Frona heilutti kättään Andylle hyvästiksi ja lähti matkaan. Hän oli
sitonut lujasti selkäänsä valokuvauskoneen ja matkarepun. Sen lisäksi
hänellä oli alppisauvana Neepoosan pajukeppi. Hänen pukunsa oli
sellainen kuin vuoristomatkailijan puvun tulee olla, lyhythameinen,
mukava ja yksinkertainen, väriltään rauhallisen harmaa.
Hänen tavaransa olivat kymmenkunnan intiaanin kantamina ja Del
Bishopin valvonnassa lähteneet matkaan jo muutamaa tuntia sitten.
Edellisenä päivänä Fronan palatessa Matt Mc Carthyn seurassa
siwashleiriltä Del Bishop oli odottanut häntä varastohuoneen luona.
Hänen asiansa oli nopeasti suoritettu, ja ehdotus, jonka hän teki,
oli selvä ja asiallinen. Frona oli matkalla sisämaahan. Del Bishop
aikoi myös lähteä sinne. Frona tarvitsi jonkun avukseen. Jos hän
ei ollut vielä saanut käsiinsä ketään, niin Del Bishop oli juuri
mies paikallaan siihen toimeen. Hän oli soutaessaan Fronaa maihin
unohtanut kertoa, että hän useita vuosia oli ollut sisämaassa ja että
hän tiesi yhtä ja toista sen oloista. Kyllähän hän vihasi vettä, ja
matka kävi suurimmaksi osaksi vesitietä, mutta hän ei sitä pelännyt.
Hän ei pelännyt mitään. Ja hän taistelisi Fronan puolesta viimeiseen
asti. Mitä maksuun tuli, niin kunhan Frona vain sanoisi jonkun hyvän
sanan isälleen, niin tämä varmaan antaisi Del Bishopille vuodeksi
tarvittavat varustukset. Ei isä siitä joutuisi kärsimään, ei, kyllä
Del Bishop maksaisi ne myöhemmin, kunhan olisi saanut säkkinsä
täyteen kultahiekkaa. Niin, mitä Frona ajatteli asiasta? Ja Frona
ajatteli, ja ennenkuin hän oli lopettanut aamiaisensa, niin Del
Bishop jo täydessä touhussa etsi kantajia.
Frona huomasi kulkevansa parempaa vauhtia kuin useimmat hänen
kumppaninsa, joilla oli raskaat kantamukset ja joiden piti joka
sadan yardin jälkeen pysähtyä lepuuttamaan selkäänsä. Kuitenkin hän
havaitsi, ettei ollut leikintekoa pysytellä muutamien hänen edellään
kulkevien skandinaavien kintereillä. Nämä olivat suurikasvuisia,
rotevia, vaaleatukkaisia jättiläisiä, jotka kulkivat eteenpäin
jokaisella sata naulaa selässään ja kaikki valjastettuina rattaitten
eteen, joilla oli ainakin kuudensadan naulan painosta tavaraa.
Heidän kasvoistaan loisti aurinkoinen elämänilo, ja raskas työ
kävi kevyesti kuin lapsen leikki. He laskivat pilaa keskenään ja
ohikulkijain kanssa kielellä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kaiku
vastasi heidän voimakkaaseen nauruunsa. Muut miehet väistyivät
heidän tieltään ja katsoivat kadehtien heidän jälkeensä, sillä he
huristivat juoksujalkaa ylämäet ja alamäet, niin että rattaitten
pyörät rämisivät kallioita vasten. Vaellettuaan pimeän metsän läpi
he tulivat joen ylimenopaikalle. Hukkunut mies makasi selällään
rannan hiekalla tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan aurinkoon.
Muuan toinen kyseli kyselemistään ärsyttävällä äänellä: "Missä hänen
toverinsa on? Eikö hänellä ole toveria?" Pari muuta oli heittänyt
maahan kantamuksensa ja laati aivan kylmästi luetteloa kuolleen
omaisuudesta. Toinen heistä mainitsi ääneen eri esineet toisen
merkitessä ne muistiin likaiselle käärepaperinpalaselle. Märkiä ja
liuenneita kirjeitä ja laskuja oli hajallaan hiekalla, valkoiselle
nenäliinalle oli huolimattomasti kasattu joitakin kultarahoja.
Ihmisiä kulki edestakaisin joen poikki ruuhilla ja kanooteilla
kiinnittämättä mitään huomiota koko asiaan.
Tämä näky sai skandinaavit hetkeksi vakaviksi. "Missä hänen toverinsa
on? Eikö hänellä ole toveria?" kyseli ärsyttävä mies heiltä. He
pudistivat päätään, he eivät ymmärtäneet englanninkieltä. He astuivat
veteen, joka roiskui heidän kulkiessaan eteenpäin. Joku huusi heille
varoittaen vastaiselta rannalta, he pysähtyivät neuvottelemaan
keskenään, mutta jatkoivat pian taas matkaansa. Miehet, jotka
tutkivat hukkuneen omaisuutta, kääntyivät heitä katsomaan. Vesi
ulottui nyt melkein heidän lanteihinsa, ja virta oli niin voimakas,
että he hoipertelivat ja rattaat silloin tällöin liukuivat sivuittain
sen mukana. He olivat jo päässeet vaarallisimman kohdan ohi, ja
Frona huomasi seuranneensa heitä henkeään pidättäen. Vettä oli enää
vain etumaisten miesten polviin asti, kun äkkiä lähinnä rattaita
kulkevan miehen toinen kantohihna katkesi. Hänen selkäreppunsa
heilahti sivullepäin, ja hän menetti tasapainon. Samassa hetkessä
hänen vierustoverinsa jalka luiskahti, ja nyt molemmat vetivät
toisiaan alaspäin. Kaksi seuraavaa miestä kaatui, rattaat menivät
kumoon ja suistuivat kahluupaikan reunalta syvään veteen. Etumaiset,
jotka olivat juuri pääsemäisillään maihin, heittäytyivät taapäin
vastustaakseen koko painollaan virran voimaa. He ponnistelivat kuin
sankarit, mutta tehtävä meni yli heidänkin jättiläisvoimiensa, ja he
vaipuivat tuuma tuumalta syvemmä ja syvemmä.
Heidän taakkansa painoivat heidät pohjaan, paitsi sitä, jonka hihna
oli katkennut. Tämä ei yrittänyt päästä maihin, vaan lähti uimaan
myötävirtaa pysytelläkseen toveriensa seurassa. Parisataa jalkaa
alempana virta syöksähti teräväsärmäisen kallioriutan yli, ja sen
kohdalla he hetkistä myöhemmin tulivat näkyviin. Rattaat kuormineen
ilmestyivät ensiksi, toinen pyörä murskaantui, ja kyljeltä toiselle
kieppuen ne suistuivat syvyyteen. Miehet seurasivat surkeasti
toisiinsa takertuneina, virta pieksi heitä vedenalaisia kallioita
vasten ja vei muassaan kaikki paitsi yhtä. Frona näki kanootistaan
(kymmenkunta kanoottia oli kiiruhtanut apuun) hänen verisin sormin
pitävän kiinni kalliosta kasvot kuolemantuskasta ja ponnistuksesta
kalpeina, mutta hänen otteensa heltisi, ja virta tempasi hänet
mukanaan, juuri kun hänen vapaa toverinsa voimiensa takaa uiden
ojensi kättään häntä kohden. Kun he suistuivat seuraavaan putoukseen,
ei heitä näkynyt, sitten he taas yhä ponnistellen silmänräpäykseksi
tulivat esiin eräällä matalalla kohdalla virtaa.
Eräs kanootti korjasi uivan miehen, mutta muut katosivat syvään,
virtavaan vuolteesen. Neljännestunnin ajan kanootit turhaan
etsiskelivät hukkuneita, mutta lopulta heidät löydettiin tarttuneina
matalikkoon, jolle kurimus oli heidät viskannut. Eräästä vastavirtaa
kulkevasta veneestä hankittiin vetoköysi ja rannalla olevilta
tavarankuljettajilta pari hevosta, ja kauhea löytö vedettiin maihin.
Frona katsoi noita viittä nuorta jättiläistä, jotka makasivat
rantamudassa murtunein jäsenin, elottomina ja veltoin katsein.
He olivat yhä vielä kiinni rattaissa, ja arvottomat tavaramytyt
riippuivat heidän selässään. Kuudes istui heidän joukossaan kuivin
silmin ja kivettyneenä. Muutaman jalan matkan päässä elämän
keskeytymätön virta kävi kulkuaan. Frona antautui sen vietäväksi ja
jatkoi matkaansa.
Tummat, kuusten peittämät vuoret vetäytyivät Dyean solassa lähelle
toisiaan, ja ihmisjalat olivat polkeneet kostean, auringottoman
maan kuoppaiseksi liejuksi. Uusien kulkijoiden täytyi sen vuoksi
etsiä uusia polkuja, ja niitä oli lopulta useita. Eräällä niistä
Frona tapasi miehen loikomassa aivan rauhallisena loassa. Hän makasi
kyljellään, hajasäärin ja toinen käsivarsi pään alla, mahtava
tavaramytty selässä. Hänen poskensa painautui liejuun kuin pehmeään
tyynyyn, ja hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme. Hän kirkastui
nähdessään Fronan, ja hänen silmänsä vilkkuivat iloisesti.
"Jo teidän oli aika tullakin", hän tervehti. "Tunnin minä tässä olen
teitä odottanut."
"Juuri niin", hän jatkoi Fronan kumartuessa hänen ylitseen.
"Päästäkää irti se hihna. Helkkarinmoinen kappale! Minä en vain
saanut kättäni ulottumaan solkeen."
"Oletteko loukkautunut?"
Mies pääsi vapaaksi hihnoista, pudistelihe ja tunnusteli
käsivarttaan. "En hituistakaan. Terve kuin pukki, kiitos vain! Ei
yksikään jäsen sijoiltaan." Hän pyyhki savisia käsiään riippuvaan
kuusenoksaan. "Hullusti siinä olisi voinut käydä, mutta sainhan minä
levätä oikein kunnolla, niin etteipä kannata melua nostaa. Katsokaas,
minä kompastuin tuohon juuripahaseen ja mäiskis -- siinä minä olin
pitkälläni maassa enkä ulottunut hihnansolkeen. Kokonaisen tunnin
minä siinä sain rypeä, kun kaikki kulkivat alempaa tietä."
"Mutta miksi ette huutanut heille?"
"Ettäkö he kiipeäisivät tänne ylös? Kyllä heillä on jokaisella
tarpeeksi itsestään! En ikimaailmassa! Asia ei ollut kyllin vakava.
Jos joku panisi minut kapuamaan sillä tavoin sen vuoksi, että on
itse luiskahtanut, niin kyllä minä auttaisin hänet loasta, mutta
paiskaisin hänet sinne takaisin taas. Ja sitä paitsi minä kyllä
tiesin, että jonkun toki kerran piti tulla minunkin tietäni."
"Te tulette toimeen te!" huudahti Frona käyttäen Del Bishopin sanoja.
"Te tulette toimeen tässä maassa."
"Miks'en", vastasi mies ottaen repun selkäänsä ja lähti reippain
askelin kulkemaan eteenpäin. "Ja olkoon miten oli, hyvä minun oli
maata."
Tie kulki nyt upottavan rämeen poikki ja laskeutui jyrkästi joen
rantaan. Ohutrunkoinen mänty, joka keskikohdaltaan kosketti vettä,
oli ainoana siltana kuohujen yli. Hyrskyt löivät hentoa runkoa
saattaen sen rytmilliseen liikuntoon, ja kuormankantajain jalat
olivat kuluttaneet sen aaltojen kostuttaman pinnan liukkaaksi.
Tämä epävakainen silta oli 80 jalkaa pitkä, Frona astui sille,
tunsi sen keinuvan allaan, kuuli veden pauhinan, näki sen kiitävän
huimaa vauhtia -- ja peräytyi. Hän avasi kengännauhansa ja oli
sitovinaan sitä sangen huolellisesti, kun äkkiä joukko intiaaneja
ilmestyi metsänrajaan ja laskeutui rantatörmää alas. Kolme tai neljä
nuorukaista kulki edellä, ja heitä seurasi joukko naisia, kaikilla
raskaat kantamukset selässä. Heidän jäljessään kulkivat lapset, hekin
ikänsä mukaisesti kuormitettuina, ja viimeksi puoli tusinaa koiria
kielet riipuksissa ja ankarasti ponnistellen taakkojensa alla.
Miehet katselivat Fronaa syrjästä, ja joku heistä kuiskasi jotain
toisille. Frona ei voinut kuulla, mitä hän sanoi, mutta joukon
tirskunta sai häpeän punan nousemaan hänen poskilleen ja puhui
selvempää kieltä kuin sanat. Hänen kasvojaan poltti, sillä hän
häpesi omaa itseäänkin, mutta hän ei antanut heidän huomata mitään.
Johtaja astui syrjään, ja koko joukko, aina yksi kerrallaan, kulki
vaarallisen sillan yli. Keskellä virtaa, missä puu oli taipunut,
heidän painonsa sai sen veden alle, ja nilkkoja myöten kylmässä,
kiitävässä vedessä he saivat etsiä jalansijaa. Kuitenkaan eivät
pienet lapsetkaan epäröineet, ja heidän jälkeensä johtaja pakotti
vastahakoisesti vinkuvat koirat menemään yli. Kun viimeinen niistä
oli toisella rannalla, hän kääntyi Fronan puoleen.
"Hevostie", hän sanoi osoittaen vuorenrinnettä. "Paljon parempi te
mennä hevostie. Enemmän pitkä, paljon parempi."
Mutta Frona pudisti päätään ja odotti, kunnes mies oli päässyt
toiselle puolelle. Häntä ei kannustanut ainoastaan oma ylpeytensä,
vaan myös rodun kunnia. Jälkimmäinen velvoitti enemmän, aivan samoin
kuin rotu oli enemmän kuin hän itse. Niin hän astui puunrungolle ja
kulki vieraan kansan silmien edessä valkeina vaahtoavien kuohujen
läpi.
* * * * *
Hän tapasi miehen, joka istui itkien tiepuolessa. Hänen kömpelösti
hihnoitettu reppunsa oli maassa, ja toisen kengän hän oli vetänyt
jalastaan. Paljas jalka näytti olevan turvoksissa ja täynnä rakkoja.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Frona pysähtyen miehen eteen. Tämä
katsahti ylös Fronaan ja taas alas kuiluun, missä Dyea-joki
hopeaisena kimalteli synkässä siimeksessä. Kyyneleet valuivat
taukoamatta hänen silmistään, ja hän nyyhkytti.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Frona uudestaan. "Voinko jotenkin auttaa
teitä?"
"Ette", vastasi mies. "Miten te voisitte auttaa? Minun Jalkani ovat
täynnä haavoja, selkäni on melkein poikki, ja olen puolikuollut
väsymyksestä. Voitteko te sille mitään?"
"No niin!" Frona punnitsi tilannetta. "Hullumminkin voisi olla.
Ajatelkaapas niitä, jotka juuri ovat päässeet perille satamaan.
Heiltä menee vähintään kymmenen päivää tai kaksi viikkoa, ennenkuin
saavat tavaransa niin kauas kuin te jo olette saanut omanne."
"Mutta toverini ovat jättäneet minut ja menneet tiehensä", hän
voivotteli sääliä tavoittaen. "Ja minä olen aivan yksin enkä kykene
astumaan askeltakaan eteenpäin. Ja ajatelkaa vaimoani ja pieniä
lapsiani! He jäivät Valtoihin. Jos he näkisivät minut nyt! Minä
en pääse takaisin heidän luokseen enkä eteenpäin. Tämä on minulle
liikaa! Minä en jaksa raataa kuin hevonen. En minä ole siihen luotu.
Se tappaa minut, minä tiedän varmasti, että se tappaa minut. Voi,
mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?"
"Miksi toverinne jättivät teidät?"
"Siksi, etten ollut yhtä voimakas kuin he. Siksi, etten jaksanut
kantaa yhtä suuria kuormia enkä yhtä kauan. He nauroivat minulle ja
jättivät minut."
"Oletteko te koskaan kokenut kovaa elämässänne?" kysyi Frona.
"En."
"Te näytätte rotevalta ja voimakkaalta. Painatte luultavasti
satakuusikymmentäviisi naulaa?"
"Sataseitsemänkymmentä", oikaisi mies.
"Ette näytä siltä, kuin teitä taudit olisivat vaivanneet. Ette
suinkaan ole työhön kykenemätön?"
"En, en."
"Entä toverinne? Ovatko he kaivosmiehiä?"
"Eivät he ole eläessään tehneet kaivostyötä. Me työskentelimme
samassa tehtaassa. Siksihän tämä on niin kovaa! Ajatelkaa, että
olemme vuosikausia toisemme tunteneet! Ja nyt he jättivät minut sen
vuoksi, etten jaksanut seurata heitä."
"Ystäväni", sanoi Frona ja tunsi ajavansa rotunsa asiaa, "te olette
yhtä voimakas kuin he. Te kykenette tekemään samaa työtä kuin he ja
kantamaan samoja taakkoja. Mutta teillä on heikko luonne. Ja tämä
maa ei ole sellaisia varten. Te ette jaksa raataa kuin hevonen,
sillä te ette tahdo. Sen vuoksi tämä maa ei voi teitä käyttää.
Pohjola tarvitsee voimakkaita miehiä -- luonteeltaan voimakkaita.
Ruumiin voima merkitsee täällä vähemmän. Siksi teidän on paras palata
etelään. Me emme teitä täällä tarvitse. Täällä te vain kuolisitte, ja
miten silloin kävisi vaimonne ja lastenne? Myykää varustuksenne ja
palatkaa. Kolmen viikon kuluttua olette kotona. Hyvästi!"
* * * * *
Frona kulki Sheep Campin läpi. Jossain korkealla sen yläpuolella
valtava jäätikkö oli maanalaisen veden paineen vaikutuksesta murtunut
ja viskannut satatuhatta tonnia jäätä ja vettä alas vuorensolaan
-- tie oli vielä liukas jäätikkövirran limasta. Alakuloisia miehiä
työskenteli etsiskellen jotakin luhistuneitten talojen raunioista.
Siellä täällä he raatoivat kuumeisella kiireellä, ja tien vieressä
jäykkinä makaavat ruumiit olivat heidän työnsä mykkinä todistajina.
Muutamaa sataa yardia alempana ihmisvirta keskeytymättä jatkoi
kulkuaan. Matkamiehet nojasivat silloin tällöin hartiataakkojansa
ulkonevia kivenlohkareita vastaan pysähtyen tuokioksi hengähtämään ja
jatkoivat taas pian raskasta vaellustaan.
Keskipäivän aurinko paahtoi kivikkoisia "Scales"-vuoria. Metsä oli
täällä heittänyt turhan taistelun sikseen, ja pyörryttävä kuumuus
säteili paljaista kallioista. Kummallekin puolelle kohosivat maan
jään murtamat kylkiluut alastomina ja ankaroina alastomuudessaan.
Kaiken yläpuolelle ulottui myrskyjen pieksämä Chilcoot. Sen paljasta,
rosoista kylkeä pitkin kiemurteli ohut, mutta loppumaton ihmisjono.
Se tuli esiin alhaalla laaksossa kasvavan pensaikon reunasta, kulki
mustana juovana huikaisevan jääaavikon poikki ja yhä edelleen sen
paikan ohitse, missä Frona söi päivällistään tiepuolessa. Ja se
jatkui jatkumistaan jyrkänteen huippua kohti tullen yhä ohuemmaksi
ja epäselvemmäksi, kunnes se lopulta muistutti luikertelevaa
muurahaissotajoukkoa ja pujahti piiloon solan tuolle puolen.
Fronan paraikaa tarkatessa tätä Chilcoot äkkiä kietoutui vyöryvän
usvapilven peittoon, ja ankara tuulenpuuska toi lumiräntää
ponnistelevien kääpiöitten niskaan. Aurinko peittyi pilveen, ja tuli
synkkä pimeys, mutta Frona tiesi, että jossakin tuolla ylhäällä
tuo pitkä muurahaisjono aherteli ahertelemistaan ikuisesti pyrkien
korkeutta kohti. Ajatus vaikutti valtavasti hänen mieleensä, ihmisen
ikivanha ylpeys etevämmyydestään kannusti häntä, ja hän liittyi
joukkoon, joka myrskyn halki raivasi tietään eteenpäin.
Tuulenpuuska työnsi hänet solan kidan läpi, ja käsin ja jaloin
haparoiden hän kapusi alas Chilcootin mahtavan tulivuoriraunion
reunaa pitkin, kunnes seisoi tulivuorenaukkoon muodostuneen järveen
synkällä rannalla. Järven aallot olivat vihan vallassa ja vyöryivät
valkoharjaisina, ja vaikka runsaat määrät tavaroita oli valmiina
kuljetettaviksi vastaiselle rannalle, ei ainoatakaan venettä näkynyt
vesillä. Hauraannäköinen, öljykankaalla peitetty palkovene oli
vedettynä kallioille. Frona löysi sen omistajan, reipaskatseisen
nuorukaisen, jolla oli terävät, tummat silmät ja voimakas leuka.
Kyllä hän oli lautturi, mutta hän oli lopettanut työn täksi päiväksi.
Myrskysi liikaa. Hän otti kaksikymmentäviisi dollaria matkustajilta,
mutta tänään hän ei ottanut matkustajia. Johan hän oli sanonut, että
kävi liian kova tuuli. Siinä syy.
"Mutta viettehän te minut kuitenkin, eikö totta?" kysyi Frona.
Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti järvelle. "Toisella rannalla
aallot ovat korkeammat kuin voitte täältä nähdäkään. Suuret
hirsialuksetkaan eivät voi niille mitään. Viimeinen, joka yritti --
siinä oli useita tavarankuljettajia -- ajautui länsirannalle. Me
näimme sen selvästi. Ja kun siellä ei kulje yhtään tietä, niin heidän
täytyy leiriytyä sinne odottamaan, kunnes tuuli on tyyntynyt."
"Mutta heidän asemansa on sittenkin parempi kuin minun. Kaikki
telttavarustukseni ovat Happy Campissä, ja tännehän minä en voi
jäädä." Frona hymyili herttaisesti, mutta hänen hymyssään ei ollut
jälkeäkään naisellisesta avuttomuudesta, joka vetoaa miehen voimaan
ja ritarillisuuteen. "Miettikää nyt uudelleen ja viekää minut yli!"
"En vie."
"Saatte viisikymmentä."
"En vie, sanon minä."
"Minä en ainakaan pelkää, tietäkää se."
Nuorukaisen silmät salamoivat suuttumuksesta. Hän kääntyi äkkiä
Fronan puoleen, mutta malttoi mielensä eikä lausunut sanoja, jotka jo
olivat hänen huulillaan. Frona huomasi mitään pahaa tarkoittamatta
loukanneensa häntä ja aikoi juuri ruveta selittelemään. Mutta hänkin
malttoi mielensä ja oli vaiti, sillä hän aavisti, että tämä ehkä oli
ainoa keino, jolla hän saavuttaisi päämääränsä. Siinä he seisoivat
kumarassa kuten merimiehet myrskyn kallistamalla laivankannella
katsoen toisiaan järkähtämättömästi silmästä silmään. Nuorukaisen
hiukset olivat kosteina kiemuroina tarttuneet hänen otsaansa, ja
Fronan pitemmät suortuvat huiskivat häntä raivoisasti kasvoihin.
"No tulkaa sitten!" Nuorukainen työntäisi veneen kiivaasti vesille ja
otti airot esiin. "Astukaa veneeseen! Minä soudan teidät yli, mutta
en huoli viidestäkymmenestä dollaristanne. Te maksatte taksan mukaan
ja sillä hyvä!"
Vihuri tarttui kevyeen palkoon ja kiidätti sitä hyvän matkaa
sivuittain. Vettä roiskui koko ajan roiskumistaan laidan yli, ja
Frona tarttui heti äyskäriin.
"Toivottavasti me ajaudumme maihin", huusi nuorukainen kumartuessaan
eteenpäin soutaessaan. "Se vasta olisi harmillista -- teille." Hän
katsoi Fronaa tuimasti kasvoihin.
"Ei", tämä oikaisi, "vaan se olisi kurjaa meille molemmille, -- yö
ilman telttaa, peitteitä ja tulta. Mutta sitä paitsi me emme ajaudu
maihin."
* * * * *
Frona hyppäsi liukkaalle kalliolle ja auttoi soutajaansa vetämään
rannalle kangaspäällyksisen veneen ja kaatamaan veden pois.
Kummallakin puolella kohosivat paljaat, kosteat kallioseinät.
Lumiräntää satoi taukoamatta, ja sen läpi saattoi hämärässä erottaa
joitakin tavarakojuja, joiden seiniä pitkin vesi valui virtoinaan.
"Teidän on paras kiiruhtaa", neuvoi nuorukainen kiittäen avusta ja
työntäen veneen vesille. "Teillä on kaksi vaivalloista mailia täältä
Happy Campiin. Ei ensinkään metsää, ennenkuin tulette sinne, niin
että on paras rientää. Hyvästi."