinalainen pysyy paikallaan.
Anglosaksilainen tai, jos niin tahdotte, teutonilainen rotu on
kaikkea, mitä muut eivät ole, sillä on kaikkea, mitä muilta puuttuu.
Mikä rotu voisi nousta meitä kukistamaan?"
"Te unohdatte slaavit", huomautti Corliss viekkaasti.
"Slaavit!" Hänen varmuutensa katosi. "Te olette oikeassa, slaavit!
Ainoat poikaset tässä nuorten miesten ja harmaapartojen maailmassa.
Mutta he kuuluvat tulevaisuuteen, ja tulevaisuus ratkaisee. Sillä
välin me valmistaudumme. Ehkä pääsemme niin paljon heistä edelle,
että voimme estää heidät kasvamasta. Tiedättehän, että espanjalaiset
kukistivat aztekit sillä, että he paremmin tunsivat kemian ja
osasivat valmistaa ruutia. Emmekö me, joilla on kaikki maailman
apukeinot hallussamme ja jotka kokoamme itsellemme kaikki sen
tiedot, emmekö me kykenisi tukahduttamaan slaaveja, ennenkuin heidän
viiksensäkään ovat alkaneet kasvaa?"
Vance Corliss pudisti päätään ja nauroi.
"Niin, tiedän kyllä, että innostun liikaa ja puhun järjettömyyksiä",
huudahti Frona. "Mutta sittenkin yksi syy, jonka vuoksi me olemme
maan suola, on juuri se, että uskallamme sanoa sen."
"Ja minä voin vakuuttaa, että innostuksenne tarttuu", vastasi
Corliss. "Katsokaa vain, minäkin alan hehkua. Me emme ole Jumalan,
vaan Luonnon valittu kansa, me anglit, saksit ja normannit ja
viikingit, ja me saamme periä maan. Nouskaamme ja lähtekäämme!"
"Nyt te vain pilkkaatte minua, ja sitäpaitsihan me jo olemme nousseet
ja lähteneet. Miksi te olette tullut pohjolaan, ellette valtaamaan
rodun perintöä?"
Kuullessaan askelten lähestyvän hän käänsi päätään ja tervehti
tulijaa huudahtaen: "Minä vetoan teihin, kapteeni Alexander! Pyydän
teitä todistamaan!"
Poliisikapteeni hymyili jäykkään, iloiseen tapaansa tervehtiessään
Fronaa ja Corlissia. "Todistamaanko?" hän kysyi. "Mielelläni!"
"Todistakaatte, veikot: on uljas joukko tää --",
hän lausui jylhä juhlallisuus syvässä äänessään. Sanat soveltuivat
niin hyvin Fronan tunnelmaan, että hän joutui aivan haltioihinsa ja
silmänräpäyksessä ojensi upseerille molemmat kätensä. Corlissiin tämä
teki kiusallisen vaikutuksen. Se oli epämiellyttävää. Hän ei pitänyt
siitä, että Frona niin tuhlaili noilla lämpöisillä, voimakkailla
käsillään. Niinkö hän suosi kaikkia miehiä, joiden sanat ja teot
häntä miellyttivät? Hän sai kernaasti kiertää sormensa hänen kätensä
ympärille, mutta näytti kevytmieliseltä, kun sama suosio tuli
seuraavan tulijan osaksi. Hänen näin miettiessään Frona oli ehtinyt
selittää, mistä oli kysymys, ja kapteeni Alexander ryhtyi todistamaan.
"Minä en tiedä paljoa teidän slaaveistanne enkä muistakaan
roduistanne, paitsi että he ovat hyviä ja vahvoja työntekijöitä;
mutta sen tiedän, että valkoinen mies on maailman suurinta ja
parasta rotua. Ajatelkaahan nyt esimerkiksi intiaania! Valkoinen
mies tulee ja voittaa hänet kaikessa, tekee työtä paremmin, kestää
enemmän, kalastaa ja metsästää paremmin. Niin kauas taapäin kuin
tarut kertovat, Alaskan intiaanit ovat olleet kuorman kantajia. Mutta
heti opittuaan temput kullankaivajat kantoivat suurempia taakkoja ja
kestivät kauemmin kuin intiaanit. Viime toukokuussa, kuningattaren
syntymäpäivänä, meillä oli yhden, kahden, kolmen, neljän ja viiden
miehen kanoottien kilpasoutu joella -- ja me voitimme intiaanit joka
kilpailussa. Ja kuitenkin he ovat soutaneet syntymästään asti, ja
useimmat meikäläiset eivät olleet nähneetkään kanoottia ennen kuin
aikamiehinä."
"Mutta mistä tämä johtuu?" kysyi Corliss.
"Sitä en tiedä, tiedän vain, että niin on. Minä vain totean, että
niin on. Tiedän, että me teemme, mitä he eivät kykene tekemään, ja
että me teemme paremmin sen, mihin he kykenevät."
Frona nyökäytti voitonriemuisesti päätään Corlissille.
"Tulkaa, tunnustakaa joutuneenne häviölle, niin että voimme mennä
päivälliselle! Ainakin tällä hetkellä olette tappiolla. Varmat
tosiseikat airoista ja hihnoista kumoavat teidän oppinne kokonaan.
Juuri niin minä ajattelin. Tulevaisuusko? Saammepa nähdä! Mutta
menkäämme nyt sisään, niin saamme kuulla, mitä isäni ajattelee
asiasta -- ja mr Kellar. Juhlikaamme yhdessä anglosaksien ylemmyyttä!"
* * * * *
Pakkanen ja heikkous eivät voi sietää toisiaan. Pohjola antaa
verelle voimaa ja pontta, jota lämpimässä ilmanalassa ei tavata.
Olihan siis aivan luonnollista, ettei Fronan ja Corlissin välinen
ystävyyssuhdekaan voinut olla laimea. He tapasivat toisensa usein
Fronan isän katon alla ja liikkuivat paljon ulkona yhdessä. He
miellyttivät toisiaan, eivätkä erimielisyydet voineet häiritä
sitä tyydytystä, jota yhdessäolo kummallekin tuotti. Frona piti
Corlissista sen vuoksi, että hän oli mies. Hän ei olisi voinut
hurjimmissakaan unelmissaan kuvitella liittyvänsä mieheen, jolta
puuttui miehekkyyttä, vaikkapa hän henkisesti olisi ollut kuinka
ylevä tahansa. Voimakkaan miehen näkeminen tuotti hänelle iloa,
miehen, jonka ruumiin täytyi miellyttää itse Luojaansa ja jonka
voimaa uhkuvat lihakset kertoilivat uroteoista ja työstä. Mies oli
hänelle ennen kaikkea taistelija. Hän uskoi luonnolliseen valintaan
ja sukupuolivalintaan ja oli vakuutettu siitä, että jos ihminen
kerran oli saanut kykyjä ja mahdollisuuksia, niin hänen oli niitä
käytettävä ja ne voivat olla hänelle vain hyväksi. Samaa hän uskoi
vaistoistakin. Jos hän tunsi mieltymystä johonkin henkilöön tai
asiaan, niin tämä mieltymys oli hänelle itselleen hyväksi. Jos hän
iloitsi jalosta ihmismuodosta ja voimakkaista lihaksista, niin
miksi hän olisi vastustellut? Miksi hän ei rakastaisi ruumista ja
rakastaisi häpeämättä? Hänen rotunsa ja kaikkien rotujen historia
varmensi hänen vakaumustaan. Kaikkina aikoina heikot ja veltostuneet
miehet olivat saaneet väistyä maailman kiistakentältä. Vain
voimakkaat voivat periä maan. Hän oli syntynyt voimakkaista ja tahtoi
voimakkaitten seurassa koettaa onneaan.
Silti ei kenenkään silmä eikä korva voinut olla avoimempi henkisen
elämän ilmiöille kuin hänen. Mutta hän vaati näiltäkin voimaa. Ei
mitään haparoimista, epävarmuutta, pelokkuutta eikä pikkumaista
valitusta. Sielun ja mielen tuli toimia yhtä nopeasti, päättäväisesti
ja varmasti kuin ruumiinkin. Ihmisen henki ei ollut luotu vain
kuolemattomuusunelmia varten. Sen tuli taistella ja tehdä työtä
niinkuin ruumiinkin. Tuli olla sekä työ- että lepopäiviä. Hän osasi
kyllä antaa arvoa heikon ihmisen suloiselle tai ylevälle laululle
ja rakastaa häntä tämän suloisuuden ja ylevyyden takia, mutta hänen
rakkautensa olisi ollut täyteläisempi, jos tuolla laulajalla olisi
ollut voimakas ruumiskin. Hän uskoi olevansa oikeudenmukainen. Hän
antoi lihalle mitä lihan on ja hengelle mitä hengen on. Molempien
sopusuhtaisuus oli hänen ihanteensa. Harvinaiset hengenlahjat ja
huono ruoansulatus eivät muodostaneet onnistunutta yhtymää. Uljas
metsänasukas ja heikkosäärinen runoilija! Hän saattoi ihailla
edellisen jäntereitä ja jälkimmäisen laulua, mutta hänelle olisi
ollut mieluisampaa, Jos ne alusta alkaen olisi yhdistetty.
Entä Vance Corliss? Ensiksikin heidän välillään oli olemassa tuo
tuiki välttämätön fysiologinen heimolaisuus, joka teki Corlissin
käden kosketuksen Fronalle mieluisaksi. Jos sielut kulkevat samoja
teitä, mutta ruumiit eivät voi sietää toisiaan, niin onni on hiekalle
perustettu, ja rakennus on ikiajoiksi oleva epävakainen ja horjuva.
Toiseksi Corlissilla oli sankarin ruumiinvoima ilman raakalaisen
karkeutta. Hänen jäntereensä olivat kehittyneet enemmän laatuun kuin
kokoon nähden, ja laadun kehitys tekee muodon kauniiksi. Jättiläinen
ei aina ole sopusuhtainen muodoltaan, ja lihas voi olla suuri
olematta kaunis.
Ja lopuksi seikka, joka ei silti ollut vähimmän tärkeä -- Vance
Corliss ei ollut henkisesti kuollut eikä rappeutunut. Frona tunsi,
että hän oli terve ja voimakas, että hän oli noussut maasta, mutta ei
halveksinut sitä. Tietysti hän ei tätä kaikkea selvitellyt itselleen
muuten kuin itsetiedottomasti. Hänen johtopäätöksensä eivät olleet
ajatuksia, vaan tunteita.
Vaikka he riitelivät ja olivat eri mieltä lukemattomista asioista,
niin kuitenkin syvällä kaiken pohjalla vallitsi särkymätön
sopusointu. Frona piti Corlissista hänen rauhallisen vakavuutensa ja
hänen vapauttavan, rakastettavan hyvätuulisuutensa takia; vakavuus ja
leikillisyys yhtyivät hänessä. Hän piti hänen ritarillisuudestaan,
joka ilmeni teoissa eikä vain sanoissa. Hän piti siitä tavasta,
jolla hän esitti tarjouksensa Happy Campissa tahtoessaan antaa
hänelle intiaanin oppaaksi ja matkarahat takaisin Yhdysvaltoihin.
Hän kykeni toimimaan eikä vain puhumaan. Hän piti hänestä hänen
ulkomuotonsa ja sen luontaisen vapaamielisyyden takia, jonka
hän varmaan uskoi piilevän hänen sisimmässään, vaikka hän usein
esiintyikin ahdasmielisenä. Hän piti hänen ajatustavastaan. Vaikka
se olikin jonkin verran akateeminen, hiukan uuden ajan skolastiikan
myrkyttämä, niin se kuitenkin antoi hänelle oikeuden lukea itsensä
älyaatelistoon. Hän ei antanut tunteen eikä mielenliikutuksen
vaikuttaa järkeen. Jos kaikki nämä tekijät yhtyivät hänessä, niin
hänen elämänsä ei voinut kulua hukkaan. Mutta hänen pahin vikansa
oli Fronan mielestä ahdasmielisyys, joka ehkäisi kaikkia mainittuja
tekijöitä, ahdasmielisyys, joka peitti hänen oikean mielenlaatunsa.
Mutta Frona ymmärsi, ettei tämä vika ollut parantumaton ja että
uusi elämä oli oivallinen parannuskeino. Hänessä oli yllin kyllin
kulttuuria, hänen piti vain oppia tuntemaan lisää elämän tosiseikkoja.
ja Frona piti hänestä myös hänen itsensä takia, mikä on aivan toista
kuin pitää niistä osista, jotka sattuivat muodostamaan hänet.
Sillä ei ole mikään outo ilmiö, että kaksi osaa yhdistettyinä
eivät aikaansaa ainoastaan summaansa, vaan kolmannen suureen,
jonka olennaiset piirteet eivät sisälly kumpaankaan tekijään.
Niinpä tässäkin. Frona piti Corlissista hänen itsensä takia, sen
selittämättömän takia, jota ei voinut eritellä itsenäiseksi osaksi
eikä osien summaksi, tuon selittämättömän, joka on Uskon kulmakivi
ja jonka olemuksen perille filosofia ja tiede aina turhaan ovat
pyrkineet. Mutta jostakusta pitäminen ei Frona Welselle ollut samaa
kuin rakkaus.
Vance Corlissia veti Frona Welsen puoleen ennen kaikkea hänen
sisäinen kaipuunsa takaisin maahan. Hänen luonteensa oli niin
kokoonpantu, että mitä erilaisimmat naiset turhaan olivat etsineet
hänen suosiotaan. Hän oli heitä alituisesti tavannut, mutta ainoakaan
ei ollut saanut hänen sydäntään liian nopeasti lyömään. Vaikka
hän oli tuntenut yhä kasvavaa sopusoinnun puutetta, minkä aina
täytyy käydä miehen ja naisen rakkauden edellä, niin ei yksikään
niistä Eevan tyttäristä, jotka olivat sattuneet hänen tielleen,
ollut vastustamattomasti tullut täyttämään tyhjää sijaa. Rakkauden
koskematon ydin, määriteltäköönpä se sitten miten tahansa, ei koskaan
ollut hänelle paljastunut. Kun hän tapasi Fronan, niin se äkkiä
täysin puhjenneena ilmeni hänelle. Mutta hän käsitti sen kokonaan
väärin luullen sitä uuden ja oudon viehätykseksi.
Moni sivistyneen säädyn mies on antanut kaipauksen luontoon
määrätä kohtalonsa. Ja vastoin terveen järjen ja siveellisen
voiman vastaväitteitä nuo miehet ovat ottaneet vaimoikseen
talonpoikaistyttöjä tai tarjoilijattaria. Ja ne, jotka ovat
saaneet onnettomuuden osakseen, ovat olleet valmiit aiheettomasti
syyttämään vaistoa, jota seurasivat. Sillä jokaisessa tuollaisessa
palaamistapauksessa vaisto oli terve, mutta olosuhteet, aika ja
paikka olivat epäedulliset, ja sattuma sai määrätä, sattuiko valinta
ravintolaneitoon vai talonpoikaistyttöön.
Oli onni Vance Corlissille, että olosuhteet olivat edulliset ja
että Frona omasi sen sivistyksen, jota ilman hän ei voinut tulla
toimeen, ja sen puhtaan, raikkaan luonnontunnun, jota hän kaipasi.
Hänen kasvatuksensa ja sivistyksensä oli hämmästyttävä. Corliss oli
ennen tavannut nuoria naisia, joilla oli pintapuolinen tieteellinen
sivistys, mutta Fronan ei ollut vain pintapuolinen. Edelleen hän
kykeni elävöittämään vanhoja totuuksia, ja hänen tulkintansa
jokapäiväisistäkin ilmiöistä oli yhtenäinen, täsmällinen ja uusi.
Corliss ei voinut olla lämpenemättä kuullessaan hänen viehättävää,
innostunutta filosofoimistaan, vaikkakin se hänen piintyneen
vanhoillisessa mielessään herätti levottomuutta. Vaikka hän usein ei
voinutkaan yhtyä Fronan intohimoisesti puolustamiin mielipiteihin,
niin hän kuitenkin tunsi, että hänen rehellisyytensä ja innostuksensa
eivät voineet olla pahasta.
Mutta Fronan pahin vika hänen silmissään oli, että hän niin vähän
välitti sopivaisuudesta. Nainen oli hänelle jotain niin sanomattoman
pyhää, ettei hän kärsinyt nähdä hyvän naisen astuvan vaarallisia
teitä. Jos hyvä nainen tuolla tavoin pani itsensä vaaralle alttiiksi,
jos hän astui niiden rajojen yli, jotka hänen sukupuolensa ja
asemansa hänelle asettivat, niin hän teki sen kevytmielisyydestä.
Niin Corliss uskoi. Ja senlaatuinen kevytmielisyys oli sukua --
ei, hän ei voinut sanoa sitä ajatellessaan Fronaa, vaikka tämän
ajattelemattomat teot usein loukkasivat häntä. Kuitenkin ne
loukkasivat häntä vain, kun hän ei ollut Fronan seurassa. Ollessaan
hänen kanssaan, katsoessaan hänen silmiinsä, jotka aina vastasivat
hänen katseeseensa, tai tervehtiessä pitäessään hänen kättään
omassaan, tuota kättä, jonka puristus aina oli vilpitön, hänestä
tuntui varmalta, että kaikki hänessä oli hyvää ja totta.
Ja hän piti Fronasta monin eri tavoin ja monen eri seikan vuoksi.
Hänen mielijohteittensa ja halujensa vuoksi, jotka eivät koskaan
olleet alhaiset. Ja hengittäessään pohjolan ilmaa hän jo oli oppinut
pitämään hänestä sen toverillisuuden vuoksi, joka ensin oli loukannut
häntä. Muistakin hänen ominaisuuksistaan, kuten esimerkiksi hänen
teeskentelemättömyydestään, jota hän ennen oli erehtynyt luulemaan
kainouden puutteeksi, hän äkkiä huomasi oppineensa pitämään. Ja
juuri edellisenä päivänä hän miltei erehdyksestä oli joutunut
keskustelemaan Fronan kanssa Kamelianaisesta. Frona oli nähnyt
Bernhardtin ja kertoi ihastuneena muistoistaan. Corliss kulki sen
jälkeen kotiin alakuloisena ja kipu sydämessä, koettaen saattaa
Fronan sopusointuun sen ihanteen kanssa, jonka äiti oli häneen
istuttanut ja jonka mukaan viattomuus oli samaa kuin tietämättömyys.
Mutta seuraavana päivänä hän oli päässyt ratkaisuun -- ja irroittanut
taasen sormen äidin kädestä.
Hän piti Fronan hiuksien kimmellyksestä auringonpaisteessa ja niiden
kultaloisteesta tulen valossa, niiden runsaista, oikullisista
kiharoista. Hän piti hänen sievien jalkineiden verhoamista jaloistaan
ja hänen harmaasäärystimisistä sääristään -- jotka nyt Dawsonissa
piiloutuivat hameiden peittoon. Hän piti hänen voimaa uhkuvasta
solakkuudestaan, ja hänestä oli viehättävää kulkea hänen rinnallaan
seuraten hänen askeltensa tahtia tai ainoastaan nähdä hänen astuvan
huoneen poikki tai katua pitkin. Elämä ja elämänilo näyttivät
kiihoittavan hänen vertaan ja pyöristävän jokaisen hyvinmuodostuneen
lihaksen ja pehmeän piirteen täydellisen kauniiksi. Hän piti kaikesta
tästä. Erittäinkin hän piti hänen lujan ja voimakkaan käsivartensa
pyöreydestä, joka vain aivan liian pian turvaa etsien pujahti avaran
hihan suojaan. Ruumiillisen ja sielullisen kauneuden rinnastaminen
on hyvin yleistä normaalisesti kehittyneissä miehissä, ja tämä
piti paikkansa Vance Corlissiinkin nähden. Jos hän piti toisesta,
niin hän silti ei ollut panematta arvoa toiseen. Hän piti Fronasta
kumpaisenkin ja samalla hänen itsensä vuoksi. Ja tämä tunne oli,
hänen itsensä sitä tietämättä, rakkautta.