2
Top ajatteli sitä pikku tunneille saakka.
Hän ajatteli sitä herättyään. Useita kertoja sen yön kuluessa hän kysyi
itseltään: »Minkä tähden se tyttö suuteli minua?»
No niin, minkä tähden hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, jos hän
piti hänestä, Topista? Hän oli luonnollinen pikku olento.... Hän
oli näyttelijätär.... Top oli ollut koko illan hänen seurassaan....
Saattanut hänet kotiin.... Hän oli hyvästellessään suudellut Ericiä,
Gertruden puolisoa.
Vaikka Top olikin kokematon, käsitti hän kuitenkin, ettei se suudelma
ollut samanlainen.
Mitä tyttö oli sillä tarkoittanut?
Äkkiä hänen mieleensä johtui — niin — oliko hän luullut Topin mielivän
—?
Minkä tähden hän ei sitten sitä mielisi?
Eikö hän ollut etsimässä tyttöä? Eikö hän nimenomaan etsinyt sievää
tyttöä? Avioliiton tarkoituksessa?
Entä sitten? Mitä vikaa tässä tytössä oli?
Mieltyneenä, hurmaantuneena Top taaskin näki tytön kasvot huoneensa
pimeydessä. Isot, kirkkaat silmät, kaarevat, tulipunaiset huulet, jotka
olivat suudelleet häntä.
Niin, Lilith oli hyvin sievä. Hän ja Top olivat joutuneet yhteen kuin
tulipalossa. Sitten hän oli suudellut Topia.
Se oli kovin yksinkertaista. Ihan selvää. He menisivät kihloihin. Hän
kertoisi isoisänisälle, saisi rahat haltuunsa, järjestäisi serkkujensa
asiat — sijoittaisi tämän tytön itsensä jonnekin, johonkin taloon,
otaksui hän (koko tämä osa oli hyvin hämärää), ja niin se sitten olisi,
ja Jumalalle kiitos sitten! Top voisi rauhallisin mielin jälleen
syventyä insinöörintutkintoihinsa ja silloin tällöin tyynesti ja
levollisesti pelata jalkapalloa. Hieman rauhaa, juuri sitä Top kaipasi.
Rauhaa ja hiljaisuutta. Niin, nyt hän nukkuisi.
3
Hätkähtäen herättyään hän huomasi aatoksiensa pyörivän tämän
Lilith-tytön ympärillä.
Rauha ja hiljaisuus tuntuivat tuskin olevan Tilin luonteen pääsävel.
Mutta sittenkin! Kaikki epäilemättä muuttuisi hänen jouduttuaan
avioliittoon.
Vihdoin Top nukkui.
4
Seuraavana päivänä tuli jo varhain aamulla keskeytys hoppuiluun (jos
Harry Tophamptoniin nähden voidaan puhua hoppuilusta). Ei tullut
kysymykseenkään mennä vieraisille kenenkään nuoren naisen luokse, ei
hänen oman makunsa eikä isoisän maun mukaisen.
Topilla oli toinen, pitkäaikainen sopimus; hänen oli mentävä
viettämään sunnuntaipäivä eräiden ihmisten luona Newhavenin
lähistöllä. He olivat Topin omaisten vanhoja perheystäviä. He olivat
tunteneet Topin jo hänen poikavuosinaan, ennenkuin lähtivät pois
Australiasta. Heidän nimensä oli Morse. Perheen isä oli Topin kummi.
Topin äiti oli kirjoittanut pojalleen ja kehoittanut häntä käymään
kummiansa katsomassa. Siten oli asia. Sellaisia suhteita ei sopinut
rikkoa tyttöjen eikä muun sellaisen vuoksi. Missään nimessä Top ei
voinut sitä tehdä eikä tehnyt.
Hän nousi Victoria-asemalta lähtevään yhdeksän ja kolmenkymmenen
junaan, matkusti tuulisella etelärannikolla olevalle isolle talolle ja
nautti täysin siemauksin lyhyestä vierailustaan Morse-ystaviensä luona.
Sana »ystäviensä» tarkoittaa _miespuolisia_ ystäviä.
Sillä siellä ei ollut ainoatakaan naista. Ei hameenlievettakään koko
talossa. Ei siskoa. Ei äitiä. Ei tätejä. Ei naispuolisia serkkuja. Ei
edes palvelijattaria. Entisiä sotilaita taloustöissä. Isä oli ollut
maanviljelijänä Australiassa ja halusi nyt kokeilla, millaisia tuloksia
voitaisiin saavuttaa meijeritalouden alalla Englannissa. Molemmat
pojat olivat koko joukon vanhempia kuin Top ja olivat olleet mukana
sodassa. Australialaisen armeijan upseereista on väärin selostettu
lauselma; nämä Topin ystävät hokivat sitä yhtenään, sovittaen sitä
itseensä. He väittivät jonkun brittiläisen aliupseerin — yksikään
brittiläinen aliupseeri ei myönnä juttua todeksi, mutta itsepintaisesti
sitä kerrotaan — uljaita merentakaisia upseereitamme arvostellessaan
lausuneen: »_Kelpo kumppaneita, muita mahdottomia seuramiehiä_.»
»Kelpo kumppaneita», huudahtivat Topin ystävät nytkin rientäessään
portille häntä vastaan. He olivat paitahihasillaan ja kädet kyynärpäitä
myöten mullassa. »Mutta seuraelämässä mahdottomia, eivät voi edes
pudistaa kättä!»
»Mitäs te nyt hommaatte?» tiedusti Top kehuvasti. Vilkaistuaan toisten
olkapäiden ylitse hän oli jo oivaltanut, mistä oli kysymys. Kelpo
kumppanit ja heidän isänsä olivat uutterassa työssä, raivaten uutta
tenniskenttää rakennuksen kupeelle.
5
Top riisui takkinsa, kiskoi irti kauluksensa, hellitti
housunkannattimensa, kiersi paidanhihansa ylös, lainasi pitemmaltä
kelpo kumppanilta vyön ja parin vanhoja kenkiä ja ryhtyi innokkaasti
tekemään »hiukan ruumiillista työtä» kuten isäntäväki sanoi.
Top raatoi ja kaivoi useampia tunteja kuin yksikään ammattiliitto olisi
sallinut; hän mätti tonnimääriä etelärannikon multaa toiseen paikkaan.
Kylpien kunniallisessa hiessä, hengittäen keuhkojensa pohjasta,
huohottaen ja virnistellen Top pyyhki otsaansa; hän upotti vaaleat
kasvonsa isoon, hopeiseen maljaan (jonka isännän toinen poika oli
saanut palkinnoksi kuulantyönnöstä), ja elämä tuntui hänestä hyvältä,
paremmalta kuin hän muisti sen milloinkaan tuntuneen.
»Asia on niin, että kaupungissa muuttuu niin vietävän veltoksi»,
valitti uurastava vieras katkerasti australialaisille ystävilleen.
Harmistuneena Top silmäili kämmeniään, joihin työ oli nostattanut
rakot. »Totisesti minua kiukuttaa tällainen veltostuminen. Olen
muuttunut ihan vennoksi.»
»Maltahan toki; minä en niin sanoisi, Top; pian saamme nähdä.»
6
Kun pimeä kattoi heidän työmaansa, siirtyivät kelpo kumppanit
vieraineen ladosta tehtyyn, tilavaan, miesmäisesti kalustettuun
arkihuoneeseen. He työnsivät isot, kolhiutuneet, nahkapäällyksiset
nojatuolit seinämille ja käärivät matot kokoon. Sitten Top otteli
nyrkkeilykintaat käsissä ensin toisen, sitten toisen pojan kanssa.
Ei; Morset _eivät_ totisesti olisi väittäneet, että Top oli käynyt
vennoksi.
7
Eivätkä he olisi myöntäneet Topin menettäneen ruokahaluaan hänen
syödessään illallispöydässä liharuokia ja juodessaan teetä monta
ammeenkokoista kuppia. Tällainen oli hänestä ihanteellisen hauska
sunnuntai eikä suinkaan sellainen kuin hänen vierailunsa St. Clairien
luona.
8
Erinomaisesti vietetty päivä päättyi soittoon ja lauluun.
Talon toisella pojalla oli banjo. Toinen kelpo kumppani soitti hyvin
pianoa korvakuulon mukaan.
Paitsi kaikkia laulujaan oli Top tuonut pillinsä taskussaan.
Kajautettiin repäisevä laulu toisensa jälkeen. _»Mitä eversti sanoi
adjutantille?» »Tuhka tuhkaksi, tomu tomuksi», »Kun kuolen, älkää mua
haudatko», »Pitkä, pitkä polku», »Picardien ruusut», »Torvensoittaja,
mitä puhallat nyt?» »Poissaoleva», »Kunnes»_.
Mitään ei puuttunut. Keskustelu oli tarpeeton. Eikä mitään puheltukaan.
Myöhään, hyvin myöhään kajahteli soitto huoneessa. Kauan se kaikui
näiden kolmen miellyttävästi väsyneen, perin tyytyväisen nuoren miehen
korvissa.
9
Vasta sitten, kun tuhka oli kopistettu viimeisestä piipusta ja kun
he kaikki marssivat yläkertaan makuulle, muistivat kelpo kumppanit,
että iänikuinen leikkisä kysymys oli vielä jäänyt tekemättä nuoren
Tophamptonin härnäämiseksi.
»Oletko jo suunnitellut avioliittoa, Top?» »Kenties», urahti Top.
Sinä yönä hän nukkui sikeästi kuin kaimansa.
10
Seuraavana päivänä Top lähti varhaisella junalla takaisin Lontooseen ja
meni suoraa päätä South Kensingtoniin opistoonsa. Siellä hän huomasi
tekevänsä koko opiskeluaikansa parhaan työpäivän. Hän tunsi olevansa
kaikin puolin parhaassa kunnossaan, vastaavansa kokonaista joukkuetta
Joneseja.
Kun Top näki nuoren Jonesin — muuten Jonesin, joka juuri äsken oli
palannut vietettyään taaskin pyhänseudun St. Clairien luona, Jonesin,
jonka napinlävessa oli myöhäinen ruusu ja kasvoilla samanlainen ilme
kuin kissalla sen äsken syötyä kanarianlinnun — työntyi hänen mielensä
etualalle jälleen asia, joka puuhaisan sunnuntaipäivän ajan oli ollut
tungettuna kauas takalistolle. Ajatus siitä tytöstä, joka oli suudellut
häntä kahta päivää aikaisemmin.
Niin, kyllä...
»_Hän_», tuumi Top.
11
Hänen mieleensä tulvahtivat muistot’ Lilith Mournea’ nuorta
näyttelijätärtä ympäröivä lämmin, ystävällinen ilmakehä. Hullunkurinen
hattu teennäisten kihara-aaltojen verhona. Suuret silmät. Pysty
nypykkänenä. Pehmeät, kaarevat, tulipunaiset huulet. Lämpimän hunajan
ja gardenioiden tuoksu, jota oli huokunut sen tytön turkiksista,
käsistä, hiuksista ja pehmeistä huulista, kun tyttö oli suudellut häntä.
Ne eivät olleet epämieluisia, ne muistot. Päinvastoin.
Topin, kokemattoman, mieleenkään ei johtunut ajatella suutelemista
minään taiteena. Soittoa on luonnollisesti harjoitettava, ennenkuin
nekään, »joilla on korva», pystyvät tarjoamaan toisille nautintoa
soitollaan. Maalaamista on opiskeltava niidenkin, »joilla on
värisilmää». Runoilu, kuvanveisto, hienojen koruompelujen sommittelu
kaikki ne vaativat taipumuksia. Ja vaikka aloittelijalla onkin
taipumuksia, ei hän silti vielä ole taiteilija.
Mutta sittenkin — sittenkin monet ihmiset luulevat, ettei tämä lainkaan
sovellu armasteluun. Sen saa »suorittaa miten tahansa». Siitä kyllä
selviytyy. Ajattelemista se ei kaipaa. Ajattelua tässä asiassa on
pidettävä moitittavana, halpana, alentavana, henkisen alamittaisuuden
merkkinä, puutteellisen sivistyksen jätteenä. On parempi, paljoa
parempi (joidenkuiden mielestä) olla lainkaan välittämättä elämän siitä
puolesta.
Me emme tunnu olevan samanlaisia kuin muinaiset kreikkalaiset, pakanat,
jotka nähtävästi jakoivat aikansa tasan uimakylpyihin ja armasteluun.
Missä he ovat nyt? Otaksuttavasti juuri kaikki ne kylvyt tuottivat
turmion Kreikalle ja Roomalle. _Miksi_ peseytyä usein, jollei tunneta
sen tarvetta? _Miksi_ muuttaa puhtaat vaatteet yllensä useammin kuin
kerran viikossa? Miksi vaivautua huuhtelemaan jauhetta pois kasvoista
iltaisin? Kaksi kylpyä päivässä? Heikontava tapa! Tuoksuista hiusvettä
ja tiheää tukanpesua... Miksi huolehtia? Mitä tulee hyväilyjen
tutkimiseen... pois se! Nämä puritaanit ovat sellaisen yläpuolella! Sopii
_syödä_ sipulia, jos mieli tekee, hetkistä aikaisemmin vaikka Ranskan
taitavin kemisti uhrasi kuukausimääriä keksiäkseen sen hajuveden
oikeat sekoitussuhteet, jolle on annettu tuo suloinen nimi »Le Moment
Aprés» Ranskalainenko? Tietysti! _Vain_ turhamaiset ihmiset saattavat
ajatella, että on otettava kaikki, mikä kukkien tuoksussa on suloista,
kudoksessa hienoa, sävelessä pehmeää ja rytmillistä, kaikki, mikä
on lämmintä, raikasta, ja liitettävä kaikkien niiden suoma nautinto
ihmishyväilyn hurmaan... Niin nämä muut ihmiset ajattelevat.
Ja siitä syystä Englanti, tämä meidän Englantimme on niin paljoa
proosallisempi, kolkompi, ummehtuneempi, niin paljoa ikävämpi kuin
se on tarkoitettu olemaan. Täällähän ilmestyy vain silloin tällöin,
siellä täällä joku synnynnäinen rakastaja tai joku järkevä nuori nainen
panemaan vastalauseensa — ja heti ovat ihmiset heidän »niskassaan»!
Tätä omalaatuista teoriaa kannatti Lilith Mourne, tyttö, jonka
koko elämänsuunnitelma oli yhtämittaista peseytymistä, ihonhoitoa,
pukeutumisoikkuja, äänen hiveleviä soinnahduksia. Se oli hänen
teoriansa, mahdollisesti tuiki väärä ja hylättävä. Älkää sitten
välittäkö siitä mitään, pitäkää sitä vain eräänlaisten tyttöjen
kuvaavana piirteenä. Minä vain esitän sen teille sellaisenaan.
Palatkaamme siihen nuoreen mieheen, jonka elämään hän viimeksi oli
osunut.
Top aprikoi (ei ensimmäistä kertaa): »Mutta minkä tähden se tyttö
suuteli minua?... Minkä tähden hän ei odottanut, että minä olisin
suudellut häntä?»
Sitä olisi tyttö kyllä saanut odottaa!... Odottaa odottamistaan, kuten
Top, rehellinen sielu, suoraan tunnusti Mutta nyt olikin tyttö katsonut
parhaaksi itse hoitaa tämän asian. Hyvä juttu. Se säästi paljon aikaa,
joka muutoin olisi tuhlautunut. Kenties kuukausia. Joka tapauksessa
viikkoja. Epäilemättä tanssiaisiin saakka.
No niin, ja nyt hän ajatteli sen toistakin hyvää puolta — tämä työnsi
syrjään isoisänisän lempitytön, voimisteluopistossa opiskelevan nuoren
Venuksen.
»_Hän_», mietti Top. »Hyvä Jumala!»
Äärettömän paljoa hauskemman näköinen oli se tyttö, jonka Top oli itse
valinnut. (Nyt hän jo kuvitteli, että Lilith oli hänen oma valitsemansa
tyttö.) Ja myöskin vartalo paljoa kauniimpi. Ei niin _roteva!_ Top
muisti tarinan amerikkalaisesta matkailijasta, joka Louvressa oli
huudahtanut: »Jos tuo on Milon Venus, niin suokaa anteeksi!»
Jos se tyttö oli hengittävä Milo, niin Top pyysi anteeksi ja vetäytyi
loitolle. Eikä hän nyt myöskään mielinyt lähteä käymään Hannanien luona.
»Hyvä juttu», ajatteli Top.
Varmasti voisi hän taivuttaa isoisänisän yhtymään mielipiteeseensä
tässä asiassa, tuumi Top (optimisti). Vanhus olisi hyvillään siitä,
että pojassa alkaisi näkyä hieman aloitekykyä; niin, juuri sitä
tarvittiin. Niin, hän oli puhunut Topille sensuuntaista.
No niin, tämä olisi hänelle mieleen.
Opistosta lähdettyään Top aikoi tyhjentää matkalaukkunsa, peseytyä,
sukia tukkansa ja mennä isoisänisän puheille heti ja voitonriemuisesti.
»No mm, sir», sanoisi hän. »Luulenpa, että minulla on uutisia teille.
Luulenpa voivani vakuuttaa löytäneeni tytön!»
12
Rouva Mundyn asunnon ovella hän seisahtui avain kädessään.
Sillä hän oli kuullut takaansa portailta kiireisiä askelia ja
huudahduksen: »Odota minua!» Ääni oli Gertruden, joka taaskin saapui
äidin luokse jollekin asialle.
»Kas vain, Top! Yksinkö? Ilman turkiksia? Ilman ihania ystävättäriä?
Oi, enkä minä ole nähnyt sinua lauantain jälkeen kyselläkseni sinulta
siitä. Kerrohan», pyysi serkku, »miten tulit toimeen Lilithin kanssa
saattaessasi häntä kotiin».
»No, sangen hyvin», vastasi Top empimättä. »Minä pidän Lilistä.»
Nyt avasi Gertrude suunsa. Mutta Top kävi arkailematta asiaan käsiksi
ja jatkoi: »Hän on minusta ensiluokkainen tyttö.»
»Niin. Ole sinä turvallisella puolella, Top; kulje virran mukana»,
virkkoi Gertrude, tointuen nopeasti. »Kaikki pitävät häntä
ensiluokkaisena, ja niinpä hän on, Jumala häntä siunatkoon! Satutko
ehkä pitämään häntä sievänä, Top?»
»Kyllä, kyllä pidän. Miten niin? Etkö sinä pidä?»
»Minusta se tyttö on ihmeellinen», vastasi Gertrude kaksimielisesti.
»Entä mitä muuta? Kerrohan!»
»Mitä minun pitäisi kertoa?»
»No niin, oliko hän sinusta — epävarma tyttö?»
Top pysähtyi avain lukkoon pistettynä.
»Ei. Minkä tähden sellaista kyselet?» (Epävarma Top olisi pikemminkin
nimittänyt häntä varmaksi.) »Kuinka kummallista puhetta!».
»Niinkö?» Huvitettuna Gertrude silmäili kookasta miestä. »Kaikki muut
väittävät niin.»
»Ketkä kaikki?»
»No kaikki miehet, jotka ovat hänet kohdanneet. _Minun_ puolisoni
väittää niin; Eric aina sanoo, että Lil on 'niin epävarma pikku pahus’.
Ja kuitenkin Eric tunsi hänet, ennenkuin hän meni teatterikouluun. John
ajattelee niin; kaikki lankomme ajattelevat niin. Henry ajattelee niin.
No niin, Henryllä on täysi syy ajatella niin!»
»Kuka on Henry?» tiedusteli Top.
»Mitä? Eikö hän puhunut sinulle Henrystä?»
»Ei. Luultavasti ei. Kuka hän on?»
»Henri on se mies, jonka kanssa hän aikoo mennä avioliittoon.»
13
Top seisoi liikkumattomana kuin Belvederen Apollo ja hiuksia ja
vaatteita lukuunottamatta hyvin samannäköisenäkin.
»Etkö tiennyt hänen aikovan naimisiin, Top?»
»En... Millainen hän on, se mies?»
»Kauhea. Voi, hyväinen aika, kauhea! Minusta nimittäin, mutta 'mikä
mistäkin pitää' tietystikin.»
»No niin», virkkoi Top hyvin hitaasti. »Jos hän on niin perin paha —»
Gertrude katsahti häneen nopeasti. Tällä kertaa hänen suunsa oli vain
puolittain naurussa. »Top. Tarkoitatko: Jos hän on niin perin paha,
niin minkä tähden ei minun sopisi yrittää syrjäyttää häntä?’ Sitäkö
tarkoitat, Top?» »Miksi en voisi tarkoittaa?» vastasi Top. Hän puhui
jurosti ja lehahti sitten niin punaiseksi, että se näkyi selvästi,
vaikka hän seisoikin selin valoon päin.
»Voi karitsa-parkaani, kuinka huonosti sinä tunnet meidän Lihamme!»
pahoitteli Gertrude sydämensä pohjasta. »Hän on hurjasti rakastunut
Henryynsä, hurjasti rakastunut, silmittömästi! Yhtä hyvin voisit
koettaa erottaa Romeota ja Julieta toisistaan. Ikävä, poika-rukka, jos
tunteesi ovat sellaiset, mutta niin on asia! Top, maitahan, kunnes
tapaat Henryn; sitten oivallat, kuinka tuiki toivotonta on yrittääkään
saada hajalleen sitä liittoa... Menemmekö sisälle tänä iltana?»
Väistyen syrjään Top päästi Gertruden astumaan huoneistoon, rouva
Mundyn makuukamariin, ja tapansa mukaan huudahtamaan: Ȁiti, kuulehan!
Unohdinko tänne —»
14
Tyhjentäessään matkalaukkuaan (ei uutta, siannahkaista mestariteosta,
vaan hyvin vanhaa laukkua, jonka hän oli ottanut mukaansa
etelärannikolle) Top pohti ymmällä. »Mutta minkä tähden tyttö sitten
suuteli minua? Haluaisin tietää, minkä tähden tyttö tuli ja suuteli
minua — jos — jos hän ei tarkoittanut sen jatkuvan sen pitemmälle.»
Kuvitelkaa, kuinka sekavina tunteet myllersivät pojan sydämessä,
kuinka tärisyttävää se oli! Hän oli loukkaantunut ja hämmentynyt;
hänen mielensä oli hämmentynyt, ymmällä ja hellä. Hän oli myöskin
kiukuissaan. Vasta nyt hän 'voi tajuta, kuinka paljon hän oli pitänyt
itsestään selvänä.
Kenen vika se oli ollut?
Minkä tähden Lil oli suudellut häntä?
Minkä tähden hän ei ollut ennen tiennyt, mitä ai tytöt miehille tekevät?
Nuoresta Tophamptonista tuntui ikäänkuin hän olisi ollut syvässä
unessa ja joku olisi huutanut hänelle: »Top Top, herää!» Huutanut
hänelle, tarttunut hänen olkapäihinsä ja saanut hänet, jos kohta ei
‘täysin valveille, ainakin liikkumaan, ainakin tajuamaan, missä hän oli
(jossakin lämpimässä, ystävällisessä ympäristössä, jossa tuntui hunajan
ja gardenioiden tuoksu.) Saanut hänet valmiiksi ponnahtamaan pystyyn ja
ryhtymään minkäänlaiseen uuteen seikkailuun tahansa. Sitten, kaiken sen
jälkeen, tuntui ääni sanoneen: »Ei. Paneudu uudelleen nukkumaan, sinä
poika-hupakko! Väärä hälytys. Kaikki erehdystä. Sinua ei tarvita, Top.»
Se pisti. Se jäyti ja pisti.