7
_Sisälle astui_ — se ainoa tyttö, jota Top ei ollut ollenkaan muistanut.
Hän saapui hyvin myöhään pienen, ketunnäköisen miehen ja lyhyen,
pyylevän rouvasihmisen seurassa.
Heidän välissään kohosi hän kirkaspäisenä ja kauniina. Hän oli pitempi
kaikkia muita tyttöjä ja pitempi kuin varsin moni salissa oleva mies.
Klassillinen, yksinkertainen vaatteus toi esiin hänen vartalonsa kaikki
kaarevat, veistoksen kaltaiset muodot; valkea, pehmeiksi laskoksiksi
taipuva kreikkalainen asu sopi hyvin hengittävän Milon verhoksi.
»Hän on kasvanut!» mietti tyrmistynyt Top. »Sitä ei olisi hevin uskonut
mahdolliseksi... Hän _on_, tulimmainen... Tyttö on kasvanut!»
Velvollisuutensa mukaisesti Top eteni sinnepäin pitkin seinänvierustaa.
Hänen tanssitettavansa oli kadonnut; omituista, kuinka monet hänen
tanssitettavistaan olivat jättäneet isäntänsä yksin! — Phyllis ei
ollut tanssinut hänen kanssansa... Velvollisuutensa mukaisesti Top
meni tämän sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittaisen tytön luokse,
tarttui hänen isoon käteensä ja hymyili väkinäisesti vastaukseksi hänen
sydämelliseen, syväsointuiseen tervehdykseensä: »_Kas_ näin! Tuntui
siltä kuin emme ikinä pääsisi perille. Ensin juna-vintiö myöhästyi
tuntikausia, ja sitten sai auto-kekkula seistä —» Top esiteltiin hänen
äidilleen ja isälleen.
Isoisänisä oli muuten kuvitellut, että Hannanit olivat mallikelpoinen
pari, ruumiillisesti moitteeton.
Mikä harhaluulo!
Marjorien isä, majuri, oli englantilais-intialainen, vieläkin
ruskeamman keltainen kuin näyttämöillä esitetyt Intian englantilaiset.
Laihan vartalonsa ja pitkän nenänsä nojalla hän oli saanut
rykmentissään tosiaankin sopivan liikanimen! _Kurppa_. Kuinka osuva!
Ja hänen vaimonsa — pullea, lyhytjalkainen — mikä omenapulla! Se, että
nämä kaksi olivat antaneet elämän klassillismuotoiselle tyttärelle
ja kahdelle komealle pojalle (jotka juuri äsken olivat hädintuskin
suorittaneet pääsytutkinnon Sandhurstin kadettikouluun), oli yksi
niitä salaperäisiä arvoituksia, jotka sotkevat isoisänisän tapaisten
rotuhygienikkojen laskelmia.
Nämä kolme nuorta Hannania olivat perineet joltakin jo unohdetulta
esivanhemmalta ulkonäkönsä ja piirteensä, jotka olivat »harpanneet»
heidän kurppa-isänsä ja omenapullamaisen äitinsä sekä heidän perin
tavallisten tai mitättömän näköisten setiensä, enojensa ja tätiensä
ylitse, tai sitten he olivat syntyneet jonkun onnentähden vaikutuksen
alaisina — kukapa tietää?
»On kovin hausta tutustua teihin, herra Tophampton; teitte perin
ystävällisesti, kun kutsuitte meitä», kiitti rouva Hannan rattoisasti.
Hän pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli Topia pienillä, valppaan
näköisillä silmillään. »Tehän kävitte opistolla katsomassa pikku
Marjorietamme, ettekö käynytkin?»
(Tarpeetonta on selostaa Topin vastausta.)
»Tytöillä tuntuu kaikilla olevan sangen hupaista koulussa», jatkoi
rouva Hannan, koettaen saada pakinaa vireille tämän (tavattoman
kankean!) nuoren isännän kanssa. Seinään nojaten Top vastasi, että
siellä näytti aika mukavalta hänen mielestään....
»Lienee ihan paikallaan», huomautti Marjorien isä happamesti, »että
on sellaisiakin paikkoja ja että sellaisiakin ammatteja opetetaan
tytöille, jotka eivät ole kyllin järkeviä ansaitakseen elatustaan
millään muulla tavoin».
»Ha ha!» nauroi tytär äänekkäästi, hämmentymättömän hyväntuulisesti.
»Isä etsii nuorista vain älyä; hm, hän ei löydä sitä paljoa suvustaan!»
»Totisesti ei löydäkään», myönsi isä, perin äkäisen näköisenä.
Sen seikan nurjuus, että kohtalo syytää eräitä lahjojaan sellaisille,
jotka mieluummin olisivat halunneet ihan toisenlaisia lahjoa, oli
vieläkin tuntuvampi sen tähden, ettei hyvä ulkonako vähääkään tehonnut
majuriin ja hänen puolisoonsa. Heistä ei heidän Marjoriensa ulkomuoto
ollut kerrassaan mitään. Eikä heistä ollut mitään myöskään tämän nuoren
Tophamptonin ulkonäkö, joka heistä tuntui vielä yhdeltä aivottomalta
nuorukaiselta.
Mutta Top alkoi kohota tilanteen tasalle.
Soiton lakattua ja tanssijoiden hajaannuttua hän ehätti kutsumaan
luokseen kelpo kumppaninsa, Newhavenin australialaiset ystävänsä. Hän
kutsui useita muitakin tuttaviaan esittääkseen heidät neiti Hannanille,
koska tämä tuntui olevan innokas tanssija.
»Innokas!» ärähti majuri, katsahtaen ympärilleen, ikäänkuin kaikki
saapuvillaolijat olisivat hänen velallisiaan. »Nykyisten nuorten koko
äly on keskitetty heidän jalkoihinsa. Tuossa Marjorie menee —»
(Siinä hän meni.)
Rouva Mundyn hupaisesti pakistessa rouva Hannanille, vei Top ärtyisen
pikku majurin, miehekkäästi tupakkasalonkiin ja tilasi hänelle ryypyn.
Tosissaan nuori mies toivoi keksivänsä jotakin, mistä olisi voinut
puhua vanhemmalle. Komean olemuksensa jokaisessa solussa Top tunsi,
minkä vaikutuksen majuri oli saanut: »Tämä nuorukainen on tomppeli!
Elää vaatteitansa varten, mokomakin nuori pässinpää!»
»Oletteko koirien ystävä?» tiedusti majuri laskiessaan lasinsa
pöydälle. »Pidättekö airedalelaisista?»
(Kuvaannollisesti hän _oli_ tuonut ne muassaan tanssiaisiin.)
»Tunnetteko lainkaan cairnilaisia, Tophampton.»
Tophamptonista tuntui painostavalta ja ilkeältä, eikä hän osannut
vastata muuta kuin sen, ettei hän välittänyt koirista.
Mitä majuri olisi virkkanut (jos hän olisi hiiskunut mitään), kukapa
voisi sen arvata?
Sillä hetkellä astui tupakkasalonkiin ainutlaatuinen pari, näöltään
kummallisempi kuin naamiaisissa on konsanaan nähty.
9
Se oli isoisänisä ja Henderson.
Yrmeänä ja onnettoman näköisenä, muistuttaen hautajaispuolisilla
hovimestarin osaa esittävää Alfred Lesteriä, Henderson hiipi avaraan,
raskaan loisteliaaseen huoneeseen tietoisena siitä, ettei hänen
käsivarrellaan ollut tarjoilijan liina, vaan sen eltaantuneen,
kuluneen, punaisen peitteen liiankin tutut laskokset, jota
neljännesmiljoonan omistaja piti parempana kuin mitään vaippaa,
peitettä tai runsasturkiksista kappaa, minkä Lontoo saattoi tarjota.
Isoisänisä, jonka toinen käsi oli Hendersonin käsivarren taipeessa,
toinen kepin käyrässä kädensijassa, näytti juhlallisemman kohteliaiden
aikojen herrasmieheltä. Vaikka isoisänisä olikin puettu kuluneeseen
juhlapukuunsa ja — niin, todentotta! — vanhanaikaiseen röyhelöön,
näytti hän arvokkaalta; isoisänisä oli laiha, kumarainen, hänellä
oli hämähäkin jalat ja kilpikonnan pää, mutta sittenkin hänen
olemuksensa oli sopusoinnussa hänen rypistyneen paidanrintansa kauniiden
helminappien ja hänen vyötäisillään mustassa moirénauhassa riippuvien
sievien, vanhojen sinettien kanssa.
Hänen kaljun päänsä laesta patenttinahkaisten kenkien kärkiin saakka —
sellaiset kengät olivat varmasti jo viimeistä paria myöten kadonneet
kaupasta — isoisänisän koko olennosta säteili sardonista voitonriemua.
Hän oli tullut! Tässä hän oli! Hän ei ollut käynyt tanssiaisissa
kolmeenkyrnmeneenviiteen vuoteen. Nyt hän oli täällä. Ulkosalla
sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi pitänyt olla jo muutamia
tunteja maannut vuoteessaan, tuon höyhenpeitteen _alla_. Tässä hän oli
valmiina lausumaan sanansa kaikesta, mitä hänen nuoren sukulaisensa
tanssiaisissa tapahtui!
Chesterfieldiläiseen tapaan hän tervehti majuri Hannania, johon
tutustuminen oli hänestä »ihastuttavaa».
»Minulla on jo ollut onni —sangen suuri onni ja nautinto, jos niin
saan sanoa — tutustua teidän — teidän viehättävään tyttäreenne, sir.
Tanssiaisten tähti nousi hänen näyttäytyessään. Totisesti, niin. Emmekö
mene takaisin saliin ihailemaan hänen säihkyään?»
Jättäen paikoilleen Hendersonin (joka oli luonut vanhan kumppanuuden
silmäyksen erääseen lähellä hyörivään tarjoilijaan) he palasivat
tanssisaliin katselemaan.
10
Tanssivaa Miloa saattoi tarkkailla kilometrin päästä, ja
kaunis katseltava hän olikin. Sillä jos milloinkaan on viehkeä
yhdeksäntoistavuotinen neito ollut huvittelemassa tanssiaisissa, niin
sellainen oli Marjorie Hannan Harry Tophamptonin täysikäisyysjuhlassa.
Hän piti hurmaantuneesti tanssista, mutta ei sellaisesta riehakkaasta
kuin jotkut muut; hän, joka heilutteli vartaloaan hockey-kentällä
ja hyppivien ratsujen selässä, asteli tanssiessaan huvittavan
rauhallisesti. Hän oli tanssilattialla hillitty kuin kuka Elisabetin
aikainen vallasnainen tahansa. Mutta hän oli rattoisa seura-ihminen.
Hän piti näitä »kekkereitä» ja niiden kaikkia outoja ihmisiä
sanomattoman hupaisina.
Kaikki ihmiset olivat hänestä perin tavallisia. Jopa miehetkin!
ajatteli hän silmäillessään milloin minkin Topin ystävän pään ylitse.
Ainoa, jota hän ei hevin voinut pitää pienempänään, oli isäntä, tuo
Tophampton-kolho itse. Hän oli aasi, mietti Marjone. Huu, millainen
aasi! Päässä ei ainoatakaan ajatusta muusta kuin siitä, mitä hän pani
ylleen; sellaisen vaikutuksen oli Top tehnyt häneen. Eli vaatteitansa
varten, mokoma kolho. Ihan kuin tytöt. Enemmän kuin jotkut tytöt.
Tänä iltana oli Marjoriekin, joka ei elänyt vaatteita varten,
mielissään uudesta, valkeasta leningistään; aika paljon päänvaivaa
hänellä oli siitä ollutkin. Hän ei ollut ehtinyt teettää uutta;
senvuoksi oli hänen ollut etsittävä äidin pieneksi jäänyt lepomekko,
joka oli mainio, kun sitä oli hiukan levitetty rinnan kohdalta.
Hieman kreikkalaismallinen, samoin kuin siiloin, kun hän oli
esittänyt Afroditeä — älkää naurako! — opiston illanvietossa.
Hirveän mukava myöskin. Kyllin väljä hengittämistä varten. Kuinka
hän pitikään _väljyydestä_! Ainoa ikävä puoli olikin ollut
kenkäkysymys. Niin lyhyessä ajassa hän ei ollut ennättänyt mistään
saada ranskalaiskorkoisia silkkikenkiä, yhdeksännumeroisia isompia.
Eikä niissä ollut kultasolkia, madam. Kultaiset soljet olisivat
näyttäneet sievemmiltä, mutta nyt hänen oli turvauduttava korottomiin
tanssilipokkaisiin, joita opistossa käytettiin — hyvin pehmeästä,
mustasta nahkasta valmistettuihin, tasakärkisiin - ja joustaviin, hänen
korkeiden, virheettömästi kaareutuvien jalkapöytiensä ylitse kulkeviin
ristihihnoihin. Ne näyttivät olevan paikallaan ja olivatkin tanssiessa.
Tanssiminen tällaisella välkkyvällä parkettilattialla upeassa
lontoolaisessa hotellissa oli ihanaa sen jälkeen, kun oli tanssinut
opiston voimistelusalissa.