»Hyvää yötä, sinä herttainen olento!» oli hän kuiskannut. Juuri siten.
Topille!
Oliko se rehellistä, kysyi hän itseltään.
Tietysti, jolleivät nämä näytäntö-ihmiset pidä suutelemista sen
kummempana kuin kädenpuristusta. Mutta ei. Se suukko — hyvin suunnattu,
hätäilemätön ja tuoksuava, joten hän aina muistaisi sen tuoksun,
aina liittäisi sen sellaiseen — se suukko ei ollut kädenpuristuksen
tapainen. Topin sai peitota, jos se oli. Ihan toisenlainen... Top ei ehkä
tiennyt paljoa, mutta sen hän tiesi. Se ei ollut rehellistä. Se ei
ollut oikein!
Kuta enemmän hän sitä aprikoi, sitä voimakkaammaksi muuttui hänen
harminsa. Syvällä hänen sydämessään oli tunne, että hän oli aikonut
mennä uudelleen käymään sen tytön asunnossa heti tavattuaan isoisänsä.
Nyt hän ei voinut. Mitä varten hän olisi mennyt? Myöskin se toinen
miekkonen saattaisi olla siellä.
Entä _hän_? Oliko tyttö ollut rehellinen häntä kohtaan? Se ei ollut
oikein; se oli kokonaan väärin... Koneellisesti hän purki laukusta
pyhäiset matkatavaransa, yhäti hautoen harmiaan — joka siihen saakka
oli ollut melkein tuntematon tunne tälle kookkaalle, hyväluontoiselle
nuorukaiselle.
Aikonut mennä tytön luokse — hän oli aikonut mennä. Olipa hänen tehnyt
mielensäkin sinne, tämän Lilithin luokse. Sen hän tajusi. (Mutta hän
ei käsittänyt sitä, minkä hänen nuori ystävänsä Jones, papinpoika,
olisi osannut hänelle ilmaista — nimittäin sitä, ettei tytön nimi
ollut pelkästään Lilith, vaan myöskin nainen, villikissa, herättäjä,
sytyttäjä!)
Hän tajusi ajatelleensa Lilithiä, jopa ajatelleensa, että hän taaskin,
kohottaisi kasvojaan samoin kuin oli tehnyt sinä iltana.
»Suuteli minua», äänsi hän nyt perin rajusti — »ja sai minut pitämään
siitä.»
15
Nöyryytettynä, ärtyneenä ja äkeissään poika mietti: _»Jos tytöt ovat
sellaisia, pysyn minä_ heistä erossa —» Sillä nyt Topista tuntui, että
ihanteellisin tapa elää olisi olla enää virkkamatta mitään ainoallekaan
tytölle koko elämänsä aikana. Topista tuntui, että hänen teki
mielensä suoraapäätä palata ystäviensä luokse Newhaveniin ja siellä,
talossa, jossa ei näkynyt edes palvelijattaren esiliinan lievettä,
pelkästään miesten joukossa, tenniskentän valmistajain ja nyrkkeilijäin
miesseurassa, unohtaa, että koko maailmassa oli tyttöjä. Selkkausten
kutojia he olivat. Epävarmoja, sfinksejä. Olentoja, joiden sanat ja
teot viekoittelivat miehen ajattelemaan. Oliko se rehellistä? Oliko se?
Se oli perinpohjin väärin, sen hän tunsi. Mitä he sillä tarkoittivat?
Mitä hyvänsä he tarkoittivat, se oli perin luihua, niin Topista tuntui.
Toiseksi Topista tuntui, että nyt ei ollut paljon väliä sillä, kenen
kanssa hän menisi naimisiin ja miten hän kohtelisi vaimoaan. Siihen
saakka hän oli (hämärästi) ajatellut, että kun hän löytäisi täydellisen
tytön, olisi hiukan karkeata häntä kohtaan mennä avioliittoon sillä
tavoin, vain kymmenentuhannen punnan vuositulojen, Gertruden velkojen,
Marjonen pikku pojan tähden, Helenin tanssiharjoitusten ja kaiken muun
semmoisen vuoksi... Hieman karkeata ketä tyttöä kohtaan tahansa! Mutta
nyt Topista tuntui: vähät tytöistä; mikään ei olisi liian karkeata
heitä kohtaan! »_Valtaa heidät nuorina, kohtele heitä karkeasti ja ime
heidät pian kuiviin_!» Siltä tuntui Topista. Hänestä tuntui, että se
oli heille oikein, tytöille!
Toisin sanoen, Topilla oli _tunteita_.
Ja se oli alku.
16
Yhäti pettyneenä ja ärtyneenä poika tuskin tiesi, minne meni.
Jalat veivät hänet arkihuoneeseen.
Ja siellä Top tapasi Helen-lapsosen istumassa pöydän ääressä, tuuhea
tukka kallistuneena loputtoman pitkän, vaaleanpunaisen silkkisukan
puoleen — sukiksi Top niitä luuli, mutta itse asiassa ne olivat
Helenin ihonväriset tanssitrikoot, joihin ilmestynyttä reiän alkua hän
huolellisesti parsi.
Ennenkuin Top aavistikaan, huomasi hän ensi kerran Mundyillä asuessaan
äkkiä joutuneensa riitaan tuon lapsukaisen kanssa.
Se alkoi seuraavasti.
Hän tuli arkihuoneeseen, ja ennenkuin tiesi, mitä aikoi virkkaa
— ehtimättä sanoa »Hyvää iltaa» tai »Hei vain Helen» tai jotakin
sensuuntaista — hän kohotti vaaleata päätänsä ja nuuhkaisi kuin hirvi.
Ihan vaistomaisesti hän nuuhkaisi.