Ensimmäinen

2

Top ajatteli sitä pikku tunneille saakka.

Hän ajatteli sitä herättyään. Useita kertoja sen yön kuluessa hän kysyi

itseltään: »Minkä tähden se tyttö suuteli minua?»

No niin, minkä tähden hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, jos hän

piti hänestä, Topista? Hän oli luonnollinen pikku olento.... Hän

oli näyttelijätär.... Top oli ollut koko illan hänen seurassaan....

Saattanut hänet kotiin.... Hän oli hyvästellessään suudellut Ericiä,

Gertruden puolisoa.

Vaikka Top olikin kokematon, käsitti hän kuitenkin, ettei se suudelma

ollut samanlainen.

Mitä tyttö oli sillä tarkoittanut?

Äkkiä hänen mieleensä johtui — niin — oliko hän luullut Topin mielivän

—?

Minkä tähden hän ei sitten sitä mielisi?

Eikö hän ollut etsimässä tyttöä? Eikö hän nimenomaan etsinyt sievää

tyttöä? Avioliiton tarkoituksessa?

Entä sitten? Mitä vikaa tässä tytössä oli?

Mieltyneenä, hurmaantuneena Top taaskin näki tytön kasvot huoneensa

pimeydessä. Isot, kirkkaat silmät, kaarevat, tulipunaiset huulet, jotka

olivat suudelleet häntä.

Niin, Lilith oli hyvin sievä. Hän ja Top olivat joutuneet yhteen kuin

tulipalossa. Sitten hän oli suudellut Topia.

Se oli kovin yksinkertaista. Ihan selvää. He menisivät kihloihin. Hän

kertoisi isoisänisälle, saisi rahat haltuunsa, järjestäisi serkkujensa

asiat — sijoittaisi tämän tytön itsensä jonnekin, johonkin taloon,

otaksui hän (koko tämä osa oli hyvin hämärää), ja niin se sitten olisi,

ja Jumalalle kiitos sitten! Top voisi rauhallisin mielin jälleen

syventyä insinöörintutkintoihinsa ja silloin tällöin tyynesti ja

levollisesti pelata jalkapalloa. Hieman rauhaa, juuri sitä Top kaipasi.

Rauhaa ja hiljaisuutta. Niin, nyt hän nukkuisi.

3

Hätkähtäen herättyään hän huomasi aatoksiensa pyörivän tämän

Lilith-tytön ympärillä.

Rauha ja hiljaisuus tuntuivat tuskin olevan Tilin luonteen pääsävel.

Mutta sittenkin! Kaikki epäilemättä muuttuisi hänen jouduttuaan

avioliittoon.

Vihdoin Top nukkui.

4

Seuraavana päivänä tuli jo varhain aamulla keskeytys hoppuiluun (jos

Harry Tophamptoniin nähden voidaan puhua hoppuilusta). Ei tullut

kysymykseenkään mennä vieraisille kenenkään nuoren naisen luokse, ei

hänen oman makunsa eikä isoisän maun mukaisen.

Topilla oli toinen, pitkäaikainen sopimus; hänen oli mentävä

viettämään sunnuntaipäivä eräiden ihmisten luona Newhavenin

lähistöllä. He olivat Topin omaisten vanhoja perheystäviä. He olivat

tunteneet Topin jo hänen poikavuosinaan, ennenkuin lähtivät pois

Australiasta. Heidän nimensä oli Morse. Perheen isä oli Topin kummi.

Topin äiti oli kirjoittanut pojalleen ja kehoittanut häntä käymään

kummiansa katsomassa. Siten oli asia. Sellaisia suhteita ei sopinut

rikkoa tyttöjen eikä muun sellaisen vuoksi. Missään nimessä Top ei

voinut sitä tehdä eikä tehnyt.

Hän nousi Victoria-asemalta lähtevään yhdeksän ja kolmenkymmenen

junaan, matkusti tuulisella etelärannikolla olevalle isolle talolle ja

nautti täysin siemauksin lyhyestä vierailustaan Morse-ystaviensä luona.

Sana »ystäviensä» tarkoittaa _miespuolisia_ ystäviä.

Sillä siellä ei ollut ainoatakaan naista. Ei hameenlievettakään koko

talossa. Ei siskoa. Ei äitiä. Ei tätejä. Ei naispuolisia serkkuja. Ei

edes palvelijattaria. Entisiä sotilaita taloustöissä. Isä oli ollut

maanviljelijänä Australiassa ja halusi nyt kokeilla, millaisia tuloksia

voitaisiin saavuttaa meijeritalouden alalla Englannissa. Molemmat

pojat olivat koko joukon vanhempia kuin Top ja olivat olleet mukana

sodassa. Australialaisen armeijan upseereista on väärin selostettu

lauselma; nämä Topin ystävät hokivat sitä yhtenään, sovittaen sitä

itseensä. He väittivät jonkun brittiläisen aliupseerin — yksikään

brittiläinen aliupseeri ei myönnä juttua todeksi, mutta itsepintaisesti

sitä kerrotaan — uljaita merentakaisia upseereitamme arvostellessaan

lausuneen: »_Kelpo kumppaneita, muita mahdottomia seuramiehiä_.»

»Kelpo kumppaneita», huudahtivat Topin ystävät nytkin rientäessään

portille häntä vastaan. He olivat paitahihasillaan ja kädet kyynärpäitä

myöten mullassa. »Mutta seuraelämässä mahdottomia, eivät voi edes

pudistaa kättä!»

»Mitäs te nyt hommaatte?» tiedusti Top kehuvasti. Vilkaistuaan toisten

olkapäiden ylitse hän oli jo oivaltanut, mistä oli kysymys. Kelpo

kumppanit ja heidän isänsä olivat uutterassa työssä, raivaten uutta

tenniskenttää rakennuksen kupeelle.

5

Top riisui takkinsa, kiskoi irti kauluksensa, hellitti

housunkannattimensa, kiersi paidanhihansa ylös, lainasi pitemmaltä

kelpo kumppanilta vyön ja parin vanhoja kenkiä ja ryhtyi innokkaasti

tekemään »hiukan ruumiillista työtä» kuten isäntäväki sanoi.

Top raatoi ja kaivoi useampia tunteja kuin yksikään ammattiliitto olisi

sallinut; hän mätti tonnimääriä etelärannikon multaa toiseen paikkaan.

Kylpien kunniallisessa hiessä, hengittäen keuhkojensa pohjasta,

huohottaen ja virnistellen Top pyyhki otsaansa; hän upotti vaaleat

kasvonsa isoon, hopeiseen maljaan (jonka isännän toinen poika oli

saanut palkinnoksi kuulantyönnöstä), ja elämä tuntui hänestä hyvältä,

paremmalta kuin hän muisti sen milloinkaan tuntuneen.

»Asia on niin, että kaupungissa muuttuu niin vietävän veltoksi»,

valitti uurastava vieras katkerasti australialaisille ystävilleen.

Harmistuneena Top silmäili kämmeniään, joihin työ oli nostattanut

rakot. »Totisesti minua kiukuttaa tällainen veltostuminen. Olen

muuttunut ihan vennoksi.»

»Maltahan toki; minä en niin sanoisi, Top; pian saamme nähdä.»

6

Kun pimeä kattoi heidän työmaansa, siirtyivät kelpo kumppanit

vieraineen ladosta tehtyyn, tilavaan, miesmäisesti kalustettuun

arkihuoneeseen. He työnsivät isot, kolhiutuneet, nahkapäällyksiset

nojatuolit seinämille ja käärivät matot kokoon. Sitten Top otteli

nyrkkeilykintaat käsissä ensin toisen, sitten toisen pojan kanssa.

Ei; Morset _eivät_ totisesti olisi väittäneet, että Top oli käynyt

vennoksi.

7

Eivätkä he olisi myöntäneet Topin menettäneen ruokahaluaan hänen

syödessään illallispöydässä liharuokia ja juodessaan teetä monta

ammeenkokoista kuppia. Tällainen oli hänestä ihanteellisen hauska

sunnuntai eikä suinkaan sellainen kuin hänen vierailunsa St. Clairien

luona.

8

Erinomaisesti vietetty päivä päättyi soittoon ja lauluun.

Talon toisella pojalla oli banjo. Toinen kelpo kumppani soitti hyvin

pianoa korvakuulon mukaan.

Paitsi kaikkia laulujaan oli Top tuonut pillinsä taskussaan.

Kajautettiin repäisevä laulu toisensa jälkeen. _»Mitä eversti sanoi

adjutantille?» »Tuhka tuhkaksi, tomu tomuksi», »Kun kuolen, älkää mua

haudatko», »Pitkä, pitkä polku», »Picardien ruusut», »Torvensoittaja,

mitä puhallat nyt?» »Poissaoleva», »Kunnes»_.

Mitään ei puuttunut. Keskustelu oli tarpeeton. Eikä mitään puheltukaan.

Myöhään, hyvin myöhään kajahteli soitto huoneessa. Kauan se kaikui

näiden kolmen miellyttävästi väsyneen, perin tyytyväisen nuoren miehen

korvissa.

9

Vasta sitten, kun tuhka oli kopistettu viimeisestä piipusta ja kun

he kaikki marssivat yläkertaan makuulle, muistivat kelpo kumppanit,

että iänikuinen leikkisä kysymys oli vielä jäänyt tekemättä nuoren

Tophamptonin härnäämiseksi.

»Oletko jo suunnitellut avioliittoa, Top?» »Kenties», urahti Top.

Sinä yönä hän nukkui sikeästi kuin kaimansa.

10

Seuraavana päivänä Top lähti varhaisella junalla takaisin Lontooseen ja

meni suoraa päätä South Kensingtoniin opistoonsa. Siellä hän huomasi

tekevänsä koko opiskeluaikansa parhaan työpäivän. Hän tunsi olevansa

kaikin puolin parhaassa kunnossaan, vastaavansa kokonaista joukkuetta

Joneseja.

Kun Top näki nuoren Jonesin — muuten Jonesin, joka juuri äsken oli

palannut vietettyään taaskin pyhänseudun St. Clairien luona, Jonesin,

jonka napinlävessa oli myöhäinen ruusu ja kasvoilla samanlainen ilme

kuin kissalla sen äsken syötyä kanarianlinnun — työntyi hänen mielensä

etualalle jälleen asia, joka puuhaisan sunnuntaipäivän ajan oli ollut

tungettuna kauas takalistolle. Ajatus siitä tytöstä, joka oli suudellut

häntä kahta päivää aikaisemmin.

Niin, kyllä...

»_Hän_», tuumi Top.

11

Hänen mieleensä tulvahtivat muistot’ Lilith Mournea’ nuorta

näyttelijätärtä ympäröivä lämmin, ystävällinen ilmakehä. Hullunkurinen

hattu teennäisten kihara-aaltojen verhona. Suuret silmät. Pysty

nypykkänenä. Pehmeät, kaarevat, tulipunaiset huulet. Lämpimän hunajan

ja gardenioiden tuoksu, jota oli huokunut sen tytön turkiksista,

käsistä, hiuksista ja pehmeistä huulista, kun tyttö oli suudellut häntä.

Ne eivät olleet epämieluisia, ne muistot. Päinvastoin.

Topin, kokemattoman, mieleenkään ei johtunut ajatella suutelemista

minään taiteena. Soittoa on luonnollisesti harjoitettava, ennenkuin

nekään, »joilla on korva», pystyvät tarjoamaan toisille nautintoa

soitollaan. Maalaamista on opiskeltava niidenkin, »joilla on

värisilmää». Runoilu, kuvanveisto, hienojen koruompelujen sommittelu

kaikki ne vaativat taipumuksia. Ja vaikka aloittelijalla onkin

taipumuksia, ei hän silti vielä ole taiteilija.

Mutta sittenkin — sittenkin monet ihmiset luulevat, ettei tämä lainkaan

sovellu armasteluun. Sen saa »suorittaa miten tahansa». Siitä kyllä

selviytyy. Ajattelemista se ei kaipaa. Ajattelua tässä asiassa on

pidettävä moitittavana, halpana, alentavana, henkisen alamittaisuuden

merkkinä, puutteellisen sivistyksen jätteenä. On parempi, paljoa

parempi (joidenkuiden mielestä) olla lainkaan välittämättä elämän siitä

puolesta.

Me emme tunnu olevan samanlaisia kuin muinaiset kreikkalaiset, pakanat,

jotka nähtävästi jakoivat aikansa tasan uimakylpyihin ja armasteluun.

Missä he ovat nyt? Otaksuttavasti juuri kaikki ne kylvyt tuottivat

turmion Kreikalle ja Roomalle. _Miksi_ peseytyä usein, jollei tunneta

sen tarvetta? _Miksi_ muuttaa puhtaat vaatteet yllensä useammin kuin

kerran viikossa? Miksi vaivautua huuhtelemaan jauhetta pois kasvoista

iltaisin? Kaksi kylpyä päivässä? Heikontava tapa! Tuoksuista hiusvettä

ja tiheää tukanpesua... Miksi huolehtia? Mitä tulee hyväilyjen

tutkimiseen... pois se! Nämä puritaanit ovat sellaisen yläpuolella! Sopii

_syödä_ sipulia, jos mieli tekee, hetkistä aikaisemmin vaikka Ranskan

taitavin kemisti uhrasi kuukausimääriä keksiäkseen sen hajuveden

oikeat sekoitussuhteet, jolle on annettu tuo suloinen nimi »Le Moment

Aprés» Ranskalainenko? Tietysti! _Vain_ turhamaiset ihmiset saattavat

ajatella, että on otettava kaikki, mikä kukkien tuoksussa on suloista,

kudoksessa hienoa, sävelessä pehmeää ja rytmillistä, kaikki, mikä

on lämmintä, raikasta, ja liitettävä kaikkien niiden suoma nautinto

ihmishyväilyn hurmaan... Niin nämä muut ihmiset ajattelevat.

Ja siitä syystä Englanti, tämä meidän Englantimme on niin paljoa

proosallisempi, kolkompi, ummehtuneempi, niin paljoa ikävämpi kuin

se on tarkoitettu olemaan. Täällähän ilmestyy vain silloin tällöin,

siellä täällä joku synnynnäinen rakastaja tai joku järkevä nuori nainen

panemaan vastalauseensa — ja heti ovat ihmiset heidän »niskassaan»!

Tätä omalaatuista teoriaa kannatti Lilith Mourne, tyttö, jonka

koko elämänsuunnitelma oli yhtämittaista peseytymistä, ihonhoitoa,

pukeutumisoikkuja, äänen hiveleviä soinnahduksia. Se oli hänen

teoriansa, mahdollisesti tuiki väärä ja hylättävä. Älkää sitten

välittäkö siitä mitään, pitäkää sitä vain eräänlaisten tyttöjen

kuvaavana piirteenä. Minä vain esitän sen teille sellaisenaan.

Palatkaamme siihen nuoreen mieheen, jonka elämään hän viimeksi oli

osunut.

Top aprikoi (ei ensimmäistä kertaa): »Mutta minkä tähden se tyttö

suuteli minua?... Minkä tähden hän ei odottanut, että minä olisin

suudellut häntä?»

Sitä olisi tyttö kyllä saanut odottaa!... Odottaa odottamistaan, kuten

Top, rehellinen sielu, suoraan tunnusti Mutta nyt olikin tyttö katsonut

parhaaksi itse hoitaa tämän asian. Hyvä juttu. Se säästi paljon aikaa,

joka muutoin olisi tuhlautunut. Kenties kuukausia. Joka tapauksessa

viikkoja. Epäilemättä tanssiaisiin saakka.

No niin, ja nyt hän ajatteli sen toistakin hyvää puolta — tämä työnsi

syrjään isoisänisän lempitytön, voimisteluopistossa opiskelevan nuoren

Venuksen.

»_Hän_», mietti Top. »Hyvä Jumala!»

Äärettömän paljoa hauskemman näköinen oli se tyttö, jonka Top oli itse

valinnut. (Nyt hän jo kuvitteli, että Lilith oli hänen oma valitsemansa

tyttö.) Ja myöskin vartalo paljoa kauniimpi. Ei niin _roteva!_ Top

muisti tarinan amerikkalaisesta matkailijasta, joka Louvressa oli

huudahtanut: »Jos tuo on Milon Venus, niin suokaa anteeksi!»

Jos se tyttö oli hengittävä Milo, niin Top pyysi anteeksi ja vetäytyi

loitolle. Eikä hän nyt myöskään mielinyt lähteä käymään Hannanien luona.

»Hyvä juttu», ajatteli Top.

Varmasti voisi hän taivuttaa isoisänisän yhtymään mielipiteeseensä

tässä asiassa, tuumi Top (optimisti). Vanhus olisi hyvillään siitä,

että pojassa alkaisi näkyä hieman aloitekykyä; niin, juuri sitä

tarvittiin. Niin, hän oli puhunut Topille sensuuntaista.

No niin, tämä olisi hänelle mieleen.

Opistosta lähdettyään Top aikoi tyhjentää matkalaukkunsa, peseytyä,

sukia tukkansa ja mennä isoisänisän puheille heti ja voitonriemuisesti.

»No mm, sir», sanoisi hän. »Luulenpa, että minulla on uutisia teille.

Luulenpa voivani vakuuttaa löytäneeni tytön!»

12

Rouva Mundyn asunnon ovella hän seisahtui avain kädessään.

Sillä hän oli kuullut takaansa portailta kiireisiä askelia ja

huudahduksen: »Odota minua!» Ääni oli Gertruden, joka taaskin saapui

äidin luokse jollekin asialle.

»Kas vain, Top! Yksinkö? Ilman turkiksia? Ilman ihania ystävättäriä?

Oi, enkä minä ole nähnyt sinua lauantain jälkeen kyselläkseni sinulta

siitä. Kerrohan», pyysi serkku, »miten tulit toimeen Lilithin kanssa

saattaessasi häntä kotiin».

»No, sangen hyvin», vastasi Top empimättä. »Minä pidän Lilistä.»

Nyt avasi Gertrude suunsa. Mutta Top kävi arkailematta asiaan käsiksi

ja jatkoi: »Hän on minusta ensiluokkainen tyttö.»

»Niin. Ole sinä turvallisella puolella, Top; kulje virran mukana»,

virkkoi Gertrude, tointuen nopeasti. »Kaikki pitävät häntä

ensiluokkaisena, ja niinpä hän on, Jumala häntä siunatkoon! Satutko

ehkä pitämään häntä sievänä, Top?»

»Kyllä, kyllä pidän. Miten niin? Etkö sinä pidä?»

»Minusta se tyttö on ihmeellinen», vastasi Gertrude kaksimielisesti.

»Entä mitä muuta? Kerrohan!»

»Mitä minun pitäisi kertoa?»

»No niin, oliko hän sinusta — epävarma tyttö?»

Top pysähtyi avain lukkoon pistettynä.

»Ei. Minkä tähden sellaista kyselet?» (Epävarma Top olisi pikemminkin

nimittänyt häntä varmaksi.) »Kuinka kummallista puhetta!».

»Niinkö?» Huvitettuna Gertrude silmäili kookasta miestä. »Kaikki muut

väittävät niin.»

»Ketkä kaikki?»

»No kaikki miehet, jotka ovat hänet kohdanneet. _Minun_ puolisoni

väittää niin; Eric aina sanoo, että Lil on 'niin epävarma pikku pahus’.

Ja kuitenkin Eric tunsi hänet, ennenkuin hän meni teatterikouluun. John

ajattelee niin; kaikki lankomme ajattelevat niin. Henry ajattelee niin.

No niin, Henryllä on täysi syy ajatella niin!»

»Kuka on Henry?» tiedusteli Top.

»Mitä? Eikö hän puhunut sinulle Henrystä?»

»Ei. Luultavasti ei. Kuka hän on?»

»Henri on se mies, jonka kanssa hän aikoo mennä avioliittoon.»

13

Top seisoi liikkumattomana kuin Belvederen Apollo ja hiuksia ja

vaatteita lukuunottamatta hyvin samannäköisenäkin.

»Etkö tiennyt hänen aikovan naimisiin, Top?»

»En... Millainen hän on, se mies?»

»Kauhea. Voi, hyväinen aika, kauhea! Minusta nimittäin, mutta 'mikä

mistäkin pitää' tietystikin.»

»No niin», virkkoi Top hyvin hitaasti. »Jos hän on niin perin paha —»

Gertrude katsahti häneen nopeasti. Tällä kertaa hänen suunsa oli vain

puolittain naurussa. »Top. Tarkoitatko: Jos hän on niin perin paha,

niin minkä tähden ei minun sopisi yrittää syrjäyttää häntä?’ Sitäkö

tarkoitat, Top?» »Miksi en voisi tarkoittaa?» vastasi Top. Hän puhui

jurosti ja lehahti sitten niin punaiseksi, että se näkyi selvästi,

vaikka hän seisoikin selin valoon päin.

»Voi karitsa-parkaani, kuinka huonosti sinä tunnet meidän Lihamme!»

pahoitteli Gertrude sydämensä pohjasta. »Hän on hurjasti rakastunut

Henryynsä, hurjasti rakastunut, silmittömästi! Yhtä hyvin voisit

koettaa erottaa Romeota ja Julieta toisistaan. Ikävä, poika-rukka, jos

tunteesi ovat sellaiset, mutta niin on asia! Top, maitahan, kunnes

tapaat Henryn; sitten oivallat, kuinka tuiki toivotonta on yrittääkään

saada hajalleen sitä liittoa... Menemmekö sisälle tänä iltana?»

Väistyen syrjään Top päästi Gertruden astumaan huoneistoon, rouva

Mundyn makuukamariin, ja tapansa mukaan huudahtamaan: Ȁiti, kuulehan!

Unohdinko tänne —»

14

Tyhjentäessään matkalaukkuaan (ei uutta, siannahkaista mestariteosta,

vaan hyvin vanhaa laukkua, jonka hän oli ottanut mukaansa

etelärannikolle) Top pohti ymmällä. »Mutta minkä tähden tyttö sitten

suuteli minua? Haluaisin tietää, minkä tähden tyttö tuli ja suuteli

minua — jos — jos hän ei tarkoittanut sen jatkuvan sen pitemmälle.»

Kuvitelkaa, kuinka sekavina tunteet myllersivät pojan sydämessä,

kuinka tärisyttävää se oli! Hän oli loukkaantunut ja hämmentynyt;

hänen mielensä oli hämmentynyt, ymmällä ja hellä. Hän oli myöskin

kiukuissaan. Vasta nyt hän 'voi tajuta, kuinka paljon hän oli pitänyt

itsestään selvänä.

Kenen vika se oli ollut?

Minkä tähden Lil oli suudellut häntä?

Minkä tähden hän ei ollut ennen tiennyt, mitä ai tytöt miehille tekevät?

Nuoresta Tophamptonista tuntui ikäänkuin hän olisi ollut syvässä

unessa ja joku olisi huutanut hänelle: »Top Top, herää!» Huutanut

hänelle, tarttunut hänen olkapäihinsä ja saanut hänet, jos kohta ei

‘täysin valveille, ainakin liikkumaan, ainakin tajuamaan, missä hän oli

(jossakin lämpimässä, ystävällisessä ympäristössä, jossa tuntui hunajan

ja gardenioiden tuoksu.) Saanut hänet valmiiksi ponnahtamaan pystyyn ja

ryhtymään minkäänlaiseen uuteen seikkailuun tahansa. Sitten, kaiken sen

jälkeen, tuntui ääni sanoneen: »Ei. Paneudu uudelleen nukkumaan, sinä

poika-hupakko! Väärä hälytys. Kaikki erehdystä. Sinua ei tarvita, Top.»

Se pisti. Se jäyti ja pisti.

Suudelma rakkaimmalle · 第 56 / 88 题