1
Ja vihdoin — mutta sittenkin ihan liian pian! oli yhdeksäs päivä,
tanssiaisten päivä, päivä, jonka merkiksi nuori Tophampton olisi
halunnut pystyttää mustan hautakiven.
Koko päivän Top teki työtä tiukasti, mutta innottomasti opistossa.
Aikaisin hän palasi kotiin Oxfordin alueelle. Hän salli Hendersonin
palvella itseään, pukea hänet hännystakkiin, sitoa hänen kaulanauhansa,
tehdä hänen jakauksensa, järjestää hänen ulkoasunsa. Top söi aikaisen
päivällisen eräässä rauhallisessa ravintolassa South Kensington-aseman
läheisyydessä erään opistolaiskumppaninsa seurassa, joka ei voinut
saapua Topin tanssiaisiin, koska hänellä oli aikaisempi sopimus mennä
teatteriin.
Top kadehti sitä miestä.
Hyvissä ajoin Top lähti hotelliin. Hän astui eteiskatokseen, asteli
loivia, paksumattoisia portaita myöten marmorihalliin, jonka seinät
välkkyivät; tuikeasti hän tähyili virkapukuisia palvelijoita, ikäänkuin
he olisivat olleet vartijoita vankilassa, jossa hänen olisi kärsittävä
kuritushuonerangaistus.
Sitten hänen oli, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermostuneena
vetelehdittävä käytävissä, pukuhallissa, tupakkahuoneessa,
seurustelusalissa, ennenkuin koitti se kohtalokas hetki, jolloin hänen
vierautensa piti saapua.
2
Arvokkaan näköinen, pieni, mustiin puettu rouvashenkilö, jolla oli
pehmeä, harmaa tukka, tuli Topin luokse, hymyili ja sanoi arkaillen:
»Oletko valmis, poika-kulta?» Top hätkähti ja silmäili tulijaa tuokion,
ennenkuin oivalsi, että puhuja oli hänen virallinen emäntänsä. Hän ei
ollut aavistanut rouva Mundyn voivan näyttää niin komealta.
»Haluatko cocktailin?» ehdotti hän epätoivoissaan.
»Kyllä. Kiitos», vastasi rouva Mundy yhtä epätoivoisena. »Minun lienee
se juotava. Tue minua. Top! Me taidamme molemmat olla sen tarpeessa.»
He nauttivat cocktailinsa.
Ja sitten —se tuntui käyvän yhdessä minuutissa —olivat tanssiaiset
alkaneet, huoneet olivat muuttuneet valoisiksi ja välkkyviksi
kultaluoliksi, Tornado-kymmenikkö puhalsi ja paukutti ensimmäisen
foxtrotin säveltä. Tanssiaiset olivat alkaneet; vieraita saapui.
3
Heitä tulvi pataljoonittain portaista; he pudistivat kättä Topin
kanssa, joka seisoi paikallaan, liian naurettavasti muistuttaen Denis
Bradleyn ilmoituksen juhla-asuun puettua, nuorta, kreikkalaista jumalaa
Tattler-lehdessä.
»Kuinka voitte?»
»Terve vain, vanha veikko!»
»Miten hurisee, Top?»
»Hyvää iltaa, herra Tophampton!»
»Vielä monta onnellista syntymäpäivää!» lisäsi joku humoristi
ihmisvirrasta, joka pyörteinä solui Topin ohitse hänen kykenemättä
sitä pidättämään sen enempää kuin nauttimaan juhlasta, kuten nämä muut
näyttivät nauttivan.
Yhäti heitä tuli. Parvittain outoja nuoria naisia ja vielä oudompia
nuoria miehiä. Sitten tuttuja kasvoja tuntemattomien leninkien
tai juhlapukujen yläpuolella työntyi esille Tornado-soittokunnan
rämistäessä säveliään.
»Haloo, Top! —
»Voi, lienen ollut kalpea,
hymyillen vaikka katsoin.
Onko osani jo unhola —»
Gertrude! Kaulassaan isoja helmiä ja yllään perin epägertrudemainen
leninki sitruunanvärisistä strutsinsulista. Top ei ollut tiennyt, että
Gertrudella oli sellaiset polvet ja kuopat lapaluiden kohdalla.
Hän ei ollut aavistanutkaan, että Phyllis, Bubblesin kärsivällisesti
ompeleva äiti, saattoi näyttää tuollaiselta varieteevampyyriltä! Hyvä
Jumala, millaisen erotuksen leninki ja tanssiaiset saattavat tehdä!
Juhlallisesti, ikäänkuin olisi kohdannut heidät ensimmäisen kerran,
Top tervehti vuorotellen kutakin serkkuaan. Ihmeellisten, lainattujen
näyttämöleninkien yläpuolella heidän terveet, säteilevät, tyttömäiset
kasvonsa eivät näyttäneet kuuluvan heidän vartaloihinsa; he
muistuttivat Brightonin aallonmurtajalla otettuja valokuvia, joissa
kuvattavien päät työntyvät esiin realistiseen, pahviseen lentokoneeseen
tehdyistä aukoista ja istujat näyttävät leijailevan korkealla pilvien
yläpuolella.
Muodollisen juhlallisesti Top tilasi tanssit Gertrudelta, Marjorielta,
Tossielta, Phyllisiltä ja Joanilta.
Ei Heleniltä.
4
Muodollisesti hän yhdessä heidän kanssaan pahoitteli sitä, ettei
Helen-Iapsonen ollut voinut saapua, koska oli balettikoulussa
venähdyttänyt nilkkajänteensä.
Helen oli ottanut lainakirjan ja muka paneutunut makuulle; hän näytti
kovin väsyneeltä. Aika paljon olikin Helen viime aikoina ollut
huvittelemassa.
Syvällä Topin mielessä väikkyi muisto, että Helen oli jo aikaisemmin
ilmoittanut hänelle »luulevansa», ettei hän voisi tulla näihin
tanssiaisiin.
Oliko tämä kenties sitä? Mutta ehkä se ei ollut.
Joka tapauksessa Topilla oli yllin kyllin muuta ajattelemista,
katsomista, ihmettelemistä, kuulemista.
»Felix käydä sipsutti». Soittokunta soitti Viulut värisivät, sello
sykähteli; kiihkeästi — miten inhimillisesti — valitti saksofoni.
5
Pian Top tanssisaliin astuessaan huomasi, että tähän hänen
täysikäisyysjuhlaansa oli ilmaantunut uusi tekijä, jonka vaikutuksen
selvästi tunsi siitä huolimatta, että kirkkaasti valaistun salin
täyttivät musiikki, puheensorina, loistavat värit, sinne tänne
vilahtelevat tutut kasvot ja ohitse lipuvat oudot hahmot. Se vaikutus
tuntui tarttuneen yli kolmisatahenkisen seuran ja pitävän sitä koossa,
ja vaikka nyt ei ollutkaan Harry Tophamptonin vihkimätilaisuus,
havaitsi hän, että hänellä kuitenkin oli puhemies.
Hänellä oli puhemies, joka tuntui järjestävän hänen puolestaan kaikki,
esltteievän nämä tytöt noille miehille, tervehtien näitä toisia,
valavan soittokuntaan lisää innostusta, kehoittelevan tarjoiluhuoneessa
hyöriviä tarjoilijoita (käyttäen heidän ristimänimiään), näyttelevän
pareille tupakkasalonkia ja tarjoilupaikkaa, nauravan, kertoilevan
miehille »viimeisiä pörssikaskuja», päästelevän sopivia ihastuksen
huudahduksia nähdessään tyttöjen uusia leninkejä, innokkaasti antautuen
esiintymään Topin kutsujen sieluna.
Eikö hän ollut menetellyt siten ennenkin? Eikö se ollut hänen osansa
elämässä?
Tämä mies oli tietysti Topin ystävä Jones.
»Näiden pitäisi olla Jonesin tanssiaiset», mietti Top tarkkaillessaan
Jonesin hiipivää hahmoa ja kiiltävää päätä kun viimemainittu,
käyttääksemme Gertruden laulun sanoja, liikkui »naisien seurassa».
Totisesti pitäisi näiden olla hänen kutsunsa.»
Sello sykähteli, piano liritteli naurua; saksofonin soittaja sieppasi
megafonin ja ilmoitti, että »Felix käydä sipsutti vieläkin» - ja kaiken
sen keskellä nuori Jones ihan silminnähtävästi ajatteli, että nämä
_olivat_ hänen kutsunsa.
Tanssiessaan ei Top malttanut kääntää katsettaan pois ystävästään.
Jones oli ihme. Hyödytöntä oli koettaa olla hänen kaltaisensa.
Ihminen joko on tai ei ole sellainen. Top ei ollut. Top saattoi vain
tarkkailla, kuinka Jones oli. Äkkiä Top huomasi toisen vilkkaiden
walesilaiskasvojen kirkastuvan vielä jonesmaistakin eloisammiksi.
Hänen suunsa avautui lausumaan nimen — koko tämän ajan oli Top itse
vakavana pyörinyt erään tyyten tuntemattoman neitosen kanssa, joka
näytti unohtaneen ottaa leninkiä unikonpunaisten liiviensä ylle.
No niin, jollei kaikki tämä tanssiminen merkinnytkään Topille mitään
muuta, oli se ainakin koko hyvää ruumiinharjoitusta, tuumi hän
hajamielisesti, piti miehen kunnossa. Ainakin hän koettaisi sillä
tavoin nähdä siitä valoisan puolen, koettaisi olla olematta liian yrmeä.
Heti soiton loputtua ilmestyi hänen luokseen se vieras, josta tanssilla
oli niin tyyten toisenlainen merkitys.
»Top, Top! Oi! Minulla on sinulle kertomista! Ja näyttämistä», huudahti
ylenmäärin riemastunut Jones. »Kuulehan! Etkö aio toivottaa meille
onnea, sinä vanha vei kulta?»
»Onnea —»
»Heräähän toki. Etkö tajua, että ilmoitan sinulle suuren uutiseni
heti asian tapahduttua? Keskellä tätä äskeistä foxtrotia hän hyväksyi
kosintani. Olen kihloissa, mies. Kihloissa!»
Seinään nojautuneena Top avasi ja sulki suunsa. Hämmentyneenä hän
kysyi: »Kenen kanssa?»
»Mitä sinä tarkoitat, kenen kanssa?» ivasi Jones. »Suuri erehdys
nimittää häntä puhemieheksi; hänhän oli itse sulhanen. Säteilevänä,
toiveikkaana, elämää, aloitekykyä, varmuutta ja intoa pursuavana Jones
oli juuri sellainen, jollainen sulhasen pitäisi olla (mutta jollainen
sulhanen min harvoin on). »Kenen kanssa saattaisin todennäköisesti olla
kihloissa kolmen viimeisen pyhänseudun jälkeen?»
Ilkkuvasti nauraen hän kääntyi tanssikumppaninsa puoleen. Hän veti
kädestä esille tämän vaaleaverisen, välkkyvän ja kahisevan kaunottaren,
jonka kasvot »kuvastivat» todellista tyttömäistä kainoutta ja
hurmaannusta ja jonka vanhanaikaisiin, mutta viehättäviin kiharoihin
takana palavat seinälamput loivat sädekehän.
»Herra Tophampton... morsiameni!... Mitä arvelet _siitä_? Miltä sinusta
näytämme?»
Sinä iltana hän, Bébé St. Clair, näytti erittäin kauniilta!
Hänessä yhtyivät hänen parhaat filmimuotonsa omassa kodissaan olevan
Bébén näköön. Niin, hän oli sellainen tyttö, jota rakkaus kirkastaa,
ja nyt oli rakkaus tullut hänelle. Vilpittömästi oli tämä lapsimainen
filmitähti rakastunut tuohon sulavaan, mustatukkaiseen, valehtelevaan
keltiläiseen, jonka hänelle oli esittänyt Top — ei, ei edes niinkään!
— joka oli käyttänyt Topia välikappaleena esittääkseen itse itsensä.
William Richard Jones, joka nuoreen Tophamptoniin verrattuna oli
mitätön sekä vartaloltaan että kasvoiltaan (luonteesta puhumattakaan),
näytti morsiamesta miellyttävän miehekkyyden esikuvalta. Bébé näki
hänet sellaisessa valossa — älkää kysykö minulta minkä tähden — hän
näki hänet siinä valossa.
Top, jolle Bébé soi lempeän säälivän katseen, sai häneltä yhden
tanssin. Mitäpä Top välitti siitä, että hän sai ainoastaan yhden!
Mitäpä hän siitä, että hänen paras ystävänsä oli sotkenut hänen
kosintansa ja siepannut hänen nenänsä edestä kuningaskunnan
ihmeellisimmän, hurmaavimman kaunottaren — kuten nuoren Jonesin
toisinto tästä asiasta kuului!
Siihenkö se päättyi? Bébé oli levittänyt vaaleaverisen lumous voimansa
muualle? Se kelpasi. Bébéstä ei ollut Topille. Hyvä.
Tai paha... nyt oli etsittävä joku toinen... joku näistä muista
tytöistä; täällä oli heitä yllin kyllin pyörimässä välkkyvinä,
kultaisina, hopeisen vihreinä, ruusuisen valkeina ja tulipunaisina
hahmoina... Runsas valikoima...
Kenties, kuiskutti Topin mielessä heikko toive, kenties he _kaikki_
osoittautuisivat tilatuiksi!
6
Seuraavan tanssin hän tanssi tuoksuvan Lilithin kanssa.
Hilpeästi piano liritti, rummut pärisivät, saksofoni ujelsi, ja koko
Tomado-kymmenikkö aloitti myrskyisesti: »Miksi tyttöä suutelin, oi
niin, oi niin, oi niin?»
Ihan äsken oli Top ollut hyvin äkeissään tälle tanssikumppanilleen.
Mutta nähtyään hänen seisovan (hentona kuin norsunluinen paperiveitsi,
jonka ympärille on kietaistu harsomaista, liekinväristä,
turkisreunaista ninonkangasta — ympärillään kaikkien niiden miesten
selät, jotka Top salissa tunsi) vastattuaan tämän villikissan hänelle
suomaan säteilevään hymyyn, oivalsi Topkin heti, että tavallisen miehen
oli mahdoton kovinkaan pitkää aikaa tuntea harmia Lilith Mournea
kohtaan.
Hänessä oli jotakin — hänen miellyttävä, lämmin, ystävällinen
tuntunsa, Helenin gardeniaa muistuttava tuoksu mikä riisti Topilta
aseet. Viimemainittu tunsi antaneensa anteeksi harhauttavan suukon ja
kuiskauksen, jotka yöksi, päiväksi ja vielä yhdeksi päiväksi olivat
panneet hänen nukkuvat vaistonsa myllerryksiin. Hän oli antanut
anteeksi. Lilith ei ollut tahtonut sinä iltana olla epärehellinen.
Näistä teatterilaisista ei se kaikki merkitse sen enempää kuin
kädenpuristus, vakuutti Top itsekseen, ja tällä kertaa hän uskoi niin.
Poissa oli sytyttävän Lilithin lumoushohde...
Vai oliko se ihan mennyttä? Eikö se aivan tyyten katoaisikaan, niin
kauan kuin tuo lämpimän hunajan ja gardenioiden tuoksu Topin mielessä
liittyi hyväilyn hempeyteen?
Lil ei ollut häntä varten, jollei hän pystyisi syrjäyttämään toista
miestä. Nyt se tuntui Topista merkityksettömältä pikku seikalta; mutta
sittenkin —. Miellyttävän ystävällisesti Lil hymyili hänelle, katsellen
häntä pitkien silmäripsiinsä lomitse, teki hänen olonsa huolettoman
keveäksi, joten hän osasi keskustella!
»Minun on siis onniteltava teitä, olen kuullut.» Top silmäili tyttöä
hymyillen, tarttui hänen hentoon käteensä ja solui hänen kanssaan
valssin pyörteisiin. »Toitteko nuoren sulhasenne tänne, Lil?»
Ihan sellaiseksi, täysin huolettomaksi maailmanmieheksi Lil saattoi
hänet tuntemaan itsensä. Hän kehui, kuinka herttainen »Top-kulta» oli
muistaessaan onnitella häntä. Hän osoitti Henryään. »_Tuo_ on Henry —
tuolia, ovella —»
Top katsoi huoneen poikki isoa, kömpelötekoista, piirteiltään
epäsäännöllistä, terävän näköistä, noin kahdeksanneljättä-ikäistä
miestä, jonka pää alkoi olla kalju ja jolla oli kilpikonnanluisilla
reunuksilla varustetut, tanssijoihin päin satiirisesti välähtelevät
silmälasit.
Kamala, oli Gertrude arvostellut; Top oli yhtä mieltä Gertruden kanssa.
Mutta Topin kainalossa Lilith tanssiessaan leperteli Henryn
ihmeellisyydestä, hänen persoonallisuutensa syklooneista.
Niin se siis oli, taaskin; se asia oli selvä!
»Olette hyvin ihastunut, ettekö olekin?» kiusoitteli Top.
»Oi, Top! Ette tiedä, mitä rakkaus _on_! Te ette —»
»Enkö? Selittäkää te se minulle!»
Ikäänkuin troopillisten seutujen hämärässä valaistus äkkiä himmeni
rusottavaksi, hämyiseksi hohteeksi; piano äänteli nyyhkyttävästä viulut
valittivat vihlovasti; saksofoni pysyi äänettömänä sävelen pehmeästi
kohotessa. Soiton seasta kuului Lilithin kuiske:
»Oi, Top-kulta, rakkaus on ihmeellisintä maailmassa!... Kaikki muuttuu
niin toisenlaiseksi, kun se on tullut ihmisen elämään. Silloin on
hänen ja kaiken muun välissä taikakehä. Hän ei välitä mistään muusta,
tapahtuipa mitä tahansa, ei edes teatterista, kunhan _hän_ vain on
maailmassa!» jupisi Topin tanssikumppani kiihkeästi — puhuessaan
mahdollisesti (melkein) huomaamattaan silmäillen juuri Topia lämpimästi.
Se velho! Jos hänet olisi keskiajalla tuomittu roviolla poltettavaksi,
ei hän olisi voinut pidättyä hellästi silmäilemästä hänen ympärilleen
sytykkeitä kasaavaa pyöveliä. Kaikkina aikoina on ollut sellaisia
naisia. Sellaisia naisia on aina vastakin. Sellainen tyttö oli Lilith
Mourne - Ja sellaisena hänen täytyi pysyä.
Mutta silti hän oli järkkymättömästi kiintynyt ainoa rakastettuunsa,
Henryyn!
»Hyvä!» virkkoi Top, tarkoittaen kaiken olevan parhain päin.
Mahdotonta on saada tyttöjä luopumaan kiintyneistä rakastajista, joita
kohtaan heillä on sellaiset mielipuoliset tunteet...
Säteilevänä Lilith liiteli takaisin Henrynsä luokse.
Top ei ohut kateellinen eikä mustasukkainen.
Niin, tanssittuaan Lilin kanssa nuori isäntä tunsi todella olevansa
valmis pitämään hauskaa. Hän — mitä se tyttö olikaan tehnyt? Lil?
Ikäänkuin reipastanut ja rohkaissut häntä, ajatteli Top, hypistellen
Hendersonin niin taidokkaasti solmiamaa kaulanauhaansa. Hänen
kauluksensa ympärille oli kiertynyt smaragdinvihreä, silkkipaperinen
serpentiini... Näistä sukeutui aika hupaiset kutsut.... Valot
leimahtivat palamaan. Soittokunta alkoi lämmetä. Kakofonijoukkue soitti
nyt: »Nyt vien mä tyttöselle kaunihin meloonin.» (Se oli muotisäveliä
— unhotettu tämän kirjan ilmestyessä — mutta se oli vuoden tuhat
yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä syksyisiä säveliä.) Neekerit soittivat
haltioituneina, rummut jymisivät miellyttävästi, ja symbalit kalisivat.
Kaikki kävi vauhdikkaasti. Kaikki perin onnistunutta, tuntui Topista...