Frona astui esiin kimmeltävästä koivikosta, ja auringon ensimmäisten
säteiden kullatessa hänen vapaana aaltoilevaa tukkaansa hän kevyesti
kiiruhti kasteisen niityn poikki. Maa uhkui hedelmällistä kosteutta
ja tuntui pehmeältä hänen jalkoihinsa, märkä ruoho löi häntä polviin
ja heitti taipuessaan ympärilleen välkkyvän timanttisateen. Hänen
poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat kilpaa kirkkaan aamun
kanssa, ja hän säteili nuoruutta ja rakkautta. Luonto oli ollut
hänelle äidin sijassa, ja hän rakasti intohimoisesti näitä vanhoja
puita ja maan vihreyttä. Hänen korvansa nautti versovan elämän
hennosta huminasta, ja kostean maan tuoksu tuntui suloiselta hänen
sieraimiinsa.
Niityn toisessa laidassa, juuri siinä, mistä varjoisa ja kapea
metsäpolku lähti suikertamaan, hän äkkiä valkovartisten voikukkien
ja loistavanväristen leinikköjen joukosta keksi mättään suuria
Alaskan orvokkeja. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan, hautasi
kasvonsa viileään kukkarunsauteen ja veti molemmin käsin sen
purppuraloistoa puoleensa. Eikä häntä ensinkään hävettänyt. Hän oli
ollut ulkona suuressa maailmassa ja oppinut tuntemaan sen elämän
kurjuuden, sekavuuden ja hivuttavan kiihkeyden, mutta hän oli
palannut yksinkertaisena, puhtaana ja luonnollisena. Ja hän oli siitä
iloinen maatessaan tässä ja noiden vanhojen aikojen palatessa hänen
mieleensä, jolloin maailma ei ulottunut taivaanrantaa kauemmaksi ja
hän solan tuolta puolen luuli löytävänsä Tyhjyyden.
Hänen lapsuusaikansa elämä oli ollut alkuperäistä ja luonnollista,
sen lait harvat, mutta ankarat. Noiden lakien, tuon jokapäiväisen
elämän yksinkertaisen uskonnon ytimenä oli ollut rehellisyyden,
velvollisuuksiensa täyttämisen ja luottamuksen palkitsemisen
vaatimus. Hänen isänsä oli elänyt sen mukaan, ajatteli Frona
muistaessaan, miten kunnioittavasti joka mies lausui hänen nimensä.
Saman uskonnon hän itsekin oli oppinut ja vienyt muassaan valtameren
taakse suureen maailmaan, missä ihmiset olivat hylänneet vanhat
totuudet ja keksineet itsekkäitä dogmeja, rakennelleet taidokkaita
järjestelmiä. Ja saman uskonnon hän oli tuonut takaisinkin
palatessaan yhtä puhtaana, nuorena ja iloisena. Kaikkihan oli niin
yksinkertaista, miksi ei siis kaikilla ollut sama uskonto kuin
hänellä? Se vallitsi näiden pohjan perien autioilla teillä ja
leiritulilla, se antoi voimakkaille kelpo miehille uskallusta vaaran
ja kuoleman uhatessa. Miksi se ei ollut kaikkien ihmisten uskonto?
Olihan se Jakob Welsen ja Matt Mc Carthyn. Ja intiaanipoikien, hänen
muinoisten leikkitoveriensa, ja intiaanityttöjen, joiden johtajana
hän oli ollut amatsonisodassa. Vieläpä susikoiratkin tottelivat samaa
lakia ponnistellessaan valjakkonsa edessä ja kiidättäessään häntä
lumikenttien halki. Frona tunsi, että hänen uskontonsa oli terve,
luonnollinen ja hyvä, ja hän iloitsi siitä.
Kultarintakertun kirkkaat liverrykset tervehtivät häntä koivikosta
ja vetivät hänen huomionsa ympäröivään luontoon. Peltokana kirkui
kaukana metsässä, ja orava hyppelehti hänen päänsä yläpuolella
taitavasti oksalta oksalle, puusta puuhun, vähän väliä iloisesti
raksutellen. Metsän takana olevalla joella huutelivat eteenpäin
pyrkivät seikkailijat, jotka jo olivat heränneet unestaan ja
aloittaneet vaelluksensa pohjoista kohti.
Frona nousi maasta, heitti hiuksensa taapäin otsalta ja lähti
vaistomaisesti kulkemaan pitkin vanhaa tuttua polkua, joka puiden
lomitse vei George-päällikön ja dyean heimon leiripaikalle. Hän
tapasi pojan, joka yllään polvihousut, mutta muuten alastomana kuin
vaskijumala kokoili polttopuita ja joka kuparinkarvaisen olkansa
yli heitti ujostelemattoman silmäyksen häneen. Frona toivotti
hänelle ystävällisesti hyvää huomenta dyean murteella, mutta poika
pudisti päätään, nauroi röyhkeästi ja keskeytti työnsä huutaakseen
loukkaavia sanoja hänen jälkeensä. Tyttö ei voinut tätä ymmärtää,
näin ei ollut ennen, ja kohdatessaan hetken kuluttua suurikasvuisen
ja hehkuvasilmäisen sitkalaisnuorukaisen hän kulki vaiti ohitse.
Metsän laitaan päästyään hän näki leirin edessään ja hämmästyi. Tämä
ei enää ollut vanha leiri, jonka parikymmentä majapahasta ikäänkuin
seuraa kaivaten oli ryhmittynyt sikin sokin metsänaukeamalle, vaan
suuri, mahtava leiri. Se alkoi heti metsän reunasta, puikkelehti
siellä täällä tasangolla kasvavien viidakkojen läpi ja ulottui aina
joen rantaan, missä pitkät kanootit kymmenittäin tai tusinoittain
olivat riveissä. Täällä oli heimojen kokouspaikka, jommoista ei
ennen muinoin ollut ainoatakaan, ja tänne tuli kansaa tuhannen
mailin ranta-alueelta. Ne olivat kaikki vieraita intiaaneja, joilla
oli mukanaan vaimot, koirat ja muu omaisuus. Frona tapasi Juneaun
ja Wrangelin maan miehiä, hurjasilmäisiä stick-intiaaneja solan
tuolta puolen, tuimia chilcateja ja Kuningatar Charlottan saarten
asukkaita. Ja kaikki heittivät häneen synkeitä, vihaisia katseita,
paitsi milloin -- sitä pahempi -- joku iloinen sielu suosiotaan
osoittaakseen vilkutti hänelle silmää ja nauraa hohottaen sopotti
sanoja, joita ei sovi toistaa.
Heidän julkeutensa ei Fronaa peloittanut, mutta se tuotti hänelle
mielipahaa; se loukkasi häntä ja samensi kotiinpaluun iloa. Mutta
pian hän käsitti, mitä kaikki tämä merkitsi: hänen isänsä ajan
vanhat patriarkaaliset olot olivat olleet ja menneet, ja sivistys
oli kuumana tuulahduksena äkkiä vyörähtänyt tämän kansan ylitse.
Hän vilkaisi oviaukosta erääseen telttaan ja näki rajunnäköisiä
nuorukaisia kyyristyneinä piiriin lattialle. Oven luona oli kasa
rikkinäisiä pulloja merkkinä yön juomingeista. Epämiellyttävän ja
viekkaan näköinen valkoinen mies jakeli kortteja, ja kulta- ja
hopearahoja kasaantui lattialle. Muutaman askelen päästä Frona
kuuli onnenpyörän hyrinän ja näki intiaanien, miesten ja naisten,
panevan vaivoin ansaitut roponsa alttiiksi kiihkeästi tavoitellen
pelin kirjavia voittoja. Ja teltoista ja majoista kuului halpojen
soittokoneitten särkynyt ja rämisevä ääni.
Muuan vanha vaimo, joka istui auringonpaisteessa telttansa avoimen
oven edustalla pajukeppiä kuorien, nosti päätään ja huudahti
kimakasti.
"Hee-Hee! Tenas Hee-Hee!" hän sopotti niin selvästi ja innokkaasti
kuin hänen hampaattomat leukansa suinkin sallivat.
Frona säpsähti kuullessaan huudon. Tenas Hee-Hee! Pikku nauru! Tuolla
nimellä intiaanit kauan sitten olivat häntä kutsuneet. Hän kääntyi ja
meni vanhan naisen luo.
"Ja oletko sinä unohtanut niin pian, Tenas Hee-Hee?" tämä mutisi.
"Vaikka sinun silmäsi ovat niin nuoret ja terävät. Neepoosa ei niin
pian unohda."
"Sinäkö se olet, Neepoosa?" huusi Frona vanhukselle.
Tottumattoman kielen oli vaikea taipua outoihin äänteisiin.
"Olenhan minä Neepoosa", vastasi vanha vaimo vetäen hänet telttaan ja
lähettäen pienen pojan juoksujalkaa jollekin asialle. Molemmat naiset
istuutuivat lattialle, ja vanhus taputteli hellästi Fronan kättä
ja katsoi häntä samein silmin suoraan kasvoihin. "Niin, minä olen
Neepoosa, joka on pian tullut vanhaksi niinkuin meidän naisillamme
on tapana. Neepoosa, joka keinutti sinua käsivarsillaan, kun sinä
olit pieni lapsi. Neepoosa, joka antoi sinulle nimen, Tenas Hee-Hee.
Joka taisteli sinusta kuoleman kanssa, kun olit sairaana, ja kokoili
maan yrttejä metsistä ja niityiltä ja keitti niistä teetä ja antoi
sinun juoda. Mutta minä en huomaa sinussa paljon muutosta, minä
tunsin sinut heti. Sinun varjosi maassa sai minut nostamaan pääni.
Ehkä vähän muuttunut! Solakka sinä olet ja sulavaliikkeinen kuin
pajunvitsa, eikä aurinko viime vuosina ole yhtä palavasti suudellut
poskiasi kuin ennen muinoin. Mutta hiuksesi, jotka vapaasti hulmuavat
ja joiden väri on kuin aalloilla keinuvan ruskean meriruohon, ovat
samat kuin ennenkin, ja suusi nauraa mielellään eikä tahdo itkeä. Ja
silmäsi ovat yhtä kirkkaat ja rehelliset kuin niinä päivinä, jolloin
Neepoosa torui sinua pahanteosta etkä sinä tahtonut päästää valheen
sanaa huuliltasi. Niin, niin! Mutta ne naiset, jotka nyt tulevat
maahan, eivät ole sellaiset kuin sinä!"
"Miksi te ette kunnioita valkoista naista?" kysyi Frona. "Teidän
miehenne huusivat minulle julkeuksia leirissä, jopa pojatkin, kun
kuljin metsän läpi. Sellaista ei tapahtunut ennen muinoin, kun minä
leikin heidän kanssaan."
"Niin, niin", vastasi Neepoosa. "Niin on käynyt. Mutta älä moiti
heitä. Älä anna vihasi vuotaa heidän ylitsensä. Sillä totta on, että
syy on sinun heimosi naisten, jotka näinä aikoina tulevat maahan. He
eivät voi osoittaa yhtäkään miestä ja sanoa: 'Tuo on minun mieheni.'
Eikä ole hyvä, että naiset ovat sellaisia. Ja he katsovat kaikkia
miehiä julkein katsein ja ujostelematta, ja heillä on saastainen
kieli ja paha sydän. Siksi meikäläiset eivät kunnioita sinun heimosi
naista. Pojathan ovat vain poikia, ja miehet, mistä he tietäisivät?"
Teltan ovi avautui äkkiä, ja vanha mies astui sisään. Hän mörähti
jotakin Fronalle tervehdykseksi ja istuutui. Vain eräänlainen
uteliaisuuden ilme hänen kasvoillaan osoitti hänen iloaan vieraan
läsnäolosta.
"Tenas Hee-Hee on siis tullut takaisin näinä pahoina päivinä", sanoi
hän kimakalla ja väräjävällä äänellä.
"Miksi pahoina päivinä, Muskim?" kysyi Frona. "Eikö naisillanne
nyt ole koreammat vaatteet? Ettekö nyt saa syödä vatsanne täydeltä
jauhoja ja silavaa ja valkoisen miehen herkkuja? Eivätkö nuoret
miehet ansaitse paljon rahaa sekä kuormankantajina että soutajina? Ja
tuodaan kai sinulle nyt niinkuin ennenkin lahjaksi lihaa ja kalaa ja
peitteitä? Miksi siis ajat olisivat huonot, Muskim?"
"Tuo on totta", vastasi vanhus kauniilla papillisella tavallaan,
ja hänen silmistään saattoi nähdä pilkahduksen siitä tulesta, joka
niistä ennen muinoin oli loistanut. "Tuo on aivan totta. Meidän
naisillamme on koreammat vaatteet. Mutta he ovat löytäneet suosiota
sinun valkoisten miestesi silmissä eivätkä enää välitä oman heimon
nuorukaisista. Sen vuoksi heimo ei kasva eivätkä pienet lapset enää
telmi jalkaimme juuressa. Niin on asian laita. Vatsamme ovat kyllä
täynnä valkoisen miehen ruokaa, mutta myös hänen ilkeätä whiskyänsä.
Ansaitsevathan nuorukaisemme paljon rahaa, mutta he istuvat yökaudet
korttia pelaten ja menettävät kaiken. He torailevat keskenään,
tappelevat vihoissaan ja kantavat kaunaa toinen toiselleen. Ja
vanhalle Muskimille ei tuoda paljon lihaa eikä kalaa eikä peitteitä.
Sillä nuoret naiset kulkevat uusia teitä, eivätkä nuoret miehet enää
kunnioita vanhoja tapoja eivätkä vanhoja jumalia. Siksi nämä päivät
ovat pahat, Tenas Hee-Hee, ja ne saavat nähdä vanhan Muskimin surren
käyvän hautaansa."
"Niin, niin, niin on!" valitteli Neepoosa.
"Sinun kansasi hulluus on tehnyt minunkin kansani hulluksi",
jatkoi Muskim. "Ja sinun kansasi tulee suolaisen meren ylitse kuin
hyökyaalto ja menee -- voi, kuka tietää minne!"
"Niin, kuka tietää minne!" voivotteli Neepoosa huojutellen ruumistaan
edestakaisin.
"Aina he lähtevät pakkasta ja kylmää kohti, ja yhä tulee uutta väkeä,
hyökyaalto toisensa jälkeen!"
"Niin, niin! Pakkasta ja kylmää kohti! Matka on pitkä, ja siellä on
pimeätä ja kylmää." Neepoosa värisi ja laski sitten äkkiä kätensä
Fronan käsivarrelle. "Ja sinäkin menet?"
Frona nyökäytti päätään.
"Tenas Hee-Hee menee! Voi, voi, voi!"
Teltan oviverhoa kohotettiin, ja Matt Mc Carthy pilkisti sisään.
"Sielläkö te olette, Frona? Aamiainen on odottanut teitä jo puoli
tuntia, ja vanha Andy kiehuu ja kuohuu kiukusta kuin vanha akka,
jommoinen hän onkin. Huomenta, Neepoosa, ja teille myös, Muskim",
hän tervehti Fronan seuralaisia, "vaikk'ette te juuri taida minua
suuresti muistaakaan."
Vanha pariskunta mutisi jotakin tervehdykseksi ja jäi sitten ääneti
töllistämään.
"Mutta joutukaahan nyt, tyttö", kiiruhti Matt kääntyen taas Fronan
puoleen. "Minun laivani lähtee puolenpäivän aikaan, ja minulla on
aivan liian vähän aikaa olla teidän kanssanne. Ja ajatelkaa Andyä,
joka kiehuu ja pihisee kilpaa aamiaisen kanssa!"