"Kaikki kunnossa, miss Welse, mutta valitettavasti emme voi antaa
käytettäväksenne yhtään laivan veneistä."
Frona Welse nousi reippaasti paikaltaan ja tuli ensimmäisen
perämiehen luo.
"Meillä on niin tulinen kiire", tämä selitti, "ja kullanetsijät ovat
arkaa lastia, ainakin --."
"Ymmärrän kyllä", keskeytti Frona, "ja minäkin käyttäydyn aivan kuin
olisin samanlainen. Olen todella hyvin pahoillani siitä, että tuotan
teille vaivaa, mutta -- mutta --" Hän käännähti äkkiä toisaalle
ja viittasi rantaan päin. "Näettekö tuon suuren hirsimajan tuolla
männikön ja joen välillä? Olen siellä syntynyt."
"Taitaisipa itsellänikin teidän sijassanne olla kiire maihin",
murahti perämies myötätuntoisesti ja ohjasi tyttöä eteenpäin täpö
täydellä laivankannella.
Kaikki olivat toistensa tiellä, eikä joukossa ollut ainoatakaan, joka
ei olisi julistanut sitä täyttä kurkkua lähimmäisilleen. Tuhatkunta
kullanetsijää vaati meluten, että heidän kapineensa oli viipymättä
saatettava maihin. Kaikki kannen aukot ammottivat, ja vinkuvat
nostokoneet toivat lastiruuman syvyyksistä lakkaamatta sekalaista
matkatavaraa päivänvaloon. Höyrylaivan kummallakin puolella
oli riveittäin tasapohjaisia veneitä, joihin tavarat laivasta
laskettiin, ja jokaisessa näistä joukko miehiä hääri otsansa hiessä,
hyökkäsi matkakapineitten kimppuun ja viskeli myttyjä ja arkkuja
sinne tänne vimmatusti etsien. Kannella olevat miehet heiluttivat
rahtiseteleitään ja huusivat alhaalla työskenteleville. Joskus kaksi
tai kolme henkilöä tunsi saman kapineen omakseen, ja aika tora
syntyi. Rahtisetelien erilaiset merkit, "kaksi ympyrää" ja "ympyrä
ja piste", antoivat aihetta loppumattomiin kinasteluihin -- yhdelle
sahalle ilmaantui tusinan verran "oikeita" omistajia.
"Lastinpurkaja väittää tulevansa hulluksi", sanoi ensimmäinen
perämies auttaessaan Frona Welseä laskuportaita alas, "ja hänen
apulaisensa ovat jättäneet lastin järjestämättömänä matkustajien
haltuun ja luopuneet työstään. Mutta meidän ei sittenkään ole käynyt
niin hullusti kuin _Betlehemin tähden_", hän rauhoittaen jatkoi
osoittaen höyrylaivaa, joka oli ankkurissa neljännesmailin matkan
päässä. "Puolet sen matkustajista ovat hankkineet kuormahevoset
kulkeakseen Skaguayn ja White Passin kautta, ja toiset puolet aikovat
vaeltaa Chilcootin tietä. Siksi siellä on täysi kapina, eikä mitään
voida tehdä."
"Hei, hei, te sieltä tännepäin!" hän samassa huusi tarkoittaen
Whitehallin-venettä, joka varovaisesti risteili kauempana yrittämättä
tunkeutua keskelle yleistä sekamelskaa.
Pieni vene, joka sankarillisesti laahasi perässään suurta
kuorma-alusta, yritti tulla väliin, mutta Whitehallin-veneen
soutaja pääsi muutamin rivakoin vedoin sen keulan ohi ja oli juuri
selviytymäisillään, kun hän äkkiä onnettomuudekseen takertui
soudussaan. Vene pyörähti ympäri ja pysähtyi.
"Varokaa!" huusi ensimmäinen perämies.
Kaksi seitsemänkymmenen jalan kanoottia, lastinaan matkatavaroita,
kullanetsijöitä ja intiaaneja, lähestyi täysin purjein vastakkaiselta
suunnalta. Toinen niistä teki äkkikäännöksen purkamislaituria
kohti, mutta toinen painoi Whitehallin-veneen kuorma-alusta vasten.
Soutaja oli ajoissa irroittanut aironsa, mutta hänen pieni purtensa
natisi ankarasta paineesta ja oli musertumaisillaan. Mies nousi
tuhdoltaan ja tuomitsi lyhyesti ja pontevasti kaikki kanoottimiehet
ja kuorma-alusten kuljettajat ikuiseen kadotukseen. Eräs kuormaveneen
miehistä kurottautui laidan yli ja kaatoi hänen niskaansa käheän
ja äkäisen kirousten tulvan, ja sekä valkoihoiset että intiaanit
nauroivat pilkallisesti kanootissaan.
"Pois tieltä!" huusi eräs heistä, "ettekö te osaa soutaa?"
Soutumiehen nyrkki osui keskelle moittijan suuta ja lennätti tämän
puolipyörryksissä takaperin tavarakasan keskelle. Mutta ärsytetty
mies ei tyytynyt näin ylimalkaiseen mielenosoitukseen, vaan ryhtyi
käyttämään nyrkkiään toisenkin aluksen miehiä vastaan. Häntä lähinnä
oleva kaivosmies riuhtoi kiivaasti revolveriaan, joka oli takertunut
kiiltävään nahkakoteloon, sillä välin kun hänen venekumppaninsa
nauraen odottivat, miten asia päättyisi. Mutta kanootti oli jälleen
liikkeellä, ja perämiehenä oleva intiaani löi soutumiestä melansa
lappeella rintaan, niin että tämä keikahti takaperin veneensä
pohjalle.
Kirousten ja pilkkasanojen sadellessa ja väkivallantekojen ja
kuolemanvaaran uhatessa ensimmäinen perämies oli salaa heittänyt
silmäyksen vieressään seisovaan tyttöön. Hän oli odottanut näkevänsä
pelokkaat ja kauhistuneet neidonkasvot eikä ollut ensinkään
valmistautunut siihen vilkkaaseen, syvää mielenkiintoa osoittavaan
ilmeeseen, jonka hänen katseensa kohtasi.
"Olen pahoillani", hän alkoi.
Mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä melkein kuin olisi loukkaantunut
siitä, että häntä häirittiin. "Ei, ei suinkaan", hän sanoi. "Minä
nautin siitä kaikesta. Mutta kyllä oli onni, että tuon miehen
revolveri ei irtautunut. Jos se olisi --."
"Teidän maihinpääsynne olisi viivästynyt." Ensimmäinen perämies
naurahti tyytyväisenä hienotunteisuuteensa.
"Tuo mies on ensiluokan rosvo", hän jatkoi osoittaen soutajaa, joka
taas oli saanut aironsa veteen ja meloi venettään laivan kylkeen.
"Hän suostui soutamaan teidät maihin vain kahdestakymmenestä
dollarista. Sanoi, että maksu olisi kaksikymmentäviisi dollaria,
jos te olisitte mies. Hän on merirosvo, muistakaa minun sanani, ja
kuolee kerran varmasti hirressä. Kaksikymmentä dollaria puolen tunnin
työstä! Ajatelkaahan!"
"Älkää te siinä puhuko roskaa", varoitti merirosvoksi mainittu
pysäyttäen kömpelösti veneensä laivan viereen ja pudottaen toisen
aironsa veteen. "Teidän asianne ei ole haukkua ihmisiä", hän lisäsi
äreästi vääntäen paidanhihaansa, joka airon pudotessa oli kastunut
läpimäräksi.
"Teillä on hyvät korvat", alkoi perämies.
"Ja nyrkki valmiina lyömään", toinen tokaisi.
"Niin, ja kieli vastaamaan."
"Niitä tarvitaan minun ammatissani. Miten ihmeessä sitä muuten tulisi
toimeen teidän kanssanne, senkin lurjukset. Vai että minäkö tässä
olisin merirosvo, häh? Entäs te sitten tuhansine matkustajinenne,
jotka ovat sullotut kuin sardiinit laatikkoon? Kiskotte niiltä ensi
luokan lipunhinnan kaksin kerroin ja annatte kelvotonta ruokaa ja
makuupaikat, jotka eivät kelpaisi sioillekaan. Ja sitten minä muka
olisin merirosvo!"
Muuan punanaamainen mies pisti päänsä laivan rintanojan yli ja alkoi
täyttä kurkkua huutaa:
"Minä tahdon saada tavarani maihin! Tulkaa tänne ylös, mr Thurston!
Nyt heti paikalla! Täällä minulla on viisikymmentä hevosparkaa, jotka
syövät toisiltaan päät tässä teidän saastaisessa koirankopissanne,
ja sen minä sanon, ettei teidän käy hyvin, jos ette pidä huolta
siitä, että ne tulevat maihin nyt heti! Minulta menee joka päivä
hukkaan tuhat dollaria, ja sitä minä en siedä! Kuuletteko, minä en
siedä sitä! Te olette nylkeneet minua kaikilla mahdollisilla ja
mahdottomilla tavoilla aina siitä hetkestä asti, jolloin lähditte
Seattlestä, ja minä vannon helvetin portin saranoitten kautta,
etten aio kauempaa kärsiä tätä. Minä saatan tämän teidän yhtiönne
perikatoon, niin totta kuin nimeni on Thad Ferguson! Kuuletteko,
mitä minä sanon? Minä olen Thad Ferguson, ja jos te nyt heti tulette
tänne, niin ette tule sekuntiakaan liian aikaisin! Kuuletteko?"
Mr Thurston sai kädenliikkeellä punanaamaisen miehen rauhoittumaan ja
kääntyi tytön puoleen. "Saattaisin teidät hyvin mielelläni maihin ja
varastohuoneelle asti, mutta näettehän, millainen työnpaljous meillä
täällä on. Hyvästi nyt ja onnellista matkaa! Lähetän heti pari miestä
pitämään huolta tavaroistanne. Vakuutan teille, että löydätte ne
varastohuoneelta huomisaamuna."
Tyttö tarttui kevyesti hänen käteensä ja astui veneeseen. Se
kallistui äkkiä hänen painostaan, ja vesi, jota monesta reiästä
tulvi sisään, nousi perässä pohjalautojen yli ja kasteli hänen
kengänvartensa, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään, istuutui vain
perätuhdolle ja veti jalat alleen.
"Seis, mies!" huusi ensimmäinen perämies. "Tästä ei tule mitään, miss
Welse! Tulkaa takaisin, niin minä pidän huolta siitä, että saatte
laivasta veneen niin pian kuin mahdollista."
"Menkää hiiteen, te siitä", ärähti soutaja vastaukseksi työntäen
venettä irti laivasta. "Yrittäkääpäs vain!" hän uhkasi.
Mr Thurston tarttui lujasti veneen laitaan, mutta sai
ritarillisuutensa palkaksi rivakan sivalluksen rystyilleen soutajan
airon lappeesta. Silloin hän unohti sekä oman arvonsa että miss
Welsen ja kiroili kiroilemistaan aivan vimmatusti.
"Rohkenenpa sanoa, että meidän jäähyväisemme olisivat voineet olla
hiukan arvokkaammat", huudahti tyttö, ja hänen naurunsa karehti
aalloilla.
"Tuhat tulimmaista", lausui perämies hiljaa itsekseen kohottaen
kohteliaasti lakkiaan, "sepä vasta oli nainen se!" Ja hänet valtasi
äkillinen näläntunne, kaipuu saada alati katsoa Frona Welsen
harmaisiin silmiin. Hän ei eritellyt tunnettaan eikä tiennyt sen
syytä, hän tiesi vain, että hän tuon naisen seurassa voisi kulkea
maailman ääriin. Hän tunsi vastenmielisyyttä ammattiaan kohtaan, ja
häntä halutti jättää kaikki ja lähteä Klondykeen, jonne Frona Welse
oli matkalla. Mutta samassa hän katsahti ylöspäin pitkin laivan
ulkonevaa kylkeä, näki Thad Fergusonin punaiset kasvot ja unohti
unelman, johon hetkeksi oli vaipunut.
* * * * *
Loiskis! Kourallinen vettä soutajan airosta, jonka käsitteleminen
ei tälle näyttänyt olevan leikin asia, roiskahti tyttöä suoraan
kasvoihin. "Toivon, ettette ole pahoillanne, miss", puolustautui
syyllinen. "Minä teen parhaani, mutta se ei olekaan paljoa se."
"Siltäpä näyttää", vastasi tyttö hyväntahtoisesti.
"En minä tätä merta rakasta", virkkoi mies katkerasti, "mutta --
jollakin kunniallisella tavalla minun täytyy ansaita vähän rahaa, ja
tämä tuntui parhaalta. Jos minulla olisi ollut hituistakaan onnea,
niin olisin nyt Klondykessa. Kerron teille, kuinka minun kävi.
Kadotin kaikki matkavarusteeni Windy Armin luona, puolimatkassa,
saatuani ne juuri onnellisesti solasta --"
Loiskis! Roiskis! Frona kuivasi veden silmistään ja pudistelihe sen
valuessa pitkin hänen lämmintä selkäänsä.
"Te kyllä tulette toimeen", sanoi mies rohkaisten. "Te olette juuri
oikeata lajia ja sovitte tähän maahan. Aiotteko perille asti?"
Tyttö nyökäytti iloisesti päätään.
"Niin, kyllä te tulette toimeen. Mutta kuten äsken sanoin, minä
kadotin kapineeni ja palasin takaisin rannikolle matti kukkarossa
uusia hankkimaan. Siksihän minä nyt kiskon tällä tapaa. Mutta ette
kai ole vihainen siitä, että hinta on kohtuuton. En minä ole yhtään
pahempi kuin muutkaan, miss, -- se on varma. Ensin minun piti
haalia kokoon sata dollaria saadakseni tämän kaukalorähjän, josta
ei maksettaisi kymmentäkään Valloissa. Semmoiset hinnat täällä on
kaikkialla. Tuolla ylempänä, Skaguayn tiellä, hevosenkengän naula
vastaa arvossa tarkalleen neljännesdollaria. Mies tulee kapakkaan ja
pyytää whiskyä. Se maksaa 1/2 dollaria. No niin, hän juo whiskynsä,
paiskaa pöytään kaksi naulaa ja on kuitti. Ei kukaan mukise vastaan;
hevosenkengän naulat ovat vaihtorahaa."
"Te mahdatte olla rohkea mies, kun uskallatte uudestaan lähteä
sisämaahan sellaisten vastoinkäymisten jälkeen. Ettekö sanoisi
minulle nimeänne? Ehkä me vielä tapaamme toisemme siellä!"
"Kuka? Minäkö? Niin, minä olen Del Bishop, kullankaivaja taikka
pocket-miner, se on nähkääs erikoinen laji niitä; ja jos me joskus
tapaamme toisemme, niin muistakaa, että minä antaisin teille vaikka
viimeisen paitani -- niin, minä tarkoitan viimeisen ruoanmuruseni."
"Kiitos", vastasi tyttö herttaisesti hymyillen, sillä hän piti siitä,
mikä tuli suoraan sydämestä.
Mies keskeytti soutunsa ja otti veneen pohjalta vedessä uiskentelevan
tyhjän säilykepurkin.
"Kyllä olisi paras, jos te vähän ammentaisitte vettä", hän sanoi
heittäen sen tytölle, "se vuotaa vielä pahemmin nyt sen pinnistyksen
jälkeen."
Frona hymyili itsekseen, kääri hameensa ja ryhtyi työhön. Joka
kumarrukselta taivaanrannan jäätikköhuippuiset vuoret nousivat
ja laskivat kuin mahtavat aallonharjat. Silloin tällöin hän
lepuutti selkäänsä ja katseli milloin liikkeen vilinää rannalla,
jota he lähestyivät, milloin tuulensuojaista merenpoukamaa,
jossa parikymmentä suurta höyrylaivaa oli ankkurissa. Kaikkien
näiden ja rannan välillä risteili laumoittain tasapohjaisia
kuormaveneitä, lotjia, kanootteja ja kaikenlaatuisia pikkualuksia
lakkaamatta edestakaisin. Ihminen, mahtava työntekijä, tässä osoitti
voimaansa vihamieliselle ympäristölle, ajatteli Frona, ja hänen
mieleensä johtuivat mestarit, joiden ajatuksiin hän oli tutustunut
oppitunneilla ja öisin omin päin lueskellessaan. Hän oli aikansa
kypsynyt lapsi, jolla oli selvät käsitteet ulkomaailmasta ja sen
ilmiöistä. Ja hän rakasti tätä maailmaa ja kunnioitti sitä syvästi.
Del Bishop oli joksikin aikaa vaiti syventynyt työhönsä ja katkaissut
hiljaisuuden vain airojen loiskeella, mutta äkkiä hän näytti saaneen
päähänpiston.
"Te ette ole sanonut minulle nimeänne", sanoi hän kohteliaasti.
"Nimeni on Welse", vastasi hänen seuralaisensa, "Frona Welse."
Miehen kasvoille levisi syvä kunnioitus, joka näytti kasvamistaan
kasvavan. "Oletteko -- te -- Frona -- Welse --", lausui hän hitaasti.
"Ei suinkaan Jakob Welse ole teidän isäukkonne?"
"On kyllä; minä olen Jakob Welsen tytär, nöyrin palvelijanne."
Soutaja työnsi huulensa pitkään, matalaan vihellykseen merkiksi
siitä, että hän käsitti tilanteen, ja lakkasi soutamasta.
"Istuutukaahan nyt äkkiä takaisin paikallenne ja ottakaa jalat pois
vedestä", komensi hän. "Ja antakaa se purkki tänne!"
"Enkö minä muka ammenna kyllin hyvin?" kysyi tyttö loukkaantuneena.
"Ky-yllä! Kyllä te sen hyvin teette, mutta -- mutta -- te olette --"
"Juuri sama kuin hetki sitten, kun ette tiennyt, kuka olen. Soutakaa
nyt vain -- se on teidän osuutenne työstä; minä kyllä pidän huolta
omastani."
"Sen minä sanon, että te kyllä tulette toimeen", mutisi mies
ihastuneena ja tarttui taas airoihin. "Ettäkö Jakob Welse on teidän
isäukkonne! No se minun olisi pitänyt ymmärtää, totta totisesti!"
Heidän saapuessaan hiekkaniemekkeelle, jolle mitä erilaatuisimpia
tavaroita oli kasattuna ja jolla ihmiset hyörivät ja pyörivät kuin
mehiläiset keossaan, nuori tyttö pysähtyi kattelemaan soutajaansa.
Ja vaikkakaan Del Bishop ei ollut tottunut saamaan niin suurta
kohteliaisuutta osakseen naisilta, joita hän oli palvellut, niin
hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että Jakob Welsen tytärtä häntä
näin kohteli.
"Muistakaa, minun viimeinen ruoanmuruseni on teidän", vakuutti hän
uudelleen yhä pidellen tyttöä kädestä.
"Ja viimeinen paitanne myös, älkää unohtako sitä!"
"Te olette aika velikulta", paukautti mies viimeisen kerran puristaen
tytön kättä. "Se on varma se."
Fronan lyhyt hame ei mitenkään estänyt häntä vapaasti liikkumasta,
ja hän huomasi iloiseksi yllätyksekseen, että hänen oli onnistunut
vaihtaa kaupungin kivikatujen nopeatahtinen tepastelu siihen
rauhalliseeni kevyeen käyntiin, joka niin hyvin soveltuu pitkille
jalkamatkoille, mutta jonka oppiminen vaatii paljon vaivaa ja
harjoitusta. Moni kullanetsijä, joka tarkoin katseli hänen nilkkojaan
ja harmaiden säärystimien verhoamia sääriään, yhtyi mielessään
Del Bishopin arvosteluun. Ja moni katsahti häntä kasvoihin ja
katsahti uudelleen, sillä hänen ilmeensä oli toverillisen suora ja
hänen silmistään pilkahti hymynvälke, joka milloin tahansa, hänen
kohdatessaan muita hymyileviä katseita, saattoi päästä valloilleen.
Hänen hymyilynsä oli monivivahteinen -- hilpeä tai myötätuntoinen,
iloinen tai veitikkamainen -- aina siitä riippuen, mikä sen aiheutti.
Joskus loiste levisi koko hänen kasvoilleen, mutta tuo rehellisen ja
suoran toverillisuuden ilme ei koskaan väistynyt niiltä.
Ja hänellä oli paljon hymyilemisen aihetta reippaasti astuessaan
väkijoukon läpi hiekkaniemekkeen ja tasangon poikki sitä hirsimajaa
kohti, jota hän oli osoittanut mr Thurstonille. Aika oli vierähtänyt
taapäin, liikenne ja kuljetusvälineet olivat taas alkuperäisellä
kannalla. Miehet, jotka eivät eläessään olleet kantaneet muuta kuin
pieniä myttyjä, saivat nyt laahustaa raskaita kantamuksia. He eivät
kulkeneet pää pystyssä, vaan kumarassa, pää riipuksissa. Jokaisen
selkä oli kuormasatula, ja hihnat alkoivat hangata olkapäitä.
Miehet hoipertelivat outojen taakkojensa alla, väsymys teki heidät
kuin juopuneiksi, ja he horjuivat puoleen ja toiseen, kunnes päivä
pimeni ja kantaja taakkoineen vaipui tiepuoleen. Toiset latasivat
salaa riemuiten tavaransa kaksipyöräisille käsirattaille ja lähtivät
iloisina matkaan, mutta ei aikaakaan, niin kivikkoinen tie esti
heitä sillä keinoin jatkamasta matkaa. He pysähtyivät miettimään,
miten Alaskassa olisi edullisinta pyrkiä eteenpäin, hylkäsivät
rattaat, työnsivät ne takaisin rannikolle, missä joku äsken saapunut
matkustaja maksoi heille niistä satumaisen hinnan. Ensikertalaiset,
ns. arkajalat, joilla oli 10 naulan painosta Coltin revolvereja,
patruunia ja metsästysveitsiä vöissään, astelivat urheasti tietä
ylöspäin, mutta hiipivät hiljaa takaisin ja viskasivat epätoivoissaan
revolverit, patruunat ja veitset tiehensä. Läähättäen ja otsansa
hiessä nämä Aatamin pojat kärsivät esi-isänsä synnin palkkaa.
Frona Welse tunsi epämääräistä mielipahaa nähdessään tämän valtavan
kullanjanoisten miesten joukon, ja hänestä tuntui siltä, kuin nämä
eteenpäin pyrkivät muukalaiset olisivat häväisseet tuota vanhaa
tuttua maisemaa ja niitä tuhansia muistoja, joita siihen hänen
mielessään liittyi. Vanhat rajakivetkin näyttivät niin ihmeellisen
vierailta. Ne olivat samat eivätkä kuitenkaan olleet. Tällä
ruohotasangolla, jolla hän lapsena oli leikkinyt ja pelästynyt omaa
ääntään sen kaikuessa jäätiköltä toiselle, vaelsi nyt kymmenen
tuhatta miestä lakkaamatta edestakaisin polkien hentoa kasvullisuutta
jalkainsa alle ja ilkkuen suurta hiljaisuutta. Ja edempänä tiellä
matkasi samoin kymmenen tuhatta miestä, jotka olivat kulkeneet tästä
ohitse, ja Chilcootin tuolla puolen taas saman verran. Ja takanapäin,
pitkin koko saarien reunustamaa Alaskan rannikkoa aina Horniin
saakka, oli yhäkin tuhansittain näitä samoja kulkijoita, jotka mikä
tuulen, mikä höyryn voimaa hyväkseen käyttäen kaikilta maailman
ääriltä olivat kiiruhtaneet tänne. Dyea-joki virtasi kohti merta
kohisten ja pauhaten kuten muinoinkin, mutta sen vanhoihin äyräihin
oli painunut monen vieraan jalan jälki, ja miehet ponnistelivat
riveissä vettä tihkuvien vetoköysien kimpussa raastaen syvään
lastattuja veneitään. Ihmisen ja veden tahto taistelivat keskenään,
ja ihmiset ilkkuivat vanhaa Dyea-jokea, ja yhä uudet joukot uursivat
sen äyräihin entistä syvempiä vakoja. Varastorakennus, joka ennen
muinoin oli ollut Fronan kotina ja jossa jonkun sattumalta tänne
eksyneen turkismetsästäjän tai nahkakauppiaan näkeminen oli
täyttänyt hänet kunnioituksella, oli ovensuuta myöten täynnänsä
meluavia miehiä. Siinä, missä muinoin yksikin noutajaansa odottava
kirje herätti huomiota, hän nyt katsoessaan ikkunasta sisään näki
lattiasta kattoon ulottuvan postikasan. Ja juuri tätä postia
tarkoittivat noiden miesten kovaääniset huudot. Varastorakennuksen
edustalle, vaa'an luo, oli kokoontunut toinen ryhmä. Muuan intiaani
heitti kantamuksensa maahan, valkoinen omistaja merkitsi painon
muistikirjaansa, ja samassa oli jo toisen kuorman vuoro. Jokainen
mytty oli hihnoitettu sälytettäväksi kantajan selkään, valmiina
lähtemään tuolle vaaralliselle matkalle Chilcootin kautta. Frona
tunkeutui lähemmä. Häntä huvitti saada tietää, mitä kuljetuksesta
maksettiin. Hän muisti sen ajan, jolloin joku yksinäinen
kullankaivaja tai kauppias suoritti tavaroittensa kuljetuksesta kuusi
senttiä naulalta -- satakaksikymmentä dollaria tonnilta.
Äsken tullut arkajalka, joka paraikaa punnitsi tavaroitaan, etsi
neuvoa matkaoppaastaan. "Kahdeksan senttiä", hän sanoi intiaanille.
Mutta silloin intiaanit räjähtivät pilkkanauruun ja huusivat
yhteen ääneen: "Neljäkymmentä senttiä!" Kiusaantunut ilme tuli
valkoisen miehen kasvoille, ja hän vilkaisi varovasti ympärilleen.
Fronan myötätuntoinen katse veti hänen huomionsa puoleensa, ja
hän katsahti häneen samalla kertaa uteliaasti ja hajamielisesti.
Oikeastaan hän koetti mielessään laskea, mitä kolmen tonnin
matkakapineitten kuljetus tulisi hänelle maksamaan, kun sentneristä
maksettiin neljäkymmentä dollaria. "Kaksituhattaneljäsataa dollaria
kolmestakymmenestä penikulmasta!" hän huudahti. "Mitä minun pitää
tehdä?"
Frona kohautti olkapäitään. "Kyllä on paras, että maksatte heille nuo
40 senttiä", neuvoi hän, "muuten he jättävät teidän tavaranne oman
onnensa nojaan."
Mies kiitti häntä, mutta sen sijaan että olisi ottanut neuvosta
vaarin, hän jatkoi tinkimistään. Eräs intiaani astui silloin esiin
ja rupesi irroittamaan kantohihnojaan. Valkoinen mies epäröi,
mutta juuri kun hän oli myöntymäisillään, kantajat korottivat
hinnan neljäänkymmeenviiteen senttiin. Hän yritti hymyillä ja
nyökäytti päätään alistumisen merkiksi. Mutta silloin eräs toinen
intiaani lyöttäytyi joukkoon ja alkoi innokkaasti kuiskailla jotain
tovereilleen. Nämä kohottivat riemuhuudon, ja ennenkuin mies ehti
selvittää itselleen, mitä oli tekeillä, he olivat temmanneet irti
hihnansa ja juosseet tiehensä julistaen mennessään, että maksu
tavarain kuljetuksesta Lindermanin järvelle oli viisikymmentä senttiä.
Yht'äkkiä varastohuoneen edustalla seisova väkijoukko näytti
käyvän levottomaksi. Miehet kuiskailivat innokkaasti keskenään, ja
kaikkien katseet suuntautuivat kolmeen mieheen, jotka laskeutuivat
tietä alas varastohuonetta kohti. Kolmikko ei näyttänyt lainkaan
merkilliseltä, miehet olivat huonossa, jopa repaleisessa puvussa.
Järjestyneemmässä yhteiskunnassa poliisi arvattavasti muitta mutkitta
olisi ottanut heidät huostaansa ja vienyt heidät irtolaisina
putkaan. "Tuo on Ranskan Louis", kuiskailivat äsken saapuneet
miehet ja antoivat huhun kulkea. "Hänellä on hallussaan kolme
kulta-aluetta Eldoradossa", kertoi Fronan vierustoveri, "vähintään
kymmenen miljoonan mies." Ranskan Louis, joka kulki pari askelta
toveriensa edellä, ei kuitenkaan näyttänyt siltä. Hän oli jossakin
matkan varrella kadottanut hattunsa ja sen sijaan huolimattomasti
sitaissut päänsä ympärille kuluneen silkkinenäliinan. Ja huolimatta
kymmenestä miljoonastaan hän kantoi matkakapineitaan omilla leveillä
hartioillaan. "Ja tuo partaniekka on Swiftwater Bill, toinen
Eldoradon kuningas."
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Frona epäillen.
"Mistäkö tiedän!" huudahti mies. "Siitä minä sen tiedän, että
hänen kuvansa kuuden viime viikon kuluessa on ollut kaikissa
sanomalehdissä. Katsokaahan!" Hän levitti sanomalehden. "Hyvin hänet
siitä tuntee. Minä olen katsonut sitä niin paljon, että tuntisin
hänen naamansa tuhansien joukosta."
"Kuka tuo kolmas sitten on?" kysyi Frona epäilemättä enää naapurinsa
tietojen uskottavuutta.
Tämä nousi varpailleen nähdäkseen paremmin, mutta sai karvain mielin
tunnustaa tietämättömyytensä, löi sitten erästä vierustoveriaan
olkapäähän ja kysyi: "Kuka tuo laiha, parraton mies on? Tuo, jolla on
sininen paita ja paikka polvessa?"
Samassa Frona huudahti ilosta ja lensi nuolena eteenpäin. "Matt!" hän
huusi. "Matt Mc Carthy!"
Paikkahousuinen mies pudisti sydämellisesti hänen kättään, mutta
hänen epäilevästä katseestaan saattoi huomata, ettei hän tuntenut
tyttöä.
"Mitä, ettekö te enää tunne minua?" tämä jutteli. "Niin älkää
yrittäkökään väittää tuntevanne! Ellei täällä olisi niin paljon
katselijoita, niin minä rutistaisin teitä, te vanha karhu! Ja sitten
iso karhu tuli kotiin pikku karhujen luo" -- lausui hän juhlallisesti
-- "ja pikku karhut olivat hyvin nälissään. Ja iso karhu sanoi:
'Arvatkaapas, mitä minä olen teille tuonut, lapsukaiset!' Ja pikku
karhut arvailivat mikä marjoja, mikä lohta, mikä villisikaa. Silloin
iso karhu nauroi: huh-huh-huu, ja sanoi: 'Enpä, vaan kiltin, suuren,
paksun ihmisen'."
Kuuntelijan kasvoista saattoi huomata, että jokin kaukainen muisto
vähitellen alkoi herätä, ja Fronan lopettaessa puheensa hän siristeli
silmiään ja nauroi omituista mykkää naurua.
"Totisesti, kyllä minä tiedän, että tunnen teidät", selitti hän,
"mutta en kuolemakseni saa mieleeni, kuka te olette."
Frona osoitti varastorakennusta ja katsoi häneen tarkasti.
"No nyt minä sen keksin!" Hän astui askelen taaksepäin ja mittaili
tyttöä silmillään kiireestä kantapäähän, kunnes hänen kasvonsa äkkiä
saivat pettyneen ilmeen. "Ei, se ei ole mahdollista. Minä erehdyin.
Te ette milloinkaan ole voinut asua tuossa hökkelissä." Hän osoitti
Peukalollaan varastorakennusta.
Frona nyökäytti vakuuttavasti päätään.
"Oletteko te siis todella itse siinä, te pieni äiditön sydänkäpynen,
jonka kultatukkaa minä niin monta kertaa olen selvitellyt? Tuo pikku
veitikka, joka juoksenteli täällä kaikkialla paljain jaloin ja
säärin?"
"Olen, olen", vakuutti Frona iloisesti.
"Se pikku paholainen, joka varasti koiravaljakon ja mennä huristi
solan tuolle puolen tulisimpaan talvipakkaseen nähdäkseen, loppuiko
maailma siellä, niinkuin vanha Matt Mc Carthy saduissaan oli hänelle
kertonut?"
"Voi Matt, rakas vanha Matt! Muistatteko sitä kertaa, jolloin minä
siwash-tyttöjen kanssa tulin uiden intiaanileiriltä?"
"Ja minä vedin teidät ylös hiuksista?"
"Ja kadotitte toisen uuden saappaanne?"
"Muistan kyllä. Se oli vallan kauhean sopimaton kepponen. Ja saappaat
olivat maksaneet kymmenen dollaria teidän isänne puodissa."
"Ja sitten te lähditte pois solan tuolle puolen sisämaahan, emmekä me
kuulleet teistä mitään. Kaikki luulivat teidän kuolleen."
"Hyvin minä sen päivän muistan. Te itkitte minun sylissäni ettekä
tahtonut antaa vanhalle Mattillenne jäähyväissuudelmaa. Mutta
sainpa minä sen lopulta sittenkin", sanoi hän voitonriemuisesti,
"kun te näitte, että minä toden teolla aioin jättää teidät. Mikä
pikkiriikkinen otus te olittekaan silloin!"
"Olinhan minä vasta kahdeksanvuotias."
"Ja nyt siitä on kaksitoista vuotta. Kaksitoista vuotta minä olin
sisämaassa käymättä kertaakaan muualla. Oletteko te nyt siis
kaksikymmentä vuotta vanha?"
"Olenpa kyllä! Ja melkein yhtä suuri kuin te, Matt", vakuutti Frona.
"Ja teistä on tullut oikein komean näköinen nainen, pitkä ja solakka
ja niin edespäin." Mies tarkasteli häntä arvostelevin katsein. "Mutta
vähän enemmän lihaa teissä voisi olla minun mielestäni."
"Eihän toki, Matt", vastusti tyttö, "ei kaksikymmenvuotiaana.
Tunnustelkaapas minun käsivarttani!" Hän koukisti sitä, niin että
lihas pullistui.
"On siinä jänterettä", myönsi ukko ihastuneena sivellen voimakasta
käsivartta. "Luulisi vallan, että te olette tehnyt raskasta työtä
elatukseksenne."
"Voi, minä osaan heittää moukaria ja nyrkkeillä ja miekkailla",
selitti Frona tehden vuoronperään kuhunkin urheilulajiin kuuluvia
liikkeitä, "ja uida ja sukeltaa syvään ja hypätä hevosen yli
kaksikymmentä kertaa peräkkäin ja -- ja kävellä käsilläni. Siinä
kuulitte!"
"Vai semmoisissa hommissako te olette siellä ollutkin? Minä kun
luulin, että teidän piti saada kirjallista oppia", sanoi Matt
kiivaasti.
"Mutta nykyäänpä opetetaankin uudella tavalla, Matt, ei vain sullota
asioita päähän eikä --"
"Ja jalat teillä on niinkuin tikut, mitenkäs ne voisivat tuota
kaikkea kantaa? No niin, onhan teillä ne lihakset."
"Entä te itse, Matt?" kysyi Frona. "Mitä kaikkea teille on tapahtunut
näinä kahtenatoista vuotena?"
"Katsokaa tänne!" Matt asettui hajasäärin hänen eteensä, heitti
päänsä taapäin ja työnsi vatsan ulos. "Te näette mr Matthew Mc
Carthyn, jonka hänen oma voimakas oikea kätensä on tehnyt yhdeksi
kunniakkaan Eldoradon valtakunnan kuninkaista. Omaisuudellani ei
ole rajoja, ja minä ansaitsen enemmän kultahiekkaa minuutissa kuin
ennen olin nähnyt koko elinaikanani. Lähdin tälle matkalle Valtoihin
saadakseni selvää esivanhemmistani. Luulen ihan varmasti, että he
kerran ovat eläneet. Toiseksi Klondykessa kyllä saa kultamöhkäleitä,
mutta ei koskaan hyvää whiskyä. Ja minä olen myöskin päättänyt saada
ryypyn oikeata lajia ennen kuolemaani. Sen jälkeen olen vannonut
palaavani Klondykeen valvomaan omaisuuttani. Siis minä olen Eldoradon
kuningas, ja jos joskus olette pienen lainan tarpeessa, ei kukaan muu
saa sitä teille antaa kuin minä itse."
"Sama vanha, vanha Matt, joka ei koskaan tule vanhaksi", nauroi Frona.
"Ja te olette myöskin oikea Welse, vaikka teillä onkin nuo
miekkailijan lihakset ja filosofin aivot. Mutta astutaanpa tänne
sisään Louis'n ja Swiftwaterin jäljessä. Andy kuuluu vielä olevan
varastonhoitajana, ja onpa hauska nähdä, vieläkö hän muistaa minut."
"Ja minut myös." Frona tarttui hänen käteensä. Hänellä oli paha tapa
tarttua niiden ihmisten käsiin, joista hän piti. "Siitä on kymmenen
vuotta, kun minä täältä lähdin."
Irlantilainen raivasi itselleen tien väkijoukon läpi, ja Fronan oli
helppo seurata hänen leveän selkänsä turvissa. Tulokkaat katsoivat
heihin kunnioittavasti, sillä he olivat heille kuin näiden pohjan
perukoitten jumalaolentoja. Keskustelun surina alkoi uudelleen.
"Kuka tuo tyttö on?" kysyi joku. Ja juuri astuessaan kynnyksen yli
Frona kuuli alun vastausta: "Jakob Welsen tytär. Ettekö ole koskaan
kuullut puhuttavan Jakob Welsestä? Mistä kummasta te olette kotoisin?"