On sanomattakin selvää, että Vance Corliss hartaasti halusi jälleen
tavata tytön, jolle hän oli antanut yösijan teltassaan. Hän ei
ollut tullut ottaneeksi valokuvauskonetta mukaansa tänne pohjolaan,
mutta siitä huolimatta hänen muistiinsa oli nopeasti välähtänyt
jonkinlainen valokuva. Se oli vienyt vieläkin lyhyemmän hetken kuin
valokuvan ottaminen. Väikkyvä valo- ja värivaikutus täynnä eloa oli
tarkkana pienoiskuvana painunut mielen salaisiin sopukkoihin -- ja
niin kuva oli valmis. Säteilevä päivänpaiste kallion mustaa seinää
vastaan, solakka, harmaapukuinen olento, joka kirkkaana ilmestyksenä
tuli näkyviin sillä kohdalla, missä valo ja varjo tapasivat toisensa,
aamunraikkaat, hymyilevät kasvot kultaloisteen ympäröimänä.
Tätä kuvaa hän katseli usein, ja mitä enemmän hän katseli, sitä
suuremmaksi kasvoi hänen halunsa jälleen tavata Frona Welse. Hän
odotti tätä tapaamista jännittyneenä, ja se viehätti hänen mieltään
niin kuin muutos aina ihmistä viehättää. Frona oli hänelle jotain
uutta ja tuoretta, nainen, joka oli toisenlainen kuin kaikki muut,
jotka hän oli tavannut. Ja tästä tenhoavasta tuntemattomasta kaksi
kirkkaanruskeata silmää hymyili hänelle, ja käsi, jonka kosketus oli
niin pehmeä ja ote niin luja, huiskutti hänelle terveisiksi. Tämä
kaikki kiehtoi kuin synti.
Vance Corliss ei ollut mikään houkkio eikä myöskään ollut elänyt
erakkona, mutta kasvatus oli tavallaan antanut hänen elämälleen
jonkilaisen puritaanisen suunnan. Oman ajatuskyvyn herääminen ja
tietopiirin laajeneminen olivat kyllä heikontaneet ankaran äidin
lapsuudenaikaista vaikutusta, mutta eivät olleet hävittäneet sitä
perinjuurin. Se säilyi hänen sielussaan, sangen hämäränä tosin, mutta
kuitenkin olennaisena osana hänestä. Hän ei voinut päästä siitä, se
vaikutti, joskin huomaamattomasti, hänen käsitykseensä asioista, teki
hänen mielikuvansa kieroksi ja määräsi hyvin usein hänen arvostelunsa
naisista. Hän ylpeili suvaitsevaisuudestaan myöntäessään, että oli
olemassa kolmenlaisia naisia; hänen äitinsä oli myöntänyt olevan
vain kahta lajia. Mutta hän oli jättänyt äidin kannan taakseen.
Olihan aivan selvää, että on olemassa kolmea lajia -- hyvät, huonot
ja osaksi hyvät, osaksi huonot. Että viimeksimainitut tavallisesti
tulivat huonoiksi, hän varmasti uskoi. Keskitiellä oli ajanpitkään
mahdotonta pysyä. Se oli väliaste, joka merkitsi siirtymistä
korkeasta alhaiseen, hyvästä huonoon.
Kaikki tämä saattoi kyllä pitää paikkansa, mutta määritelmiin
perustuvat johtopäätökset eivät voi olla muuta kuin dogmaattisia.
Mitä _hyvä_ oli ja mitä _paha_? Siitähän kaikki riippui. Ja tässä
juuri hänen äitinsä kuiskasi hänelle haudan takaa. Eikä hänen äitinsä
yksin, vaan monet muodon orjuuteen vaipuneet sukupolvet aina siihen
voimakkaaseen esi-isään asti, joka ensimmäisenä irtautui maasta ja
katsoi alas siihen. Sillä monet sukupolvet erottivat Vance Corlissin
maasta, ja tietämättään hän perikatonsa uhalla pyrki jälleen sen
yhteyteen.
Fronaan hän ei kuitenkaan sovittanut perittyjä määritelmiään. Hän
ei huolinut sijoittaa häntä mihinkään luokkaan. Hän ei uskaltanut,
vaan lykkäsi arvostelunsa mieluummin vastaiseksi, kunnes olisi
hankkinut tietoonsa enemmän tosiseikkoja. Siinä viettelys taas oli,
tosiseikkojen hankkiminen, tuo ratkaiseva kohta, jossa puhtaus
uneksien tavoittaa lokaa eikä tahdo nimittää sitä loaksi -- kunnes
itse on loan saastuttama. Ei, Vance Corliss ei ollut vajonnut lokaan.
Ja koska puhtaus on pelkkä suhteellinen käsite, niin hän ei myöskään
ollut puhdas. Hänen kätensä eivät olleet loasta puhtaat sen vuoksi,
että hän olisi niitä huolellisesti hoitanut, vaan sen vuoksi, ettei
kohtalo ollut johtanut häntä lokaisia teitä. Hän ei ollut hyvä
sen vuoksi, että tahtoi olla, sen vuoksi, että paha olisi ollut
hänelle vastenmielinen, vaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut ollut
tilaisuutta tulla huonoksi. Tästä ei toiselta puolen kuitenkaan saa
päättää, että hän olisi vajonnut paheeseen, jos hänellä olisi ollut
siihen tilaisuus.
Hän oli sanalla sanoen hyvin suojatun elämän tulos. Koko ikänsä hän
oli elänyt terveellisessä asunnossa. Ilma, jota hän oli hengittänyt,
oli ollut parasta, mitä keinotekoisesti oli voitu aikaansaada. Hän
oli ottanut aurinkokylpyjä kauniilla ilmalla ja saanut pysyä sisällä
kun satoi. Ja tullessaan siihen ikään, jossa ihminen valitsee hyvän
tai pahan, elämänsä suunnan, hänellä ei ollut liian paljon tekemistä,
jotta hän olisi voinut poiketa siltä oikealta tieltä, jota pitkin
äiti oli opettanut häntä konttaamaan ja tepastelemaan ja jota pitkin
hän nyt pää pystyssä jatkoi kulkuaan ajattelematta, mitä tien
kummallakin puolella saattoi olla.
Samaa elinvoimaa ei voi kahdesti käyttää. Jos se kerran on kulutettu
johonkin, niin sitä ei ole jäljellä muuhun. Niin oli Vance
Corlissinkin laita. Yliopistoajan öinen lueskelu ja terveelliset
ruumiinharjoitukset olivat vaatineet kaiken sen voiman, minkä hänen
hyvä ruoansulatuksensa sai irti terveellisestä, monipuolisesta
ravinnosta. Kun hänellä joskus oli voiman ylijäämää, niin hän kulutti
sen loppuun äitinsä ja niiden moitteettomien ja sievistelevien
teeseurojen piirissä, joiden ympäröimänä äiti eli. Tulos oli
hyvin miellyttävä nuori mies, jonka takia kenenkään neidon äidin
ei tarvinnut olla huolissaan, hyvin terve nuori mies, joka ei
tuhlannut voimiaan huikentelevaiseen elämään, hyvin oppinut nuori
mies, joka oli suorittanut vuori-insinööritutkinnon Freibergissä ja
filosofiankandidaattitutkinnon Yalessa, ja lopuksi hyvin suljettu,
maltillinen nuori mies.
Hänen suurin hyveensä oli, ettei hän ollut kangistunut siihen
kaavaan, jonka monet esi-isät olivat muovailleet ja johon äiti oli
tahtonut saada hänet sopimaan. Jonkinlaisen atavismin kautta häneen
oli siirtynyt tuon voimakkaan esi-isän piirteitä, joka ensiksi oli
irtautunut maasta. Mutta tähän asti tuo perintö oli vain uinunut
hänessä. Hän oli mukautunut ympäristöönsä, eikä hänelle ollut
ilmautunut tilaisuutta toteuttaa mahdollisuuksiaan. Mutta kun
tilaisuus kerran tulisi, niin oli varmaa, että hän mukautuisi uusien
olojen uusiin vaatimuksiin. Vertaus vierivästä kivestä voinee kyllä
pitää paikkansa, mutta kuitenkin kyky pysyä muotoihin kangistumatta
on ihmisen parhaita ominaisuuksia. Tämä kyky oli Vance Corlissin
itsensä tietämättä hänen oivallisin aarteensa.
Mutta palatkaamme asiaan! Hän tunsi voimakasta ja puhdasta
iloa ajatellessaan Frona Welsen tapaamista ja katseli usein
päivänpaisteista kuvaa, jota hän säilytti mielessään. Hän kulki solan
kautta, järvien poikki ja jokea alas niin nopeasti kuin runsaat
matkarahat sallivat (lontoolaiset yhtiöt eivät kitsastele), mutta
kuitenkin Frona ehti neljätoista päivää häntä aikaisemmin Dawsoniin.
Hän voitti lopulta esteet rahojen avulla, mutta Welsen nimi oli
tehokkaampi talismani kuin mitkään raha-aarteet. Hänen saavuttuaan
perille kului pari viikkoa asunnon hankkimiseen, suosituskirjeitten
perille viemiseen ja yleensä kotiutumiseen. Mutta kaikki tulee
aikanaan, ja niin hän eräänä iltana joen jäädyttyä suuntasi
mokkasiiniensa kärjet Jakob Welsen taloa kohti. Mrs Schoville,
valtion asiamiehen vaimo, antoi hänen nauttia arvoisasta seurastaan.
Corlissin teki mieli hieroa silmiään. Lämmitysjohto Klondykessa!
Mutta seuraavana hetkenä hän oli raskaitten oviverhojen välitse
astunut hallista seurusteluhuoneeseen. Ja se oli todella
seurusteluhuone! Hänen hirvennahkamokkasiininsa vajosivat
hekumallisesti pehmeään mattoon, ja vastaiselta seinältä muuan
Turnerin auringonnousu sattui hänen silmiinsä. Muitakin maalauksia ja
kuparipiirroksia oli seinillä. Kahdessa mahtavassa uunissa roihusivat
kuusihalkovalkeat. Huoneessa oli myös piano, ja joku kuului laulavan.
Frona hypähti tuolilta ja astui ojennetuin käsin häntä kohti.
Corliss oli luullut valokuvaansa täydelliseksi, mutta tämä tulikuva,
tämä nuori olento, joka loisti lämpöä ja elämäniloa, himmensi sen
kokonaan. Häntä miltei pyörrytti, kun hän piti Fronan molempia käsiä
omissaan; se oli tuollainen hetki, jolloin selittämätön liikutus saa
veren kuohumaan ja huumaa järjen. Mrs Schovillen huudahdukset, joiden
ensimmäiset tavut hän sangen epäselvästi kuuli, saattoivat hänet
jälleen tajuihinsa.
"Oi!" tämä huudahti. "Te siis tunnette hänet."
Ja Frona vastasi: "Kyllä, me olemme tavanneet toisemme matkalla
Dyeasta, ja ne, jotka tapaavat toisensa Dyean tiellä, eivät voi
unohtaa sitä koskaan."
"Miten runollista!"
Valtion asiamiehen vaimo löi kätensä yhteen. Hän oli lihavanlainen,
neljänkymmenen ikäinen ja flegmaattinen luonteen laadultaan, mutta
puhkesi päivät päästään kuitenkin tuon tuostakin huudahduksiin ja
käsientaputuksiin. Hänen miehensä vakuutti salaa, että jos itse
Jumala olisi suvainnut katsoa häntä kasvoista kasvoihin, niin
hän olisi lyönyt pyöreät kätensä yhteen ja huudahtanut: "Miten
runollista!"
"Miten se tapahtui?" hän jatkoi. "Hän auttoi kai teidät jonkin
hengenvaarallisen jyrkänteen yli tai jotain sen kaltaista, eikö niin?
Sanokaa, että hän teki sen! Ettekä te ole hiiskunut sanaakaan, mr
Corliss! Kertokaa pian, minä kuolen uteliaisuudesta!"
"Ei mitään sen kaltaista", kiiruhti Corliss vastaamaan. "Se oli aivan
vähäpätöinen asia. Minä -- se on me --"
Häntä melkein peloitti, kun Frona keskeytti hänet. Kuka saattoi
tietää, mitä tämä merkillinen tyttö sanoisi.
"Hän osoitti minulle vieraanvaraisuutta, siinä kaikki", hän sanoi.
"Ja minä vakuutan, että hänen paistetut perunansa ovat suurenmoiset
ja hänen kahvinsa oivallista -- kun on hyvin nälkä."
"Kiittämätön!" onnistui Corliss saamaan kuuluville ja ehti parahiksi
saamaan hymyilevän katseen palkakseen, ennen kuin hänet esiteltiin
eräälle komealle ratsupoliisiupseerille, joka seisoi uunin edessä
keskustellen elintarvekysymyksestä pienen, vilkkaan miehen kanssa.
Viimeksi mainittu oli silmin nähtävästi sekä tottumaton että
tyytymätön valkeaan paidanrintaan ja kovaan kaulukseen.
Corliss, joka oli sattunut saamaan seurustelutaidon perintönä, kulki
luontevasti ryhmästä toiseen Del Bishopin häntä suuresti kadehtiessa.
Tämä istui jäykkänä ensimmäisellä tuolilla, jonka oli sattunut
keksimään, ja odotti kärsivällisesti, että joku jättäisi hyvästi,
jotta hän saisi nähdä, kuinka tämän toimituksen tuli tapahtua. Hän
oli kuvitellut suurimman osan mielessään, tiesi, kuinka monen askelen
päässä ovelta hän oli, ja oli vakuutettu siitä, että hänen tuli
sanoa hyvästi Fronalle, mutta ei tiennyt, pitikö hänen antaa kättä
koko seuralle vai eikö. Hän oli vain pistäytynyt Fronaa tapaamaan
ja kysymään, miten hän jaksoi, ja oli pahaa aavistamatta joutunut
seuraan.
Keskusteltuaan juuri erään miss Mortimerin kanssa Ranskan
symbolistisen koulun rappeutumisesta Corliss äkkiä joutui Del
Bishopin lähettyville. Kullankaivaja tunsi hänet heti samaksi
mieheksi, jonka hän silmänräpäyksen ajan oli nähnyt seisovan
teltan ovella Happy Campissa. Ja hän oli äärettömän kiitollinen
hänen vieraanvaraisuudestaan Fronaa kohtaan tuona yönä, jolloin
hän itse oli joutunut tuuliajolle. Sillä kaikki Fronalle osoitettu
ystävällisyys oli ystävällisyyttä häntäkin kohtaan, ja hän muistaisi
sen totta totisesti niin kauan kuin hänellä olisi peitteen
palastakaan. Hän toivoi, ettei isäntä itse ollut joutunut kärsimään.
Miss Frona oli kertonut, että siellä oli vähän vuodevaatteita, mutta
eihän silloin ollut kylmä yö, vaikka tuuli kovasti, niin että ei
kai heidän ollut tarvinnut pahoin palella. Keskustelun aihe tuntui
Corlissista niin vaaralliselta, että hän heti tilaisuuden sattuessa
lähti tiehensä ja jätti kullankaivajan kaipaamaan ovea.
Mutta Dave Harney, joka ei ollut tullut vahingossa, varoi
istuutumasta. Hän oli Eldoradon kuninkaita ja piti velvollisuutenaan
elää sen arvon mukaisesti, jonka hänen miljoonansa seuraelämässäkin
olivat hänelle hankkineet. Ja vaikka hän ei tietänytkään seuraelämän
hienouksista muuta, kuin että piti käyttää riippuvia kellonvitjoja,
ja vaikka kaikki hänen kokemuksensa oli kotoisin juomaseuroista,
niin hän kuitenkin omasta mielestään oli hyvin onnistunut seuramies,
oikea salonkisankari. Nokkelana hän liikkui paikasta toiseen
pitkin, laahustavin askelin ja puettuna räikeänväriseen pukuun
ja jutteli jokaisen kanssa, joka hänen tielleen sattui. Miss
Mortimer, joka puhui Pariisin ranskaa, veti hänet syrjään ja alkoi
keskustella symbolisteistaan, mutta hän antoi takaisin kanadalaisella
sekasotkumurteella ja jätti neidin suu auki miettimään ehdotusta,
että neiti möisi hänelle kaksikymmentäviisi naulaa sokeria, valkoista
tai ruskeata. Mutta miss Mortimer ei suinkaan ollut ainoa, jolle
tämä ehdotus tehtiin, sillä kaikki keskustelut hän taitavasti johti
ruokaan ja lopulta tuohon ikuiseen ehdotukseen. "Valkoista tai
ruskeata", hän joka kerta iloisesti lopetti keskustelunsa ja jatkoi
matkaansa seuraavan uhrin luo.
Mutta varsinaisesti hän kuitenkin kruunasi seuraelämässä
saavuttamansa menestyksen pyytäessään Fronaa laulamaan tuon
liikuttavan laulun "Sun tähtes jätin kodin armahan." Frona ei sitä
tuntenut, mutta hän pyysi Dave Harneytä hyräilemään sävelen, jotta
hän osaisi säestää häntä. Daven äänessä oli enemmän voimaa kuin
kauneutta, ja Del Bishop, joka lopultakin vapautui noloudestaan,
yhtyi kähein äänin kertosäkeihin. Tämä vaikutti häneen niin
virkistävästi, että hän jätti tuolinsa, ja kun hän viimein tuli
kotiin, niin hän potkaisten herätti unisen asuintoverinsa saadakseen
kertoa, miten hurjan hauskaa hänellä oli ollut Welsellä. Mrs
Schoville nauraa hihitti ja piti laulua "niin erikoisena", ja kun
ratsupoliisiupseeri ja muutamat muut englantilaiset isänmaanystävät
alkoivat laulaa "God Save the Queen" ja "Rule Britannia", ja
ameriikkalaiset vastasivat laulamalla "My Country", "Tis Of Thee"
ja "John Brown", niin hän sai useita tilaisuuksia pitää kaikkea
"niin erikoisena." Sitten paksu Alec Beaupien ehdotti marseljeesia,
ja vihdoin seurue lähti kotimatkalle laulaen "Die Wacht am Rhein"
kylmässä talviyössä.
"Älkää toiste tulko näinä iltoina", kuiskasi Frona Corlissille heidän
erotessaan. "Me emme ole vaihtaneet kolmea sanaa, ja minä tiedän,
että meistä tulee hyvät ystävät. -- Onnistuiko Dave Harneyn saada
teiltä sokeria?"
He nauroivat molemmat, ja Corliss kulki kotiin revontulten valossa
koettaen selvittää niitä vaikutelmia, joita oli saanut mieleensä.