"Niin, kapteeni, teidän täytynee myöntää, että meidän on pakko hiukan
liioitella tilanteen vakavuutta?" Jakob Welse auttoi nahkaturkkia
vieraansa ylle ja jatkoi: "En tarkoita, ettei se olisi vakava, vaan
että se ei saa tulla vakavammaksi. Olemmehan me kaksi ennenkin
taistelleet nälänhätää vastaan. Meidän täytyy peloittaa heitä ja
tehdä se nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Jos Dawsonista poistetaan
5,000 miestä, niin elintarpeet riittävät. Jos nuo 5,000 levittävät
huhun nälänhädästä Dyeaan ja Skaguayhin, niin he estävät 5,000 uutta
miestä tulemasta tänne jäätiköitten yli."
"Aivan oikein! Ja te voitte olla varma tarmokkaasta yhteistoiminnasta
järjestysvallan taholta, mr Welse." Puhuja, harmaatukkainen
mies, jolla oli päättäväinen ilme, tanakka vartalo ja sotilaan
ryhti, käänsi kauluksensa korville ja tarttui ovenripaan. "Olen
jo huomannut, että vastatulleet teidän ansiostanne alkavat myydä
varustuksiaan ja ostella koiria. Mikä rynnäkkö tästä tuleekaan
rannikolle, kunhan joki jäätyy! Ja kun yksikin mies myy tuhat naulaa
elintarpeita ja lähtee tiehensä, niin se merkitsee, että jäljelle jää
yksi tyhjä vatsa vähemmän ja että toinen, joka jää, tulee täytetyksi.
Milloin _Laura_ lähtee?"
"Tänään aamupäivällä, mukanaan 300 miestä, joilla ei ole ruokaa.
Olisipa niitä 3,000!"
"Amen! Ja milloin odotatte tyttärenne saapuvan?"
"Minä päivänä tahansa." Jakob Welsen silmät saivat lämpimän ilmeen.
"Toivon, että tulette luoksemme päivälliselle, kun hän on tullut
ja otatte mukaanne muutamia nuorukaisianne kasarmista. Minä en
tiedä kaikkien nimiä, mutta viekää heille kuitenkin terveiseni.
Olen laiminlyönyt seuraelämän -- ei ole ollut aikaa -- mutta tahdon
pitää huolta siitä, että tyttö saa huvitella. Hän tulee suoraa
tietä Yhdysvalloista ja Lontoosta ja voisi helposti tuntea itsensä
yksinäiseksi täällä. Ymmärrättehän?"
Jakob Welse sulki oven, työnsi tuoliaan hiukan taapäin ja asetti
jalkansa tulisijan rautaristikkoa vasten. Puolen minuuttia
tyttömäinen olento välkkyi tulen valossa hänen silmäinsä edessä
sulautuen sitten vaalean, saksalaistyyppisen naisen kuvaksi.
Ovi avautui. "Mr Welse, mr Foster lähetti minut kysymään, saako hän
edelleen menetellä allekirjoittamienne määräysten mukaisesti, mitä
ruokavarastoihin tulee?"
"Kyllä, mr Smith. Mutta sanokaa, että hän jakaa vain puolet
säädetystä määrästä. Jos jonkun osuus on tuhat naulaa, niin antakaa
hänelle viisisataa."
Hän sytytti sikarin ja nojautui taas selkäkenoon tuolissaan.
"Kapteeni Mc Gregor pyytää päästä puheillenne, sir."
"Antakaa hänen tulla."
Kapteeni Mc Gregor astui huoneeseen ja jäi seisomaan esimiehensä
eteen. Uusi maailma oli lapsuudesta asti kovin kourin pidellyt tätä
skotlantilaista, mutta hänen ahavoituneitten kasvojensa jokainen
piirre ilmaisi ankaraa oikeudenmukaisuutta, ja päättäväinen leuka
julisti katsojalle, että oli edullisinta olla rehellinen, jos joutui
tekemisiin sen omistajan kanssa. Tätä varoitusta vahvisti nenä, joka
oli vino ja poikki hakattu, sekä pitkä arpi, joka kulki pitkin otsaa
ja katosi harmahtavien hiusten peittoon.
"Tunnin kuluttua me irroitamme köydet, sir, ja olen tullut saamaan
viimeisiä määräyksiä."
"Hyvä!" Jakob Welse käänsi tuoliaan. "Kapteeni Mc Gregor!"
"Mitä, sir?"
"Minä olin ajatellut teille muuta työtä talveksi, mutta olen
muuttanut mieltä ja päättänyt antaa teidän kuljettaa _Lauraa_.
Voitteko arvata miksi?"
Kapteeni Mc Gregor siirsi painonsa toiselta jalalta toiselle, ja
ovela, irvistyksenkaltainen hymy vilkkui hänen silmäkulmillaan.
"Taitaa olla kova edessä", hän mörähti.
"Minä en olisi voinut keksiä sopivampaa miestä. Mr Bally antaa teille
yksityiskohtaiset ohjeet, kunhan olette laivassa. Mutta antakaa minun
vain sanoa teille, että ellemme saa tarpeeksi miehiä peloitetuksi
lähtemään seudulta, niin Fort Yukonissa tulee olemaan ankara puute.
Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Sen vuoksi ei mitään ylellisyyttä! Te otatte kolmesataa miestä
mukaanne, voi sattua, että kaksi kertaa niin monta lähtee samaa
tietä, kun joki ehtii jäätyä. Teillä tulee olemaan tuhat henkeä
ruokittavananne talvella. Antakaa heille määrätyt ruokaosuutensa
-- työn palkaksi -- ja katsokaa, että he tekevät työtä. Haloista 6
dollaria syleltä, ja ne on pinottava rantaan, sellaiselle paikalle,
mihin höyrylaivat voivat laskea maihin. Jos eivät tee työtä, niin
saavat olla ilman ruokaa. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Tuhat miestä voi tuottaa ikävyyksiä, jos saavat laiskotella. Ja he
voivat tehdä sen joka tapauksessa. Pitäkää huolta siitä, etteivät he
silloin saa haltuunsa elintarvevarastoja. Jos niin kävisi, niin --
täyttäkää velvollisuutenne."
Toinen nyökäytti jurosti päätään. Hän puristi itsetiedottomasti
kätensä nyrkkiin, ja otsan arpi kävi tulipunaiseksi.
"Satamassa on viisi höyrylaivaa jäissä. Älkää antako kevättulvan
turmella niitä ja sijoittakaa ennen kaikkea niiden lasti suureen
tavara vajaan. Siten te voitte paremmin suojella sitä ja estää sitä
kastumasta. Lähettäkää sanankuljettaja Fort Burriin pyytämään mr
Carterilta kolme miestä. Hän ei tarvitse heitä. Circle Cityssä ei ole
paljoakaan tehtävää. Poiketkaa sinne matkalla ja ottakaa puolet mr
Burdwellin miehistä. Te tulette tarvitsemaan heitä, teiltä ei tule
puuttumaan levottomuuksia eikä revolverinäytelmiä. Älkää taipuko!
Pitäkää ohjakset kireällä alusta alkaen. Muistakaa, että se, joka
ensin ampuu, pääsee leikistä ehjin nahoin. Älkää hetkeksikään
unohtako varastoja!"
"En, sir!" mutisi kapteeni Mc Gregor vastaukseksi ja lähti huoneesta.
"John Melton -- mr John Melton, sir. Voiko hän päästä puheillenne?"
"Katsokaahan nyt, Welse, mitä tämä merkitsee?" John Melton seurasi
kirjurin kintereillä ja melkein kaatoi hänet kumoon rynnätessään
eteenpäin heiluttaen paperia kädessään yhtiön päämiehen silmien
edessä. "Lukekaa tämä! Mitä siinä sanotaan?"
Jakob Welse loi silmäyksen paperiin ja katsoi sitten kylmästi ylös.
"Tuhat naulaa elintarpeita!"
"Sitähän minäkin sanon, mutta se mies, joka teillä on liikkeessänne,
väittää vastaan. Hän sanoo, että se merkitsee viittäsataa naulaa."
"Hän on aivan oikeassa."
"Mutta --"
"Siinä sanotaan tuhat naulaa, mutta liikkeessäni se merkitsee vain
viittäsataa."
"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?" Mies työnsi kuitin uudestaan
toisen silmien eteen.
"On kyllä."
"Mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Antaa teille viisisataa. Mitä te sitten aiotte tehdä?"
"Kieltäytyä vastaanottamasta niitä."
"Hyvä! Silloin meillä ei ole syytä keskustella enempää tästä asiasta."
"Onpa kyllä. Minä en halua tästä lähin olla teidän kanssanne
missään tekemisissä. Olen tarpeeksi rikas hankkiakseni itse vuorten
tuolta puolen mitä tarvitsen, ja sen teenkin ensi vuonna. Meidän
liikesuhteemme ovat tästä hetkestä ainiaaksi lopussa."
"Minä en voi sille mitään. Teillä on kolmensadantuhannen dollarin
arvosta kultaa minun hallussani. Menkää mr Atshelerin luo ja nostakaa
ne heti."
Mies astui raivoissaan edestakaisin huoneessa.
"Enkö minä voi saada niitä tuhatta naulaa? Taivas varjelkoon, mies!
Minä olen maksanut ne. Ette kai aio tappaa minua nälkään?"
"Kuulkaahan nyt, Melton!" Jakob Welse keskeytti puheensa
kopsauttaakseen tuhan sikaristaan. "Mitä te nyt oikeastaan ajatte
takaa? Mitä te tahdotte?"
"Tuhat naulaa elintarpeita."
"Omaa vatsaanne varten?"
Bonanzan kuningas nyökäytti päätään.
"Juuri niin." Vaot Jakob Welsen otsassa tulivat selvemmin näkyviin.
"Te huolehditte omasta vatsastanne, minä kahdenkymmenentuhannen
ihmisen vatsasta."
"Mutta Tim Mc Ready sai eilen tuhat naulaansa."
"Vähennys astui voimaan vasta tänään."
"Mutta miksi juuri minun pitää joutua kärsimään?"
"Miksi te ette tullut eilen ja Tim Mc Ready tänään?"
Melton ei tiennyt mitä sanoa, ja Jakob Welse vastasi itse olkapäitään
kohauttaen omaan kysymykseensä:
"Juuri siitä se johtuu eikä mistään suosikkijärjestelmästä. Jos te
vetoatte Tim Mc Readyyn, niin minä puolestani vetoan siihen, että te
ette tullut eilen. Parempi on, että molemmat syytämme sallimusta.
Te kestitte nälänhädän Forty Milessa. Te olette valkoinen mies.
Teidän rikkautenne ei oikeuta teitä saamaan naulaakaan enempää, kuin
repaleinen vanhus, jolla ei ole penniäkään, tai vasta syntynyt lapsi
saa. Luottakaa minuun! Niin kauan kuin minulla on naulankaan verran
ruokaa, niin teidän ei tarvitse kärsiä nälkää. Antakaa nyt minulle
kättä, olkaa iloisen näköinen ja koettakaa tyytyä osaanne."
Yhä vielä kuohuksissaan, vaikkakin pahin myrsky jo oli tyyntynyt,
Bonanzan kuningas kuitenkin pudisti tarjottua kättä ja syöksyi
sitten ovesta ulos. Ennenkuin se ehti sulkeutua hänen jälkeensä,
muuan notkea yankee livahti huoneeseen, koukisti toisen mokkasiinin
verhoaman jalkansa, veti sillä tuolin alleen, istuutui ja alkoi
tuttavallisesti:
"Tuota noin, eivät kai ihmiset oikein pidä tästä uudesta
ruoanjakelukomennosta vai mitä?"
"Kas, Dave! Tekö siinä olette?"
"Niinpä luulisin. Sitähän minun piti sanoa, että kyllä niitä tulee
lähtemään täältä laumoittain pakoon, kunhan joki jäätyy."
"Niinkö luulette?"
"Luulen totisesti."
"Sepä hauska kuulla. Juuri sitä maa tarvitsee. No lähdettekö tekin?"
"En ikipäivinä." Dave Harney heitti päänsä taapäin keikaroivan
itsetyytyväisenä. "Kuljetin kimpsuni ja kampsuni eilen kaivokselle
-- en hetkeäkään liian aikaisin. Mutta tuota noin, sitten tapahtui
jotain hullua. Sokeri oli kaikki viimeisessä reessä, ja juuri siinä,
missä tie kääntyy Klondykesta Bonanzaan, jää murtui, enkä sen jälkeen
ole nähnyt jälkeäkään reestä enkä sokerista. Viimeinen reki ja kaikki
sokeri! Ja siksi minä nyt poikkesin saamaan sadan naulan verran --
valkoista tai ruskeata, samantekevä!"
Jakob Welse pudisti päätään ja hymyili, mutta Harney veti tuolinsa
lähemmä.
"Teidän kirjurinne sanoi, ettei hän tiennyt, saisiko hän antaa
minulle, ja kun minulla ei ollut teiltä lupakirjaa, niin sanoin, että
käyn teidän puheillanne, ymmärrättekö? En minä välitä siitä, mitä se
maksaa. Antakaa vain tasan sata naulaa, se riittää."
"Tuota noin", hän jatkoi rauhallisesti huomatessaan Welsen
päättäväisen ja kielteisen päänpudistuksen. "Minä pidän niin
hirveän paljon makeasta. Muistatteko niitä nekkuja silloin Preacher
Creekissä? Kuinka se aika kuluu! Siitä on nyt kuusi vuotta, ei,
enemmän, seitsemän, hitto vie! Mutta sitähän minun piti sanoa, että
ennen minä olisin vailla mitä tahansa kuin sokeria. Ja mitä siihen
sokeriin tulee, niin minulla on koira tuolla ulkona. Eiköhän ole
paras ajaa varaston luo ja ottaa sokeri sieltä? Vai mitä?"
Mutta hän huomasi, että Jakob Welse aikoi sanoa "ei", ja kiiruhti
jatkamaan:
"No, enhän minä tahdo väkisin ottaa, en millään ehdolla.
Niin että jos teillä on sitä niukalti, niin minä voin tyytyä
seitsemäänkymmeneenviiteen --" (hän tutki toisen ilmettä) "ja ehkäpä
viiteenkymmeneenkin. Minä käsitän teidän asemanne enkä ole niin
halpamainen, että kiusaisin teitä --."
"Älkää huoliko tuhlata sanoja, Dave! Meillä ei ole naulaakaan sokeria
liikaa."
"Tuota noin, enhän minä väkisin, ja teidän tähtenne minä suostun
kahteenkymmeneenviiteen."
"Te ette voi saada hitustakaan."
"Enkö pientä palaakaan? No niin, älkää nyt olko minulle vihainen.
Unohdetaan, että minä olen teiltä pyytänyt! Minä tulen sitten toiste,
kun sopii paremmin. Hyvästi siihen asti! Tuota noin!" Hän käänsi
päätään ja näytti höristävän korviaan paremmin kuullakseen. "Tuo on
_Lauran_ vihellys. Tuletteko katsomaan sen lähtöä? Mennään yhdessä!"
Jakob Welse veti karhunnahkaturkit ylleen ja kintaat käteensä, ja he
astuivat ulompien toimistohuoneitten läpi myymälähuoneeseen. Se oli
niin suuri, ettei ollut tungoksen merkkiäkään, vaikka myymäläpöydän
takana oli parisataa ostajaa. Moni oli vakavan näköinen, ja useampi
kuin yksi heitti synkeän silmäyksen yhtiön päämieheen tämän kulkiessa
ohi. Kauppa-apulaiset möivät kaikkea paitsi ruokavaroja, mutta juuri
viimeksi mainittuja jokainen tahtoi saada. "Hän odottaa parempia
hintoja, nälänhädän hintoja", kuiskasi muuan punapartainen kaivosmies
pilkallisesti. Jakob Welse kuuli sanat, mutta ei kiinnittänyt niihin
huomiota. Hän tiesi saavansa kuulla ne monta kertaa ja paljon
ikävämmällä tavalla lausuttuina, ennenkuin hätä oli ohitse.
Ulkona katukäytävällä hän pysähtyi katsomaan julistuksia, joita
oli naulattu rakennuksen seinään. Muutamat koskivat kadonneita,
löydettyjä tai myytäviä koiria, kaikki muut kaupan olevia varusteita.
Arkamieliset olivat jo joutuneet pelon valtaan. Jakob Welse huomasi
Meltonin juttelevan pelokkaan näköisen vasta tulleen kanssa ja
päätteli Bonanzan kuninkaan tyytyväisestä ilmeestä, että tämän oli
onnistunut täyttää talvivarastonsa.
"Miksi ette koeta hankkia sokeria toisia teitä, Dave?" kysäisi Jakob
Welse osoittaen ilmoitustauluja.
Dave Harneyn katse ilmaisi moitetta. "Luuletteko, etten minä ole
koettanut? Olen saanut koirieni käpälät melkein pilalle ajaessani
sokeria takaa Klondyke Citystä aina Hospitaliin asti. Sitä ei saa
mistään hinnasta."
He kulkivat pitkin sivukäytävää liikerakennuksen ovien ja mukavasti
lumelle ojentautuneitten, odottavien ajokoirien ohi. Tätä lunta --
ensimmäistä pysyvää tänä talvena -- ympäristön kaivosmiehet olivat
odottaneet voidakseen aloittaa tavarainsa kuljetuksen.
"On se sentään merkillistä", uskalsi Dave Harney syvämietteisesti
lausua heidän astuessaan pääkadun poikki joenrannalle, "hiton
merkillistä, että minulla on kaksi viidensadan jalan kulta-aluetta,
joiden arvo on viisi miljoonaa dollaria, niin totta kuin minusta
kannattaa maksaa yhden sentin, eikä kuitenkaan palastakaan sokeria,
millä saisin kahvini ja vellini makeaksi. Hitto vieköön koko tämän
maan! Minä myyn kaiken, mitä minulla täällä on, ja lähden tieheni.
Minä -- minä menen takasin Valtoihin!"
"Sitä te ette tee", vastasi Jakob Welse. "Samaa te olette ennenkin
uhkaillut. Te elitte vuoden pelkällä lihalla Stuart-joen varrella,
jollen väärin muista. Te söitte lohenmahoja ja koiria pohjoisessa
Tananan varrella, puhumattakaan siitä, että olette kestänyt kaksi
nälkävuotta. Ettekä te kuitenkaan toistaiseksi ole lähtenyt tiehenne
ettekä tule sitä tekemäänkään. Täällä te kuolette, niin totta kuin
_Lauran_ köysiä paraikaa vedetään kannelle. Ja minä odotan varmasti
vielä kerran saavani pitää huolta teidän pesänselvityksestänne. Te
olette kiinteä kappale täällä, ja itse te sen parhaiten tiedätte."
Kaiken aikaa Jakob Welse oli saanut vastailla ohikulkijoitten
tervehdyksiin. Ne, jotka tunsivat hänet, olivat parhaasta päästä
varhain maahan muuttaneita, ja hän tunsi heidät kaikki nimeltä. Mutta
vasta tulleittenkin joukossa oli tuskin ainoatakaan, jolle hänen
ulkomuotonsa ei ollut tuttu.
"Tekisi mieleni lyödä vetoa, että olen Pariisissa vuonna 1900",
vastusteli Eldoradon kuningas heikosti. Mutta Jakob Welse ei kuullut.
Laivalla soitettiin viimeistä kertaa, ja Mc Gregorin tervehtiessä
päällikköään perämiehenkojusta _Laura_ loittoni rannasta. Ilma
raikui rannalle jääneitten onnentoivotuksista ja viimeisistä
jäähyväishuudoista, mutta nuo kolmesataa, joilla ei ollut ruokaa ja
joiden sen vuoksi täytyi kääntää selkänsä kultaisille unelmilleen,
seisoivat hiljaa ja alakuloisina eivätkä paljoakaan vastanneet
toisten huutoihin. _Laura_ kulki perä edellä pitkin kanavaa, jonka se
mursi rantajäihin, kääntyi myötävirtaan ja lähti päästäen viimeisen
huudon täyttä vauhtia eteenpäin.
Väkijoukko harveni, ja jokainen lähti jatkamaan työtänsä. Jakob
Welsen ympärille oli kokoontunut kymmeneen nouseva joukko tuttavia.
Puhe koski nälänhätää, mutta se oli miesten puhetta. Dave Harneykin
unohti kirota maata sokerinpuutteen takia ja ryhtyi sen sijaan
laskemaan leikkiä vasta tulleitten kustannuksella, joita hän
siwash-kielellä kutsui nimellä _chechaquos_. Kesken leikintekoa hänen
tarkka silmänsä huomasi mustan pilkun, joka jääsohjossa kulki jokea
alas. "Katsokaahan tuota!" hän huusi. "Kanootti jäissä!"
Kiemurrellen ja käännellen, vuoroin soutaen, vuoroin työntäen syrjään
uiskentelevia jäälauttoja kanootissa olevat kaksi miestä yrittivät
päästä lähemmäksi rantajään reunaa, jota pitkin he kulkivat etsien
tietä rantaan. Höyrylaivan uurtaman uoman kohdalla he pistivät
aironsa syrjään, ja nuolena vene lensi tyveneen veteen. Odottava
väkijoukko otti heidät avosylin vastaan, auttoi heidät maihin ja
nosti heidän kanoottinsa rannalle. Sen pohjalla oli kaksi nahkaista
postilaukkua, pari peitettä, kahvi- ja paistinpannu ja melkein
tyhjä eväspussi. Miehet olivat kylmästä niin kohmettuneet, että
tuskin pysyivät jaloillaan. Dave Harney ehdotti whiskyä ja tahtoi
heti paikalla saada heidät mukaansa, mutta toinen miehistä jäi
kangistunein käsin tervehtimään Jakob Welseä.
"Hän on tulossa", hän ilmoitti. "Sivuutimme hänen veneensä tunti
sitten. Se voi tulla esiin mutkasta minä hetkenä tahansa. Minulla
on teille kirjeitä, tulen kyllä tuomaan ne teille vähän myöhemmin.
Ensin minun täytyy saada jotain sisääni." Hän kääntyi mennäkseen Dave
Harneyn kanssa, mutta pysähtyi äkkiä ja osoitti kädellään joelle
päin. "Siinä hän onkin. Tulee juuri esiin rantakallion takaa."
"Juoskaa, pojat, ja katsokaa, että saatte whiskyä!" kehoitti Dave
Harney häntä ja hänen toveriaan. "Sanokaa, että minä maksan, ja
ottakaa kaksinkertaiset annokset. Ja suokaa anteeksi, etten tule
juomaan teidän kanssanne, sillä minä aion jäädä tänne."
Klondyke, Yukonin sivujoki, toi muassaan suuret määrät jäitä,
mahtavia lohkareita ja pehmeää sohjoa, ja ne työnsivät venettä
Yukonin keskiuomaa kohti. Rannalla-olijat näkivät selvästi kamppailun
-- neljän miehen seisovan veneessä ja meloillaan raivaavan tietä
ratisevien jääkappaleitten lomitse. Veneessä olevasta Yukon-uunista
nousi sininen savupylväs suikerrellen ilmaan, ja pian saattoi nähdä
naisen istuvan veneen perässä ja hoitavan pitkää perämelaa. Kun
Jakob Welse tämän näki, niin hänen silmänsä välähtivät. Tämä oli
ensimmäinen enne, ja se lupasi hyvää. Tyttö oli pysynyt Welsenä,
taistelijana. Lukuvuodet eivät olleet tehneet häntä heikoksi. Hän
oli ensi kertaa ollut kaukana kotoiselta maaperältä, mutta hän ei
pelännyt sitä; hän saattoi palata iloisena ja luonnollisena.
Näin Jakob Welse mietti mielessään, kunnes vene jäitten piirittämänä
ja puristamana ajautui rantajään reunaa vastaan. Muuan valkoihoinen
-- koko muu miehistö oli intiaaneja -- hyppäsi veneestä ja koetti
köyden avulla hillitä sen vauhtia ja johtaa sen höyrylaivan
uomaan. Mutta yksiöisen jään reuna petti, ja mies vaipui virtaan.
Raskas jäämöhkäle painoi veneen keulan sivullepäin, ja mies tuli
näkyviin perän kohdalla. Viivyttelemättä nainen tarttui kädellään
hänen kaulukseensa, ja samassa hetkessä hän lujalla äänellä käski
intiaaneja huopaamaan. Yhä kannattaen miehen päätä vedenpinnan
yläpuolella hän heitti koko painonsa peräsintä vasten ja ohjasi
veneen perä edellä uomaan. Vielä jokunen veto, ja vene töksähti
rantaan. Dave Harney tarttui nyt miehen kaulukseen, kiskoi
hänet ylös ja lähetti hänet kalisevin hampain samaa tietä kuin
postinkuljettajatkin.
Frona nousi seisomaan, ja hänen poskensa hehkuivat ankarasta
ponnistuksesta. Jakob Welse epäröi. Hän seisoi niin lähellä,
että olisi voinut kädellään tarttua veneen reunaan, mutta heidän
välillään oli kolme vuotta. Seitsentoista vuotiaasta tytöstä oli
tullut kaksikymmenvuotias nainen, muutos oli suurempi kuin hän
oli voinut kuvitella. Hän ei tiennyt, syleilläkö tuota loistavaa,
nuorta olentoa vai ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet maihin.
Mutta kukaan ei ehtinyt huomata hänen epäröimistään, sillä tyttö
hypähti heti rannalle ja hänen syliinsä. Miehet, jotka seisoivat
ylempänä, katsoivat toisaalle, kunnes nuo kaksi käsi kädessä nousivat
rantatörmää ylös.
"Hyvät herrat, tässä on tyttäreni." Jakob Welsen kasvoista kuvastui
rajaton ylpeys.
Frona heitti koko joukkoon toverillisen, hymyilevän katseen, ja joka
mies tunsi, että nuo silmät hetkisen olivat katsoneet suoraan hänen
omiinsa.