»Siinä olet — ja minkä tähden olet siinä? Minkä tähden olet täällä
lainkaan — juuri sen tahtoisin tietää. Vastaa minulle, sir, vastaa
minulle, vastaa, vastaa minulle — minkä tähden et ole tanssiaisissasi?
Minkä tähden et ilmoittanut edes rouva Mundylle, mitä se puhelinsanoma
koski? Mitä on tapahtunut? Miksi et ole mennyt takaisin? Miksi et
sinä, isäntä, ole huolehtimassa vieraistasi? Minä järjestän puolestasi
kutsut; näitä ihmisiä on pyydetty tulemaan, sinä pujahdat — pujahdat
tiehesi niistä. Mitä merkitsee kaikki —»
»Kuulkaahan —»
»Niin, kyllä minä kuulen, Mitä sinulla on puhuttavaa puolustukseksesi?»
»Kerron teille kaikki», alkoi Top miellyttävällä äänellään, »niin pian
kuin ehdin. Erikoisesti tahtoisin ilmoittaa teille erään asian, sir;
erikoisesti haluaisin saattaa tietoonne —»
Lupaa kysymättä nuori mies ojensi kätensä seinään, kiellettyyn
sähkönappulaan.
7
»Oi, hyvä Jumala; oi, hyvä Jumala», rukoili pieni Helen poloinen,
»älä salli isoisänisän kuolla suuttumuksesta, koska Harry _rakastaa_
minua eikä isoisänisän tahdon mukaan mene naimisiin Milon kanssa.
Älä salli isoisänisän vaipua lattiaan taudinkouristuksissa ja sortua
sydänhalvaukseen kauhistuksesta, mikä olisi niin hänen tapaistaan. Älä
salli sitä nyt, älä! Voi, ei _nyt_, kun kaikki on käynyt niin hirveän
onnellisesti. Ei nyt, oi, hyvä Jumala, _ei_ nyt —»
Valo syttyi.
8
Kolkkoon huoneeseen tulvahtanut valo osui Heleniin pieniin, ylöspäin
käännettyihin kasvoihin, joista kuvastui kiihkeätä mielenliikutusta ja
vielä säteili rakastetun suutelojen aiheuttamaa kirkastusta.
Valossa tuli näkyviin koko hänen kiehtova olemuksensa, kuolematon,
kaukaisilta ajoilta periytynyt tanssijatar — esikuvallinen nainen,
joustava, notkea, sopusuhtainen, rytmillinen, ryhdikäs. Utuisen valkea
ja ruusuiselle hohtava puku korosti hänen columbinemaista kauneuttaan.
Häntä kohti työntyi isoisänisän kiukkuinen kilpikonnanpää
höyhenpeitteen punaisten laskoksien välistä.
Vanhus kohotti timantinteräviä silmiä varjostavia kulmakarvojaan.
»Häh! Kuka on tämä, joka on muassasi, POIKA?... Kenet olet tuonut
tänne?... Kuka tämä on?»
»Minä vain, isoisänisä», huohotti tyttö. »Helen!»
»TYTTÖ?»
»Sir», alkoi Top sellaisen miehen äänellä, joka tietää, mitä tahtoo,
ja pysyy päätöksessään, vaikka saisi kaikki maailman voimat vastaansa.
»Sir, pelkään teidän hyvin kovasti pahastuvan meihin, mutta asia on
niin —»
»Hillitse kieltäsi, Poika! Puhu silloin, kun sinua puhutellaan,
muistatko? Ja sinä, TYTTÖ» (tyynempään sävyyn) »tule tänne! Seiso niin,
että näen sinut; tule tänne —»
9
Tiukasti puristaen Topin kättä, valkeasiteinen pää vapisemisesta
huolimatta pystyssä, Helen astui eteenpäin.
Timantinterävät silmät tarkastivat häntä. Hiljaisuus.
Pureva, kimeä ääni virkkoi: »Ahaa! Asia on niin, niinkö?... Odotahan
sitten —»
Timantinterävät silmät yhäti tähystivät Heleniä, vielä sittenkin, kun
luiseva käsi hapuili sanoinkuvaamattoman peitteen ja tuolipielusten
alla, löysi, veti esille ja avasi lippaan, jonka nämä molemmat nuoret
olivat nähneet. He olivat nähneet sen isoisänisän syntymäpäivänä,
sinä iltana, jona tuo iäkäs rotuhygienian harrastaja oli esittänyt
vaatimuksensa. (»POIKA, jos tuot tänne mallikelpoisen tytön, saat
rahat.»)
Rohkenematta uskoa silmiään ja korviaan pikku Helen aprikoi,
saattoiko olla totta, että hän kuuli isoisänisän jupisevan jotakin
morsiuslahjasta... näki hänen ojentavan tuota nauhaa, kauniita,
välkkyviä helmiä... maitomaisia, hohtavia...»
»No, _tyttö_, no? Kieltäydytkö ottamasta helmiä, nyt?»
»Oi — minulleko?»
»Enkö maininnut sinulle, että sinä saisit ne minun kuoltuani. Eipä
silti, että olisin kuollut», lisäsi isoisänisä kammottavasti hihittäen.
»Se, mitä olen tänä iltana nähnyt, saattaa pidättää minua täällä vielä
hyvän ajan... Ota helmet! Käytä niitä, lapsi — käytä niitä! Pane ne
hänen kaulaansa, POIKA — jollet ole liian kömpelö!»
»Sir», sopersi Harry Morse Tophampton. »Totisesti, sir, te olette liian
hyväntahtoinen meitä kohtaan — kovin hyväntahtoinen.»
»Ensi kerran kuulen kenenkään valittavan sitä», ärähti utopisti. »En
käsitä, mitä tarkoitat? Tässä ei ole kysymys hyväntahtoisuudesta.
Hyväntahtoisuus olkoon kirottu! Se tukee sairaaloita, rakentaa
hourujenhoitoloita, hellii heikkoja, säilyttää hengissä sellaisia,
joiden olisi parempi kuolla. Hyväntahtoisuus syöksee maailman turmioon.
En siedä hyväntahtoisuutta. Minä tahdon vain pitää sanani. Sopimus on
sopimus. Sinä olet täyttänyt toiveeni, POIKA.»
Helenin kuoppaisen olan ylitse — hän oli seisonut tytön takana
kiinnittämässä hänen kaulaansa helmiä, joiden lämpimän valkoinen
väri tuskin erottui tytön ihosta — näkyi Top (viimeisen kerran tässä
kertomuksessa) avaavan ja sulkevan suunsa.
»Niin. Olet täyttänyt toivomukseni, etkö olekin? Olet löytänyt hänet —
harhailtuasi ensin väärillä poluilla!» ivasi isoisänisä ystävällisen
unohtavasti. Eikö hän enää muistanut hengittävää Miloaan, jota hän oli
pitänyt mallikelpoisena puolisona, kultaisen ajan palauttajana? Eikö
hän muistanut? Vai oliko hän oivaltanut, ettei kultaista aikaa voitu
tarkoituksellisesti «järjestää», kuten näytelmä saatettiin tehdä?
Sellaista ei saada rukoilemalla eikä paastoamalla; ne asiat tapahtuvat
jonkun sellaisen sattumantähden vaikutuksesta, jonka rataa taivaalla ei
kukaan kuolevainen astronomi pysty laskemaan. Oivalsiko isoisänisä sen?
Koettiko hän kääntää kaikki parhain päin? Ajatteliko hän, että _näin_
oli sittenkin parasta? Kukapa sen tietäisi?
Ei ainakaan hänen edessään seisova kiihtynyt, punehtunut, kirkastunut
pari. Ei värähtelevä tyttö; ei ylpeä, hurmaantunut poika, johon tyttö
nojasi. »Vihdoinkin olet löytänyt hänet, sattumalta, nenäsi edestä,
jossa hän on ollut koko ajan, josta jokainen hitusenkaan järkevä mies
olisi nähnyt hänet jo viikkokausia sitten. Vihdoinkin olet tuonut hänet
tänne näyttääksesi minulle häntä, mallikelpoista tyttöäsi.» (Helenistä
timantinterävät silmät kääntyivät kauneuden jumalattaren aavemaisesti,
elottomasti välkkyvään kuvaan. Vertasiko vanhus ruusuisen valkeata,
elävää olentoa kipsiin?) »Niin!... Valintasi ei ollut huono, Paris...
Epäilemättä otaksutte, että 'Paris on se paikka, mihin lähdette
viettämään kuherruskuukauttanne?... Nyt tiehenne! Olen saanut teistä
kyllältäni täksi illaksi. Menkää!... MIES! Henderson!»
Henderson astui esille.
10
Edessään olevaan ryhmään — peitteeseen kiedottuun, kuvatusmaiseen,
eriskummaiseen oikkuillaan, ihastuttavaan, punaisen ja valkean
kirjavaan balettitanssijattareen ja kookkaaseen, juhlapukuiseen
nuorukaiseen (joka niin suuresti muistutti loordi-vainajan komeata,
hyvin läheistä mieskohtaista ystävää) — Henderson loi nopean,
arvostelevan, kaikkikäsittävän, ovelan, mutta ystävällisen silmäyksen.
Ensimmäisen kerran hänen ollessaan palveluksessa täällä Oxfordin alueen
vuokrahuoneistossa Hendersonin pitkille, yrmeille kasvoille levisi
inhimillinen hymy.
Avatessaan ovea tälle sangen nuorelle parille Henderson (myöskin
ensimmäisen kerran asuessaan tässä paikassa) puhkesi hilpeästi puhumaan.
»Varmaankin», mutisi Henderson, »te, neiti Helen ja herra Tophampton,
suotte minulle anteeksi, jos otan vapauden toivottaa teille molemmille
kaikkea parhainta».
»Kyllä suomme anteeksi. Kiitos, Henderson!»
»Kiitos, Henderson!» Tunnepuuskassa pikku Helen ojensi pienen, pehmeän,
lämpimän kätensä ja puristi mustan hihan verhoamaa luisevaa kättä.
»Kiitos _teille_, miss. Ja —» Salaperäisesti Henderson astahti
sivuttain askeleen käytävään. »Suokaa anteeksi, että mainitsen
sellaista, mutta jos joskus sattuisitte tarvitsemaan vaatteuksia,
neiti, mitä parhaita laatuja ja perin kohtuullisiin hintoihin,
erikoisesti morsiuskapioita, niin minulla on ystävä —»
(Hendersonin ystävät —1)
11
Nauraen rakastuneet riensivät käsi kädessä takaisin rouva Mundyn
turvaiseen arkihuoneeseen.
Ajatella niitä tunteja, jotka he olivat istuneet siellä yhdessä — Helen
parsien, Top muistamatta häntä, syventyneenä oppikirjoihinsa.
Nyt Top piteli Heleniä ikäänkuin korvatakseen ne hukatut tunnit.
»Mutta, Harry — nyt sinun täytyy mennä takaisin, sinun täytyy!»
»Pois _sinun_ luotasi?»
»Niin, kaikkien parhaiden tyttöjesi luokse», laski Helen leikkiä
säteilevänä, varmana. »Lähde jo! He kaikki varmasti odottavat.»
»Odottakoot! Odottakoot iät kaiket minun puolestani! Ymmärrätkö sen?
»Olenhan aina sen tietänyt», riemuitsi toinen. »Luuletko minun koskaan
olleen peloissani heidän tähtensä?»»Etkö ollut?»
»En! En koskaan.»